Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Väkivallan uhrien puolustus

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Tässä puolustetaan väkivallan uhreja ja käsitellään syyllistämistä, jota he kokevat.

Olen henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. En pura näitä tässä postauksessa enempää, mutta mainitsen vain, koska tästä syystä tiedän, miten väkivallan uhrit välillä kohdataan. Lähtemisellä väkivaltaisesta suhteesta oli pelkkiä positiivisia seurauksia, joten toivon sydämestäni, että väkivaltaisessa suhteessa elävät pelastuvat. Tässä kirjoituksessa kuitenkin teen selväksi, miksei suhteesta lähteminen ole ihan vain sormiennapsautuksesta kiinni.

Lähes jokainen väkivallan uhri on kuullut suunnilleen tämän kommentin: Miten sinä et ole lähtenyt? Tai: Miksi et lähtenyt aikaisemmin?

Ja tyypillinen: Minä en tuollaista hyväksyisi. (Piiloviestinä, että kommentoija itse toimisi tilanteessa paremmin kuin uhri. En pidä tästä kommentista siksikään, että eihän kukaan meistä voi täysin olla varma, miten väkivaltatilanteessa toimisi, jos ei ole tilanteessa ollut.)

No, sen sellaista. On kuitenkin todella helppoa - aina, jokaisessa asiassa - neuvoa tietävästi, jos ei ole tilanteessa itse ollut. Kyllä minä tiedän! - Mutta itse asiassa et tiedä.

Toivon, että ihmiset edes yrittäisivät ymmärtää. Minun mielestäni uhrien syyllistäminen on julmaa ja sydämetöntä. Ikään kuin haluttaisiin tehdä jo valmiiksi kamalassa tilanteessa olevan ihmisen elämästä vieläkin vaikeampaa.

No, miksi se uhri ei vain lähde?

Ajatellaan väkivaltaista parisuhdetta. Yksikään parisuhde ei ala niin, että ensitreffeillä väkivallantekijä retuuttaa toista hiuksista pitkin lattiaa tai nöyryyttää henkisesti. Parisuhteet alkavat positiivisissa merkeissä. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan, väkivallantekijä pitää hyvänä, ostaa lahjoja. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Väkivallassa, aivan etenkin henkisessä väkivallassa, on myös sellainen piirre, että se alkaa pienistä jutuista. Ihan vaan huomautuksia, nopeita ja pieniä. Sitten ne kasvavat ja käyvät yhä nöyryyttävämmiksi. Hiljalleen kuumenevassa kylvyssä kiehuu lopulta elävältä, mutta koska kylpy kuumenee hitaasti, ei aina huomaa, että tilanne käy vakavammaksi.

Ja mitä siitä seuraa? Uhri alkaa kävellä varpaillaan ja varoa itseään. Käytös muuttuu. Ei uskalla sanoa jotain asiaa, koska pelkää, että väkivallantekijä tarttuu siihen ja nöyryyttää ja nolaa ja vähättelee. Tai ei uskalla mennä ulos kavereiden kanssa, koska tunnelma kodissa kiristyisi sen jälkeen. Uhri alkaa suojella itseään. Ja sekin on todella tapa suojautua, vaikka näin ei koskaan pitäisi käydä. On inhimillistä, että haluamme välttää kivuliaat tilanteet. Se on täysin inhimillistä, eikä siitä pidä syyllistää.

Väkivaltainen suhde ei siis aina ole ollut väkivaltainen. Se ei myöskään ole väkivaltainen koko ajan. Onhan se hämmentävää, mutta ihminen on aika monimutkainen olento. Hän kokee ristiriitaisia tunteita, joista ei aina ota ihan selvää.

Syyllistävä kyseleminen ja alentava neuvominen tuovat uhrille kokemuksen, että hänellä ei ole itsenäistä toimijuutta. Olen surkea luuseri, joka ei tähänkään kykene. Kun uhrille tulee kokemus, ettei hän kykene tähänkään eikä hän ole itsenäinen toimija, hän ei saa kokemusta, että hänen olisi edes mahdollista lähteä väkivaltaisesta suhteesta.

