Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Läpimärkä röökiaski

Kävimme katsomassa asuntoa. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, tilava olohuone, parveke, jolle mahtuisi kivat parvekekalusteet, juuri remontoitu kylpyhuone ja oma sauna. Tapetit kyllä repsottivat, mutta ne voisi vaihtaa. Olohuoneeseen saisi kaikki kirjahyllyt vierekkäin. Televisiota meillä ei ole. Kysyin, yhdistäisimmekö kirjamme, laittaisimmeko ne sekaisin vai erikseen. Hän sanoi yhdistäisimme.

Vanhat asukkaat olivat irrottaneet lamput, mutta eteisen halogeeni oli paikallaan. Seisoin sen valossa ja katselin ympärilleni. Olen valehdellut koko ajan.

En ole mukava ihminen, en ole hyvä, en ole sivistynyt enkä älykäs, en ole selviytyjä enkä voittaja enkä soturi, en kestä vastoinkäymisiä. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten kauan kulissi on pysynyt yllä.

Nyt se joka tapauksessa rapistuu. Olen rikkonainen kuin makuuhuoneen tapetti. Raaputamme sen pian kokonaan pois.

Me otamme minun kahvinkeittimeni ja minun pyykkikoneeni, koska ne ovat uudempia. Häneltä otamme sängyn, sohvan ja sohvapöydän. Kysyin, mitä tapahtuu minun vanhalle, pitkänpitkälle räsymatolleni. Se on mummoni peruja. Me otamme sen sinne! Minäkin saan päättää asioita.

Kun eilen kädet täristen ravistin purkista bentsoja, vanha ajatus palasi mieleeni. Mitään ei voi enää tehdä. Minut on menetetty. Olen hävinnyt tämän taistelun. Olen pilalla.

Häpeä on ydinkokemus minussa. Minulla on huono itsetunto ja sitä minä häpeän. Infernaalisesti. Olen alkanut ajatella, että väkivalta ja häirintä ovat asioita, jotka pitää vain hyväksyä. Häpeä niistä on liian suuri, että jaksaisi hakea tukea. Jos jaksaa, ehkei uskota. Jos uskotaan, ei ehkä ole todisteita. Jos on todisteita, prosessi on niin raskas, että on mahdoton jaksaa sitä. Olen alkanut ajatella, että minun pitää vain löytää sisäisiä keinoja käsitellä näitä kokemuksia.

Haluaisin aukottoman ja vedenpitävän vastauksen siihen, miksi uhri on se, joka häpeää.

Enkä tietenkään haluaisi ajatella näin.

Kun syntymäpäiväpaketissani luki "olet rakkaani", tulin pelokkaaksi. Mihin hän on minussa rakastunut, ja milloin totuus paljastuu? Olen valehtelija. Olen kadunvarteen heitetty roska, jota ihmisten kengät tallovat. Milloin hän alkaa nähdä minut niin kuin muut näkevät?

Mitä enää voi tehdä?

Sairaus on minua vahvempi.

Vaatehuone pitää käydä läpi. Siellä on vanhoja vaatteita, joita en enää käytä, joiden olemassaoloa en edes muista. Pakkaan ne muovipusseihin ja vien Uffin laatikkoon.

Ja sen makuuhuoneen tapetin tilalle tulee uusi.

Sä tarviit sotilaan

joka saa sut voittamaan

Luulitko et mä oisin se?

Sä tarviit poliisii

joka ottaa rosvot kii

Sä tarviit ja sä ansaitset

Ja kun me tavataan öisin, mä kosken sua

kun en muuta voi, mut älä usko mua

Älä rakenna mun varaan elämää

Sä tuut rappukäytävään ja mä tahdon et sä jäät

Mut pliis oo järkevä ja pakene

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja kaulasuudelmiin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Sä tarviit sankarii

joka ostaa kukkasii

sunnuntaisin keittiöön

joka vastaa viesteihin

tutustuu sun serkkuihin

eikä putoo mustaan tyhjiöön

Ja mä oon väärä sulle mut sitten kun

me nähdään jossain mä tarraudun

mun kynsillä kun selkänahkaan kii

Ja kipu hetkeks häviää

ja mä tahdon et sä jäät

mut mä tiedän et se ei voi olla niin

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja lemmenlauluihin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

Ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Mä oon vain helisevä vaski

Läpimärkä röökiaski

Maija Vilkkumaa: Sä tarviit paremman kuin mä

Väkivallan uhrien puolustus

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Tässä puolustetaan väkivallan uhreja ja käsitellään syyllistämistä, jota he kokevat.

Olen henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. En pura näitä tässä postauksessa enempää, mutta mainitsen vain, koska tästä syystä tiedän, miten väkivallan uhrit välillä kohdataan. Lähtemisellä väkivaltaisesta suhteesta oli pelkkiä positiivisia seurauksia, joten toivon sydämestäni, että väkivaltaisessa suhteessa elävät pelastuvat. Tässä kirjoituksessa kuitenkin teen selväksi, miksei suhteesta lähteminen ole ihan vain sormiennapsautuksesta kiinni.

Lähes jokainen väkivallan uhri on kuullut suunnilleen tämän kommentin: Miten sinä et ole lähtenyt? Tai: Miksi et lähtenyt aikaisemmin?

Ja tyypillinen: Minä en tuollaista hyväksyisi. (Piiloviestinä, että kommentoija itse toimisi tilanteessa paremmin kuin uhri. En pidä tästä kommentista siksikään, että eihän kukaan meistä voi täysin olla varma, miten väkivaltatilanteessa toimisi, jos ei ole tilanteessa ollut.)

No, sen sellaista. On kuitenkin todella helppoa - aina, jokaisessa asiassa - neuvoa tietävästi, jos ei ole tilanteessa itse ollut. Kyllä minä tiedän! - Mutta itse asiassa et tiedä.

Toivon, että ihmiset edes yrittäisivät ymmärtää. Minun mielestäni uhrien syyllistäminen on julmaa ja sydämetöntä. Ikään kuin haluttaisiin tehdä jo valmiiksi kamalassa tilanteessa olevan ihmisen elämästä vieläkin vaikeampaa.

No, miksi se uhri ei vain lähde?

Ajatellaan väkivaltaista parisuhdetta. Yksikään parisuhde ei ala niin, että ensitreffeillä väkivallantekijä retuuttaa toista hiuksista pitkin lattiaa tai nöyryyttää henkisesti. Parisuhteet alkavat positiivisissa merkeissä. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan, väkivallantekijä pitää hyvänä, ostaa lahjoja. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Väkivallassa, aivan etenkin henkisessä väkivallassa, on myös sellainen piirre, että se alkaa pienistä jutuista. Ihan vaan huomautuksia, nopeita ja pieniä. Sitten ne kasvavat ja käyvät yhä nöyryyttävämmiksi. Hiljalleen kuumenevassa kylvyssä kiehuu lopulta elävältä, mutta koska kylpy kuumenee hitaasti, ei aina huomaa, että tilanne käy vakavammaksi.

Ja mitä siitä seuraa? Uhri alkaa kävellä varpaillaan ja varoa itseään. Käytös muuttuu. Ei uskalla sanoa jotain asiaa, koska pelkää, että väkivallantekijä tarttuu siihen ja nöyryyttää ja nolaa ja vähättelee. Tai ei uskalla mennä ulos kavereiden kanssa, koska tunnelma kodissa kiristyisi sen jälkeen. Uhri alkaa suojella itseään. Ja sekin on todella tapa suojautua, vaikka näin ei koskaan pitäisi käydä. On inhimillistä, että haluamme välttää kivuliaat tilanteet. Se on täysin inhimillistä, eikä siitä pidä syyllistää.

