Mä en oo mikään soturi

Nyt pitäisi olla rohkea.

Nyt pitäisi vain olla rohkea ja olla sellainen kuin on, kainostelematta, pelkäämättä. Pukeutua siihen kesämekkoon, jättää sukkikset pois, hymyillä. Mennä sinne rannalle, every body is a beach body baby! Nauttia kesästä. Koska kesä on ihmisen parasta aikaa. Kesällä ollaan huolettomia. Kesällä murheille sanotaan hei hei.

Minä haluaisin vain mennä piiloon. En pysty olemaan se rohkea nainen, joka pukeutuu bikineihin ja juoksee uimarannalla kiljuen veteen kaikki läskit ja selluliitit löllyen. Sellainen, joka nauttii kesästä ja auringosta ja kauniista maisemista, jäätelöstäkin. Mutta en ole sellainen. 

En pysty olemaan se rohkea nainen, joka olin ennen.

Sillä minusta on tullut heikompi. En ole sama nainen kuin olin ennen. Enää en tanssi. Olen väsynyt. En pärjää tässä elämässä. En voi hyvin omissa nahoissani.

En pysty tämän parempaan.

Kesä alleviivaa sitä, miten heikko minä olen. Kehopositiivisuussivuilla ilakoidaan, miten ihanaa on laittaa kesämekko tai uimapuku päälle ja mennä uimarannalle, vaikka on vaara joutua muiden arvioivien katseiden alle. Siellä jopa kannustetaan tekemään niin. Mutta minä en pysty. En tiedä, haluankokaan. Mutta en pysty.

On elämä ollut toisenlaistakin. Tanssia, itsevarmuutta, itsemyötätuntoa, huolenpitoa. Kaikkia sellaisia juttuja, jotka liitetään tasapainoisuuteen. Mutta se on nyt mennyttä.

Rautatieasemalla näin vanhan koulukiusaajan. Emme tervehtineet, mutta arvaan, mitä hän ajattelee. Että tuo luuseri tuossa on, luuseri edelleen, kymmenenkin vuoden jälkeen. Ja että kaikki se, mitä tapahtui, oli oikein. Ja että hän tekisi sen uudelleen. Niin minä ajattelen. Aliarvioin häntä, mutta miksi en aliarvioisi. Hän on yksi niistä, joiden takia minä vihaan itseäni niin paljon. Ja minä vihaan häntä, myös.

Kirjamessuilla kerran tuntematon nainen tuli haukkumaan minut, kun minun pakko-oireeni ärsyttivät häntä. Pyysin anteeksi, vaikka hän oli kammottava minua kohtaan. Annoin taas kävellä ylitseni, vaikken voi pakko-oireille mitään. Vaikka toisaalta kai yllättävä ilkeys saa ihmisen hämmentymään.

Ja vielä tulee toisia. Miehiä ja naisia. Jotka kommentoivat. Ulkonäköäni, luonnettani, oireitani. Ja minä annan sen tapahtua. Minä pyydän anteeksi, että minua satutetaan.

Tekisi mieli vain sanoa kaikille tuntemattomille ilkeille ihmisille, että solvatkaa vaan, minähän olen täysi paska. It’s ok, I hate myself too. Ettei tarvitse tulla selittämään mitään. Kaikki se paha, mitä ihmiset sanovat minulle – sen minä olen sanonut itse itselleni satoja kertoja.

Inhoan myös kaikkea sitä lässytystä siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat ihania sellaisina kuin ovat. Eivät ole. Osa on kusipäitä. Jotkut raivoavat tuntemattomille lapsille ruokakaupassa. Jotkut ovat koulukiusaajia. Jotkut tekevät vielä pahempaa.

Ja jossain joku sanoo olevansa arvokas juuri siksi, että on juuri sellainen kuin on eikä kukaan muu. Hyvä niin. Minä taas olen arvoton, koska minä olen minä. Liiskaantuneena ihmisten kengänpohjiin kuin kastemato.

Niinkin sanotaan, että olisi aihetta olla itselleen armollisempi, mutta jos ei riitä tällaisenakaan, miten voisi riittää silloin, kun yrittää vähemmän? En pysty olemaan täydellinen. Eikä vähempi riitä. Sillä kuinka kävi? Mokasin ystävyyssuhteessa ja minulle ei enää puhuta. Tulen hulluksi, kun minut hylätään. Kukaan ei enää kosketa, ei sano kaunista sanaa. Väliäkö sillä, sillä jokainen kaunis sana olisi valetta.

