Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetuntemus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetuntemus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. lokakuuta 2025

Käärme luikerteli uneeni, ja sillä oli viesti

 Kun näen unessa käärmeen, tiedän, että jotain on pielessä.

Tätä on tapahtunut vuosia. En muista ensimmäistä käärmeuntani mutta muistan havahtuneeni unien toistuvuuteen ehkä kymmenen vuotta sitten.

Merkitsevimpiin uniin kuuluu uni viime keväältä. Olin juuri eronnut. Näin unen, jossa meidän kodissamme asui kyykäärme. Se piileskeli nurkissa ja huonekalujen alla mutta välillä aina ilmestyi. Tiesin sen olemassaolosta ja koko ajan pelkästin. Unessa ojensin miehelleni kirveen ja sanoin: iske käärmeeltä pää poikki, minä en pysty.

(Uniin on etenkin viime aikoina liittynyt piirre, jossa haluan tappaa käärmeen, ja välineenä juuri kirves. En hyväksy eläinten tappamista, mutta unet ovat unia ja yleensä tähän hengiltä ottamiseen liittyy symboliikkaa.)

Unessa, jossa kodissamme asui kyykäärme, oli voimakasta symboliikkaa. Käärme edusti suhteessamme olevia ongelmia ja väkivaltaa. Se, että pelkäsin koko ajan käärmeen ilmestymistä, kertoi siitä, että olin koko ajan hälytystilassa ja pelkäsin. Kirves merkitsi sitä, että halusin lopettaa tilanteen. Ojensin kirveen miehelleni, koska "minä en pysty". Se ehkä merkitsi sitä, että minulla ei ollut keinoja.

Käärmettä ei lopulta tapettu lainkaan, mutta se jätettiin huomiotta. Minä pakkasin laventelinsinisen ison matkalaukun ja lähdin. Käärme elää edelleen, mutta ei minun kodissani, se ei minua rajoita.


Tänäänkin unessa oli kyykäärme. Näin unen päiväunilla. Kyykäärme oli repussani. Minulla on aina mukanani iso reppu. Halusin ottaa käärmeen pois repusta ja iskeä sen kuolleeksi, kirveellä, mutta en uskaltanut yksin, eikä kukaan auttanut. Tässä unessa oli jälleen avuttomuuden kokemuksia. Veikkaan, että käärme saattoi nyt edustaa (työ)uupumustani. Tähän viittaa se, että käärme oli juuri repussani. Reppu kulkee mukana etenkin töissä. Lisäksi olennaista oli, ettei kukaan auttanut minua. Ehkä koen olevani yksin, tarvitsen muita.

Uskomatonta, mutta näin samoilla päiväunilla toisenkin käärmeunen. Siinä oli punainen käärme. En muista, missä se oli, mutta se oli todella pieni. Oli uhka, että se kasvaa todella isoksi ja on sitten vaarallinen, jos en tapa sitä - kirveellä. En muista unta kovin tarkasti, ainoastaan käärmeen värin, koon ja sen uhan. Mikä on kasvamassa? Uupumus? Sellainen muistikiva minulla myös on, että uhka oli jotenkin epämääräinen. En saanut siitä otetta. En tainnut tarkalleen edes tietää, missä käärme oli. Ehkä sekin oli repussani? En muista.

Kerran keväällä näin unen, jossa harrastin seksiä miehen kanssa, ja kesken kaiken miehen elin muuttui käärmeeksi. Tästä unesta Freud olisi varmaankin sanonut, että minulla on seksuaalisuuteen liittyviä komplekseja ja pelkään miehiä. Se ei siinä elämänvaiheessa olisi ollut ollenkaan huono tulkinta.


Esikoisromaanini julkaistiin tänä vuonna, ja se käsittelee paljon unia. Joku voisi sanoa, että unien tulkinta on new age -hörhöyttä ja verrattavissa naistenlehtien tekoälyllä tehtyihin horoskooppeihin, mutta olen eri mieltä. Suurin osa unista kai on ihmeellistä sekavaa settiä, kuin katsoisi helvetin outoa elokuvaa, mutta monet johdattavat murheiden ytimeen, ja useat ystäväni myös ovat todenneet tämän.

Itse olen päässyt syvimmän traumani ytimeen juuri unen kautta. Näin unen keväällä 2022, pari viikkoa ennen kuin pitkä psykoterapiani päättyi. Kun olimme lapsia, me istuimme usein olohuoneessa sohvalla haukuttavana, kun vanhemmat haukkuivat meitä. Miten tyhmiä lapsia olimme, miten laiskoja. Muistan etenkin yhden kerran, jossa minä ja kaksi nuorempaa sisarustani istuimme rivissä pienellä sohvalla ja isäpuoli lateli tosi rumia haukkuja. Unessa isäpuoli hakkasi päätäni rytmikkäästi sohvan käsinojaan. (Pehmusteen alla oli kovempi kohta.) Muistan isäpuolen kiivaan vihan ja tavallaan unessa näin hänen ilmeensä, vaikka kasvoni olivat kohti sohvan käsinojaa. Mutta kaikkein olennaisin osa unta on muu asia. Nimittäin äitini istui sohvalla jalat ristissä. Hän oli kuin kivettynyt, katsoi eteensä. Huusin hakkaamisen tahdissa ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI, mutta äiti oli kuin patsas. Huusin unessa oikeastikin ja heräsin omaan huutooni.

Tietenkin unen ytimessä oli se, että isäpuoli teki minulle pahaa, ja äiti näki kaiken, eikä tehnyt mitään. Terapeutti mietti myös, voisiko siinä takomisessa olla kyse siitä, että isäpuoli yritti takoa päähäni mielipiteitä ja ajatuksia, vaikka ei niin voi tehdä. (Hän esimerkiksi sanoi kiusaamiseen, että "miksi sä välität tollasesta, ethän sä näe niitä tyyppejä koulun jälkeen ikinä". Ja paljon muutakin. Kaikenlaisia asioita jankattiin.) Tämäkin oli hyvä ajatus. Unen kohtaus oli lyhyt, mutta muistan sen ikuisesti.