On vielä eräs seikka, joka ennen kaikkea pitää kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Se on se, että väkivalta tuhoaa uhrin itsetunnon. Kun tulee tarpeeksi pitkään nöyryytetyksi, ihminen alkaa tuntea itsensä surkeaksi luuseriksi. Kun ihmistä kohdellaan arvottomana - kun lähimmäinen kohtelee uhria arvottomasti - tämä alkaa pian uskoa, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Tämä alkaa ehkä jopa ajatella, että on ansainnut kaiken. Jotkut myös ajattelevat, että ehkä heidän käytöksensä todella on jotenkin provosoinut. Ehkä tosiaan ei olisi pitänyt mennä kavereiden kanssa niihin juhliin, syödä tuota croissantia tai pitää sitä paitaa.

Ihmisen pitää koota murentuneen itsetuntonsa kappaleet, jotta voi lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Ja siihen tarvitaan usein toisten tukea. Siksi uhreja pitää tukea, ei syyllistää! Se, että ihmisen kokemusta surkeudesta ja luuseriudesta vahvistetaan syyllistävillä kommenteilla, vain pahentaa tilannetta.

Ja miksi väkivallan uhri ei ylipäätään puolustaudu itse tilanteessa? Lyö tai sivalla takaisin, fyysisesti tai henkisesti.

Tosiasia on, ettei kaikista meistä ole siihen. Useimmat ihmiset eivät halua lyödä ketään, vaikka joskus tuntuukin, että se olisi paras tapa toimia. Voi ajatella, että nyt minä puolustaudun, mutta käsi ei vain nouse. Useimmista ihmisistä ei ole lyömään, koska useimmat meistä eivät kykene väkivaltaan. On myös tosiasia, että väkivaltatilanteessa useimmiten jähmettyy. On ihan loogista, että ihminen ei lähde kamppailuun, jonka todennäköisesti häviäisi. Sehän on vain itsensä suojelemista. Yritys välttyä pahemmilta ruhjeilta. Ja vaikka uhri voisikin voittaa kamppailun - yllätysmomentilla, esimerkiksi - ihmisen aivot toimivat niin, ettei noissa tilanteissa ajattele kovin järkevästi. Ne ovat uhkaavia tilanteita. Ylipäätään väkivaltatilanteissa ei yleensä ole aikaa pohtia ratkaisuja.

Henkistä väkivaltaa sisältävät tilanteet ovat aika absurdeja. Sanoiko se todella noin? Sanoiko siis todella? Kuvittelenko minä? Olenko hullu? Miten minusta välittävä ihminen sanoo noin? Miten kukaan sanoo noin? Miksi hän?

Siksi(kin) niihin on vaikeaa reagoida. Tilanteet ovat yleensä myös nopeita. Sellainen nopea sivallus, ja sitten tilanne jo vaihtuu, eikä vanhaan ehkä tule palattua.

Olen tajunnut jotain. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa ehkä ajatella. Mutta tilanteeseenhan voi palata. Siihen voi palata päivienkin kuluttua, ja pitemmänkin ajan kuluttua. On ihan ok sulatella ja miettiä, mitä sanoisi.

Sitten on vielä yksi syy. On tosiasia, että monet ihmiset, jotka ovat joutuneet kumppaniensa surmaamiksi, tapetaan vasta suhteen päättymisen jälkeen. Kostona, tai jotain. Niin, tekijä voi myös kostaa. Joskus kosto on kohtalokas. Ihminen pelkää. Toki väkivaltaiseen suhteeseen jääminenkin voi johtaa kuolemaan, se on selvä. Mutta jos ihminen pystyy nöyryyttämään kumppaniaan suhteessa, hän voi tehdä jotain vielä pahempaa suhteen päättymisen jälkeen. Totta kai sellaista pelkää.