Ja niinkin minulle voisi sanoa, että mikset liiku eteenpäin. Miksi annat niille ihmisille niin suuren vallan? – Mutta niin sanovat vain joko ne, jotka eivät ole kokeneet mitään vastaavaa, tai ne, jotka ovat riittävän jaloja antamaan anteeksi. Tosiasia kuitenkin on, että vain osa meistä pääsee eteenpäin. Osa pääsee kyllä. Osa ei pääse. Koskaan. Osa elää tämän asian kanssa koko elämänsä. Ja osa kuolee tämän asian kanssa.

En ole mikään soturi. En ole se, joka nousee taisteluiden jälkeen maasta ja toteaa: minä voitin. Minä selvisin. En ole soturi, enkä ole selviytyjä. Minä olen uhri, ja uhriutuja. Olen rasittava valittaja ja marttyyri. Olen kaikkea sitä pahaa mitä ihmiset minusta keksivät sanoa.

Mutta olen kaikesta tästä huolimatta päättänyt elää tämän elämän.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kun pääsin yläasteelta ja väkivalta loppui, luulin, että se kaikki on nyt ohi. Muistan vieläkin sen järkytyksen samana syksynä, kun tajusin, ettei ole. Enkä silloin edes tiennyt, kuinka kauan siinä vielä menisi, liekö vieläkään loppunut.

Heidän osaltaan se oli toki ohi, sillä heille se oli ohimenevä kokemus, niin kuin useimmat kokemukset ovat, lounas tai radiossa soiva musiikkikappale. Siinä mielessä kokemukset satuttamisesta olivat minullekin ohimeneviä, ettei niistä itsestään jäänyt erityistä muistijälkeä - mutta tunnemuistoa ihminen kantaa pitkiä aikoja, ehkä hautaan saakka.

Seisoin koulun käytävällä lukion alussa elokuussa 2009 ja tajusin, että minä olen niin vaurioitunut, etten ole toimiva. Miten yhtäkkiä olisinkaan toimiva, kaiken sen jälkeen, miten minä olin ollut niin tyhmä, että luulin.

Miten minä ajattelin niin pinnallisesti.

Seisoin siinä vaurioituneena, avuttomana ja loputtoman yksin ja tajusin, etten minä sittenkään selviä. Se oli suuri kauhun hetki, jossa kaikki toivo vaihtui toivottomuuteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä punatukkainen tyttö kysyi, miksen koskaan puhu mitään. Minä katsoin kurkiauraa syvissä mietteissä, ja hänen sanansa hätkähdyttivät. "Haluatko sitten, että sanon jotain?" olisin voinut sanoa. En tiedä, mitä sanoin. Muutos tapahtui hitaasti. Joka päivä puhuin enemmän, sanan tai pari. Mutta siinäkin tilanteessa, kuulas syyspäivä ja kurkiaura taivaalla, ja hän käveli kanssani, mitä hän olisi halunnut minun sitten sanovan?

Ja myöhemmin, koulun ruokalassa kalapuikkojen ja kermaviilikastikkeen yli: mikset koskaan puhu itsestäsi?

Se minua vasta järkytti. "Miksi haluat, että puhuisin itsestäni?" olisin voinut kysyä, mutten muista, mitä sanoin. "En halua vaikuttaa itsekeskeiseltä", olisin voinut myös vastata, niin se oli. En tiedä, mitä hän olisi siihen sanonut. Kerro nyt itsestäsi, minä tahdon tietää, kerro mitä luit viikonloppuna, hän sanoi turhautuneena, hän oli impulsiivinen ja kärsimätön ihminen. Minä tahdon tietää. Sinusta. Ei minulle ole koskaan sanottu niin.

Vuonna 2010 tapasin koulussa komean jalkapalloilijan. Loin hänestä päässäni ideaalikuvan, johon rakastuin kaikella nuoruuden voimalla. Mutta kun me istuimme koulun penkillä vierekkäin ja minä luin kirjaa ja hän kysyi: "Mitä luet? Onko se hyvä?", minä menin niin lukkoon, etten saanut sanaa suustani. Niin, minä olin lukossa. Hän katseli minua toisinaan käytävällä. Minäkin katselin häntä. Mutta en koskaan sanonut mitään.

Sitten aloin laihduttaa hänen takiaan. Minä tosiaan luulin, että olen ylipainoinen. Ja minä tosiaan luulin, etten kelpaisi kenellekään sellaisena kuin olen. Enkä usko kyllä vieläkään.

Vuonna 2012 minä seurustelin ensimmäisen kerran. Jaakko sanoi: "Minä pidän sinusta." Ja sitten tuli mutta. "Mutta... sinussa on jokin salaisuus, ja mä en..." Hän ei sanonut sitä loppuun. Myöhemmin hän puuskahti: "Mikset sinä kerro!" Hän luuli, etten välitä hänestä, koska en sanonut mitään. Mutta minä en välittänyt mistään muusta kuin hänestä.

Koko lukion minä elin sen kivun kanssa. Kivun, jonka toisten ohimenevät mutta järjestelmälliset pahat sanat ja teot olivat minuun painaneet. Se ei kadonnut, se muutti minun sydämeeni asumaan, ja minä aloin jälleen heräillä aamuöisin. Jälleen: vaikka väkivaltaa ei ollut, ja vaikka minulla oli ystäviä.  Minä en olisi jaksanut nousta. Minä en olisi jaksanut opiskella; opiskelin silti, koska halusin laudatureja ja yliopistoon. Niin: minä sairastuin masennukseen. Vaikka kaikki oli hyvin. Ei enää väkivaltaa, ja minulla oli maailman ihanimmat ystävät. Minä sairastuin masennukseen.

Masennuksen kanssa yritin pärjätä lukiossa, jossa halusin pärjätä, mutta en pärjännyt. Opettajat haukkuivat, kun läksyt olivat huonosti tehty. Opettaja haukkui, kun nuokuin tunnilla, jolle olin tullut kahden tunnin yöunien jälkeen. Minä painoin kovaa työtä, jotta pääsisin yliopistoon, ja pääsinhän minä, sitten. Mutta minuun sattui. Iskut, sanat, ne sattuivat koko ajan. Koko ajan.

Ja vieläkin minä kannan niitä jälkiä mukanani, vaikka on mennyt melkein kymmenen vuotta elämää ja neljä vuotta terapiaa. En luota kehenkään, uskon, että he loppujen lopuksi haluavat minulle pahaa ja lopulta tekevät pahaa. Siksi en voi antaa aseita käteen, näyttää heikkoa kohtaa, paljastaa salaisuuksia - he iskisivät minua niillä. En voi luottaa varsinkaan miehiin, sillä juuri miehet minua ovat halunneet käyttää: nauttia hetkellisestä ilosta ja minun kivustani, jota he katselisivat hetken mutta jatkuisi loputtomiin.

Yhä edelleen mietin, kun koulussa tehdään paritöitä: "Voi ei, tuo tyttöparka joutui minun parikseni." Kun etsin ruokalassa paikkaa, mietin, kehtaanko istua muiden seuraan. Ja entä jos en istu - olenko minä ylimielinen? Ryhmätöissä en sano mielipidettäni vaan tuen muita. En halua saada heitä kuvittelemaan, että olisin pätevä, että olisin parempi. Opiskelemaan päästyäni ajattelin, että huijasin kaikkia pääsykokeissa. Ja pian paljastuu, että minä olen itse asiassa täysi paska.

Usein toivoin, että he olisivat lyöneet ja potkineet minua, heittäneet pitkin seiniä ja vetäneet hiuksista. Ne haavat olisivat paranneet ajan saatossa, ja niistä olisi jäänyt lääkäreille todisteet.

Toisinaan ajattelin, että kunpa he olisivat sittenkin tappaneet minut, tai minä itseni.

Mutta en minä kuollut. Ja koska en ollut ajatellut jääväni eloon, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka olisin voinut vielä jatkaa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kaikki onkin kynnetty turhaan

Luulin, että kuolisin tänne

Vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin jos nyt luovuttaisin

Tämän kaiken loppuun vien, ja se

olkoon lohtuni viimeinen

Vaiettu oikeus;

otit armosi itse

Tiedä, etten kertonut mistään

koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan

Hauta on jo luotu umpeen

(PMMP: Leskiäidin tyttäret)

Viestejä keholta mielelle, osa 2

Tiistaina tapahtui jotain merkillistä. Olin opettajan pedagogisten pääsykoehaastattelussa, joka oli yksi elämäni stressaavimpia tilanteita, jopa stressaavampi kuin ylioppilaskokeet. Haastattelun jälkeen minua seurasi kaksi päivää tosi vaikea, kurja olo. Keho eikä mielikään tuntunut millään tajuavan, että nyt saa rentoutua, nyt koitos on ohi - ennen kuin seuraavana iltana.

Silloin minulle nousi kuume.

Se ei ollut erityisen kova, mutta kuume kuitenkin. Stressin laukeaminen oli niin suuri ponnistus keholleni. Terapeuttini sanoi, että stressiin sisältyy niin suuri määrä energiaa, että sen purkautuminen on itse stressiä voimakkaampi tila. Sen vuoksi ihminen ei voi stressata itseään kuoliaaksi - stressin purkautuminen on paljon vaarallisempaa.

Tämän tapauksen seurauksena päätin saattaa tämän joskus syksyllä kirjoittamani puolivalmiin tekstinpätkän loppuun.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiminnallisesta häiriöstä eli psykosomaattisista oireista.

Olen tiennyt jo aika kauan, että useat kipuni ovat psykosomaattisia. Silti vasta Hesarin artikkelin luettuani tajusin, että vaikka oloni ja tilanteeni on helpottunut, oireita on edelleen, niitä on paljon, ja ne ovat huomattavasti varioivampia kuin kuvittelin.

Päänsärky on ehkä yleisin psykosomaattinen oire. Kärsin siitä erityisesti nuorena tyttönä, ja muistan syöneeni niin paljon särkylääkettä, että isäpuoleni totesi kerran: "Eivät ne ole mitään pastilleja!" Ylioppilaskokeiden ykköseväs oli paketti Buranaa. En muista, kyseenalaistinko alituisen pääsäryn syytä koskaan. En myöskään nähnyt koskaan yhteyttä sillä, miten pää särki aina mahdollisissa epämukavissa tilanteissa. Esimerkiksi ala-asteella käsitöiden opettaja nöyryytti minua luokan edessä usein, ja jostain kumman syystä pää alkoi särkeä aina maanantaisin noin kello yksi.

Selkäkivut ovat kuitenkin oire numero yksi ja ovat aina olleet. Opiskellessani kääntäjäksi arvelin selkäkipujen kuuluvan asiaan, onhan kääntäminen tietokoneella istumista, vaikka viritinkin koneen usein keittiöön ja käänsin seisten. Kevättalvella 2013 kärsin ihan suunnattomista selkäkivuista niin, etten pystynyt istumaan mutta en myöskään nukkumaan. Kipu säteili myös päähän. Pääni tuntui koko ajan olevan lasia, joka olisi voinut särkyä pienestäkin iskusta. Kaikki ulkoinen ärsyke tuntui moukarilta. Kirkas valo oli pahinta, tietokoneen valo, halogeenivalo, mutta etenkin kevään valo. Sitä oli kaikkialla, joten makasin päivät makuuhuoneessa pimennysverhojen takana ja uskaltauduin ulos vasta, kun aurinko lähti laskuun. Soitin YTHS:lle kauheassa pelossa, että minulla on ihan varmana nyt aivokasvain tai jotain muuta vastaavaa hyvin vakavaa. (Sanomattakin on selvää, että epäilin ensin pahinta, koska tietysti epäilen aina pahinta!) Minut ohjattiin fysioterapeutille, missä katseltiin vähän luonnostaan huonoa ryhtiäni ja kehotettiin välttämään päätetyöskentelyä. 

Kevät 2013 oli elämässäni ihan saatanan kamalaa aikaa. Yritin paeta kriisiä ylettömään toimeliaisuuteen, kävin päivisin koulussa ja iltaisin töissä ja elin kurinalaisesti. Koska en itse tajunnut, mitä oli meneillään, keho yritti viestittää sitä minulle. Se yritti kivuin laittaa stopin jatkuvalle menemiselle, mutta minä otin särkylääkettä ja jatkoin. Vuoden 2013 kurimuksesta kertoo lisää postaus Viestejä keholta mielelle.

Pian selkäkipujen jälkeen alkoivat vatsavaivat. Töissä ihmettelin, miksi vatsani tulee aina kipeäksi päivän mittaan. Join paljon kahvia pysyäkseni vireänä ja söin tietysti särkylääkettä, mikä ei asiaa ainakaan auta. Ostin Rennietä ja yritin jatkaa, mutta kipu ei loppunut.

Pian sen jälkeen ruokahalu katosi. Tai ei ehkä ruokahalu, mutten saanut ruokaa alas. Tulin heti kylläiseksi. Äiti vei minut syömään lounasbuffettiin, mistä köyhä opiskelija luonnollisesti haluaisi ottaa kaiken irti. Lastasinkin lautasen aika täyteen, mutten saanut alas juuri mitään. Kylmä espanjalainen kurkkukeitto juuttui kurkkuun, vaikka se on hyvin juoksevaa ja helposti nieltävää. Äiti suutahti. Pyysin anteeksi, mutten osannut selittää. Hesari mainitsi jutussaan dyspepsian, jonka eräs oire on hyvin nopea kylläisyydentunne ja vatsan hidas tyhjentyminen. Dyspepsian yleisin yksittäinen aiheuttaja on toiminnallinen häiriö.

