Astelen terassille, kun ilta jo hämärtää. Sytytän tulen pieneen lyhtyyn. Ilmassa on kesän tuoksu.
Saunan jälkeen kehossa on hyvä olo. Juon valkoviiniä muovimukista. Jossain laulaa satakieli.
Katselen varpaitani, kymmentä pientä. Ja säärtä, sääressä on sänki. Ja sitten reisiä: liian isot.
Juuri nyt en välitä siitä.
Joinain hetkinä sillä ei tosiaan ole väliä, minkä muotoinen olen. Tämä on yksi niistä, koska tämä on kesäkuinen perjantai ja minä olen kesälomalla, olen juuri saunonut, pessyt hiukset, ja jossain laulaa satakieli ja koko elämä on tässä.
Kaikki hetket eivät ole näitä hetkiä. On myös maanantaiaamuja, kun tukka on kamala ja sekaisin, ja perjantai-iltoja, joina vanha mekko ei menekään päälle, ja sunnuntaita, joina äiti tarjoilee tiikerikakkua enkä tohdikaan ottaa, koska vyötärönauha kiristää.
Mutta tänään terassilla minä mietin elämää, jossa reidet eivät rajoittaisi mitään sen paremmin kuin vatsakaan. Siinä elämässä minä pulahtaisin uimaan pää edellä, tanssisin useammin, lemmiskelisin pidäkkeettä. Siitä elämästä puuttuisi tyystin tämä alituinen häpeä, joka minun mukanani on kaikkialla, se häpeä, joka on minussa kuin tatuoituna. Liikaa, liian paljon olemassa. Anteeksipyyntö omasta itsestä.
Tässä hetkessä terassilla minä mietin: mitä väliä on vartalon muodolla, kun tässä on kaikki ja kun elämässä asiat ovat usein muita asioita, puutarha on mitä kaunein vaikka minä en sovi kauneusihanteeseen, rakkaus ei ole palikka, jonka on oltava tietyn muotoinen mahtuakseen sisään laatikkoon. Kirjat eivät kysy minulta vaatekokoa eikä kirjoittaminenkaan, maailmaa minä saatan katsella minkä kokoisena vain. Lapseni rakastaa minua reisieni koosta huolimatta, hän ei huomaa edes reisiäni, niiden ohi hän näkee minut.
Joka minusta sitten näkeekin vain reidet, vatsan, näkee minun ohitseni, ja miksi hänen katseensa merkitsisi yhtään mitään; hän voisi nähdä sädehtivät silmät, hän ei näe. Hän tuskin näkee mitään muutakaan, luontoa, kesää, esimerkiksi, noitakaan perhosia tuolla.
Minä olen niin paljon enemmän. Ja miten paljon enemmän onkaan tämä maailma.
Tässä hetkessä minä päätän elää niin; elää ajattelematta vatsani kokoa, reisieni suhdetta toisiin reisiin.
Mutta koko maailma on minua vastaan. Jopa ystävät, jotka kommentoivat syömistäni ja kehoani. Joka tapaamisen jälkeen on kurja olo. Ja sitten ne mainosten naiset, kiiltävien lehtien naiset, elokuvienkin naiset, ne tietynlaiset, jotka meidän eteemme marssitetaan. Nettikeskusteluissa nainen hiljennetään ja lyödään lokaan välittömästi, jos hän on liian iso muottiin mahtuakseen. Ihmisten ilkeys on hillitöntä, mahdotonta käsittää.
Terassilla tänä perjantaina minä mietin itseäni ja kysyn jälleen, olisiko minusta niin radikaaliin tekoon, että lakkaisin välittämästä kehoni väärästä muodosta ja alkaisin elää oikeaa elämää. Minun kuuluisi vihata itseäni, mutta entä jos en sitä tekisikään - mitä siitä seuraisi minulle, entä mitä sanoisi maailma, jota vastaan taistelen? Olisiko minulla sellainen määrä voimaa? - Vapautuisiko energiaa vihaamisesta johonkin muuhun, siihen taisteluun vaikka?
Toisina hetkinä voimaa ei tarvita. Tässä hetkessä esimerkiksi, kun koko elämä on tässä: sauna, luonto, linnut, ja minä vain hengitän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti