Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Vaarallinen juhannus

Viisi vuotta sitten elin vaarallisen juhannuksen.

Tämä rajapyykki tuntuu tärkeältä, sillä moni asia on samoin kuin silloin - ja kuitenkin paremmin, seesteisempää, tänä vuonna olen turvassa, tältä etäisyydeltä voin muistaa.

Asun samalla seudulla kuin silloin viisi vuotta sitten, puiston laidalla. Tämänkin juhannuksen vietän yksin musiikkia kuunnellen, luonnosta nautiskellen, pohtien syntyjä syviä. Tänäkin juhannuksena luin Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. Siinä on maailmanlopun meininki. Maa halkeilee, vuori syöksee nokea ja tuhkaa, hyökyaalto vie kaiken mennessään. Muumitalo pysyy kuitenkin pystyssä, sillä se on, kuten Muumimamma toteaa, "mainio talo".

Kun menen varhain puistoon, siellä ei ole ketään, ei ristin sielua. Muistan sen aamun vuonna 2020, kun kävelin juhannuspäivän aamuna hyvin varhain puistossa ja olin yksin lintujen kanssa. Vedenpaisumus peittää kaiken, mutta sen väistyttyä näkee kirkkaammin.

Edellisenä iltana, silloin 2020, olin käynyt keskustelun, joka olisi pitänyt käydä paljon aiemmin.

Vai oliko se keskustelu? Se oli kylmän rauhallinen ilmoitus, jossa toisella osapuolella ei ollut puolustusoikeutta.

Olin lopettanut ihmissuhteen, joka, jos olisi saanut jatkua, olisi voinut tappaa minut. Tämä ei ole vertauskuva. Olin hengenvaarassa.

Keskustelu käytiin viestinvaihdoin. Niin se täytyikin tehdä, turvallisuussyistä. Hän käytti kaikkia manipuloijan keinoja, joita on olemassa. Ensin sääliin vetoaminen, marttyyrisoiminen, solvaaminen, syyllistäminen, sitten uhkaus, että hän tekee itselleen jotain. En taipunut näistä mihinkään. (Jälkeenpäin ajattelin: jos tapat itsesi, sitten myös vaimosi pääsee vapaaksi.)

Myös läheiseni olivat hengenvaarassa. Se kävi ilmi sunnuntaiaamuna juhannuspäivän jälkeen, kun avasin puhelimen. Olin yöllä saanut tekstiviestin. Siinä luki:

Sä tulet vielä katumaan tätä. Vielä mä sulle opetan, miltä menettäminen tuntuu.

Mukana oli kuva, jossa oli veitsi.

Toimin kummallisen rationaalisesti. Klik, kuvakaappaus. Viesti ystävälle. Turvalukko kiinni, ihan vain koska. Olin päättäväinen. Minä en saatana lannistu, etkä sinä saatana lyö minua enää maahan, et koskaan.

Seuraavana päivänä, joka siis oli maanantai, soitin Naisten Linjaan ja sain tarkat toimintaohjeet, eikä pelkästään rikosilmoituksen osalta vaan myös niiltä osin, miten voin pitää itseni ja läheiseni turvassa. Hän myös kehotti minua pitämään huolta omasta hyvinvoinnistani esimerkiksi käymällä lääkärissä. Kerroin, että käyn terapiassa ja terapeutti on kesälomalla, mutta on sanonut, että kesälomallakin saa olla yhteydessä, jos tulee tilanteita. Naisten Linjan päivystäjän mukaan tilanne oli sellainen, että oli perusteltua ottaa yhteyttä terapeuttiin, kun hän kerran oli sanonut, että niin voi tehdä. Siispä tein niin. Tein myös päivystäjän avulla turvasuunnitelman ja hankin pippurisumutteen. Sain siitä turvan tuntua, se oli tärkeintä. Oloani helpotti, että perheeni asuu toisella paikkakunnalla eikä tämä mies tiennyt, missä. Toki tahtova saa selville.

Mutta vasta myöhemmin, paljon, paljon myöhemmin ymmärsin, miten vaarallisen henkilön kanssa olin ollut tekemisissä.

Edelleen kiittelen itseäni neuvokkuudestani. Kumma juttu, väkivaltaisesta ihmissuhteesta irti pääseminen on todella vaikeaa, mutta kun askeleen ottaa, kaikki onkin yhtäkkiä selkeää. En yhtään mieti enää esimerkiksi sitä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Nousin hänen yläpuolelleen, vallan kahva oli minun kädessäni, ja minä käänsin, hän nujertui. Ja hän tiesi sen.

Tiedän, että minun olisi pitänyt paeta heti, kun ensimmäiset väkivallan merkit ilmenivät, mutta en vain osannut. Enkä osannut sittenkään, kun väkivalta osui minuun eikä pelkästään muihin. En ole siitä itselleni vihainen. Hoidin homman hienosti sitten kun ryhdyin toimeen. Olen uskomattoman vahva nainen, uskomattoman vahva nainen.

Syyskuussa 2020 istuin oikeussalissa sermin takana. Mies sai useiden satojen eurojen sakkorangaistuksen laittomasta uhkauksesta. Vaikka Naisten Linjan päivystäjä muuta ohjeisti, en ollut tehnyt väkivallasta itsestään rikosilmoitusta, koska minulla ei ollut minkäänlaisia todisteita. En olisi jaksanut lähteä siihen prosessiin, jos ja kun se ei olisi kuitenkaan johtanut mihinkään mutta ollut henkisesti kuormittava.

Juhannuksen 2020 alla äidiltäni leikattiin syöpäkasvain. Kuolemanvaara oli siinäkin läsnä, kuoleman tuntu ja se, miten säälimätön elämä on. Kun äitiä leikattiin, luin Muumipapan uroteot -kirjaa ja odotin levottomana ja ahdistuneena, milloin puhelin kilahtaa ja joku päivittää äidistä väliaikatietoja. Sekin oli jännittävä seikkailu täynnä suuria vaaroja. "Tässä päivässä on kyllä ollut seikkailua aivan tarpeeksi", kirjoitin saman päivän iltana Instagramiin. Luin myös Muumipeikon ja pyrstötähden, siinä vasta vaaraa onkin. Ja sitten Vaarallinen juhannus.

Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, niin kuin Pyrstötähdessä, he ovatkin luonnonvoimien armoilla. Eivät ihmisen pahuuden. Ja he pelastuvat, koska luottavat toisiinsa.