Eilen yksi kiinnostava mies oli luonani syömässä. Tein intialaista ruokaa ja omenapiirakkaa. Ruoka oli hurjan hyvää, mutta sain sitä vain väkisin alas, koska olin niin ahdistunut - mikä ei edes ole minulle tyypillistä, ei treffeillä, ei niinkään. Kun hän oli lähtenyt, söin nälkääni kaiken jäljelle jääneen omenapiirakan vaniljakastikkeineen.

Viimeisen kuukauden aikana on ilmaantunut uusi oire: kova ns. korvakipu - ainakin korvakivuksi sen tulkitsin, kunnes se alkoi levitä pään alueella, niskassa. Olen tavannut kolme eri terveydenhoitajaa, hammaslääkärin ja lääkärin asian tiimoilta, mutta kukaan ei löytänyt yhtään yksittäistä syytä. Epäiltiin poskiontelontulehdusta, korvatulehdusta, läpi ikenien puskevia viisaudenhampaita. Lääkäri jopa kysyi, tuntuuko imusolmukkeiden kohdalla pattia! (Syöpä, syöpä tietysti!) Itse pelkäsin jopa aivoverenvuotoa ja pohdin sen mahdollisia seurauksia.

Lääkäri ohjasi minut röntgeniin. Hänen tulkintansa on nyt, että jännitän leukaa stressaantuneena niin paljon, että leuka menee jumiin, ja kipu säteilee korvan alueelle. Myönsin, että leukani ovat kieltämättä jäykät ja niissä tuntuu painetta. Lääkäri ehdotti purentakiskoja yöksi. Terapeuttini sanoi, että joka neljännellä hänen asiakkaistaan on purentakisko, sillä leuan jännittäminen ja hampaiden narskuttaminen on mielenterveysongelmaisilla yleisempää kuin muilla.

Kaikkein suurin vitsi tulee tässä: lääkäri epäilee, että tinnitukseni saattaa johtua leuan asennosta ja leukaluiden kokemasta paineesta. Minulla on ollut jatkuva tinnitus vuodesta 2010. Olenko siis seitsemän vuotta pitänyt itseäni kuulovaurioisena, vaikka syy onkin ollut leuassa? Tinnitus on myös ollut voimakas ahdistuksen aiheuttaja, ei korvien soimisen vuoksi, vaan syyllisyyden ja pelon vuoksi.

Vaikka lääkäri löysi melko uskottavan syyn kivulle - ja ennen kaikkea vaarattoman - poistuin terveyskeskuksesta tuohtuneena. Ovatko kaikki minun sairauteni aina jotain tällaista? Ei koskaan tulehdusta vaan ahdistuksen aiheuttamaa kehon oireilua? Kuulostan varmaan nyt siltä, että toivoisin itselleni vakavaa sairautta. Niin ei ole. Mutta on turhauttavaa juosta lääkärissä milloin minkäkin oireen vuoksi ja aina saada sama vastaus: se on psykosomaattista, toiminnallista, stressiperäistä. Päänsärky, hartiasärky, vatsasärky, pahoinvointi, korvakipu, leukakipu. Ja kuumekin nousi pääsykokeen jälkeen.

Kaikkein suurin kysymys on nyt se, mitä teen seuraavaksi. Tämä oli jollain lailla viimeinen niitti. Syön särkylääkettä aivan liikaa ja voitelen hartioitani Voltarenilla, mutta eihän tämä voi näin jatkua, ei loputtomiin. Syy on löydettävä ja se on purettava. Liikunta auttaa kyllä, mutta vain lyhyen ajan. Nyt on jostakin löydettävä keino muuttaa tätä kaavaa. Kun saan kivun poistettua yhdestä paikasta, se siirtyy toiseen - päästä hartioihin, hartioista vatsaan, vatsasta leukaan - eikä mikään muutu.

Psykosomaattiset oireet ovat kehon hätähuuto, viimeinen ja äärimmäinen. Et tajua itse, että jokin on nyt pielessä, joten kehosi yrittää pakottaa sinut pysähtymään ja kuuntelemaan. Mutta sinä et kuuntele. On buranat ja ibumaxit ja panadolit ja renniet ja samarinit ja voltarenit ja laksatiivit, ja taas mennään.

Ps. Pieni loppukevennys: terveydenhoitaja epäili leukakipuni syyksi myös sitä, että syön paljon purkkaa. :)