Väkivaltainen suhde ei siis aina ole ollut väkivaltainen. Se ei myöskään ole väkivaltainen koko ajan. Onhan se hämmentävää, mutta ihminen on aika monimutkainen olento. Hän kokee ristiriitaisia tunteita, joista ei aina ota ihan selvää.

Syyllistävä kyseleminen ja alentava neuvominen tuovat uhrille kokemuksen, että hänellä ei ole itsenäistä toimijuutta. Olen surkea luuseri, joka ei tähänkään kykene. Kun uhrille tulee kokemus, ettei hän kykene tähänkään eikä hän ole itsenäinen toimija, hän ei saa kokemusta, että hänen olisi edes mahdollista lähteä väkivaltaisesta suhteesta.

On vielä eräs seikka, joka ennen kaikkea pitää kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Se on se, että väkivalta tuhoaa uhrin itsetunnon. Kun tulee tarpeeksi pitkään nöyryytetyksi, ihminen alkaa tuntea itsensä surkeaksi luuseriksi. Kun ihmistä kohdellaan arvottomana - kun lähimmäinen kohtelee uhria arvottomasti - tämä alkaa pian uskoa, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Tämä alkaa ehkä jopa ajatella, että on ansainnut kaiken. Jotkut myös ajattelevat, että ehkä heidän käytöksensä todella on jotenkin provosoinut. Ehkä tosiaan ei olisi pitänyt mennä kavereiden kanssa niihin juhliin, syödä tuota croissantia tai pitää sitä paitaa.

Ihmisen pitää koota murentuneen itsetuntonsa kappaleet, jotta voi lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Ja siihen tarvitaan usein toisten tukea. Siksi uhreja pitää tukea, ei syyllistää! Se, että ihmisen kokemusta surkeudesta ja luuseriudesta vahvistetaan syyllistävillä kommenteilla, vain pahentaa tilannetta.

Ja miksi väkivallan uhri ei ylipäätään puolustaudu itse tilanteessa? Lyö tai sivalla takaisin, fyysisesti tai henkisesti.

Tosiasia on, ettei kaikista meistä ole siihen. Useimmat ihmiset eivät halua lyödä ketään, vaikka joskus tuntuukin, että se olisi paras tapa toimia. Voi ajatella, että nyt minä puolustaudun, mutta käsi ei vain nouse. Useimmista ihmisistä ei ole lyömään, koska useimmat meistä eivät kykene väkivaltaan. On myös tosiasia, että väkivaltatilanteessa useimmiten jähmettyy. On ihan loogista, että ihminen ei lähde kamppailuun, jonka todennäköisesti häviäisi. Sehän on vain itsensä suojelemista. Yritys välttyä pahemmilta ruhjeilta. Ja vaikka uhri voisikin voittaa kamppailun - yllätysmomentilla, esimerkiksi - ihmisen aivot toimivat niin, ettei noissa tilanteissa ajattele kovin järkevästi. Ne ovat uhkaavia tilanteita. Ylipäätään väkivaltatilanteissa ei yleensä ole aikaa pohtia ratkaisuja.

Henkistä väkivaltaa sisältävät tilanteet ovat aika absurdeja. Sanoiko se todella noin? Sanoiko siis todella? Kuvittelenko minä? Olenko hullu? Miten minusta välittävä ihminen sanoo noin? Miten kukaan sanoo noin? Miksi hän?

Siksi(kin) niihin on vaikeaa reagoida. Tilanteet ovat yleensä myös nopeita. Sellainen nopea sivallus, ja sitten tilanne jo vaihtuu, eikä vanhaan ehkä tule palattua.

Olen tajunnut jotain. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa ehkä ajatella. Mutta tilanteeseenhan voi palata. Siihen voi palata päivienkin kuluttua, ja pitemmänkin ajan kuluttua. On ihan ok sulatella ja miettiä, mitä sanoisi.

Sitten on vielä yksi syy. On tosiasia, että monet ihmiset, jotka ovat joutuneet kumppaniensa surmaamiksi, tapetaan vasta suhteen päättymisen jälkeen. Kostona, tai jotain. Niin, tekijä voi myös kostaa. Joskus kosto on kohtalokas. Ihminen pelkää. Toki väkivaltaiseen suhteeseen jääminenkin voi johtaa kuolemaan, se on selvä. Mutta jos ihminen pystyy nöyryyttämään kumppaniaan suhteessa, hän voi tehdä jotain vielä pahempaa suhteen päättymisen jälkeen. Totta kai sellaista pelkää.

Sain itse tällaisen viestin väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen jälkeen: "Sä tulet katumaan tätä koko ikäsi. Vielä mä sulle opetan, mitä menettäminen on." Pelkäsin tehdä rikosilmoituksen, koska se olisi saattanut johtaa väkivaltaan vielä todennäköisemmin, koska tekijä olisi kostanut kaiken. Tein kuitenkin ilmoituksen, eikä mitään tapahtunut. Koen nyt olevani turvassa. Mutta olihan se pelottava viesti. Entä jos hän olisi pahoinpidellyt, raiskannut tai jopa tappanut jonkun läheiseni? Olisin luultavasti potenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, ettei se olisi ollut minun toimijuudestani kiinni. Vaan hänen. Mutta itsesuojeluvaisto istuu ihmisellä vahvassa. Ei siitä pidä syyllistää. Me kaikki haluamme selviytyä. Väkivaltatilanne on niin äärimmäinen, etteivät ihmisen aivot toimi aina niissä parhaalla mahdollisella tavalla.

Lopuksi kerron, miten väkivallan uhri pitää kohdata ja mikä häntä todennäköisesti auttaa syyllistämistä enemmän.

Väkivallan uhri tarvitsee kuuntelijaa, ja hän tarvitsee empatiaa. Hänen kuuntelemistaan voi tukea kysymyksillä ja empaattisilla kommenteilla kuten olen niin pahoillani, että joudut kokemaan tuollaista, tai tuo on sinua kohtaan väärin. Hänen kanssaan voi puntaroida tilannetta. Joskus voi myös laskea plus- ja miinuspuolia - mitä hyvää seuraisi jäämisestä, mitä lähtemisestä. Näiden puolien laskemisen pointti ei tosiasiassa ole uhrin kannustaminen pohtimaan suhteeseen jäämistä, vaan se, että lähes poikkeuksetta uhri löytää suhteesta miinuspuolia enemmän ja lopulta alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa.

Sanoisin myös, ettei kannata liikaa kauhistella. Kun joku kuuntelee minua, haluan luottaa siihen, että kuuntelija kestää sen, mitä minä kerron. Ettei tilanne käänny siihen, että minun pitää lohduttaa ihmistä, jolle olen kertonut.

Ennen kaikkea väkivallan uhrille täytyy antaa kokemus siitä, että hän on itsenäinen toimija ja hän pystyy kyllä lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minut herättivät seuraavat lauseet: Sinä olet aikuinen ihminen. Sinä saat lähteä, ja sinä pärjäät kyllä. <3 

Mutta miksi sinä et

Sanotaan, syystä, ettei taakse pidä katsoa eikä mitään, virheitäkään, katua. Koska ne opettavat. Turhaa katua, kun mitään ei voi tehdä. Kadumme sitä, mitä emme ole tehneet, enemmän kuin sitä, mitä olemme tehneet. Katse eteen. Ja suupielet ylöspäin. Ja niin edelleen.

On kuitenkin jotain, mitä kadun aktiivisesti, ja haluan nyt kertoa teille siitä.

Aloitin psykoterapian tammikuussa 2014 YTHS:n maksamana. Huhtikuussa sain Kelan tuen ja kolme vuotta terapiaa, kahdesti viikossa. YTHS:n psykologina oli vanhempi mies, joka myi aikoja YTHS:lle ostopalveluna. Olin niin masentunut, etten jaksanut etsiä toista terapeuttia, vaikka olisin todellisuudessa halunnut naisen. Mutta nyökkäsin psykologille ja lääkärille. Aloittaisin sen kolmen vuoden terapian tämän henkilön luona.