Sain itse tällaisen viestin väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen jälkeen: "Sä tulet katumaan tätä koko ikäsi. Vielä mä sulle opetan, mitä menettäminen on." Pelkäsin tehdä rikosilmoituksen, koska se olisi saattanut johtaa väkivaltaan vielä todennäköisemmin, koska tekijä olisi kostanut kaiken. Tein kuitenkin ilmoituksen, eikä mitään tapahtunut. Koen nyt olevani turvassa. Mutta olihan se pelottava viesti. Entä jos hän olisi pahoinpidellyt, raiskannut tai jopa tappanut jonkun läheiseni? Olisin luultavasti potenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, ettei se olisi ollut minun toimijuudestani kiinni. Vaan hänen. Mutta itsesuojeluvaisto istuu ihmisellä vahvassa. Ei siitä pidä syyllistää. Me kaikki haluamme selviytyä. Väkivaltatilanne on niin äärimmäinen, etteivät ihmisen aivot toimi aina niissä parhaalla mahdollisella tavalla.

Lopuksi kerron, miten väkivallan uhri pitää kohdata ja mikä häntä todennäköisesti auttaa syyllistämistä enemmän.

Väkivallan uhri tarvitsee kuuntelijaa, ja hän tarvitsee empatiaa. Hänen kuuntelemistaan voi tukea kysymyksillä ja empaattisilla kommenteilla kuten olen niin pahoillani, että joudut kokemaan tuollaista, tai tuo on sinua kohtaan väärin. Hänen kanssaan voi puntaroida tilannetta. Joskus voi myös laskea plus- ja miinuspuolia - mitä hyvää seuraisi jäämisestä, mitä lähtemisestä. Näiden puolien laskemisen pointti ei tosiasiassa ole uhrin kannustaminen pohtimaan suhteeseen jäämistä, vaan se, että lähes poikkeuksetta uhri löytää suhteesta miinuspuolia enemmän ja lopulta alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa.

Sanoisin myös, ettei kannata liikaa kauhistella. Kun joku kuuntelee minua, haluan luottaa siihen, että kuuntelija kestää sen, mitä minä kerron. Ettei tilanne käänny siihen, että minun pitää lohduttaa ihmistä, jolle olen kertonut.

Ennen kaikkea väkivallan uhrille täytyy antaa kokemus siitä, että hän on itsenäinen toimija ja hän pystyy kyllä lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minut herättivät seuraavat lauseet: Sinä olet aikuinen ihminen. Sinä saat lähteä, ja sinä pärjäät kyllä. <3 

Mutta miksi sinä et

Sanotaan, syystä, ettei taakse pidä katsoa eikä mitään, virheitäkään, katua. Koska ne opettavat. Turhaa katua, kun mitään ei voi tehdä. Kadumme sitä, mitä emme ole tehneet, enemmän kuin sitä, mitä olemme tehneet. Katse eteen. Ja suupielet ylöspäin. Ja niin edelleen.

On kuitenkin jotain, mitä kadun aktiivisesti, ja haluan nyt kertoa teille siitä.

Aloitin psykoterapian tammikuussa 2014 YTHS:n maksamana. Huhtikuussa sain Kelan tuen ja kolme vuotta terapiaa, kahdesti viikossa. YTHS:n psykologina oli vanhempi mies, joka myi aikoja YTHS:lle ostopalveluna. Olin niin masentunut, etten jaksanut etsiä toista terapeuttia, vaikka olisin todellisuudessa halunnut naisen. Mutta nyökkäsin psykologille ja lääkärille. Aloittaisin sen kolmen vuoden terapian tämän henkilön luona.

Minulla oli tapana istua nahkatuolissa nojaten muhkeaan käsinojaan, jalat toisen nojan yli heitettynä. Halusin olla rennosti, mutta toinen syy oli, etten halunnut katsoa päin, kun kerroin vaikeista asioista.

Aloitin pohjustamalla. Kerroin, että olen aina ulkopuolinen, olen epävarma itsestäni ja janoan rakkautta ja hyväksyntää. Teen muille mieliksi, jotta he rakastaisivat minua. Kerroin kokevani, että jos teen virheen, minut hylätään välittömästi.