Aioin alun perin kirjoittaa tähän postaukseen tarkemmin siitä, mitä väkivaltaa tämä henkilö teki ja kenelle ja miten hän oikeutti sen, mutten taida olla kykenevä siihen sittenkään. Olen kirjoittanut asiasta pitkin matkaa, mutta aiemmat tekstit eivät tee asialle oikeutta. Väistelin totuutta. Ehken nähnyt. Enkä kehdannut myöntää lukijoilleni, enkä itsellenikään, että olen ollut yhdessä väkivaltaisen henkilön kanssa ja hiljaisesti hyväksynyt hänen muihin kohdistaman väkivallan.

Jos näin, miten hän kohteli vaimoaan silloin, kun minä olin paikalla, mistä tiesin, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Mutta Naisten Linjan päivystäjä sanoi, etten voi pelastaa toista, en voi pakottaa aikuista ihmistä lähtemään. Niin se kai sitten on.

Minulla ei ole rikosrekisteriä eikä diagnooseja, mies pohdiskeli. Kyllä minä voisin saada aseen, jos haluaisin.

Parhaiten muistan hänestä virneen, mairean hymyn, joka hänen kasvoillaan oli sen jälkeen, kun hän oli satuttanut minua. Virne kertoi: Minä näen, mitä juuri tein. Minä tiedän, että tein pahaa, ja minä tiedän, että sinä tiedät sen myös. Minä myös tekisin sen uudestaan, ja senkin sinä tiedät. Tekisin uudestaan. Ja teen.

Kun nyt ajattelen häntä, näen verta. Veri valuu näkökentässäni, rauta maistuu suussa, verta pursuu hampaiden läpi ja ohi leualle, paidalle, vatsalle, veri valuu seinistä ja tahraa lattian, sitä on paljon ja siinä on monien eri ihmisten verta.

Vaarallinen juhannus 2020.

Vaarallinen juhannus 2025.

Seeing red flags in the morning
It's a warning, a warning (it's a sure sign)
Where do I begin? I can't explain it

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse

PVRIS: Monster

Näytä kuinka lähdetään, pelastutaan, hymyillään

Kun tapahtuu paljon hyviä asioita, alan aina vaistomaisesti miettiä, milloin menee taas huonosti. Sain ensin töitä, sitten stipendin, sitten varasin lennot ja olin kaiken kaikkiaan niin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, etten ole ollut aikoihin, tai ei, ikinä, ikinä elämässäni. Ja silti mietin, milloin menee taas kaikki pieleen ja tulen onnettomaksi. Elämän riepotteleman ihmisen ajatuksia. Yleensä turhia.

Mutta ei tällä kertaa.

Pam.

Tuli kriisi. Lattia täynnä käytettyjä nenäliinoja. Itkua ja huutoa. Kyynelten kastelema tyyny Kyvyttömyyttä nousta ylös, mennä suihkuun ja pukea ja keittää kahvia. Vaatteet olivat likaisia enkä jaksanut mennä pyykille, tiskipöytä täynnä likaisia astioita. Eikä aavistustakaan, miten jatkaa elämää.

Tämä postaus ei kuitenkaan kerro siitä. Tämä postaus kertoo kaikesta siitä, miten minä selviän tästä. Kriisistäni kerron toiste, sitten kun saan siihen riittävästi etäisyyttä.

Ystävät tulivat heti. Lähetin viestin, kerroin mitä olin tapahtunut ja kysyin: Pääseekö joku mun luokse? Rakas ystävä tuli heti sinä iltana lohduttamaan. Puhuimme tapahtuneesta, sitten muusta, ja sitten lähdimme drinkille. Kävimme myöhemmin vielä Subwaylla, koska kävimme siellä usein syömässä lukioaikoina. Syy tähän oli, ettei pienessä kotikaupungissamme ollut Subwayta, ja aina kun olimme isommassa kaupungissa, kävimme herkuttelemassa kuin pikaruoka olisi ollut jotain tosi hienoa ja ihmeellistä. Otin ihan samanlaisen leivän kuin silloin, makeasipulikastikkeessa maistui nuoruus ja sekin teki oloni paremmaksi. Ja ymmärsin, että vaikka olen ollut ystävästäni erossa syistä ja toisista, mikään ei ole muuttunut: hän on edelleen siellä jossain minua varten, ja valmis auttamaan.

Seuraavana päivänä tulivat toiset. Sain ensin lahjoja: teetä ja itsetehtyä superhyväntuoksuista ihonkuorintavoidetta. Itkin heidän olkiaan vasten vaikka räkä virtasi. Kävimme kaupassa, se oli kovan ponnistuksen takana ja itkin sielläkin, mutta selvisin, vaikka ruoka seuraavina päivinä paheni jääkaapissa; en saanut mitään alas. Oli karkkia ja sitten leivottiin, pakotin makeaa banaanileivonnaista väkisin alas, koska jotain oli syötävä. Itkin ja valitin, surin, eikä kukaan valittanut, ettei jaksaisi ruikutustani tai olisin taakaksi. Myös paikalle pääsemättömiltä ystäviltäni sain tsemppejä ja piristäviä kissakuvia.

Maanantaina oli noustava. Jalkaa toisen eteen vaan, askel kerrallaan, siitä se alkaa. Essee valmiiksi ja tenttiin, sitten jonnekin vain jotta en olisi kotona. Kirjastossa törmäsin opiskelukaveriin. Häneltä oli kuollut mummo. Istuimme kirjaston portaille syömään suklaakeksejä ja vollottamaan.

Myös eräs toinen kaverini oli joutunut samankaltaiseen tilanteeseen, lupasi vertaistukensa. Perhe lupasi rientää apuun siivoamisen, pyykkäämisen ja tiskaamisen kanssa, kunhan vain ehtivät. Terapiassakin vuodatin kyyneleitäni, mutta sitten ne ehtyivät, en enää jaksanut itkeä. Menin kirjastoon, istuin siellä, kävin nuorten kohtaamispaikassa, katselin Simpsoneita ja Vallan linnaketta ja Girlsiä. Aloin suunnitella suurta historiallista romaania, en koska aikoisin kirjoittaa sen, vaan jotta saisin muuta ajateltavaa.

Eilen kuuntelin musiikkia ja siivosin keittiötä. Vahingossa aloin tanssia ja laulaa mukana. Minusta tuntui, etten olekaan surullinen.