Täytin 18 vuotta päivää ennen kuin Oslossa tapahtui valtava verilöyly, massamurha. Pari päivää ennen syntymäpäivääni äiti oli suuttunut minulle todella pahasti ja haukkui minua todella rumasti. Hän sanoi myös, että ehkäpä hän heittää minut pihalle, kun täytän 18, hänellä on siihen oikeus. Itkin ja pelkäsin, pelkäsin ja itkin, yritin pyytää anteeksi. En tarkkaan tiennyt, mistä hän oli suuttunut, mitä minä pyysin anteeksi, mutta minä anelin, anelin, anelin. Seuraavana päivänä ikäisiäni nuoria kuoli massoittain järjettömän vihan seurauksena. Vuosikausia yhdistin nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa. Sen, miten menetin äidin rakkauden, ja sen, miten ikäisiäni nuoria lahdattiin. Näin vuosia, siis useita vuosia, joukkoampumisunia. Osa niistä sijoittui saarelle mutta myös muihin paikkoihin, kuten rautatieasemalle ja uimahalliin. En pystynyt käsittelemään heinäkuun 2011 tapahtumia suoraan, alitajuntani käsitteli niitä näin.


Yksi toistuva uni minulla oli myöhemmin aikuisiällä sellainen, jossa saan HIV:n. En osaa sanoa, mistä tämä uni tuli - ehkä se liittyi terveyshuoliin. Yksi uni, jollaista näen edelleen säännöllisesti, on sellainen, jossa en pysty suorittamaan pientä helppoa askaretta. Ikään kuin käteni eivät toimisi. Vaikkapa jos yritän poimia tavaraa lattialta, en pysty, se herpoaa kädestäni. En saa ovea auki. En löydä repusta tavaraa, vaikka kuinka pengon. Tällä viikolla näin unen, jossa olin eron jälkeen etsimässä itselleni asuntoa, mutta Oikotien sivut eivät toimineet. Kun yritin lisätä hakukriteerin "kaksio", klikkausta ei hyväksytty. Jostain syystä aluehakua ei ollut ollenkaan. Kun viimein vastaan tuli asuntoja, ne olivat todella pieniä tai niistä ei ollut kuvia. Syvä avuttomuuden tunne, poikaystävä heitti. Tosiaan! Se oli valaiseva kommentti.


Mutta käärme. Käärme on merkki. Voin ymmärtää sen avulla jotakin - kuten kodissa piilotteleva kyykäärme. (Viime aikoina unissa on ollut nimenomaan kyitä. Joskus on ollut eksoottisempia värikkäistä käärmeitä, esimerkiksi kerran kirkkaankeltainen pienehkö käärme, joka puri kuolettavasti velipuoltani.)

Mutta käärme on myös varoitus. Tartun varoitukseen. Käärme repussa - kannan taakkaa, kannan pelkoa - ja käärme kulkee mukanani esimerkiksi, tai etenkin, töissä. En uskalla ottaa sitä pois yksin, mutta kukaan ei auta. Sitten punainen käärme - siihen liittyi se, että se kasvoi. Ehkä se on varoitus - jokin on kasvamassa, jokin paha. Mikä se on? Tarkoittaako se, että uupumus voi vielä pahentua? Vai onko se jotain, mikä kalvaa?

Väkivaltaisen suhteen käsittely on edelleen kesken. Luulenpa, että se on vasta alussa. Olen ollut yhteydessä Naisten linjaan viime aikoina, ja työntekijä kuvasi, miten monella tavalla väkivalta jää oireilemaan sen päätyttyäkin. Se kalvaa, se tekee pesää. En pääse siitä eroon. Se on repussa - rakkaassa repussa - mutten saa sitä pois. En yksin. Tarvitsen apua.

Ja työuupumus, punainen käärme, joka kasvaa. Punainen, varoituksen väri? Jatkuvia fyysisiä oireita kuten migreeniä, pahoinvointia, refluksia, aivosumua. Olen huomannut, että kun töissä kirjoitan opiskelijoille tekstiä, sanoista jää puuttuman kirjaimia. Se on uutta minulle. Toki unohtelu on normaalia, tuskinpa on alkavaa Alzheimeria. Yhtenä päivänä räjähdin maailman mukavimmalle kollegalle, ja minä olen itse maaimlan rauhallisin ihminen.

Jotain kannattaa tehdä, ennen kuin käärme kasvaa isommaksi ja puraisee. Menen tiistaina lääkäriin. Fyysisetkin oireet on tutkittava. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämäkin palaa psyykeen. Käärme on luikerrellut sinne. Sen myrkky ei ehkä tapa, mutta se saa minut voimaan pahoin. Ehkä se tappaa hitaasti.







 












sunnuntai 2. maaliskuuta 2025

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.




maanantai 29. elokuuta 2016

Että meillä kaikilla on kotikin

Lähtö. Ja paluu. 

Koti!

Istun tyhjässä terminaalissa kello 21.45. Suomessa kello on 22.45. Saavun Suomeen 00.20.

Minä puhun aina lähtemisestä. Minä puhun siitä, miten pakkaan laukun ja poistun näyttämöltä. Minä aina sanon, että sitten lähtisin Delhiin tai Nairobiin tai Shanghaihin. Sellaisia juttuja, elämäänsä vihaavan ihmisen puhetta, tyytymättömän ihmisen.

Aina minä puhun ja puhun ja kirjoitan ja katselen postikortteja. En tiennyt, että nautin matkustamisesta niin paljon. En tiennyt, että junan ikkunassa ohi kiitävät maisemat eivät tuo tunnetta irrallisuudesta. Lentokoneen nousukaan ei symboloi vapautta eivätkä ne alhaalla näkevät pilvet tuo tunnetta seikkailusta. Ei. Ne tuovat minulle rauhan. Istun siinä, ja sitten olenkin jossain muualla. Ja sitä voi tehdä taas ja taas.

Kaikki puhuvat siitä, miten ihanaa olisi olla paikassa, jossa kukaan ei tunne ja jossa voi sen turvin tehdä mitä vaan. Minäkin puhun joskus siitä, vaikka minusta sellainen on latteaa. Miten niin pääsisit irti kaikista peloistasi, jos vain olisit toisessa kaupungissa! Miten niin joku toinen ympäristö tekisi sinusta erilaisen!

Mutta niin siinä vaan kävi. Huonetoverini, nykyinen ystäväni, tyttö Kiinasta, sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

OLISINPA NIIN KUIN SINÄ. MITÄ HELVETTIÄ.

