Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento vasten tornitalon lasista seinää

"Kun käy läpi äkillisen muutoksen, odottaa, että maailmakin on jotenkin erilainen." - Elif Shafak (Valkoinen elefantti, s. 270, suom. Maria Erämaja)

Mies lähti. Yritin kirjoittaa siitä viimeksi, mutten pystynyt, joten kirjoitin muusta. Mutta miksi minä kirjoittaisin suhteen päättymisestä ja sen raastavuudesta? Mitä minä siitä edes kertoisin?

Ja ketä kiinnostaa?

Istuin kaksi päivää sängyssä ja itkin. En syönyt paitsi suklaata söin. Luin uutisia ja toivoin katastrofia maailmaan, koska omakin elämäni järisi. Mutta mitään ei tapahtunut (paitsi Ecuadorissa järisi maa, mutta se ei ollut iso uutinen, vaikka kuolleita oli jotain 700). Kaikki oli ennallaan sittenkin kun palasin arkeen. Se oli minusta järkyttävää. Ydinkatastrofi ja sota ja maanjäristys ja tulivuorenpurkaus! Täällä järisee maa!

Mutta mitään ei tapahtunut.

Itkin, vaikka mies pakotti minut tekemään asioita joita en tahtonut ja vaikka hän suuttui minulle vähän väliä.

Itkin, vaikka rakastellessamme mietin usein Jaakkoa.

Itkin, vaikka olin samaan aikaan Todellisuudessa Rakastunut runokurssin Hassuun Poikaan. Analysoin hänen kanssaan Catharina von Gripenbergin Elle-runoa, joka hänen mielestään kertoi epäselvästä sukupuoli-identiteetistä ja minun mielestäni naiseksi kasvamisesta. Emme päässeet yhteisymmärrykseen mutta keskustelu oli Mahtavaa. Se oli ihana päivä.

Itkin, vaikka Tuntematon Mies Turusta seuraa minua Instagramissa ja minä häntä ja tykkäilemme toistemme kuvista, ja olen varma, että jonain päivänä vielä pyydän häntä treffeille.

Itkin, vaikka haaveilin ihan muusta kuin suhteesta, kuten Oikeasti Toteutuvasta matkasta Saksaan tai Huikeista Seikkailuista ja festareista.

Itkin, vaikka miesystäväni ei ollut kovin hyvä miesystävä enkä minäkään varmaan erityisen hyvä tyttöystävä.

Näin on varmaan parempi, ja silti itkin.

Ja kaikkea sen sellaista ja mitä sitten.

Miksi itkisin?

 

 

On ollut jo monia aurinkoisia päiviä. Se on outoa, koska nyt on vasta toukokuu, ja viime kesä- ja heinäkuussa ei ollut ollenkaan näin lämmin. Ihmisetkin tuntuvat kumman iloisilta. Bussissa mies istui vieressäni koira sylissään. Koiran nimi oli Pera ja sillä oli hermovaurio, jonka vuoksi se ei osannut ollenkaan pelätä. Sen elämän täytyi olla vaarallista mutta ehkä toisaalta ihanaa. Se ei pelkäisi oikeita asioita mutta ei niitä vääriäkään.

Tänään istuin kahvilan terassilla juomassa hyvää kahvia ja lukemassa sanomalehteä ja runoja. Mietin, että varför Paris, vi har ju Åbo. Kun Jaakko jätti minut, vihasin tätä kaupunkia, mutta nykyään rakastan. Tekisin vielä Suuria Asioita. Olen Vallankumouksellinen Nainen, maahan niin usein lyöty ja silti aina taisteluvalmis.

Antaa tulla!

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento

Vasten tornitalon lasista seinää

Se on sääli ja tietenkin niin surullista

Siltikin samantekevää tänään

Onni multa otettiin eilen pois

Ja aamun tyhjän sängyn laidalla itkin

Sitten soi jo puhelin pöydän pyyhkäisten

Nauttikaa ihanista aurinkoisista päivistä!!

- Aoda

(Anteeksi isot kirjaimet, luin ennen tämän kirjoittamista Catharina von Gripenbergiä.)