Pohjustuksen jälkeen aloin kertoa elämästäni. Kerroin, että olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Etten oikein sopinut joukkoon, vaivuin omiin maailmoihini. Sitten kerroin, että vaivuin omiin maailmoihini, koska ne maailmat olivat ainoa turvapaikka minulle. Omassa elämässäni ei ollut turvallista. Olin muiden leikkikalu. Minulle sai sanoa mitä vain ja minuun sai koskea. Minulle myös tehtiin niin. Kun tein virheen (tai "virheen"), kun tein jotain, mistä minua saattoi syyttää, minulle käännettiin selkä. Se saattoi olla mitä vain, ja siksi minä varon koko ajan.

Lopulta palasin itsenäisyyspäivän aattoon 2008. Menin koulun pommisuojaan vessaan, ja neljä nuorta poikaa seurasi perässäni. Kun tulin vessasta, he ahdistivat minut seinää vasten ja sanoivat minulle kaikenlaista nöyryyttävää. Kehostani, aivoistani. Sitten heistä kaksi alkoi kosketella minua, kaksi muuta kannustivat. Vaatteiden päältä ja vaatteiden alta. Koko ajan solvaten.

Tämän kaiken minä kerroin ääni väristen.

Vähän myöhemmin tästä kerroin juhlista, joissa minulle melko tuntematon mies työnsi kätensä pikkuhousuihini ja ujutti kaksi sormea minun sisääni. Olin kovassa humalassa ja muistan vain oman lahnamaisuuteni, löysyyteni, raajat jotka eivät totelleet.

Halusin käsitellä ne asiat.

Mutta terapeutin tapa käsitellä asioita oli erilainen kuin olin kuvitellut.

Aloimme käydä tapahtumia läpi siltä kantilta, miten minun olisi kannattanut toimia, ettei niitä asioita olisi tapahtunut. Pohdimme pommisuojaa ja sitä, että itse asiassa fyysinen väkivalta tilanteessa oli vähäistä. Olisin voinut rimpuilla vastaan ja poistua. Ei minua oikeastaan pidetty edes vahvasti kiinni siinä seinässä. Minä vain seisoin siinä kuin joku idiootti.

"Olen 160 senttiä pitkä", yritin puolustella. "En olisi pärjännyt heitä vastaan."

"Sinulla olisi ollut yllätysmomentti puolellasi", terapeutti sanoi. "He eivät olisi odottaneet vastarintaa, ja olisit varmasti voittanut heidät."

En osannut puolustautua enempää.

Kävimme tilannetta läpi samalta kantilta. Mikset huutanut apua? Yläkerrassa oli muita. Mikset lyönyt heitä? Seisoit siinä vain. Mikset soittanut poliiseille? Mikset kertonut kenellekään? Mikset puolustautunut? Sinun olisi pitänyt puolustautua. Ottaa rohkeammin oma tilasi.

Syy tähän metodiin oli, että kun tämä tapahtuu toisen kerran, osaan puolustautua. Jälkeenpäin olen miettinyt, onko ihmisen elettävä niin, että hän odottaa pahoinpitelyn ja seksuaalisen ahdistelun tapahtuvan jonain päivänä uudestaan.

Sormien työntämistä sisälleni käsittelimme samalla tavalla.

"Mikset huutanut apua, jos viereisessä huoneessa kerran oli muitakin?"

"Musiikki taisi olla aika kovalla", sepitin.

"Mutta tekijä olisi säikähtänyt. Ja olisithan sinä voinut lyödä häntä, kyllä itseään saa puolustaa."

Minusta tuntui surulliselta, että hän kannusti minua syyttämään itseäni. Minä osasin syyttää itseäni ihan itsekin, jo valmiiksi.

Miksi sinä et tehnyt mitään.

"Olisithan sinä edes voinut mennä poliisille heti tapahtuman jälkeen eikä vasta kuukausien päästä", terapeutti pohdiskeli myös. "Sitten se asia olisi todennäköisemmin saatu selvitettyä."

Sentään hän ei kysynyt, miksi olin juonut niissä juhlissa niin paljon.

Ylipäätään koulukiusaamista käsiteltiin tältä kantilta. Olisit vain ottanut oman paikkasi! Sanonut rohkeammin vastaan, lyönyt takaisin, puhunut kovempaan ääneen. Jos olisit puhunut kovempaan ääneen! Etkä ollut sellainen löllykkä. Hän todella käytti sitä sanaa.