Minulla oli tapana istua nahkatuolissa nojaten muhkeaan käsinojaan, jalat toisen nojan yli heitettynä. Halusin olla rennosti, mutta toinen syy oli, etten halunnut katsoa päin, kun kerroin vaikeista asioista.

Aloitin pohjustamalla. Kerroin, että olen aina ulkopuolinen, olen epävarma itsestäni ja janoan rakkautta ja hyväksyntää. Teen muille mieliksi, jotta he rakastaisivat minua. Kerroin kokevani, että jos teen virheen, minut hylätään välittömästi.

Pohjustuksen jälkeen aloin kertoa elämästäni. Kerroin, että olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Etten oikein sopinut joukkoon, vaivuin omiin maailmoihini. Sitten kerroin, että vaivuin omiin maailmoihini, koska ne maailmat olivat ainoa turvapaikka minulle. Omassa elämässäni ei ollut turvallista. Olin muiden leikkikalu. Minulle sai sanoa mitä vain ja minuun sai koskea. Minulle myös tehtiin niin. Kun tein virheen (tai "virheen"), kun tein jotain, mistä minua saattoi syyttää, minulle käännettiin selkä. Se saattoi olla mitä vain, ja siksi minä varon koko ajan.

Lopulta palasin itsenäisyyspäivän aattoon 2008. Menin koulun pommisuojaan vessaan, ja neljä nuorta poikaa seurasi perässäni. Kun tulin vessasta, he ahdistivat minut seinää vasten ja sanoivat minulle kaikenlaista nöyryyttävää. Kehostani, aivoistani. Sitten heistä kaksi alkoi kosketella minua, kaksi muuta kannustivat. Vaatteiden päältä ja vaatteiden alta. Koko ajan solvaten.

Tämän kaiken minä kerroin ääni väristen.

Vähän myöhemmin tästä kerroin juhlista, joissa minulle melko tuntematon mies työnsi kätensä pikkuhousuihini ja ujutti kaksi sormea minun sisääni. Olin kovassa humalassa ja muistan vain oman lahnamaisuuteni, löysyyteni, raajat jotka eivät totelleet.

Halusin käsitellä ne asiat.

Mutta terapeutin tapa käsitellä asioita oli erilainen kuin olin kuvitellut.

Aloimme käydä tapahtumia läpi siltä kantilta, miten minun olisi kannattanut toimia, ettei niitä asioita olisi tapahtunut. Pohdimme pommisuojaa ja sitä, että itse asiassa fyysinen väkivalta tilanteessa oli vähäistä. Olisin voinut rimpuilla vastaan ja poistua. Ei minua oikeastaan pidetty edes vahvasti kiinni siinä seinässä. Minä vain seisoin siinä kuin joku idiootti.

"Olen 160 senttiä pitkä", yritin puolustella. "En olisi pärjännyt heitä vastaan."

"Sinulla olisi ollut yllätysmomentti puolellasi", terapeutti sanoi. "He eivät olisi odottaneet vastarintaa, ja olisit varmasti voittanut heidät."

En osannut puolustautua enempää.

Kävimme tilannetta läpi samalta kantilta. Mikset huutanut apua? Yläkerrassa oli muita. Mikset lyönyt heitä? Seisoit siinä vain. Mikset soittanut poliiseille? Mikset kertonut kenellekään? Mikset puolustautunut? Sinun olisi pitänyt puolustautua. Ottaa rohkeammin oma tilasi.

Syy tähän metodiin oli, että kun tämä tapahtuu toisen kerran, osaan puolustautua. Jälkeenpäin olen miettinyt, onko ihmisen elettävä niin, että hän odottaa pahoinpitelyn ja seksuaalisen ahdistelun tapahtuvan jonain päivänä uudestaan.

Sormien työntämistä sisälleni käsittelimme samalla tavalla.

"Mikset huutanut apua, jos viereisessä huoneessa kerran oli muitakin?"

"Musiikki taisi olla aika kovalla", sepitin.

"Mutta tekijä olisi säikähtänyt. Ja olisithan sinä voinut lyödä häntä, kyllä itseään saa puolustaa."

Minusta tuntui surulliselta, että hän kannusti minua syyttämään itseäni. Minä osasin syyttää itseäni ihan itsekin, jo valmiiksi.

Miksi sinä et tehnyt mitään.

"Olisithan sinä edes voinut mennä poliisille heti tapahtuman jälkeen eikä vasta kuukausien päästä", terapeutti pohdiskeli myös. "Sitten se asia olisi todennäköisemmin saatu selvitettyä."

Sentään hän ei kysynyt, miksi olin juonut niissä juhlissa niin paljon.

Ylipäätään koulukiusaamista käsiteltiin tältä kantilta. Olisit vain ottanut oman paikkasi! Sanonut rohkeammin vastaan, lyönyt takaisin, puhunut kovempaan ääneen. Jos olisit puhunut kovempaan ääneen! Etkä ollut sellainen löllykkä. Hän todella käytti sitä sanaa.

Sanonut takaisin. Lyönyt takaisin! Helvetti! Kerran terapeutti sanoi, että minun pitää alkaa kantaa mukanani veistä. Se oli vertauskuva itsensä puolustamiselle. Mitä jos niissä tilanteissa kaivaisit taskustasi esiin veitsen?

Jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos.

Tajusin, etten voi saada oikeita ystäviä, ennen kuin opin ottamaan paikkani. Minua ei kohdella kunnioittavasti, ennen kuin opin ottamaan oman paikkani. Puolustamaan itseäni. Ehkä se on omaa syytäni.

Arvostettaisiinko minua parisuhdessa?

En koskaan kysynyt, mitä merkitsi, että pommisuojapahoinpitelyn aikaan olin 15-vuotias. 15-vuotias on lapsi.

Enkä sanonut, etten osaa lyödä. En ole ihminen, joka lyö. En vain ole.

Haluaisin tietää, miten väkivallankokemuksia käsitellään toisten terapeuttien kanssa.

Lopulta koin paremmaksi olla puhumatta vaikeista asioista. Aloin puhua tv-sarjoista. Kerroin päivästäni, luennoista, jumpista, lukemistani kirjoista. Aamupalasta. Jos halusin puhua jostain vakavammasta, ne olivat pieniä yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa. Joku sanoi töykeästi, nettikeskustelu ärsytti. Opinnot etenivät tahmeasti. Niistä me sitten keskustelimme. Rintaani painoi päivittäin ja ajatukset risteilivät päässä. Aloitin tämän blogin, jotta saisin purettua ajatuksia toiselle ihmiselle, siitäkin huolimatta, että kävin kahdesti viikossa terapiassa.

Otti jopa tragikoomisuuden piirteitä, kun hän suhtautui vakavammin pieniin juttuihin. Joku sanoi kirjamessuilla rumasti. Joku keskeytti minut, kun puhuin. Joku varasti kännykkäni. Niissä asioissa hän ei vähätellyt eikä soimannut. Sitten me keskustelimme niistä. Se oli turvallista, koska en kokenut häpeää kännykkävarkaudesta. Siksi, vaikka hän olisi soimannut minua, en olisi ollut häpeissäni.

Mutta eihän kännykkävarkaus määritä minua ihmisenä.

Pienistä asioista kertominen varmaan lujitti hänen kuvaansa siitä, ettei minulla ollut todellisia ongelmia. Siis jos jonkun tuntemattoman ihmisen ilkeä kommentti bussissa on sinulle se kaikkein raskain, niin ehkä sinulla on kaikki hyvin.

Ei se ollut suurin ongelmani.

Kerran terapeutti sanoi, että jos menisin ryhmäterapiaan, jossa on pakolaisnainen, tuo pakolaisnainen ei ollenkaan ymmärtäisi minun ongelmiani. Hän olisi kokenut niin paljon pahempaa.

