Näytä kuinka lähdetään, pelastutaan, hymyillään

Kun tapahtuu paljon hyviä asioita, alan aina vaistomaisesti miettiä, milloin menee taas huonosti. Sain ensin töitä, sitten stipendin, sitten varasin lennot ja olin kaiken kaikkiaan niin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, etten ole ollut aikoihin, tai ei, ikinä, ikinä elämässäni. Ja silti mietin, milloin menee taas kaikki pieleen ja tulen onnettomaksi. Elämän riepotteleman ihmisen ajatuksia. Yleensä turhia.

Mutta ei tällä kertaa.

Pam.

Tuli kriisi. Lattia täynnä käytettyjä nenäliinoja. Itkua ja huutoa. Kyynelten kastelema tyyny Kyvyttömyyttä nousta ylös, mennä suihkuun ja pukea ja keittää kahvia. Vaatteet olivat likaisia enkä jaksanut mennä pyykille, tiskipöytä täynnä likaisia astioita. Eikä aavistustakaan, miten jatkaa elämää.

Tämä postaus ei kuitenkaan kerro siitä. Tämä postaus kertoo kaikesta siitä, miten minä selviän tästä. Kriisistäni kerron toiste, sitten kun saan siihen riittävästi etäisyyttä.

Ystävät tulivat heti. Lähetin viestin, kerroin mitä olin tapahtunut ja kysyin: Pääseekö joku mun luokse? Rakas ystävä tuli heti sinä iltana lohduttamaan. Puhuimme tapahtuneesta, sitten muusta, ja sitten lähdimme drinkille. Kävimme myöhemmin vielä Subwaylla, koska kävimme siellä usein syömässä lukioaikoina. Syy tähän oli, ettei pienessä kotikaupungissamme ollut Subwayta, ja aina kun olimme isommassa kaupungissa, kävimme herkuttelemassa kuin pikaruoka olisi ollut jotain tosi hienoa ja ihmeellistä. Otin ihan samanlaisen leivän kuin silloin, makeasipulikastikkeessa maistui nuoruus ja sekin teki oloni paremmaksi. Ja ymmärsin, että vaikka olen ollut ystävästäni erossa syistä ja toisista, mikään ei ole muuttunut: hän on edelleen siellä jossain minua varten, ja valmis auttamaan.

Seuraavana päivänä tulivat toiset. Sain ensin lahjoja: teetä ja itsetehtyä superhyväntuoksuista ihonkuorintavoidetta. Itkin heidän olkiaan vasten vaikka räkä virtasi. Kävimme kaupassa, se oli kovan ponnistuksen takana ja itkin sielläkin, mutta selvisin, vaikka ruoka seuraavina päivinä paheni jääkaapissa; en saanut mitään alas. Oli karkkia ja sitten leivottiin, pakotin makeaa banaanileivonnaista väkisin alas, koska jotain oli syötävä. Itkin ja valitin, surin, eikä kukaan valittanut, ettei jaksaisi ruikutustani tai olisin taakaksi. Myös paikalle pääsemättömiltä ystäviltäni sain tsemppejä ja piristäviä kissakuvia.

Maanantaina oli noustava. Jalkaa toisen eteen vaan, askel kerrallaan, siitä se alkaa. Essee valmiiksi ja tenttiin, sitten jonnekin vain jotta en olisi kotona. Kirjastossa törmäsin opiskelukaveriin. Häneltä oli kuollut mummo. Istuimme kirjaston portaille syömään suklaakeksejä ja vollottamaan.

Myös eräs toinen kaverini oli joutunut samankaltaiseen tilanteeseen, lupasi vertaistukensa. Perhe lupasi rientää apuun siivoamisen, pyykkäämisen ja tiskaamisen kanssa, kunhan vain ehtivät. Terapiassakin vuodatin kyyneleitäni, mutta sitten ne ehtyivät, en enää jaksanut itkeä. Menin kirjastoon, istuin siellä, kävin nuorten kohtaamispaikassa, katselin Simpsoneita ja Vallan linnaketta ja Girlsiä. Aloin suunnitella suurta historiallista romaania, en koska aikoisin kirjoittaa sen, vaan jotta saisin muuta ajateltavaa.

Eilen kuuntelin musiikkia ja siivosin keittiötä. Vahingossa aloin tanssia ja laulaa mukana. Minusta tuntui, etten olekaan surullinen.

Tuttavalta sain tärkeän muistutuksen: vaikka jokin on tosi huonosti, hyvät asiat jäävät minulle silti. Niitä vaalin nyt. Sain stipendin ja matkustan elokuussa kuukaudeksi Saksaan. Sehän on yksi niistä unelmista, jotka haluan tänä vuonna toteuttaa. Tänään toteutin erään toisen ja ostin Macbookin (blogihiljaisuus on johtunut pääasiassa siitä, että vanhasta koneesta hajosi näppäimistä). Nyt voin taas kirjoittaa ja tähdätä kohti suurinta unelmaani eli kirjailijuutta.

Avun pyytäminen on minulle oikeastaan aika uusi juttu. Olen luonnostani hyvin itsenäinen ihminen ja tottunut selviämään kaikesta yksin. Siksi oli hätkähdyttävää huomata, miten ihana lähipiiri minulla on ja miten saan apua, kun vaan uskallan pyytää.

Ja hätkähdyttävää on myös huomata, miten hyvin minä selviän. Minä selviän paremmin, koska tiedän nyt omat voimavarani. Enkä enää pelkää niin paljon.

Ihanaa päästä taas bloggailemaan :) Terkkuja kaikille lukijoille!

- Aoda