Ehkä se sitten on niin. Koska siellä minä en ollut se ahdistunut, epäsosiaalinen ja arka raukka joka olen toisaalla. Eikä kukaan myöskään tiennyt, että sisimässäni olen arka raukka parka joka kerjää hyväksyntää ja joka ahdistuu, jos joku sanoo edes hiukan pahasti, edes hiukan sinnepäin. Kukaan ei tiennyt, että olen raukkaparkaruikuttaja, joten kukaan ei pitänyt minua sellaisena, enkä minäkään pitänyt. Ja koska en ollut sellainen, olin toisenlainen, ja huonetoverini ja ystäväni sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

Kello on 21.56. Jatkoyhteys Turkuun lähtee 22.30. Pian alkaa boarding. En tiedä, mikä se on suomeksi, onko sellaista sanaa edes. Ajatus kodista tuntuu nyt erilaiselta. Asetuin myös toisaalle. Myös toisaalla voi olla jonkinlainen koti!

Kun palaan Turkuun, haluan tuoda sieltä jostain takaisin sen toisen tytön. Sen, joka on sosiaalinen ja tulee toimeen kaikkien kanssa.



Avaan ikkunan, hengitän sisään maisemaa
Niin täydellistä, että pelottaa
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen? Mitä sitten teen?

Eikä ajatella sitä, kuka on kenenkin
että meillä kaikilla on kotikin
Toisilla on joku, joka siellä odottaa
Nyt ei kukaan muista, eikä tahdokaan

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Mitä minusta tulee isona?

Turvapaikan noin 40-vuotias harjoittelija kertoi jokin aika sitten, ettei hän oikeastaan vieläkään tiedä, mikä hänestä tulee isona. Hänellä on jo yksi ammatti, mutta nyt hän opiskelee toista ja tuli sen puitteissa Turvapaikkaan harjoitteluun. Siinä välissä hän on pyöräyttänyt perheen.

Samaan aikaan nuoret siinä ympärillä miettivät, mistä he mahtavat löytää itsensä kymmenen tai edes viiden vuoden kuluttua. Missä on heidän paikkansa, mitä heistä joskus tulee, miksi he haluavat isona. Päätöksiä on tehtävä, niiden on oltava käypiä vielä vuosien kuluttua, niiden on oltava jotain mitä he haluavat mutta silti jotain, mikä on samalla järkevää. He ovat korkeintaan 18-vuotiaita, juuri ja juuri omille jaloilleen nousseita jos sitäkään, ja nyt heidän pitäisi tietää, mihin suuntaan lähteä.

Eilen möläytin terapeutilleni, etten tiedä yhtään mitä juttuja tulen tekemään sitten kun olen aikuinen. Terapeutti nauroi, mutta tajusin sanani vasta hieman jäljessä. Teknisesti ottaenhan minä olen aikuinen. Mutta entä käytännössä? Pelkkä epävarma, vapiseva teini etsimässä paikkaansa. Toisaalta se ei haittaa yhtään. Välillä tarvitsen tyhjäkäyntiä ja pohdiskelua. Tunnen vain olevani hiukan liian vanha tähän.



Olen 21-vuotias, en enää siis edes jatko-opiskelupaikkaa pohtiva 18-vuotias (kuten esimerkiksi siskoni on). Minun on syytä tietää, mikä minusta tulee isona. Oikeastaan tiedänkin, koska en uskaltaisi opiskella vailla suuntaa. Ajatus valmistumisesta pelottaa minua. Kolme vuotta yliopistolla ovat menneet tosi nopeasti, jäljellä on vielä neljä vuotta, mutta kuinka nopeasti nekin menevät? Minun on vaikeaa ajatella itseäni valmistuneena, valmiina. Siitä aikuisuus vasta alkaakin, kun on aika hankkia vakituinen työ ja perhe. Minua hirvittää. Miten voin olla aikuinen silloin, kun en ole vielä nytkään? Kuinka voin olla itseni kanssa niin sinut, niin vakaa, niin valmis? Miten kukaan voi olla?

Ja entä sitten nyt? Olen 21. Olen ollut aikuinen jo yli kolme vuotta. Siltä ei ikinä tunnu. Teinienkin hukassa olemisen tunteelle usein nauretaan, että se on tuota ikää. Mutta kuka osaa tehdä niin suuria päätöksiä kuin vaikkapa ammatinvalinta? Siinä iässä on sitä paitsi paljon muutakin pohdittavaa. Vaikkapa oma ulkonäkö, oma paikka tai seksuaalinen suuntautuminen.

Turvapaikassa olen tavannut erään 15-vuotiaan tytön, joka on ulkonäköään myöten kuin minä joitakin vuosia sitten. Näen hänessä niin paljon itseäni, että minua suorastaan liikuttaa. Mitä enemmän olen jutellut hänen kanssaan, sitä paremmin olen huomannut, että hän on hyvin samanlainen kuin minä olin hänen ikäisenään, muutoinkin kuin ulkonäöltä. Häntä kiinnostaa kirjallisuus ja musiikki, hänkin kärsii masennuksesta, ja ilmeisesti hänellä on ollut vaikeaa koulussa kuten minullakin oli. Tällä viikolla hän kysyi minulta: Millaisena näet elämäsi viiden vuoden kuluttua? Kysymys oli haastava. Välillä tuntuu, ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Ajatus itsestäni ylipäätään olemassa jossakin vielä aikuisempana tuntuu suorastaan mahdottomalta.

Sen sijaan, että olisin osannut vastata kysymykseen, kerroin, että toivoisin 15-vuotiaan itseni voivan nähdä minut nyt vähän yli kaksikymppisenä. Sen ikäisenä en ajatellut minulla olevan ollenkaan tulevaisuutta; en ajatellut, että selviäisin koulusta hengissä, en ajatellut koskaan seurustelevani, en ajatellut, että saisin jonain päivänä oikeita ystäviä. En myöskään voinut ajatella, että olisin koskaan kaunis. Se oli raadollista, mutta en siinä elämäntilanteessa nähnyt muuta kuin mustaa, ehkä minut kohta kahmaisevan kuoleman. Eikä sekään tuntunut pahalta, että kuolisin, se oli oikeastaan ainut vaihtoehto, jonka näin. Mutta jos olisin silloin 15-vuotiaana saanut yhteyden 21-vuotiaaseen minääni, se 21-vuotias olisi kyllä tsempannut: sä selviät, sä olet niin vahva, sulla on edessä vielä paljon hyvää. Sä selviät.

Jos nyt saisin yhteyden vaikkapa 26-vuotiaaseen itseeni (todennäköisesti valmistun sen ikäisenä), mitä mahtaisin itselleni sanoa? - Todennäköisesti aivan samat asiat. Kyllä sä selviät, kaikki muuttuu hyväksi, kaikki järjestyy.