Terapian aikaan olin tosi masentunut ja ahdistunut ja väsynyt. Tartuin kaksin käsin kaikkeen apuun, jota minulle annettiin. Olin avoimin mielin. Mietin tosissani, miksen puolustanut itseäni.

En olisi jaksanut lähteä kapinoimaan. Enhän minä edes uskonut, että minä ansaitsen apua. Koin, etten ansaitse mitään hyvää. Ja sitäkin selittää menneisyyteni. Eikä hän tajunnut sitä, ei hän tajunnut mitään.

Terapia hajotti itsetuntoani ja sai minut kokemaan itseni läpikotaisin epäonnistuneeksi. En osannut pelastaa itseäni. Olin kädetön. En määrännyt omasta elämästäni.

Olin surkea luuseri.

Olisinko toisen terapeutin vastaanotolla voinut oppia tekemään asian kanssa rauhan? Lakata syyttämästä itseäni. Kantamasta sitä painoa.

Lakata olemasta itselleni niin vihainen.

En ole kertonut tästä teille aiemmin, koska olen hävennyt sitäkin, etten puolustanut itseäni siellä terapeutin vastaanotolla pontevammin. Mutta kai se on niin, että kun on alan kokenut ja koulutettu ammattilainen, hänen neuvoihinsa ja näkökulmiinsa suhtautuu kuin ne olisivat totuuksia.

Kelan kolmen vuoden terapia käytettiin siihen, että aloin vihata itseäni entistä enemmän.

Olen edelleen se sama tyttö

Olen edelleen se sama tyttö joka olin, ennen kuin tämä alkoi.

Olen edelleen se sama tyttö, joka innostui sekunnissa, alkoi nauraa - ja se sama tyttö, joka sai päähänpistoja. Olen edelleen se sama tyttö, joka riemastui, joka vitsaili, joka jutteli kivoja ja joka otti kaikki ilolla mukaan, vaikka ei nyt enää naurakaan eikä riemastu; mutta olen silti se sama tyttö.

Olen edelleen se sama tyttö, jota silloin katsot arvostaen; nyt kuitenkin halveksuen. Jonka pakaraan tartuit tanssilattialla mutta jota nyt kaihdat. Jota panit yökerhon vessassa mutta jolle nyt ilmoitat: En koskisi sinuun kepilläkään. Minä olen se sama tyttö.

Oli kuohuviiniä, oli kiilakorkoja, oli mellakka-aitoja. Oli kaikenlaista. Oli festareita, kapakoita, oli seksiä, oli hauskanpitoa. Enää ei ole niitä, mutta olen silti se sama tyttö.

Olen ehkä sekin tyttö, joka pyysi toista opiskelijaa kasvotusten treffeille eikä katunut. Saatan olla myös se tyttö, joka käveli kusipääeksänsä eteen ja sanoi suorat sanat. Saatan olla se tyttö, joka uskalsi joskus tanssia.

Se sama tyttö, jonka tunsit ennen.

Ennen sairautta.

Ehket edes halua ymmärtää minua.

Silti se sama tyttö.

Sillä mihin minä olisin kadonnut? Tartun itseeni lujasti kiinni.

Ja vaikket ehkä halua ymmärtää minua, minä olen silti.

I met up with the king

He confessed his body was burning

I met up with the king

His body had begun to rot

And he said don't think less of me

I'm still the same man I used to be

But no one believed him

No one believed him

I once knew a pretty girl

and she was in love with the world

and she loved a young man

who loved her body but never saw her mind

He took everything she had kept

and then he took everything else that was left

But no one believed her

No one believed her

First Aid Kit: I Met up with The King

Ne ovat vain kateellisia sinulle

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon koulukiusaamisesta enkä niinkään siitä, miten olen voinut. Se on hyvä asia. Pystyn viimein käsittelemään tätä kaikkea. Pystyn kirjoittamaan koko sanankin nyt. Puhuin ennen väkivallasta, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on usein väkivaltaa, on kyseessä ollut minun kohdallani pikemminkin sanan välttely. En ole sanonut sitä, en ole pystynyt.

Kaikkeen liittyy edelleen jonkinnäköinen leima. Että jos sanon sen lauseen ("minä olen ollut koulukiusattu"), tunnustan oman heikkouteni, sen, millainen luuseri olen pohjimmiltani ollut ja millainen edelleen olen.

Olen todistanutkin sen. Että kun ihmiset tietävät, että minä olen entinen koulukiusattu, he alkavat kohdella minua eri tavoin. Totta se on. Jotkut ovat jopa kokeilleet kepillä jäätä ja testailleet, miten minulle käy, kun vähän kiusaa, ja itkemiseksihän se menee. Koko minun terapiani tähtäsi siihen, että oppisin puolustautumaan. En ole oppinut vielä, mutta en ole ehkä kuitenkaan lähtöruudussa.

Enkä nyt tarkoita, että koulukiusatut olisivat mitään luusereita. Suurin osa ei ole. Suurin osa on selviytyjiä, suurten taisteluiden voittajia. Mutta minä en ole. 

Asiaan.

Sanotaan, että ne tekevät sitä siksi, että ne ovat kateellisia. 

Koulukiusaajat, nimittäin.

Kateellisia. Uhreilleen.

Näin on sanonut moni. Kaikki terapeutit, joita minulla on koskaan ollut. Tyttöjen Talon työntekijät. Perhe ja ystävät.

"Entä jos kyse oli kateudesta sinua kohtaan? Sinä olet älykkäämpi kuin he", sanoi ensimmäinen terapeuttini, heistä kaikkein suorasanaisin.

"Yleensä kateus selittää näitä juttuja", sanoi Tyttöjen Talon työntekijä. "Ne polkevat alaspäin sitä, joka uskaltaa nousta ylös."

"Tietysti he ovat kateellisia", äiti sanoi. "Tietysti sinulle ollaan kateellisia, sinähän menestyt koulussa."

On totta, että minulla oli luokan parhaat arvosanat, eikä suotta. Painoin kovaa duunia niiden eteen. Yritin myös kovasti miellyttää opettajia, missä onnistuinkin. Olin lellikki. Sain stipendejä. Selkääni taputeltiin, ja jos kukaan muu ei tiennyt vastausta opettajan esittämään kysymykseen, opettaja kysyi minulta; ja minä usein tiesin.

Mutta nämä ihmiset, jotka pelaavat kateuskortin, eivät ymmärrä, että näillä kiusaajilla on aivan eri arvot. Eivät he pidä hyviä arvosanoja arvossa. Ei heitä kiinnosta koulu. Heidän mielestään koulussa käyminen on perseestä. Miksi he sitten kadehtisivat sitä vitun hikkeä, jolla ei ole muuta elämää? Koska hei, huonot arvosanat kertovat siitä, ettei koulu pyöritä koko elämää! Ja se on heille arvo. Se, että heillä on muuta elämää.

Tätä minun terapeuttini ei oikein ymmärtänyt, vaikka selitin. Ja hänen pitäisi olla koulutettu ihminen, joka ymmärtää tällaisia asioita.

Miksi kukaan kadehtisi minua? Miksi olisi kadehtinut? Minä olin ruma rillipää. Ikuinen miellyttäjä. Kummajainen, jolla oli omat jutut. Ärsyttäväkin, koska en pitänyt turpaani kiinni, niin kuin minun olisi toivottu pitävän. Miksi he olisivat kadehtineet sellaista ihmistä? Minä edustin kaikkea sitä, mitä he halveksivat. Olin säälittävä raukka.

Ja nyt puhun vain omasta puolestani. Varmasti joitakuita kadehditaan. Esimerkiksi toisen ulkonäkö saattaa olla jotain, mitä kadehditaan. Ja jotkut voivat kadehtia myös niitä hyviä arvosanoja, onhan sekin mahdollista. Jollakulla voi olla jokin hieno taito, jota kadehditaan, joku voi esimerkiksi soittaa hyvin pianoa. Minussa ei kuitenkaan ole ulkonäköä, jota kadehtia, eivätkä minun kiusaajani pitäneet hyviä arvosanoja tärkeinä. He olivat koulupudokkaita. Ei heitä kiinnostanut. Kirjoittaa minä osaan, mutta heille minä olin vaan vitun pilkunnussija lukutoukka rillipää paska.

Kateuskortti on halpa selitys. Ihmistä voi inhota myös niistä syistä, mitä se ihminen on, eikä siksi, että tätä kadehtisi. Jotkut ihmiset vain ovat idiootteja. Jotkut ehkä katsovat toisia alaspäin. Jotkut kuvittelevat itsestään liikoja. Ei sellaiselle ihmiselle tarvitse olla kateellinen inhotakseen häntä. Silti myös rasittavan ihmisen kiusaaminen on väärin aina ja ikuisesti. Kukaan ei ansaitse väkivaltaa, ei kukaan. 

Jotkut ihmiset vielä toivovat, että heitä kadehdittaisiin. Sellaiset ihmiset eivät pysty näkemään hirttä omassa silmässään, vaan näkevät itsensä aina ihanteellisessa valossa ja muut jollain lailla alempina. Minulla oli sellainen ystävä, joka yhtenään kyseli, olinko kateellinen hänelle milloin mistäkin, yleensä koenumeroista. Hän oli sietämätön, mutta me emme olleetkaan kovin pitkään ystäviä. Ja vaikka on muodikasta diagnosoida lähipiirin kusipäät narsisteiksi, niin silti kehtaan väittää, että tällä henkilöllä oli ainakin joitakin narsistiseen persoonallisuuteen viittaavia piirteitä.

Niin. Saattoiko joku kuitenkin kadehtia minua?

Ehkä. Ehkä jotkut kadehtivat sitä, että jaksoin tehdä paljon töitä numeroiden eteen. Toisaalta olin sisältä rikki. En olisi jaksanut olla sellainen, joka tekee kaiken aina täydellisesti. Se oli kuluttavaa. Ja johti romahtamiseen, lopulta.

Mutta jos joku kadehtikin, niin eivät kiusaajani. Heidän mielestään olin vain tylsimys ja ärsyttävä pätijä. Ja ehkä olinkin sitä.

En usko kateuteen selittävänä tekijänä kohdallani.

Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa

Minulla oli vuoden huonoin päivä tämän viikon perjantaina. Nukuin yöllä huonosti ja tein kaikenlaisia pakkotoimintojani, joita minulla on. Tarkistin asioita, useita kertoja, ja pyörin sängyssä pakkoajatusten saartamana. Oli vaikea olla omassa kehossa. Tuntui, että joka puolella kehoani minua on liikaa. Ja siinä on mahdoton elää onnellista elämää, mahdoton.

Mutta pahin alkoi vasta aamulla. Silloin avasin kännykällä sosiaalisen median palveluja ja törmäsin viestiin, jonka sisältö käytännössä oli, ettei rumilla naisilla ole oikeutta olla olemassa täysvaltaisesti. En halua toistaa viestiä tässä, enkä siihen edes pysty.

Ei pitäisi niin kauhistua yhdestä internet-viestistä, minulle on sanottu satoja kertoja. Tiedän sen itse hyvinkin. Mutta viestiä ei tuomittu. Sitä jopa lietsottiin. Tiedän, ettei minun pitäisi lukea, mutta luin silti. Ja siinä minä sitten olin, pelkkä mytty ahdistusta, koska minä olen sellainen ruma nainen, josta viestissä puhuttiin.

Päätin olla syömättä koko päivänä mitään. Rangaistuksena, ja koska en vain pystynyt. Ajattelin, että minun on nyt muututtava, jotta saisin suojakilven kaikkea pahaa vastaan.

Vasta nyt olen saanut tuntea, millaista on todella olla ruma nainen. Se on kamalaa. Meitä kohtaan ollaan julmia. Todella julmia. Ja huolimatta niistä kaikista kauniista sanoista, joita saamme, jopa kehuista, joita saamme ulkonäöstämme, ulkoinen maailma satuttaa meitä. Meidät halutaan mitätöidä ja meidät halutaan hiljaisiksi. Ja jotkut ihmiset vielä kokevat, että heillä on oikeus tehdä niin. Ehkä he ajattelevat olevansa niin paljon parempia.

Ymmärrystä ei heru, eikä myötätuntoa.

Näiden tuntemattomien ihmisten lisäksi minulla on ystävä, joka arvostelee muiden ulkonäköä. Hän saattaa todeta: Tuolla on hyvä perse, mutta naama sillä on pielessä. Minustakin hän kerran totesi, että minulla on isot allit. Tiedän joutuvani olemaan myrkyllisessä ympäristössä, mutta en tiedä tilanteeseen ratkaisua. Hän on liian läheinen. Tällainen puhe myrkyttää minutkin ja saa näkemään itseni ja toiset pelkästään ulkonäön kautta. Yritän välttää tällaista ajattelumallia, mutta jos yksi läheisimmistäni näkee ihmiset vain ulkonäön läpi, niin alan helposti nähdä minäkin. Ainakin itseni näen vain ulkonäön läpi ja määritän siten arvoni, joka on nolla. 

Mutta takaisin perjantaihin.

Itkin. Itken harvoin. Kierin vollottaen sängyssä ja ajattelin kaikkea sitä, mitä minulle on tehty, ja sopertelin kysymystä: Miksi minulle sai tehdä niin? Mutta ketään ei ollut vastaamassa. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa jutella.

En keksinyt yhtään paikkaa, johon olisin voinut olla yhteydessä. Kriisipuhelimesta minulla on huonoja kokemuksia, enkä halua häiritä terapeutin lomaa siitäkään huolimatta, että hänestä on ihan ok, jos olen yhteydessä. Mutta tuntui, että tarvitsen nyt konkreettisempaa apua kuin mitä terapeutti saattaa tarjota.

Lopulta pääsin kahden tunnin odottelun jälkeen läpi Sekasin-chattiin. Kuulemma kahden tunnin odottelu on vielä kohtuullista – jotkut odottelevat viisikin tuntia. Se on karua kun ottaa huomioon, että on kesä ja niin monet paikat ovat kiinni. Ja vielä karumpaa, kun tajuaa sen, että ongelmat vain pahenevat kesällä. Kaikilla ei ole kivaa kesäisin. Joillakin on kesäisin ihan kamalaa. 

Yhtä kaikki, pääsin läpi chattiin ja se helpotti oloa hieman.

Sanoin, että pää on melkoinen sekamelska, mitä se olikin. Kerroin tapahtuneesta, tuosta postauksesta jonka näin ja sen aiheuttamista tunteista. 

Minusta kysyttiin, tuomitsenko muut ulkonäön perusteella. En tuomitse, mutta mitä sitten? Ei se estä muita tuomitsemasta minua. Jokainen ei ole jalo. Olemassa on myös ilkeitä ihmisiä. Aidosti, syvästi, puhtaasti ilkeitä ihmisiä. Heidän lisäkseen olemassa on itsekkäitä kusipäitä ja narsisteja. Silkkoja kusipäitä ja narsisteja. Niin se on ja minkäs teet.

Minä haluan olla parempi ihminen kuin ne. Minä kuuntelen muita, autan muita. Annan muuttoapua ja lainaan rahaa. Asetan muut itseni edelle. Minä haluan olla hyvä ihminen. En sädekehän vuoksi, en, jotta voisin leveillä sillä: katsokaa, minä en ole itsekäs ihminen. Minä haluan olla hyvä. Ja vaikka paikkaisin sillä ulkonäöllisiä puutteitani, niin ainakin voin sanoa, että minä en ole niin kuin ne, jotka satuttavat tuntemattomia ihmisiä internetissä. Minä olen parempi ihminen. Olen parempi ihminen kuin ne. Ja se on minulle tärkeintä. 