Tuttavalta sain tärkeän muistutuksen: vaikka jokin on tosi huonosti, hyvät asiat jäävät minulle silti. Niitä vaalin nyt. Sain stipendin ja matkustan elokuussa kuukaudeksi Saksaan. Sehän on yksi niistä unelmista, jotka haluan tänä vuonna toteuttaa. Tänään toteutin erään toisen ja ostin Macbookin (blogihiljaisuus on johtunut pääasiassa siitä, että vanhasta koneesta hajosi näppäimistä). Nyt voin taas kirjoittaa ja tähdätä kohti suurinta unelmaani eli kirjailijuutta.

Avun pyytäminen on minulle oikeastaan aika uusi juttu. Olen luonnostani hyvin itsenäinen ihminen ja tottunut selviämään kaikesta yksin. Siksi oli hätkähdyttävää huomata, miten ihana lähipiiri minulla on ja miten saan apua, kun vaan uskallan pyytää.

Ja hätkähdyttävää on myös huomata, miten hyvin minä selviän. Minä selviän paremmin, koska tiedän nyt omat voimavarani. Enkä enää pelkää niin paljon.

Ihanaa päästä taas bloggailemaan :) Terkkuja kaikille lukijoille!

- Aoda

Jäähyväiset

Niin moni asia on tulossa päätökseen. Kun palaan kesän vietosta takaisin opiskelujen pariin, voi olla, ettei mikään ole enää ennallaan.

Lukuvuosi on loppu. Selvisin, vaikka olin varma, etten mitenkään jaksa. Opiskelin kampuksella tenttiin vielä tällä viikolla, mutta koska tunteja ei ole, koko yliopisto tuntui hiljenneen. Piha oli tyhjä, kahvilassakin vain muutama ihminen. Hyvin hiljaista. Ajattelin siellä elämääni, kun tuuli värisytti puiden lehtiä ja vastaleikattu ruoho tuoksui.

Suhde tukihenkilöön loppuu. Turvapaikan rahoitus on puolitettu, ja lopettamaan joutuneiden työntekijöiden joukossa on tukihenkilöni. Oloni on turvaton. Miten selviän ilman häntä? Miten joku muu selviää? Turvapaikka on minulle tärkein asia maailmassa, ja turvallisuudentunteeni on järkkynyt, kun tuon paikan olemassaolo onkin yhtäkkiä vaakalaudalla.

Moni ihmissuhde on katkolla. Ystäviäni en näe välttämättä koko kesänä, moni matkustaa. Itse teen töitä toisessa kaupungissa. Miestäkin näen harvemmin, ja kuten hän sanoi, hän ei ole varma, minne sijoittuu valmistumisensa jälkeen töihin. Minua pelottaa.

Kaipaan ihmisiä, jotka ovat jo poistuneet elämästäni. Mietin heitä. Mietin häntä. Vieläkin. Se hävettää ja pelottaa.

Mutta itsehän minä lähdin. Niin. Tein itse sen päätöksen viettää tämänkin kesän kotikaupungissani, poissa sieltä, missä elämäni nykyisin on. Heti perään tulee viestejä: Milloin tulet taas tänne, ilmoita sitten, mennään kahville. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että olen kesän eri kaupungissa, ei lainkaan. Pääsen opiskelukaupunkiin junalla alle tunnissa jos tahdon. Kysymys on tulevasta ja menneestä. Kysymys on siitä, etten tiedä, mitä tulevalta odottaa. Kysymys on siitä, että edessä on kipeitä jäähyväisiä. Kysymys on siitä, että eräs elämänvaihe on nyt ohi. Ja seuraava pelottaa minua.

Tuntuu vaikealta ja vapisuttaa. Mitä elämä tuo eteeni tänä kesänä, miten minulla menee syksyllä, missä olen vuoden päästä? Olenko silloin vieläkin sairas? Missä minä asun? Seurustelenko? Olenko joskus yksinäinen? Satutetaanko minua, satutanko itseäni? Paranevatko arvet? Ajatteleeko joku minua, ajatteleeko hän, kaipaanko silloin vieläkin? Syönkö lääkkeitä, uusia tai vanhoja? Riittävätkö rahani? Selviänkö koulusta? Pärjäänkö ilman tukihenkilöä? Auttaako terapia? Pystynkö nukkumaan? Kuka pitää minusta huolta?

Tärisen pelosta tämän elämän edessä, en ehkä selviä tästä kunnialla. Mutta luulen, että sitten pitää vain mennä. Kurkistaa verhon taakse. Kääntää kivet, kiivetä katolle. Onko minulla mahdollisuuksia? Jää tai lähde. Elä tai kuole. Tee päätös, mutta tee se ajoissa, äläkä koskaan epäröi. Elämä tapahtuu, anna sen tapahtua.

Minä jätän epäilemättä hyvästejä myös menneisyydelle. Teen sovintoa sen kanssa, mitä minulle on joskus tapahtunut, miten olen itse silloin toiminut, millaisia virheitä olen tehnyt. Teen sovintoa itseni kanssa. Riudun ikävässäni koska välitän ja rakastan, ei se ole huono asia, se on osoitus siitä, että kykenen tuntemaan. Yritän antaa anteeksi. Yritän hyväksyä sen, mitä minulle on käynyt, ja elää sen asian kanssa. Sairauden kanssa minun on elettävä, koska en muuta voi, mutta yritän siitäkin huolimatta katsoa eteenpäin.

Ystäväni huomautti, että kun vastaan tulee vaikea elämäntilanne tai menetys, otat käyttöön ne keinot ja voimat, jotka sinulla on sellaisen tilanteen voittamiseen. Tyvenessä säästelet voimiasi etkä tajua, miten vahva olet, kun sinun täytyy olla. Muista se, kyllä sinä selviät.

Olen ottanut itselleni aikaa, ihmetellyt. Nyt on aika tehdä päätöksiä

Miesystäväni talon pihalla kasvaa suuri tammi. Näin sen ensimmäistä kertaa viime syyskuussa, kun kävin hänen luonaan ensimmäistä kertaa. Silloin siinä oli vielä vihreät lehdet. Sen syyskuun jälkeen olen nähnyt puun jokaisen vaiheen, lehtien kellastumisen ja putoamisen, synkät paljaat oksat, kuuran ja lumen oksilla, sitten taas paljaat oksat ja sitten silmut, hiirenkorvat, ja nyt taas lehdet. Yksi aikakausi elämää on kulunut, ja olen sen aikakauden läpi katsellut tuota puuta. Se aikakausi on nyt loppunut. Ajattelen, että katselin läpi aikakauden, jona puu ensin kuoli ja sitten heräsi jälleen eloon, täyteen loistoonsa. Aikakausi päättyi kevääseen, uuteen alkuun, elämän riemunlauluun.