Kuuntelen tämän nuoren naisenalun murheita tulevaisuudestaan. Hän pääsee pian peruskoulusta - "tosi iso helpotus mulle", hän sanoi - ja pohtii, minne sen jälkeen päätyy. Numerot ovat laskeneet masennuksen takia niin paljon, ettei lukioon ole asiaa. Hän on hakenut ammattikouluun muutamille linjoille, muttei oikein tiedä, kiinnostavatko ne häntä. Entä jos olen valinnut ihan pieleen, onko tulevaisuuteni sitten aivan sinetöity? hän suree. Yritän lohduttaa ja kannustaa häntä. Ei 15-vuotiaana kukaan voi oikeasti tietää, mitä haluaa koko loppuelämänsä tehdä. Eikä liioin tarvitse tietää. Kyllä elämässä ehtii tehdä vielä kaikenlaista. Jos on valinnut väärän koulutuksen, voi valita uudelleen. Jos valitsee taas väärin, voi jälleen valita uudelleen. Tai voi mennä töihin. Tai lähteä reissuun. Tai vaan ihmetellä maailmaa ja itseään. Mutta maailma on avoin, vaihtoehdot ovat avoinna. Myös meille periaatteessa aikuisille. Koskaan ei ole liian myöhäistä!

Tukihenkilöni kanssa tulevaisuudesta keskustellessani huomasin, että luottamukseni tulevaisuuteen on sinänsä olemassa, vaikka aina ei siltä aivan vaikuta. Turvapaikan kävijöiden yläikäraja on 29 vuotta. Tukihenkilö huomautti, että koska paikka on minulle niin tärkeä, minun pitää tajuta, etten voi käydä siellä enää täytettyäni 29 sitten joskus. Sanoin, etten murehdi sitä ikärajaa, siihen on niin kauankin vielä. "Mähän olen sen ikäisenä varmaan jo äiti!" kikatin. Vasta myöhemmin ajattelin sanojeni merkitystä. Niin se varmaan on, ehkä minulla sen ikäisenä on jo lapsi. Se on yksi suuri haave, enkä epäile sen toteutumista.

Isona minusta tulee onnellinen. Minusta tulee terve. Minusta tulee vaimo. Minusta tulee äiti. Minusta tulee tyytyväinen. Minusta tulee ehjä. Minusta tulee kokeneempi. Minusta tulee ylpeästi virheellinen. Minusta tulee viisaampi. Minusta tulee vahvempi. Minusta tulee rohkea. Minusta tulee äidinkielenopettaja, (jos suunnitelmat toteutuvat). Minusta tulee kirjailija (jos unelmat toteutuvat).

Mutta valmis? Ei tosiaan. Ei valmiiksi niin vain tulla. Ei 15-vuotiaana, ei 18-vuotiaana, ei 21-vuotiaana, ei ehkä 40-vuotiaanakaan. Tai ikinä. Mitä sitten. Aina voi etsiä, sillä sehän on määränpäätä tärkeämpää.


Vie mut heiluvaan Tallinnan-lauttaan
missä aikuiset kompuroi
teinit mulkoilee pöydästä niitä
me ei olla ikinä niin kuin noi

Kaikki järjestyy.

- Aoda 

maanantai 20. lokakuuta 2014

Muistin, etten tahdo unohtaa

Tuli syksy. Kaikki on hetken tosi kaunista ja värikästä. Syksyisin asioita loppuu mutta myös alkaa. Kotona tehdään remonttia ja koulussa on paljon hommaa. Minulla on usein villasukat jalassa, teekuppi kädessä ja kynttilä palamassa. Minulla on hiukset poninhännällä, silmälasit silmillä ja kuulokkeet korvilla. Minulla on pehmeä syli, kylmät kädet ja lämmin sydän.

Ehkä olen hieman saanut hellitettyä otettani ajatuksista. En mieti niin paljon elämän olemusta, tarkoitusta tai muotoa, ajattelen vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Ajattelen paikoin hyvinkin itsekkäästi, mutta yritän ajatella, että käytän tämän toipumisajan mahdollisimman tehokkaasti. Ja kun alan voida paremmin, voin taas auttaa muita entistä paremmin. Yritän kuunnella kehoani: jos se pyytää ruokaa, annan sille ruokaa, ja jos se pyytää raitista ilmaa, annan sille raitista ilmaa. Jos se oirehtii stressistä, yritän rentoutua. Jos energiaa on, käytän sitä parhaani mukaan. Kun sanon kyllä toisille, sanon kyllä myös itselleni, koska teen päätökset omien tarpeitteni pohjalta. En auta muita, koska pitää auttaa, vaan koska tahdon auttaa.

Jokin aika sitten tajusin, että minulla on uusia ystäviä. En ole enää yksinäinen. Sekin kävi sattumalta. Istuin yhden tytön kanssa vieretysten sohvalla. Oli kylmä, joten nostin jalkani hänen syliinsä ja hän silitteli minua, ja me puhuimme siinä hetkessä putkiremontista. Silloin tajusin: sellaisia asioita tehdään ystävien kesken, ei tuttujen syliin niin vaan nosteta jalkoja. Toisena päivänä säntäsin halaamaan yliopistolla erästä tyttöä, koska olin kaivannut häntä. Hän ilostui. Seuraavana päivänä piirsimme yhdessä näkemyksemme kauneudesta. Ja siinäkin hetkessä tajusin: tällaisia asioita tehdään ystävien kanssa.

Meillä on Turvapaikassa ryhmä, jonka nimi on Siskot. Siinä on lisäkseni yhdeksän muuta naista. Istumme usein piirissä kädet käsissä, niin että suljemme koko muun maailman ulkopuolelle, sillä hetkellä me olemme vain me. Olen pitkään tarvinnut sellaista yhteisöllisyyttä, jossa kaikki olemme tasaveroisia ja ennen kaikkea tärkeitä. Olen kaivannut ryhmää, jonka voimavara perustuu hyvään yhteishenkeen. Kun puristamme toisiamme kädestä, lujitamme suhdettamme, olemme toinen toisiamme varten. 