Haluan olla myötätuntoinen, jalo, mukava, hauska, älykäs, lempeä, rakkaudellinen ja ihana. Se ei ehkä riitä, sillä en ole sitä mitä naiselta eniten odotetaan – kaunis – mutta ainakin olen ihminen, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen – ja joka ei jätä pulaan.

Olen parempi ihminen kuin kiusaajat, kuin kiusaajani.

Rupi Kaurin sanoin: Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa.

I know it's hard to be soft

I know it hurts to be kind

I know that when love is lost

It's only fear in disguise

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

Soft

I believe the world is beautiful

Only the weak ones are cruel

I choose to love you without fear

No shame in being sincere

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

And I made myself believe

Other people wanted to hurt me

I took my bitterness and made it sweet

I took a broken heart and made it beat

Somebody hurt me long ago

And though to heal a heart is slow

It's just a consequence of pain

There is no use in laying blame

Mä juhlakengät paan ja huulipunaa ja otan liikaa mitä vaan

On ihan tavallinen joulukuun yö, päiväkään ei ole erityinen, ja minä hoipun korkokengissäni tukevassa humalassa kohti kotia. Pakastaa eikä minulla todellakaan ole pipoa eikä käsineitä ja sukkahousut ovat 50 denieriä. Minä olen yksi saatanan sekopää ja ihan rikki, ja yksin.

Nämä ovat taas näitä öitä, joina ensin on tosi hauskaa, sitten tosi kamalaa. Kuplivaa viiniä, paljon kuplia. Kuplivaa naurua, paljon ystäviä. Ja minäkin olen kuplassa, sisällä, erossa kaikista muista. Baarissa, sitten yökerhossa, kamalan hauska juttu, drinksussa värikäs sateenvarjo, kaikki on täydellistä, fuck yes. Saattaisin naida yökerhon vessassa vasten lavuaaria. Kaikenlaista sellaista. Minä haluan muistaa itseni sellaisen hurjana naisena, joka tekee mitä huvittaa. Vaikka oikeasti olen säälittävä raukka.

Pääsen kotiini, rojahdan kengät jalassa sänkyyn ja potkin ne sitten pois. Ne kolahtavat lattialle. Nukahdan siihen enkä näe unia. Aamulla herään. Pää painaa. En muista mitään.

Minä vihaan elämääni, vihaan tätä, minä en jaksa, minä katkean. Minä on heikko yksilö jonka yli muut voivat kävellä ja pyyhkiä koiranpaskaiset jalkansa kuin kynnysmattoon. Minä olen niitä ihmisiä, ja minä kuolen.

Mietin edelleen, miten se tapahtuisi. Keittiön kaapissa on purkkeja. Ketipinor, Alprox, Opamox, ja miksei niitä muitakin, kuoleehan serotoniinioireyhtymäänkin. 

Ja miksi se tapahtuisi? Jos kaiken paino kävisikin sietämättömäksi. Jos kaikki loppuisi kuin seinään. Jos jäisinkin yksin. En kestäisi sitä enää. Siksi minulla on purkkeja. Ja viiniä minulla on. Minulla on aina viiniä, vieraiden varalta. Mutta vieraat eivät käy. Viini on yksin minun, odottamassa. Pullonavaaja on ties missä.

Kaiken olisi käytävä hienosti. Kunpa se kävisi kauniisti, vaikka ehkä minä oksentaisin olohuoneen matolle. Mutta kukaan ei tulisi pelastamaan minua. Minua ei voisi siinä vaiheessa enää pelastaa. Kerran kirjoitin: minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Ja sinä päivänä minä sitten lähtisin. Olisi korkokengät, olisi huulipunaa. Olisi kaikki niin hienosti. Enkä löytyisi. Ajoissa. Koskaan.

Tämä on juhla, suuri juhla! Tänään kaikki kipu loppuu! Kuinka fantastista!

Ei kirjettä. Ei rahaa. Ei kuolematonta taidetta. Romaaninraakileita ja tämä blogi. Siinä kaikki. Siinä kaikki. Siinä minun piskuinen elämäni. Mennään näillä. Purkki Ketipinoria ja menoksi!

Ja kuohuvaa. Lisää kuohuvaa. Ja niitä kuplia.

Ps. Kaikki on ihan ok. Halusin vain kirjoittaa tämän tekstin.

Jos olenkin ruma

Joinakin päivinä mietin: jos olenkin ruma, niin mitä se merkitsee?

Se merkitsee ainakin sitä, etten pääse mukaan siihen suureen naiseuden eetokseen, johon naiset, minäkin, niin kovasti tahtovat. Tahtovat, jotta saavat olla rauhassa pilkalta, ja jotta saavat ihmisarvon.

Se merkitsee sitä, että minun on pyrittävä koko ajan parempaan ja paikattava itseäni jollakin, jos olenkin ruma. Se merkitsee, että minulla on elämässäni sellaisia haasteita, joita kauniilla ihmisillä ei ole. 

Se on merkinnyt kaikenlaista, sillä ehkä siksi olen ollut piinaajilleni niin helppo maalitaulu; minusta on ollut helppoa löytää vikoja, joista pilkata, joiden varjolla pilkata. 

Jospa olenkin oikeasti ruma. Jospa minulla on rujo keho, epämuodostuneet kasvot, jospa haisen pahalta, jospa olen kaikin puolin epämiellyttävä. Ehkä se selittää jotain, ehkä kaiken. Ehkä sen, että muut lapset ovat juosseet pois luotani ja muut nuoret ovat heittäneet minua esineillä. Sen se selittäisi, jos oikeasti olenkin ruma. Se voisi selittää useita vastoinkäymisiä elämässäni.

Ja siten on ilmiselvää, että jos olisin kaunis, kaikki ongelmani ratkeaisivat. Jos olisin laiha, minua rakastettaisiin. Jos olisin ihastuttava, minä olisin arvokas, niin minä ajattelen. 

Niin, niin minä mietin. Ehkä minä olenkin oikeasti ruma.

Mutta sitten taas.

Ja jos oikeasti olenkin ruma

niin entä sitten?

Sillä vaikka olisinkin ruma, olisin silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan pystyisi näkemään. Kukaan ei näe pääni sisään, eivät pilkkaajat, eivät arvostelijat; eivät tiedä, mitä kaikkea siellä liikkuu. Ajatuksia, tunteita.

Ne eivät näe minua kokonaan. Ne eivät kuule hersyvää nauruani, joka kaikuu seinissä sointuvana ja aitona. Ne eivät tunnusta sisäelimiäni, jotka toimivat moitteettomasti ja ovat aina minun puolellani. Ne eivät huomaa ystävällisiä eleitä, sitä miten puhun asiakaspalvelijoille, sitä miten annan paikkani vanhukselle bussissa. Ne eivät tunne rakkauttani, sitä syvää ihanaa pehmeää, jota tunnen läheisiäni kohtaan. Ne eivät tiedä puoliakaan siitä, mitä kaikkea luon, kun pääsen näppäimistön äärelle. Ne eivät tiedä mitä kaikkea olen käynyt läpi. Eivät mitään siitä, eivät mitään tästä mitä minä nyt teen.

Jos olenkin ruma, ulkoa halutaan määrittää minun arvoni (ruma nainen: sinä et ole mitään) mutta minun arvoni ei määräydy niin. Minä olen tasan niin arvokas kuin muutkin, ja minä kannan itseni niin, hautaan asti minä kannan itseni niin.