Sillä kaikki loput synnyttävät alkuja ennemmin tai myöhemmin. Se mitä olen joskus luullut lopuksi onkin pedannut alkua, joka on tuonut minut tähän. Ja se tarina vieläkin jatkuu.

Itku silmässä jätin jäähyväiset viime keskiviikkona. Mutta kyllä minä palaan, ja minä muistan teidät kaikki, teidätkin, jotka nyt poistutte elämästäni.

Hei hei kaupunki, hei hei koulu, hei hei kaikki täällä, hei hei.

With eternal love
The stars above
All there is
And ever was

I want it all
I want it all
I want it all
I want it all

A blade of grass
A grain of sand
The moonlit sea
I’ll hold your hand

I want it all
I want it all
I want it all
I want it all

- Emily Haines

Ps. Mitä tää on! Kun reilu vuosi sitten aloittelin blogia, en olisi koskaan uskonut, että jonain päivänä tämä olisi nin suosittu. Minulla on nimittäin nyt 51 lukijaa! Yli puoli sataa! En kestä! Kiitos kiitos kiitos!

- Aoda

Mitä minusta tulee isona?

Turvapaikan noin 40-vuotias harjoittelija kertoi jokin aika sitten, ettei hän oikeastaan vieläkään tiedä, mikä hänestä tulee isona. Hänellä on jo yksi ammatti, mutta nyt hän opiskelee toista ja tuli sen puitteissa Turvapaikkaan harjoitteluun. Siinä välissä hän on pyöräyttänyt perheen.

Samaan aikaan nuoret siinä ympärillä miettivät, mistä he mahtavat löytää itsensä kymmenen tai edes viiden vuoden kuluttua. Missä on heidän paikkansa, mitä heistä joskus tulee, miksi he haluavat isona. Päätöksiä on tehtävä, niiden on oltava käypiä vielä vuosien kuluttua, niiden on oltava jotain mitä he haluavat mutta silti jotain, mikä on samalla järkevää. He ovat korkeintaan 18-vuotiaita, juuri ja juuri omille jaloilleen nousseita jos sitäkään, ja nyt heidän pitäisi tietää, mihin suuntaan lähteä.

Eilen möläytin terapeutilleni, etten tiedä yhtään mitä juttuja tulen tekemään sitten kun olen aikuinen. Terapeutti nauroi, mutta tajusin sanani vasta hieman jäljessä. Teknisesti ottaenhan minä olen aikuinen. Mutta entä käytännössä? Pelkkä epävarma, vapiseva teini etsimässä paikkaansa. Toisaalta se ei haittaa yhtään. Välillä tarvitsen tyhjäkäyntiä ja pohdiskelua. Tunnen vain olevani hiukan liian vanha tähän.

Olen 21-vuotias, en enää siis edes jatko-opiskelupaikkaa pohtiva 18-vuotias (kuten esimerkiksi siskoni on). Minun on syytä tietää, mikä minusta tulee isona. Oikeastaan tiedänkin, koska en uskaltaisi opiskella vailla suuntaa. Ajatus valmistumisesta pelottaa minua. Kolme vuotta yliopistolla ovat menneet tosi nopeasti, jäljellä on vielä neljä vuotta, mutta kuinka nopeasti nekin menevät? Minun on vaikeaa ajatella itseäni valmistuneena, valmiina. Siitä aikuisuus vasta alkaakin, kun on aika hankkia vakituinen työ ja perhe. Minua hirvittää. Miten voin olla aikuinen silloin, kun en ole vielä nytkään? Kuinka voin olla itseni kanssa niin sinut, niin vakaa, niin valmis? Miten kukaan voi olla?

Ja entä sitten nyt? Olen 21. Olen ollut aikuinen jo yli kolme vuotta. Siltä ei ikinä tunnu. Teinienkin hukassa olemisen tunteelle usein nauretaan, että se on tuota ikää. Mutta kuka osaa tehdä niin suuria päätöksiä kuin vaikkapa ammatinvalinta? Siinä iässä on sitä paitsi paljon muutakin pohdittavaa. Vaikkapa oma ulkonäkö, oma paikka tai seksuaalinen suuntautuminen.

Turvapaikassa olen tavannut erään 15-vuotiaan tytön, joka on ulkonäköään myöten kuin minä joitakin vuosia sitten. Näen hänessä niin paljon itseäni, että minua suorastaan liikuttaa. Mitä enemmän olen jutellut hänen kanssaan, sitä paremmin olen huomannut, että hän on hyvin samanlainen kuin minä olin hänen ikäisenään, muutoinkin kuin ulkonäöltä. Häntä kiinnostaa kirjallisuus ja musiikki, hänkin kärsii masennuksesta, ja ilmeisesti hänellä on ollut vaikeaa koulussa kuten minullakin oli. Tällä viikolla hän kysyi minulta: Millaisena näet elämäsi viiden vuoden kuluttua? Kysymys oli haastava. Välillä tuntuu, ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Ajatus itsestäni ylipäätään olemassa jossakin vielä aikuisempana tuntuu suorastaan mahdottomalta.

Sen sijaan, että olisin osannut vastata kysymykseen, kerroin, että toivoisin 15-vuotiaan itseni voivan nähdä minut nyt vähän yli kaksikymppisenä. Sen ikäisenä en ajatellut minulla olevan ollenkaan tulevaisuutta; en ajatellut, että selviäisin koulusta hengissä, en ajatellut koskaan seurustelevani, en ajatellut, että saisin jonain päivänä oikeita ystäviä. En myöskään voinut ajatella, että olisin koskaan kaunis. Se oli raadollista, mutta en siinä elämäntilanteessa nähnyt muuta kuin mustaa, ehkä minut kohta kahmaisevan kuoleman. Eikä sekään tuntunut pahalta, että kuolisin, se oli oikeastaan ainut vaihtoehto, jonka näin. Mutta jos olisin silloin 15-vuotiaana saanut yhteyden 21-vuotiaaseen minääni, se 21-vuotias olisi kyllä tsempannut: sä selviät, sä olet niin vahva, sulla on edessä vielä paljon hyvää. Sä selviät.

