Että meillä kaikilla on kotikin

Lähtö. Ja paluu. 

Koti!

Istun tyhjässä terminaalissa kello 21.45. Suomessa kello on 22.45. Saavun Suomeen 00.20.

Minä puhun aina lähtemisestä. Minä puhun siitä, miten pakkaan laukun ja poistun näyttämöltä. Minä aina sanon, että sitten lähtisin Delhiin tai Nairobiin tai Shanghaihin. Sellaisia juttuja, elämäänsä vihaavan ihmisen puhetta, tyytymättömän ihmisen.

Aina minä puhun ja puhun ja kirjoitan ja katselen postikortteja. En tiennyt, että nautin matkustamisesta niin paljon. En tiennyt, että junan ikkunassa ohi kiitävät maisemat eivät tuo tunnetta irrallisuudesta. Lentokoneen nousukaan ei symboloi vapautta eivätkä ne alhaalla näkevät pilvet tuo tunnetta seikkailusta. Ei. Ne tuovat minulle rauhan. Istun siinä, ja sitten olenkin jossain muualla. Ja sitä voi tehdä taas ja taas.

Kaikki puhuvat siitä, miten ihanaa olisi olla paikassa, jossa kukaan ei tunne ja jossa voi sen turvin tehdä mitä vaan. Minäkin puhun joskus siitä, vaikka minusta sellainen on latteaa. Miten niin pääsisit irti kaikista peloistasi, jos vain olisit toisessa kaupungissa! Miten niin joku toinen ympäristö tekisi sinusta erilaisen!

Mutta niin siinä vaan kävi. Huonetoverini, nykyinen ystäväni, tyttö Kiinasta, sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

OLISINPA NIIN KUIN SINÄ. MITÄ HELVETTIÄ.

Ehkä se sitten on niin. Koska siellä minä en ollut se ahdistunut, epäsosiaalinen ja arka raukka joka olen toisaalla. Eikä kukaan myöskään tiennyt, että sisimässäni olen arka raukka parka joka kerjää hyväksyntää ja joka ahdistuu, jos joku sanoo edes hiukan pahasti, edes hiukan sinnepäin. Kukaan ei tiennyt, että olen raukkaparkaruikuttaja, joten kukaan ei pitänyt minua sellaisena, enkä minäkään pitänyt. Ja koska en ollut sellainen, olin toisenlainen, ja huonetoverini ja ystäväni sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

Kello on 21.56. Jatkoyhteys Turkuun lähtee 22.30. Pian alkaa boarding. En tiedä, mikä se on suomeksi, onko sellaista sanaa edes. Ajatus kodista tuntuu nyt erilaiselta. Asetuin myös toisaalle. Myös toisaalla voi olla jonkinlainen koti!

Kun palaan Turkuun, haluan tuoda sieltä jostain takaisin sen toisen tytön. Sen, joka on sosiaalinen ja tulee toimeen kaikkien kanssa.

Avaan ikkunan, hengitän sisään maisemaa

Niin täydellistä, että pelottaa

Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen

Mitä sitten teen? Mitä sitten teen?

Eikä ajatella sitä, kuka on kenenkin

että meillä kaikilla on kotikin

Toisilla on joku, joka siellä odottaa

Nyt ei kukaan muista, eikä tahdokaan