Jos olenkin ruma, olen silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan edes saa tietää. 

Ja jos sitten olenkin ruma, rakastatko minua silti?

Vaikka rintani roikkuisivat ja reiteni olisivat raskausarvilla, niin silti? Vaikka vatsani olisi iso? Vaikka nenäni olisi kyömy? Vaikka katseeni harittaisi? Vaikka minulla olisi finnejä, pisamia, kesakoita?

Vaikka minusta tulisi eritteitä, vaikka verta vuotaisi kerran kuussa?

Sittenkin kun olen synnyttänyt? Sittenkin kun olen vanha ja ruttuinen?

Niin silti?

Minä tiedän, että sinä rakastat. Ja vain sillä on merkitystä nyt.

I thought that being skinny was the answer to all my problems
I thought if you found me pretty then I'll be fine
I thought if you love me I'll be your person
It's only if you wanted me but I have peace of mind

I thought that being smart meant impressing other
I thought growing up meant crossing the lines
Thought I had to be someone in order for you to like me
Couldn't see I already was long before you crossed my mind

So if I'm ugly, well I'm
So much more than that I'm
So much more than you'll ever know
Oh if I'm ugly, I am
Still so much more than that I'm
So much more than you'll ever know

Rakas kehoni

Astelen terassille, kun ilta jo hämärtää. Sytytän tulen pieneen lyhtyyn. Ilmassa on kesän tuoksu.

Saunan jälkeen kehossa on hyvä olo. Juon valkoviiniä muovimukista. Jossain laulaa satakieli.

Katselen varpaitani, kymmentä pientä. Ja säärtä, sääressä on sänki. Ja sitten reisiä: liian isot.

Juuri nyt en välitä siitä.

Joinain hetkinä sillä ei tosiaan ole väliä, minkä muotoinen olen. Tämä on yksi niistä, koska tämä on kesäkuinen perjantai ja minä olen kesälomalla, olen juuri saunonut, pessyt hiukset, ja jossain laulaa satakieli ja koko elämä on tässä.

Kaikki hetket eivät ole näitä hetkiä. On myös maanantaiaamuja, kun tukka on kamala ja sekaisin, ja perjantai-iltoja, joina vanha mekko ei menekään päälle, ja sunnuntaita, joina äiti tarjoilee tiikerikakkua enkä tohdikaan ottaa, koska vyötärönauha kiristää.

Mutta tänään terassilla minä mietin elämää, jossa reidet eivät rajoittaisi mitään sen paremmin kuin vatsakaan. Siinä elämässä minä pulahtaisin uimaan pää edellä, tanssisin useammin, lemmiskelisin pidäkkeettä. Siitä elämästä puuttuisi tyystin tämä alituinen häpeä, joka minun mukanani on kaikkialla, se häpeä, joka on minussa kuin tatuoituna. Liikaa, liian paljon olemassa. Anteeksipyyntö omasta itsestä.

Tässä hetkessä terassilla minä mietin: mitä väliä on vartalon muodolla, kun tässä on kaikki ja kun elämässä asiat ovat usein muita asioita, puutarha on mitä kaunein vaikka minä en sovi kauneusihanteeseen, rakkaus ei ole palikka, jonka on oltava tietyn muotoinen mahtuakseen sisään laatikkoon. Kirjat eivät kysy minulta vaatekokoa eikä kirjoittaminenkaan, maailmaa minä saatan katsella minkä kokoisena vain. Lapseni rakastaa minua reisieni koosta huolimatta, hän ei huomaa edes reisiäni, niiden ohi hän näkee minut.

Joka minusta sitten näkeekin vain reidet, vatsan, näkee minun ohitseni, ja miksi hänen katseensa merkitsisi yhtään mitään; hän voisi nähdä sädehtivät silmät, hän ei näe. Hän tuskin näkee mitään muutakaan, luontoa, kesää, esimerkiksi, noitakaan perhosia tuolla. 

Minä olen niin paljon enemmän. Ja miten paljon enemmän onkaan tämä maailma.

Tässä hetkessä minä päätän elää niin; elää ajattelematta vatsani kokoa, reisieni suhdetta toisiin reisiin.

Mutta koko maailma on minua vastaan. Jopa ystävät, jotka kommentoivat syömistäni ja kehoani. Joka tapaamisen jälkeen on kurja olo. Ja sitten ne mainosten naiset, kiiltävien lehtien naiset, elokuvienkin naiset, ne tietynlaiset, jotka meidän eteemme marssitetaan. Nettikeskusteluissa nainen hiljennetään ja lyödään lokaan välittömästi, jos hän on liian iso muottiin mahtuakseen. Ihmisten ilkeys on hillitöntä, mahdotonta käsittää.

Terassilla tänä perjantaina minä mietin itseäni ja kysyn jälleen, olisiko minusta niin radikaaliin tekoon, että lakkaisin välittämästä kehoni väärästä muodosta ja alkaisin elää oikeaa elämää. Minun kuuluisi vihata itseäni, mutta entä jos en sitä tekisikään - mitä siitä seuraisi minulle, entä mitä sanoisi maailma, jota vastaan taistelen? Olisiko minulla sellainen määrä voimaa? - Vapautuisiko energiaa vihaamisesta johonkin muuhun, siihen taisteluun vaikka?

Toisina hetkinä voimaa ei tarvita. Tässä hetkessä esimerkiksi, kun koko elämä on tässä: sauna, luonto, linnut, ja minä vain hengitän.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kun pääsin yläasteelta ja väkivalta loppui, luulin, että se kaikki on nyt ohi. Muistan vieläkin sen järkytyksen samana syksynä, kun tajusin, ettei ole. Enkä silloin edes tiennyt, kuinka kauan siinä vielä menisi, liekö vieläkään loppunut.

Heidän osaltaan se oli toki ohi, sillä heille se oli ohimenevä kokemus, niin kuin useimmat kokemukset ovat, lounas tai radiossa soiva musiikkikappale. Siinä mielessä kokemukset satuttamisesta olivat minullekin ohimeneviä, ettei niistä itsestään jäänyt erityistä muistijälkeä - mutta tunnemuistoa ihminen kantaa pitkiä aikoja, ehkä hautaan saakka.

Seisoin koulun käytävällä lukion alussa elokuussa 2009 ja tajusin, että minä olen niin vaurioitunut, etten ole toimiva. Miten yhtäkkiä olisinkaan toimiva, kaiken sen jälkeen, miten minä olin ollut niin tyhmä, että luulin.

Miten minä ajattelin niin pinnallisesti.

Seisoin siinä vaurioituneena, avuttomana ja loputtoman yksin ja tajusin, etten minä sittenkään selviä. Se oli suuri kauhun hetki, jossa kaikki toivo vaihtui toivottomuuteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä punatukkainen tyttö kysyi, miksen koskaan puhu mitään. Minä katsoin kurkiauraa syvissä mietteissä, ja hänen sanansa hätkähdyttivät. "Haluatko sitten, että sanon jotain?" olisin voinut sanoa. En tiedä, mitä sanoin. Muutos tapahtui hitaasti. Joka päivä puhuin enemmän, sanan tai pari. Mutta siinäkin tilanteessa, kuulas syyspäivä ja kurkiaura taivaalla, ja hän käveli kanssani, mitä hän olisi halunnut minun sitten sanovan?

Ja myöhemmin, koulun ruokalassa kalapuikkojen ja kermaviilikastikkeen yli: mikset koskaan puhu itsestäsi?

Se minua vasta järkytti. "Miksi haluat, että puhuisin itsestäni?" olisin voinut kysyä, mutten muista, mitä sanoin. "En halua vaikuttaa itsekeskeiseltä", olisin voinut myös vastata, niin se oli. En tiedä, mitä hän olisi siihen sanonut. Kerro nyt itsestäsi, minä tahdon tietää, kerro mitä luit viikonloppuna, hän sanoi turhautuneena, hän oli impulsiivinen ja kärsimätön ihminen. Minä tahdon tietää. Sinusta. Ei minulle ole koskaan sanottu niin.