Jos nyt saisin yhteyden vaikkapa 26-vuotiaaseen itseeni (todennäköisesti valmistun sen ikäisenä), mitä mahtaisin itselleni sanoa? - Todennäköisesti aivan samat asiat. Kyllä sä selviät, kaikki muuttuu hyväksi, kaikki järjestyy.

Kuuntelen tämän nuoren naisenalun murheita tulevaisuudestaan. Hän pääsee pian peruskoulusta - "tosi iso helpotus mulle", hän sanoi - ja pohtii, minne sen jälkeen päätyy. Numerot ovat laskeneet masennuksen takia niin paljon, ettei lukioon ole asiaa. Hän on hakenut ammattikouluun muutamille linjoille, muttei oikein tiedä, kiinnostavatko ne häntä. Entä jos olen valinnut ihan pieleen, onko tulevaisuuteni sitten aivan sinetöity? hän suree. Yritän lohduttaa ja kannustaa häntä. Ei 15-vuotiaana kukaan voi oikeasti tietää, mitä haluaa koko loppuelämänsä tehdä. Eikä liioin tarvitse tietää. Kyllä elämässä ehtii tehdä vielä kaikenlaista. Jos on valinnut väärän koulutuksen, voi valita uudelleen. Jos valitsee taas väärin, voi jälleen valita uudelleen. Tai voi mennä töihin. Tai lähteä reissuun. Tai vaan ihmetellä maailmaa ja itseään. Mutta maailma on avoin, vaihtoehdot ovat avoinna. Myös meille periaatteessa aikuisille. Koskaan ei ole liian myöhäistä!

Tukihenkilöni kanssa tulevaisuudesta keskustellessani huomasin, että luottamukseni tulevaisuuteen on sinänsä olemassa, vaikka aina ei siltä aivan vaikuta. Turvapaikan kävijöiden yläikäraja on 29 vuotta. Tukihenkilö huomautti, että koska paikka on minulle niin tärkeä, minun pitää tajuta, etten voi käydä siellä enää täytettyäni 29 sitten joskus. Sanoin, etten murehdi sitä ikärajaa, siihen on niin kauankin vielä. "Mähän olen sen ikäisenä varmaan jo äiti!" kikatin. Vasta myöhemmin ajattelin sanojeni merkitystä. Niin se varmaan on, ehkä minulla sen ikäisenä on jo lapsi. Se on yksi suuri haave, enkä epäile sen toteutumista.

Isona minusta tulee onnellinen. Minusta tulee terve. Minusta tulee vaimo. Minusta tulee äiti. Minusta tulee tyytyväinen. Minusta tulee ehjä. Minusta tulee kokeneempi. Minusta tulee ylpeästi virheellinen. Minusta tulee viisaampi. Minusta tulee vahvempi. Minusta tulee rohkea. Minusta tulee äidinkielenopettaja, (jos suunnitelmat toteutuvat). Minusta tulee kirjailija (jos unelmat toteutuvat).

Mutta valmis? Ei tosiaan. Ei valmiiksi niin vain tulla. Ei 15-vuotiaana, ei 18-vuotiaana, ei 21-vuotiaana, ei ehkä 40-vuotiaanakaan. Tai ikinä. Mitä sitten. Aina voi etsiä, sillä sehän on määränpäätä tärkeämpää.

Vie mut heiluvaan Tallinnan-lauttaan

missä aikuiset kompuroi

teinit mulkoilee pöydästä niitä

me ei olla ikinä niin kuin noi

Kaikki järjestyy.

- Aoda 

Hyvää bisnestä muovilihasta

"Oletteko ikinä kuulleet anoreksia nervosasta? -- Se on pakkomielle ruumiinkuvasta. Siitä kärsivät naiset ovat jatkuvasti dieetillä. He pakottautuvat oksentamaan syötyään. Joka vuosi kymmeniä naisia Euroopassa ja Usassa joutuu sairaalaan tämän sairauden vuoksi. Jotkut kuolevat. Heidän sydämensä pettää. Mutta silti he luulevat olevansa lihavia. -- älkää unohtako, että samaan aikaan vauvoja Aasiassa, Afrikassa ja Lähi-idässä kuolee nälkään. He eivät löydä leipäpalaa nakerrettavaksi. He eivät ole koskaan elämässään nähneet makeista. Sillä välin kun naiset lännessä oksentavat suklaabrandykakkuja tyylikkäissä ravintoloissa, kolmannessa maailmassa ihmiset näkevät nälkää. Ei ole mitään sattumaa, että kaksi suurinta teollisuudenalaa lännessä ovat sotakoneisto ja kauneuskoneisto. Sotakoneistolla hyökätään, vangitaan, kidutetaan ja tapetaan. Mutta kauneuskoneisto ei ole yhtään vähemmän paha. -- Kaikki sumenee. Kauneuskoneisto hallitsee mieliä."

- Elif Shafak - Kunnia (s. 334 - 335, suom. Maria Erämaja)

Tyttöjen päivän juhlassa me leivoimme kuppikakkuja. Ne pursuivat muoteissaan kauniiksi, me koristelimme ne sokerimassalla ja sateenvarjoilla. Niitä oli kaiken värisiä, kokoisia ja näköisiä ja ennen kaikkia iloisia kaksi pellillistä. Ne tuoksuivat ovelle asti. Pelkästään niiden katselu sai mielen iloiseksi.

Itse asiassa minä vain katselin niitä. En tohtinut syödä. Olen viime aikoina tarkkaillut syömisiäni ehkä liiankin kanssa, kun huomaan taas vaihtavani välipalaleivät hedelmiin ja aamupalaksi nautitun voisilmäpuuron rahkaan. Herkuttelu ei tule kuuloonkaan, ei ole tullut vuosiin, ei edes ihanassa tyttöjen päivän juhlassa.

Monet juhlissa olleet tytöt toki söivät kuppikakkuja, olihan ne leivottu yhdessä juhlaa varten, ne olivat todellisia ilon leivoksia. Silti ehkä he olivat säästelleet nälkää, jotta kalorimäärä ei ylittäisi suositeltua päiväsaantia, tai vastaavasti sitten illalla välttelivät syömistä, jotta eivät lihoisi. Monilla maistui sokeri vielä pitkään kielellä, mutta herkun katoaminen mahaan ahdisti.