Viime kesänä kirjoitin rakkaudesta, joka ehkä tulisi vastaan jäätelökioskissa. Kirjoitin, miten rakkaus yhtäkkiä vain saapuisi elämääni yllättämättä, silloin kun sitä vähiten odottaa. Tavallaan niin kävikin, sillä pian muutettuani takaisin opiskelukaupunkiini elämääni tupsahti mies. Tuosta vain, ja huomasin, että maailmassa on muitekin miehiä kuin Jaakko. Sydän löi aika lujaa. Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän ei liiemmin tarjoile romantiikkaa tai tuo kukkia, mutta hänen kanssaan voi keskustella kirjallisuudesta ja tutkailla karttapalloa. Eikä hän varmaankaan ole tulevaisuudessa lasteni isä, mutta herään hänen vierestään aamuisin, ja se on se, mitä juuri nyt tarvitsen - ja ehkä tarvitsee hänkin. Käden johon tarttua, sylin johon käpertyä, jonkun jota ajatella.

Kun pääsin yläasteelta, jatkuva väkivalta loppui ja sain lukiosta uusia ystäviä, tein itseni kanssa sovinnon: mitä tahansa elämässäni tapahtuu, selviän siitä, koska olen selvinnyt tästä. Ajatus kantoi pitkään, mutta kääntyi osittain minua vastaan, kun vetosin siihen pahan olon saapuessa sen sijaan, että olisin antanut itseni surra. Mutta onhan se oikeastaan hyvin viisas ajatus: olet käynyt läpi pienen helvetin, mutta edelleen seisot kahdella jalalla, jatkat elämääsi, taistelet itsellesi paikan, teet päätöksen, luotat itseesi, haluat asioita, et anna periksi. Se kantakoon jatkossakin, nyt uudesta näkökulmasta: olen selvinnyt kaiken tämän läpi hengissä. Mikset selviäisi tästäkin?

Ikävuodet kolmestatoista viiteentoista ovat pelkkää mustaa, kuin pätkä elämääni olisi sahattu pois. Viimeiset kaksi vuotta taas ovat ensisijaisesti sekavia. Ne ovat olleet rajun kasvamisen vuosia, selviämisen vuosia, epätoivon ja taas toivon vuosia. Olen oppinut jotain korvaamatonta: apua pitää pyytää, kun sitä tarvitsee. Mikään ongelma ei ole liian pieni. Ei ole aina pakko jaksaa. Saa olla pieni ja voimaton, kunhan muistaa aina, että on loppujen lopuksi vahva. On aina uskottava itseensä, eikä koskaan saa antaa periksi.

Kun erosin Jaakosta, päätin, etten sure eroa. Osittain sen takia erosta ylipääsystä tulikin pitkä prosessi, kun ennen eron suremista minun piti mielessäni käydä läpi, onko minulla edes oikeus surra. Minulle myös sanottiin, että minun olisi oltava kiitollinen siitä, että suhde ja rakkaus ylipäätään tapahtuivat, eikä vain surra, että menetin ne. Tälle asialle kohautan edelleenkin olkapäitäni. Se kaikki sattui ihan helvetisti, mutta se kuitenkin tapahtui, ja se on nyt ohi. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin. En osaa sanoa siitä asiasta mitään tyhjentävää tai viisasta, koska se kaikki oli oikeastaan erittäin typerää. Mutta rakkauden tähden tehdään usein tyhmiä asioita, ja kaikkein rohkeimmin rakastava ei emmi tai kaihda keinoja, hän vain tekee, ja niin tein minäkin.

Olenko siitä sitten yli - sehän laukaisi minussa masennuksen? En tiedä. Mutta kun toissa sunnuntaina lähdin miehen kanssa kävelylenkille syksyiseen luontoon ja kävelimme myös Jaakon asuinalueen läpi, vilkaisin asuntoa, jossa hän ainakin silloin asui - en tiedä, asuuko enää - ja jossa me suutelimme ja rakastelimme ja rakastimme, ja koin hetken halua näyttää asunnolle keskisormea. Sen sijaan tartuin kuitenkin miestä kädestä. Jaakko toki nöyryytti minua ja annoin hänen niin tehdä. Mutta hän ei ole paha ihminen, eikä hän ole voinut itsekään tehdä minulle sillä tavalla ja kohauttaa vain olkiaan. Hänelläkin on täytynyt olla pistoja sydämessä.

Eiväthän ihmiset tahdo toisilleen ensisijaisesti pahaa.

Sitä en vieläkään tiedä, mikä on paikkani täällä. Onhan minulla haaveita, mutta monet niistä tuntuvat liian etäisiltä, sitten kun -haaveita. Terapeuttini sanoi, että minulla olisi hyvät valmiudet toimia työssä, jossa saan auttaa muita ihmisiä. Se tuntuu kutkuttelevalta, mutta samalla omituiselta ja hankalalta. Kutkuttelevalta, koska tulen onnelliseksi, kun saan auttaa muita. Omituiselta, koska en näe itseäni ihmisenä, joka toimii hyvin ihmisten parissa. Ja hankalalta, koska otan helposti muiden murheet omikseni. Ja toisaalta, toisaalta se on erittäin oikein; tahtoisin parantaa maailmaa, tehdä ihmisistä entistä tasa-arvoisempia, entistä hyväntahtoisempia.

Itkin ilosta, kun Malala Yousafzai sai Nobelin rauhanpalkinnon. Ja sytyin toivosta, kun kuulin, että Boko Haram saattaa vapauttaa Nigeriassa kaappaamansa tytöt. Ennen muuta haluaisin tehdä ihmisoikeustyötä, erityisesti työtä tyttöjen oikeuksien hyväksi. Että saisin tytöt kouluun, että tytöt saisivat päättää omasta kehostaan. Sitä tahtoisin tehdä. Kun olen ollut kaikkein pahiten masentunut ja ahdistunut, olen ajatellut lähteväni ulkomaille vapaaehtoistyöhön. Se ajatus oli minulla jo lukiossa, ja se palasi silloin tällöin. Jos saisin auttaa esimeriksi väkivallan ja raiskausten uhreja, voisin tehdä sitä mitä eniten tahdon, ja ennen kaikkea saada siitä paljon itselleni. Minä saan voimaa muista ja muiden auttamisesta, ja minä uskon vilpittömästi jokaisen ihmisen kauneuteen, vapauteen ja ihanuuteen.