Vuonna 2010 tapasin koulussa komean jalkapalloilijan. Loin hänestä päässäni ideaalikuvan, johon rakastuin kaikella nuoruuden voimalla. Mutta kun me istuimme koulun penkillä vierekkäin ja minä luin kirjaa ja hän kysyi: "Mitä luet? Onko se hyvä?", minä menin niin lukkoon, etten saanut sanaa suustani. Niin, minä olin lukossa. Hän katseli minua toisinaan käytävällä. Minäkin katselin häntä. Mutta en koskaan sanonut mitään.

Sitten aloin laihduttaa hänen takiaan. Minä tosiaan luulin, että olen ylipainoinen. Ja minä tosiaan luulin, etten kelpaisi kenellekään sellaisena kuin olen. Enkä usko kyllä vieläkään.

Vuonna 2012 minä seurustelin ensimmäisen kerran. Jaakko sanoi: "Minä pidän sinusta." Ja sitten tuli mutta. "Mutta... sinussa on jokin salaisuus, ja mä en..." Hän ei sanonut sitä loppuun. Myöhemmin hän puuskahti: "Mikset sinä kerro!" Hän luuli, etten välitä hänestä, koska en sanonut mitään. Mutta minä en välittänyt mistään muusta kuin hänestä.

Koko lukion minä elin sen kivun kanssa. Kivun, jonka toisten ohimenevät mutta järjestelmälliset pahat sanat ja teot olivat minuun painaneet. Se ei kadonnut, se muutti minun sydämeeni asumaan, ja minä aloin jälleen heräillä aamuöisin. Jälleen: vaikka väkivaltaa ei ollut, ja vaikka minulla oli ystäviä.  Minä en olisi jaksanut nousta. Minä en olisi jaksanut opiskella; opiskelin silti, koska halusin laudatureja ja yliopistoon. Niin: minä sairastuin masennukseen. Vaikka kaikki oli hyvin. Ei enää väkivaltaa, ja minulla oli maailman ihanimmat ystävät. Minä sairastuin masennukseen.

Masennuksen kanssa yritin pärjätä lukiossa, jossa halusin pärjätä, mutta en pärjännyt. Opettajat haukkuivat, kun läksyt olivat huonosti tehty. Opettaja haukkui, kun nuokuin tunnilla, jolle olin tullut kahden tunnin yöunien jälkeen. Minä painoin kovaa työtä, jotta pääsisin yliopistoon, ja pääsinhän minä, sitten. Mutta minuun sattui. Iskut, sanat, ne sattuivat koko ajan. Koko ajan.

Ja vieläkin minä kannan niitä jälkiä mukanani, vaikka on mennyt melkein kymmenen vuotta elämää ja neljä vuotta terapiaa. En luota kehenkään, uskon, että he loppujen lopuksi haluavat minulle pahaa ja lopulta tekevät pahaa. Siksi en voi antaa aseita käteen, näyttää heikkoa kohtaa, paljastaa salaisuuksia - he iskisivät minua niillä. En voi luottaa varsinkaan miehiin, sillä juuri miehet minua ovat halunneet käyttää: nauttia hetkellisestä ilosta ja minun kivustani, jota he katselisivat hetken mutta jatkuisi loputtomiin.

Yhä edelleen mietin, kun koulussa tehdään paritöitä: "Voi ei, tuo tyttöparka joutui minun parikseni." Kun etsin ruokalassa paikkaa, mietin, kehtaanko istua muiden seuraan. Ja entä jos en istu - olenko minä ylimielinen? Ryhmätöissä en sano mielipidettäni vaan tuen muita. En halua saada heitä kuvittelemaan, että olisin pätevä, että olisin parempi. Opiskelemaan päästyäni ajattelin, että huijasin kaikkia pääsykokeissa. Ja pian paljastuu, että minä olen itse asiassa täysi paska.

Usein toivoin, että he olisivat lyöneet ja potkineet minua, heittäneet pitkin seiniä ja vetäneet hiuksista. Ne haavat olisivat paranneet ajan saatossa, ja niistä olisi jäänyt lääkäreille todisteet.

Toisinaan ajattelin, että kunpa he olisivat sittenkin tappaneet minut, tai minä itseni.

Mutta en minä kuollut. Ja koska en ollut ajatellut jääväni eloon, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka olisin voinut vielä jatkaa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kaikki onkin kynnetty turhaan

Luulin, että kuolisin tänne

Vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin jos nyt luovuttaisin

Tämän kaiken loppuun vien, ja se

olkoon lohtuni viimeinen

Vaiettu oikeus;

otit armosi itse

Tiedä, etten kertonut mistään

koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan

Hauta on jo luotu umpeen

(PMMP: Leskiäidin tyttäret)

Siskoni ja minä

Siskoni ja minä, me olimme kerran kovassa mahataudissa monta päivää. Joimme vettä, emme pystyneet syömään ja iloitsimme siitä. Me punnitsimme itsemme taudin jälkeen, me olimme menettäneet melkein neljä kiloa ja me riemuitsimme.

Siskoni ja minä, me olimme tarkkoja levitteestä, jos se ei olisi kevyttä kuin keiju, me emme sitä leivälle levittäisi. Me luovuimme oltermannista ja lauantaimakkarastakin.

Siskoni ja minä, me opettelimme peilin edessä vetämään vatsaa sisään, jotta luokkakuvassa saisimme navan kiinni selkään. 

Siskoni ja minä, me vaihdoimme pikaruokalassa pizzan salaattiin; me tiesimme jo hyvin nuorina, että se olisi hyvä. Meille ei enää kelvannut keltainen Jaffa eikä Fanta, Coca Cola Zeron kelpuutimme.

Siskoni ja minä, me aloimme viimein ymmärtää luistelun hauskanpidon sijasta kalorinkulutuksena, samoin hiihdon ja pulkkamäenkin, ajattelimme ylös mäkeen noustessamme painetta reisilihaksissa.

Siskoni ja minä, me opettelimme lautasmallin: puolet annoksesta olisi oltava salaattia. Mutta kun annoksesta puolet puolitetaan puoleksi onkin salaatti yksi neljäsosa lautasta.

Siskoni ja minä. Me olimme silloin lapsia.

Mutta siskoni oli aina minua parempi.

Hän peri luonnostaan atleettisen vartalon, pituuttakin enemmän; minä jäin lyhyeksi, rintavammaksi toki kuin siskoni, mutta minulla oli rehevä lantio, pyöreä peppu, pehmeä vatsa. Ja minun siskoni oli urheilussa parempi: hän juoksi kyllä maratonia, minä juoksin kilometrin. Hän näytti hyvältä tiukoissa farkuissa, jotka olivat kolme kokoa pienemmät kuin minun. Hän näytti hyvältä missä vain.

Hän oppi kieltäymyksen: tanssitunnin jälkeen minä söin lautasellisen ruokaa, ja hän söi porkkanan.

Ja hän rakasti liikuntaa: kun minä kääriydyin huopaan kirja seuranani, hän hölkkäsi syksyn tihkusateessa.

Siskoni, sinä sait rasvattoman kehon, joka suunnasta täydellisen. 

Siskoni - minä ajattelin -, minä sain ehkä kirjaviisauden, mutta mitä sillä tässä maailmassa tekee, tässä maailmassa joka elää näköaistista.

Siskoni. Minä luulin, että sinä olisit onnellinen.

Help, I have done it again

I have been hurt many times before

Hurt myself again today

and the worst part is there's no one else to blame

Be my friend

Hold me, wrap me up

Unfold me

I am small and needy

Warm me up

and breathe me

Sia: Breathe me