Tiedän yhden tytön, joka voisi syödä pellillisen kuppikakkuja. Mutta hän ei liho, sillä hän tyhjentää vatsansa syötyään. Deletoi ruuan. Pitää itseään usein nälässä, paastoaa suorastaan, mutta retkahtaa sitten syömään. Mieli tekee varsinkin sokerisia ja rasvaisia herkkuja, kun keho huutaa energiaa.

Juhlissa olleet lapset sen sijaan söivät kakkuja innolla ja surutta. Yksi tyttö toi minulle kakun kiitokseksi siitä, että olin auttanut häntä askartelussa. Sisälläni läikähti ilo, mutta jätin vaivihtaa kakun tiskipöydälle.

Olen ollut vuosia melko sinut itseni kanssa, mutta huomaan kehoahdistuksen nostavan päätään aina silloin tällöin. Mielessäni taistelee kaksi eri ääntä: se, joka rakastaa pyöreyttä ja se, joka muistuttaa, miten tuomittavaa on olla edes normaalipainoinen, saati ylipainoinen. Ainakin olisi syytä pyrkiä koko ajan parempaan, käydä jumpissa ensisijaisesti kiinteyttämässä peppua ja elää päivien läpi rahkalla. Tunnen itseni kehnoksi aina kuunnellessani jonkun hehkutusta milloin mistäkin treenistä ja sen kiinteyttävästä vaikutuksesta, vaikka sisimmässäni tiedän, että jos olisin aidosti kiinnostunut kropan muokkaamisesta, olisin jo salilla. Entäpä jos haluan olla tällainen, riittääkö se?

On päiviä, joina itken, etten jaksa laihduttaa. Toisaalta on päiviä, joina yritän. Sitten olen nälkäinen ja kiukkuinen, oloni huononee entisestään. Useimpina päivinä olen edelleen sinut itseni kanssa, sillä todellisuudessa pidän siitä, mitä peilistä näen. Silti silloin tällöin katson menestyneitä ihmisiä ja tajuan, että heitä yhdistää yksi asia: he ovat hoikkia. Ja taas päädyn ajatukseen siitä, miten itse olen jollain lailla epäonnistunut tai että ainakin voisin olla joiltain osin parempi. Ehkä minua sitten kuunneltaisiin?

Vannon itsensä hyväksymisen nimeen, mutta aina ei ole ihan helppoa elää kuten opettaa. Vaikka en haluaisi, törmään päivittäin kiiltäviin mainoksiin, joissa tikkulaihat mallit esittelevät milloin mitäkin mallistoa. Ja vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä ei näytä malleilta, ei aina pysty olemaan vertaamatta. Epäonnisesti olen vielä sattunut television ääreen laihdutusohjelmien aikana (mikä ei sinänsä ole ihme, koska niitä tulee niin usein). Ohjelmassa Jutta ja puolen vuoden superdieetit bodattu personal trainer käskyttää 35-vuotiasta perheenäitiä sanoin "haluatko sä oikeasti olla tuollainen koko loppuelämäsi". Ohjelmassa Rakas, sinusta on tullut pullukka kaunis 23-vuotias nainen taas selittää, että hänestä on tullut niin kauhea ämmä, ettei häntä kestä katsoa. Naisen miesystävä toteaa, että "äärirajoilla tässä kyllä mennään". Siinäpä on aiheellinen viesti: jos lihot parisuhteen aikana, rakkaus ei riitä pitämään suhdetta kasassa. Minua hirvittää, vaikka olen hädin tuskin yli 20. Entä sitten, kun olen synnyttänyt lapsia ja tulen keski-ikään? Entä sitten kun rupsahdan - se tapahtuu väistämättä? Mitä minä sitten teen, lähteekö mies sitten?

Turvapaikassa luin kirjoituksen Cosmopolitanista. Kirjoituksessa julistettiin, miten itsensä ja kehonsa rääkkääminen saa nyt riittää ja on syytä olla itselleen armollisempi, herkutella, rakastaa itseään, lopettaa itsensä parjaaminen. Konteksti kummastutti minua, onhan Cosmopolitan todellisuudessa epäterveen naiskuvan julistaja ja saatanallinen raamattu. Käännettyäni sisällysluetteloon löysin heti treeni- ja laihdutusvinkkejä. Onneksi saatoin vaihtaa Cosmopolitanin Demiin. Silti kirjoitus pyöri päässäni: huomasin ajattelevani, miten se on suunnattu jo valmiiksi laihoille ihmisille, joilla todellisuudessa ei ole tarvetta laihduttaa. Jos minä julistaisin, että nyt alan rakastaa itseäni ja herkutella antaumuksella, sanoihini todennäköisesti suhtauduttaisiin vähän huvittuneesti. Kyllähän minussa on vielä ylimääräistä, josta voisi hankkiutua eroon.

Syömishäiriöblogeissa puhutaan usein, että sitten kun painan sen ja sen verran, olen onnellinen. Silloin lopetan. Sitten kuitenkin halutaan eroon vielä vähän enemmästä. Ja tavoitepainossakin lopulta ajatellaan, että ehkä olisi syytä painaa hiukan vähemmän, ihan vaan siltä varalta, että paino nousee. Ja varmistukseksi, ettei paino enää nouse, ei annetakaan juhlissa mahdollisesti (vaikkakin epätodennäköisesti) nautitun kuppikakun jäädä vatsaan, vaan se otetaan sieltä pois.

Syömishäiriöidentiteetin omistava ystäväni on kuullut viikon sisällä huomautuksen "tosi suuresta ruoka-annoksestaan" sekä siitä, "miten paljon Snickersissä on kaloreita". En voi olla kuin hämmästelemättä kommentoijien ajatustoimintaa. Ehkäpä hekin ovat epävarmoja kehostaan ja purkavat sitä ympäristöönsä, niin että kaikilla on paha olla? Mokkapalojen äärellä tyttöporukassa se tapahtuu joka kerta - jossain vaiheessa joku toteaa, että onpa tässä paljon kaloreita, mutta ehkä mä silti syön. Ja sitten syödään, ja itse kukin potee huonoa omaatuntoa, ja lopulta paha olo on suurempi kuin herkusta saatu nautinto.