En tietenkään ole toipunut vielä masennuksesta, sitä tämä päivitys ei merkitse. Mutta alan nähdä valoa, ja minulla on taas energiaa. Lisäksi alan viimein uskoa tulevaisuuteeni; vaikka en usko miehen olevan elämäni suuri ja pitkä rakkaus, hänen läheisyytensä on auttanut minua ymmärtämään, että minun on aika katsoa eteenpäin ja jättää taakse tämä eräs elämänvaihe. Sellaisia asioita nimittäin tapahtuu: elämään astelee vain ihminen, joka voi olla käänteentekevä, ja sellaiset ihmiset tulevat vain sattumalta. En minä mitään kovin kummallista tarvitse, en juuri nyt. Ja mistä sitäkään tietää, vaikka jonain aamuna heräisin ja tajuaisin, että minähän rakastan tuota miestä?

Tämä on yhdenlainen elämä, aika tavallinen elämä, mutta oikein hyvä.




When we first came here,
we were cold and we were clear
with no colours on our skin
we were light and paper-thin

And when we first came here
we were cold and we were clear
with no colours on our skin
'till you let the spectrum in

Say my name
And every colour illuminates
We are shining
And we'll never be afraid again

(Florence & The Machine: Spectrum)



perjantai 6. kesäkuuta 2014

Päivä on maailman ihanin

Pahoittelen hetken jatkunutta hiljaisuutta. En ole kerta kaikkiaan ehtinyt istahtaa koneelle. Olin sitä paitsi aikonut tehdä viimeinkin sen erään synkän päivityksen, joka on odotuttanut itseään. Nyt kuitenkin valitettavasti menee niin hyvin, etten viitsi pilata mielialaani synkistelyllä.

Minulle kuuluu siis hyvää. Aloitin työt mansikka- ja jäätelökioskissa, ja rakastan sitä. Palkka ei tosiaankaan ole kummoinen, mutta työ on piristävää ja päivät kevyitä. Saan nauttia säistäkin, jopa sade on vain vilvoittava. Ihmiset ovat hyväntuulisia tullessaan ostamaan jäätelöä, tapaan päivittäin ihania lapsia ja ihania vanhuksia. Olen juuri nyt niin rakastunut kaikkiin ihmisiin. Tunnen pitkästä aikaa itselleni tutun hellyyden tunteen.

Tuona yhtenä hellepäivänä makasin kotitalomme nurmikolla ja katselin taivasta, jolla seilasi vain muutama pilvi. Taittelin voikukista seppeleen, nuuhkin nenäni keltaiseksi. Kaikki oli hetken siinä, kuin aika tai mikään voima ei olisi velvoittanut.

Lisäksi olen kuljeskellut paljon luonnossa, uinut viimein luonnonvedessä, lukenut paljon kirjoja, katsellut elokuvia, tehnyt soda streamerilla ihania virvoitusjuomia, juhlinut ystäväni valmistumista kuohuviinin ja mansikoiden kera, käynyt terassilla poliittista debattia ystäväni kanssa tuopin yli, avautunut terapeutilleni rohkeammin, kuunnellut todella paljon musiikkia, ollut onnellisena uutispimennossa, liannut varpaani mullassa, poiminut kukkia, nauttinut lounaan kalliissa ravintolassa, hankkinut festarilippuja, kulkenut kaupungilla vailla päämäärää, antanut säärieni päivettyä, syönyt paljon marjoja, käynyt veneilemässä ja ongella veljeni kanssa, käynyt katsomassa velipuolen jalkapallopeliä, nukkunut päiväunia ja herännyt aamulla aikaisin katselemaan, kun aurinko nousee. Se värittää ensin korkeiden kuusten latvat, sitten nousee valaisemaan koko taivaan ja koko maailman.

Tästä tulee ihana kesä, kesä täynnä tutkiskelua, seikkailuja ja huolettomuutta. Niin sen on oltava.


Ennan aamun lehteä
olen tänään hereillä
Auringossa huone väreilee
Laukku on jo valmiina
Pakkasin sen illalla
Enkä kerro kellekään, et meen
Ne ei ehkä tajuiskaan
Sanois: "Tuskin kannattaa"

Päivä on maailman ihanin
Meri auki ja taivas sinisin
Sinisempi kuin on ollut aikoihin
(Ei muuta tarvita)

Kuinka monta kertaa mä
oon jo ollut lähdössä
Etsinyt ne paikat joihin vois
Mutta karttapallosta
ei vain löydy kaikkea
Enkä kerro, miksi tahdon pois

Aina ehkä kuiskaan sen
koloon puun ja pakenen

Kun meren pohjaan asti nään
ja menen maihin vieraisiin
En ole paljon kellekään
Haluan juosta eksyksiin
Nimeni annan unohtaa
Ei kukaan oota palaamaan
En ole muiden ollutkaan
En ole muiden ollutkaan






Rakkaat, ihanat lukijat, hemmotelkaa itseänne! Kukaan noin ihana ei ansaitse olla onneton. Hyvää kesää!

- Aoda

maanantai 19. toukokuuta 2014

Valoon

"Avaan silmät.
Valot tulevat.
--
Joku sanoo:
Nyt sinä pääset pois.
Pois!
Mutta sellaista paikkaa ei ole."

- Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa (s. 35 - 36)

Varoitan sen verran, että tässä postauksessa ei oikeastaan ole kauheasti järkeä. Mutta halusin silti kirjoittaa sen, sillä olen tänään ajatellut niin paljon.

Kun aamulla heräsin, aurinko oli noussut. Täällä kotona, metsän ympäröimänä, voi herätä lintujen lauluun. Niillä on konsertti jo aamuvarhaisesta, kuuntelen sitä sängyssä. Silloin jo oli hautovan kuumaa, olin lukenut, päivästä tulisi helteinen.

Lähdin kävelylle metsään. Jos metsään jää joskus hiljaa istumaan, näkee ja kuulee enemmän. Kaikessa tässä maailman kohinassa ei aina pääse mukaan aistit tukkivaan ärsykkeiden tulvaan. Mieli tarvitsee hiljaisia hetkiä yksin, valossa, lämmön syleilyssä. Keho on mielen koti, ei mielen luo pääse kuin aistien kautta. Ollessani hiljaa ja rauhassa aloin panna merkille lisää asioita itsessäni ja ympäristössäni. Joskus on syytä pysähtyä. Kuuntelemaan, katsomaan. Miten luonto on vivahteikas, miten valo siivilöityy lehtien lävitse, välitse, miten moniäänisenä lintujen laulu voi soida. Nyt on kesä ja kaikki kauneimmillaan, maa versoo kasveja, puihin puhkeaa lehtiä, luonnonvedet lämpeävät. Maailma herää eloon, mutta heräänkö minä?

Kaikki ympärilläni on kuin elävä hauta. Niin kuin vajoaisin. Paitsi että kaikki ympärilläni hengittävät. Kuka niin sanoi? Se on totta. Kaikki muut kylpevät kevään valossa ja heräilevässä luonnossa, minä siristelen silmiäni ja käännän päätäni.

Luulin pitkään, että masennus olisi mustaa ja pimeää, mutta se onkin harmaata. Siitä puuttuvat sävyt, kaikki on tasaista. Mikään ei tuota iloa, on vain laajaa surua ja turtunutta välinpitämättömyyttä. Ahdistuksessa taas on värit ja sävyt, mutta niihin ei voi tarttua.

Koko päivän rintalastani alla lainehti raskas ahdistus, raskas kuin tämä kuuma ja kostea ilma. Minäkin enteilin ukkosta, mutta toisin kuin taivas, en tänään revennyt kappaleiksi ja satanut alas, minä vain olin ja kannattelin painoa. Ei minulla ole edes kyyneleitä, mutta voimakkailla myrskypilvillä on se sade, jonka jälkeen kaikki on taas normaalia ja elävää. Minulla on vain pilvet ja tasainen, selittämätön, puristava ahdistus.

Kun olin aikani kävellyt metsässä, istuuduin korkealle kivelle ja katselin ympärilleni. Minulla oli aikaa tarkkailla. Jokainen aisti oli portti toisaalle. Tuuli huokaili ja valo tanssi välkehti säihkyi liukui, hajut olivat merkkejä, pihkan maku melkein kielelläni. Viereisellä kivellä kiemursi kyy. Se oli vääntäytynyt talvikolostaan takaisin maailmaan, siristeli silmiään valossa, ihmetteli yhtäkkiä sen suomuja hyväilevää lämpöä. Se tuskin muisti aiemmista päivistään mitään, horteesta tai edellisestä kesästä.

Kivi raapi selkää, kun kävin siihen makaamaan ja katsoin ylös. Taivas näkyi tuuheiden kuustenoksien läpi vain miten kuten ja hädin tuskin, kuusten varjossa oli niin varjoista ja viileää. Se on kuin mielen syvyys. Vain vähän valoa pääsee siivilöitymään tummien peitteiden läpi. Mutta silti vähän.



Kaipaanko minä pimeää? Tilaa, jossa olen vain minä, piilossa siellä, niin ettei valo paljasta suruani. Valo tekee meistä näkyviä, se miltei riisuu meidät. Kaipaan itkua, raivoa ja voimakkaita tunteita, mutta kaikki mitä tunnen on kuin seisovaa vettä. Kehonikin on yllättäen niin voimaton ja hauras, siitä on tullut olematon. Se on mieleni suoja, mutta se on helppoa murtaa. Joka solu siitä on minua, se on kouriintuvaa ja pelottavaa minua. Jokainen sentti minussa tuntee. Jokainen aisti on terävä ja tarkka, vaikka haluaisin usein maata vain sumeassa, viileässä ja olemattomassa, olla itse vain olematon. Minä tahtoisin p a e t a. En tahdo n ä k y ä. Pimeään olisi niin paljon helpompaa vain kääriytyä suojaan, pimeä olisi kaltaiseni. Mutta valo, sehän häikäisee, sokaisee, tekee minusta läpinäkyvän! Kaikki näkevät että olen masentunut ja harmaa! Miten kauheaa on olla voimaton ja surullinen, kun on meneillään elämän paras vuosi ja kaikkein kaunein kesä.

En minä tahtoisi olla surullinen valossa enkä pysytellä synkkänä varjossa. Kuusen oksien alla tuijotin taivasta ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en keksinyt. Missä on minun paikkani? Tänne en voi jäädä ja pois en pääse. Olen niin kovin yksin. Voisin lipua kauemmas elämästä, välitilaan niin kuin valon ja varjon rajalle ja miettiä, mutta pelkään, että valitsen helpomman: varjon.

Mutta onko se sittenkään valinta, valo ja pimeys? Ja onko se niin tai näin, joko tai? Kyllähän kuusen oksatkin päästivät valoa maahan. Vähän, mutta päästivät. Ja sen valon voimalla kasvoivat jotkin kasvit, märät sammalet ja saniaiset. Ne eivät ole koreita auringonkukkia, mutta ne ovat kasveja, ja niitäkin tarvitaan. Eivätkä ne ole huonompia ollenkaan, niiden päällähän voi vaikka nukkua. Ja ne ovat kestäviä eivätkä niin vaativia.

Myöhemmin samana päivänä istuin terassin portailla aiemmin kirkasvärisellä mutta nyt haalistuneella räsymatolla kuppi mansikkateetä kädessäni ja odotin myrskyn nousemista. Se oli hyvin jännittävä hetki. Kaikki oli niin tyyntä ja painavaa, jossain kaukana jyrähti ja voikukat ne vain tärisivät. Jyrinä tuli lähemmäs ja salamat välkkyivät, ne valaisivat sen koko mustan pimeän. Yksien alle sekunnin mittaisten hetken osasten aikana kaikki oli hetken toisin, sitten taas samoin. Ja sitten, sitten taivas repesi ja satoi. Se oli juuri se hetki, se jona kaikki alkoi kevetä. Puristus rinnassani alkoi hiljalleen hellittää.




Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen seisoivat kallion laella ennen sateen nousua. Taivas on jo mustana pilvestä ja on pimeää. Nuuskamuikkunen sanoo, miten hieno hetki se onkaan, se juuri ennen sadetta, kun arvailee oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä, jona pitää lähteä, "niin että välttyy kastumasta".

Seuraavana aamuna myrsky on väistynyt ja Nuuskamuikkunen herättää Muumipeikon. "Vielä ehdit jos nouset nyt", hän kuiskaa. Ja he juoksevat takaisin sen kallion laelle katselemaan hattivatteja, jotka pienillä lehtivenheillään purjehtivat kohti aavaa ulappaa, vaaralliseen aukeaan... sinne mistä aurinko hiljaa nousee. Vesi niin kimmeltää, kimmeltää.

Me kaikki haluamme loppujen lopuksi elää valossa. Loppujen lopuksi. Aina. Ja sieltä, sieltä synkkyyden raoista sitä tihkuu, valoa. Valoa, valoa.



Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon
Pimeyden laskiessa kaipaan valoon

Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan
- Mariska

Nauttikaa kesästä!