Olen kauhuissani siitä, miten meistä aikuisista välittyy itseään vähättelevä ja haukkuva asenne nuoriin ja nuorista edelleen lapsiin. Joka päivä jossakin aina uudet ja uudet tytöt alkavat puristella reisiään ja päättää jättää väliin seuraavan aterian, tavoitella pienempää vaatekokoa. Kuppikakuista nautittaessa katselin lapsia, jotka kilpailivat siitä, kenen kakussa on kaunein päällinen, ja sitten söivät haukkasivat kakkuja niin että sokerikuorrutetta levisi pitkin poskia. Ja mielessäni mietin: elämässäni tulen toimimaan niin, ettei yhdenkään lapsen tarvisisi tulevaisuudessa pohtia, voiko syödä kuppikakun vai ei.

Anna rakas voimia jaksamaan

Alusvaatemainokset kaduilla

Joka puolella muija kuvissaan

luottaa itseensä

pikkuhousuissaan

Itseinhosta, ihmisvihasta

hyvää bisnestä

muovilihasta

Sinä olet kauniimpi kaduilla

loisteputkimaailman valoissa

(PMMP: Jeesus ei tule oletko valmis)

Minä tammikuussa 2014.

En tiedä, mitä tapahtuu

Missä menee järjettömyyden ja hulluuden raja?

Hukun tähän merkityksettömyyteen. Koulu on alkanut, ja yritän hukuttaa itseäni syntaksiin ja analysoida itseni eläväksi, mutta väsyn yliviivaustussi toisessa ja lääkepurkki toisessa kädessä. Kotona on kauhea sotku, koska en jaksa purkaa muuttolaatikoita ja laukkuja vaan kaivan kaiken aina erikseen esille ja jätän sitten hujan hajan. Tiskit haisevat, koska putkiremontin takia vesi on usein poikki, enkä jaksa tiskata iltaisin. Unohdin pakata uimapuvun - se on edelleen vanhempieni luona - ja sekin ärsyttää. Tosin en tiedä, jaksaisinko oikeasti edes mennä uimaan tai uskaltaisinko mennä bussiin.

Vihaan tätä kaikkea: sekaista kotia, velvollisuuksia, aikuisuutta, itseäni, ympäristöäni, ymmärtämättömyyttä.

Joskus vain kävelen rivakasti kaduilla muistamatta tai tietämättä, minne olen oikeastaan menossa. Joskus on niin kova ikävä, että haluan vain paiskoa tavaroita ja rikkoa jotain. Joskus tahdon vain huutaa. Raivoissani ja hädissäni pyörin ympäri asuntoa kykenemättä rauhoittumaan. Tietysti voisin purkaa raivoni peiliin ja astioihin, mutta en tee sitä, koska olen järkevä ihminen. Ja taas: silloin se tulee, se toivottomuus, se turtumus, se merkityksettömyys. Seuraavassa hetkessä makaan sängyssä peiton alla ja tärisen milloin itkusta, milloin pelosta. Tänään istuin kylpyammeessa ainakin tunnin, minä, pieni, säälittävä olento, siinä vaahtoon hautautuneena.

Terapeutti oli oikeassa: olen vihainen, en millekään tietylle asialle, enkä tiedä, mihin sitä purkaa.

Jos masennus, itsemurha-ajatukset, viiltely, paniikkikohtaukset, itkeminen, unettomuus ja ahdistus ovat keinojani kerjätä huomiota, miksi en pysty lopettamaan, vaikka tämä on aivan kamalaa?

Nyt on syyskuu ja Turvapaikka on taas auki. Kävin siellä eilen ja tapasin tukihenkilöni. Kerroin kesän aikana ajatelleeni avuttomuudessani ja aikeestani tekeväni jotain tyhmää, etenkin, kun ei ole paikkaa mihin mennä, eikä ketään, kelle soittaa.

Mutta en mä mitään tee, sanoin melkein samaan hengenvetoon. Ei tarvi olla huolissaan. Kaikki on kunnossa.

Mutta olisithan sä voinut soittaa mulle, tukihenkilöni sanoi.

No niin, sitä vartenhan tukihenkilöt ovat. Mutta ei minulla ole niin pahaa hätää, että veisin aikaasi, ennen kaikkea, että veisin aikaasi, jonka voit antaa jollekulle toiselle. Turvapaikassakin mietin, pitäisikö minun mennä pois siltä varalta, että vien jonkun muun aikaa, tilaa tai hermoja.

Ajattele kerrankin itseäsi, me olemme täällä sinua varten, tukihenkilöni sanoi. Anna meidän auttaa.

Toisinaan sellaiset sanat ovat kaikki, mitä haluan kuulla.

Eteisestä makuuhuoneeseen on pitempi matka

En mä tiedä mitä tapahtuu

Joku sotkee tätä asuntoa

Epäilemättä se oon minä

joka murenen

- Samuli Putro

Ja kävelin heikoin jaloin kotiin

Kymmenes syyskuuta viime vuonna romahdin. Niin siinä sitten lopulta kävi. Jos se ei olisi käynyt silloin, se olisi käynyt myöhemmin, ja kuka tietää, ehkä se silloin olisi ollut kaksin verroin pahempaa ja vaikeammin selvitettävissä. Se oli yksi elämäni kamalimmista päivistä ja samaan aikaan tärkein. Leikille ja tunnolliselle suorittamiselle tuli piste, ei yksi ihminen jaksa kaikkea, eikä yksi ihminen voi huijata itseään loputtomiin, ei vaikka se olisi armollisinta.

En muista siitä hetkestä paljon. Istuin luentosalin takaosaan ystävieni kanssa, istuin käytäväpaikalla. Kontrolloitiin kurssin läsnäolijat, siellä oli läsnäolopakko ja oli ensimmäinen kerta. Mies alkoi lukea nimiä paperista, edeten A:sta kohti minua. Meitä oli siinä huoneessa niin paljon, jokainen paikka täytetty, varasijalla olleet odottivat tietoa, oliko heidät hyväksytty kurssille. Tiesin jo, että minut oli. Odotin nimeäni, jotta voisin nostaa käteni, mutta olin lakannut kuuntelemasta. Silmissä sumeni, järki tuntui katoavan. Tuijotin eteeni. Tuli jälleen se puristavan pakokauhuinen ahdistunut olo, joka oli hyökännyt kimppuuni arvaamatta aina silloin tällöin. Se kauhea olo. Nyt tiedän sille nimen, se on paniikkikohtaus. Silloin en tiennyt, tiesin vain että se oli kamalaa. Ja sitten tiesin, etten kestäisi sitä enää.