- Aoda

torstai 8. toukokuuta 2014

Tao minusta taitava miekka

Aloitin pari viikkoa sitten terapian. Olen siitä kiitollinen. Terapeuttini on vanha äijä, jonka kanssa olen kyllä tavannut viime tammikuusta lähtien, nyt vain tästä lähtien säännöllisesti ainakin vuoden ajan.

Olin alun perin ajatellut, että terapeuttini pitäisi ilman muuta olla nainen, mielellään minua jonkun verran vanhempi. Ajattelin, että nainen ymmärtäisi paremmin, voisi asettua minun helpommin minun asemaani. Koen monet sairauteeni liittyvät asiat nimenomaan naisille tyypillisiksi, puhumattakaan sitten väkivallasta, jota olen kokenut. En tarkoita, etteivät miehet voisi kokea asioita samoin, mutta naisilla on tutkitusti suurempi taipumus ylianalysoida asioita. Miehet osaavat paljon paremmin jättää asioita omaan arvoonsa, ajatella järjellä. Jostain syystä päätin kuitenkin valita terapeutiksini tutun psykologin, vaikka olisin hyvin voinut vaihtaa. Ehkä jonkinlainen luottamussuhde oli ehtinyt kehittyä. Emmekä me loppujen lopuksi ole niin erilaisia, miehet ja naiset. Terapeutille uusi terapoitava on joka tapauksessa matka uuteen maastoon, uuteen ihmiseen.

Terapian tarkoitus omalla kohdallani on antaa minulle pakillinen välineitä pärjätä paremmin ja toimia itsevarmemmin. Äijä sanoi, että terapian loputtua minusta on tullut vihainen nuori nainen. Se miellytti minua hurjasti. Vihainen nuori nainen. Olen niin sekaisin sen suhteen, kuka edes olen ja kuka haluan olla, mutta se on vain hyvä asia. Korttipakkakin pitää sekoittaa ennen uutta kierrosta. Mutta kyllä mä vähän luulen, että sulla on jokin ajatus siitä, millainen tahdot olla, äijä sanoi tänään. Nautin siitä, että kaikki on sekaisin, sillä lopputulos voi olla mitä vain.

Tänään hän sanoi näkevänsä minussa toisaalta ihmettelijän, joka ihmettelee, miten minulle aina käy niin kuin käy, mutta kuitenkin samaan aikaan intellektuellin (kyllä, tätä sanaa hän käytti), jolle eivät riitä kauniit sanat kuten "ei sussa oo mitään vikaa". Se ehkä onkin se syy miksi ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen on helpompaa ja erilaista, sillä psykologi tai psykoterapeutti on objektiivinen. On myös helpompaa uskoa sanat "sä olet hyvä noin" sellaisen ihmisen suusta, jonka ei tarvitse minua miellyttää. Terapeutti on myös huomauttanut monta kertaa, että haluni ja kykyni kirjoittaa edesauttaa kaikkea, mitä tapahtuu. Se on varmasti totta. Tämän blogin pitäminen on ollut ihan sairaan terapeuttista. Kun ajatuksista tekee näkyviä, niitä on helpompi käsitellä. Tämä ei tietenkään ole aina hyvä asia, mutta käsittelen sitä joskus toiste.

Tänään on ollut hyvin sateinen ja harmaa päivä. Nukuin hyvin ja pitkään ja kuuntelin aamulla vuoteessa rateen ropinaa ikkunaa vasten. Pidän tästä säästä, tässä on jotain hyvin puhdistavaa ja raikastavaa. Luin sängyssä ainakin tunnin kirjaa, söin hyvän aamupalan, join muumipeikkomukista aamukahvin ja lähdin ulos kävelemään. Koko kaupunki viettää sadepäivää, sillä täällä on tosi hiljaista. Tykkään kovasti viettää aikaa yksin. Se on minulle luontaista eikä kurjaa laisinkaan. Usein vain olen kotona, laitan musiikkia soimaan ja siivoilen paikkoja. Tykkään kylpeä, käydä yksin uimassa ja lenkillä, lukea. Kirjasto on maailman paras paikka, siellä voisin vaikka asua. Kirjasto on koko maailma pienoiskoossa. Itselleen ja rakkaille asioille on löydettävä aikaa, tai mieli alkaa kitua. Aamukahvista ja sängyssä vietetyistä tunneista voi rakentaa onnea, jos ne ovat asioita, joista pitää. Minä pidän.

Kirjoitan tätä tanssitunnin jälkeen. Torstaisin käyn tanssimassa yhdessä ryhmässä. Me emme tee koreografiaa vaan tanssimme mielemme mukaan. Sen sijaan että näyttäisimme jotenkin viehkeiltä tarkoitus on pikemminkin antaa liikkeen viedä ja katsoa, mihin se johtaa. Musiikkityyli vaihtelee, tänään kuuntelimme pianomusiikkia, mutta olemme myös tanssineet afrikkalaisen kansanmusiikin ja jazzin tahtiin. Musiikki heijastelee paljon tunteita, samoin liike. Tanssi opettaa paljon kehollisuudesta. Se on minulle vieras ilmaisukeino, mutta siitä saa energiaa. Samalla siinä tutustuu itseensä: miltä tuntuu jokin uusi ja tuntematon, miten keho on samaan aikaan tuttu ja jännittävä.

Omaan itseen kannattaa tutustua, sillä vaikka viettää itsensä kanssa kaiken aikansa ja tietää jokaisen tunteen, silti kaikki päälle näkyvä on pelkkää jäävuoren huippua. Kun tuntee itsensä, voi helpommin myös tehdä muutoksia haluamaansa suuntaan. Minusta tulee vihainen nuori nainen.


Koska  kommentteja lukiessani olen päätellyt, että tätä blogia lukevat sielunveljet ja etenkin sielunsiskot, laitoin tähän pari linkkiä itseensä tutustumista ja itsetunnon kohottamista varten. Toinen linkeistä on suunnattu nuorille, mutta en näe, mikseivät aikuisetkin siitä hyötyisi.

10 tapaa saada parempi itsetunto
MLL:n nuorten netin itsetunto- ja itsetuntemusharjoituksia



Olen kuin hehkuva rauta
Ei lempeät kätesi mua auta
Tao minusta terävä miekka
Valmista mut
taisteluihin
Valmista mut
Ennen kuin kylmenen
- Jonna Tervomaa


Mukavaa päivää, sateessa tai auringossa!

- Aoda