Ei, ei, ei, ei, e i,  e i , ei. Ei, ei. Ei.

Tämä ei voi olla totta.

ei

ei ei

ei

en tahdo

Hätähuutoko? Tämä on  l i i k a a.

Pakkasin laukkuni ja nousin. Punainen Marimekon laukku, Vero Modan huivi, Puma-huppari, farkut ja Converset. Converset, liikettä, askel kerrallaan, älä kaadu. Harkiten eteenpäin. Luennoitsija kysyi, että sinäkö lähdet pois. En vastannut. No terve menoa, hän sanoi ja sain luentosalin naurahtamaan. Saatuani oven kiinni juoksin. Juoksin kuin henkeni edestä.

Kirkkopuistossa pysähtyin ja aloin itkeä. Pako oli päättynyt.

Se oli hyvin vakavaa aikaa. Kotona istuin kylpyhuoneessa ja tuijotin eteeni. Valo oli niin kirkas ja kaikki niin valkoista. Valo oli niin kirkas ja minä niin sotkussa. Kerroin tapahtuneesta ystävilleni, mutta niin epäselkeästi, ettei kukaan ymmärtänyt eikä osannut auttaa. En minäkään ymmärtänyt. Ei kukaan ymmärrä. Halusin kuolla, en osannut haluta mitään muuta. Minua painoi ahdistus ja uupumus, tunsin itseni yhtäkkiä täysin voimattomaksi ja kykenemättömäksi vaikuttamaan mihinkään. En tiennyt, miten jatkaa tästä. Miten herätä taas huomenna pirteänä ja valmiina palaamaan töihini, miten herätä joka aamu ja mennä töihin ja tulla kotiin ja ahdistua välillä melkein kuoliaaksi ja jatkaa taas? Miten...?






Miten? ... Enää koskaan?










On olemassa yksi turvapaikka. Sen paikan nimi on kirjoituksissani jatkossakin Turvapaikka, koska en halua tarkalleen kertoa, missä käyn. Istuessani kylpyhuoneessa veitsen ja pahojen ajatusten kanssa minun oli mietittävä tosissani, mitä haluan - tai voin - tehdä. Oli kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli selvitä, keinolla millä mahdollista. En tiennyt miten, mutta sen vain tiesin, että näin en ainakaan voi jatkaa. Se kauhea olo tulisi taas, ja se saattaisi tulla useammin. Kauanko menisi, että se tekisi minut hulluksi? Menin seuraavana päivänä Turvapaikkaan. Pyysin punatukkaisen naisen kanssani huoneeseen, jossa istuimme korituoleilla kahdestaan. Mitä kuuluu, punatukkainen nainen kysyi.

Aloin kertoa eilisestä, siitä miten juoksin ulos luentosalista. Sanoin, etten enää jaksa. Että tahtoisin vain unohtaa. Oli ollut täydellinen mies, sitten yhtäkkiä ei ollut enkä tiedä miksi, oli paljon yksinäisyyttä ja liikaa ajatuksia, on liikaa ahdisusta ja painoa ja huolia, on väkivallan kokemuksia nuoruudessa ja sen takia ei ole luottamusta, on unettomuutta, ja on niin paha olla, niin paha, ja sitten itkin, itkin lujaa kuin lapsi.

Punatukkainen nainen varasi minulle lääkäri- ja psykologiajan.

Kaikki tuntuu niin uskomattomalta nyt kun katson taaksepäin. En voi ymmärtää, miten jaksoin sitä kaikkea niin kauan. Jopa säälin itseäni, sitä pientä tyttöä, joka kaikesta huolimatta selviytyy eikä puhu mistään. Se mitä tapahtui luentosalissa kymmenes syyskuuta oli niin kauheaa, etten pysty löytämään sille sanoja. Varmaa silti on, että ilman sitä lopullista iskua en olisi ehkä herännyt tästä itse kehittämästäni harhasta, että kaikki on hyvin. Tiesin silloin jo hyvin paljon mielenterveysongelmista, tiesin oireita, syitä ja hyvinvointiniksejä, mutta en tunnistanut mitään itselläni enkä suonut itselleni hengähdystaukoa. Olen tunnollinen suorittaja, mutta en ole kaikkivoipa. Olen vahva, mutta kaikkea kehoni ei kestä. Olen järkevä, mutta kuitenkin tyhmä.

Olin käskenyt itseäni olla itkemättä. Katse tulevaan, tolkutin itselleni. Älä sitä miestä ainakaan kaipaa, se ei vain ollut sinulle se oikea. Nauti elämästäsi kun olet nuori. Syntymäpäiväsi jälkeen et ainakaan sure! Lue laatukirjallisuutta, ei mitään hömppää. Liiku paljon ja syö terveellisesti, vähennä eläintuotteita vielä. Ole kaunis. Laihduta vähän, etsi itsellesi mies. Ja hymyile paljon koko ajan. En tullut ollenkaan ajatelleeksi, mitä loppujen lopuksi tavoittelin. Mitä suunnitelmiini tulee, niin tuskin se oli ainakaan onnellisuus.

Olin jaksanut sitä kaikkea monta kuukautta, kitunut yksin ahdistuksessani talvipakkaset, kevätkatupölyt ja kesähelteet, ja silti noussut aamuisin kouluun tai töihin, hoitanut työni, soimannut itseäni tunnepuuskista ja odottanut, että paha olo menee ohi. Kuunnellut kohteliaasti muiden murheita mutta pitänyt häpeällisen ahdistuksen itselläni. Sillä siitähän siinä on loppujen lopuksi kysymys, häpeästä, heikkoudesta ja epäonnistumisesta, jota ei uskalleta myöntää. Ei muille, eikä myöskään itselle.

Mutta kunpa itselleen olisi voinut olla edes hiukan armollisempi.

Kaikki päättyy joskus
Viikkokausia oli satanut
Meri alkoi nousta
Rakkausavioliiton pettymykset

Ja vesi kimmelsi
Eikä mikään olisi tuottanut
enää suurempaa tuskaa
Sanasi kuin nielisi jotain terävää

Jos kaupunki tulvisi,
vesireittejä pääsisi pakoon

Vaan minä en ole kala.
- Anni Sinnemäki



Pitäkää huoli itsestänne.

- Aoda