Sanonut takaisin. Lyönyt takaisin! Helvetti! Kerran terapeutti sanoi, että minun pitää alkaa kantaa mukanani veistä. Se oli vertauskuva itsensä puolustamiselle. Mitä jos niissä tilanteissa kaivaisit taskustasi esiin veitsen?

Jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos.

Tajusin, etten voi saada oikeita ystäviä, ennen kuin opin ottamaan paikkani. Minua ei kohdella kunnioittavasti, ennen kuin opin ottamaan oman paikkani. Puolustamaan itseäni. Ehkä se on omaa syytäni.

Arvostettaisiinko minua parisuhdessa?

En koskaan kysynyt, mitä merkitsi, että pommisuojapahoinpitelyn aikaan olin 15-vuotias. 15-vuotias on lapsi.

Enkä sanonut, etten osaa lyödä. En ole ihminen, joka lyö. En vain ole.

Haluaisin tietää, miten väkivallankokemuksia käsitellään toisten terapeuttien kanssa.

Lopulta koin paremmaksi olla puhumatta vaikeista asioista. Aloin puhua tv-sarjoista. Kerroin päivästäni, luennoista, jumpista, lukemistani kirjoista. Aamupalasta. Jos halusin puhua jostain vakavammasta, ne olivat pieniä yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa. Joku sanoi töykeästi, nettikeskustelu ärsytti. Opinnot etenivät tahmeasti. Niistä me sitten keskustelimme. Rintaani painoi päivittäin ja ajatukset risteilivät päässä. Aloitin tämän blogin, jotta saisin purettua ajatuksia toiselle ihmiselle, siitäkin huolimatta, että kävin kahdesti viikossa terapiassa.

Otti jopa tragikoomisuuden piirteitä, kun hän suhtautui vakavammin pieniin juttuihin. Joku sanoi kirjamessuilla rumasti. Joku keskeytti minut, kun puhuin. Joku varasti kännykkäni. Niissä asioissa hän ei vähätellyt eikä soimannut. Sitten me keskustelimme niistä. Se oli turvallista, koska en kokenut häpeää kännykkävarkaudesta. Siksi, vaikka hän olisi soimannut minua, en olisi ollut häpeissäni.

Mutta eihän kännykkävarkaus määritä minua ihmisenä.

Pienistä asioista kertominen varmaan lujitti hänen kuvaansa siitä, ettei minulla ollut todellisia ongelmia. Siis jos jonkun tuntemattoman ihmisen ilkeä kommentti bussissa on sinulle se kaikkein raskain, niin ehkä sinulla on kaikki hyvin.

Ei se ollut suurin ongelmani.

Kerran terapeutti sanoi, että jos menisin ryhmäterapiaan, jossa on pakolaisnainen, tuo pakolaisnainen ei ollenkaan ymmärtäisi minun ongelmiani. Hän olisi kokenut niin paljon pahempaa.

Terapian aikaan olin tosi masentunut ja ahdistunut ja väsynyt. Tartuin kaksin käsin kaikkeen apuun, jota minulle annettiin. Olin avoimin mielin. Mietin tosissani, miksen puolustanut itseäni.

En olisi jaksanut lähteä kapinoimaan. Enhän minä edes uskonut, että minä ansaitsen apua. Koin, etten ansaitse mitään hyvää. Ja sitäkin selittää menneisyyteni. Eikä hän tajunnut sitä, ei hän tajunnut mitään.

Terapia hajotti itsetuntoani ja sai minut kokemaan itseni läpikotaisin epäonnistuneeksi. En osannut pelastaa itseäni. Olin kädetön. En määrännyt omasta elämästäni.

Olin surkea luuseri.

Olisinko toisen terapeutin vastaanotolla voinut oppia tekemään asian kanssa rauhan? Lakata syyttämästä itseäni. Kantamasta sitä painoa.

Lakata olemasta itselleni niin vihainen.

En ole kertonut tästä teille aiemmin, koska olen hävennyt sitäkin, etten puolustanut itseäni siellä terapeutin vastaanotolla pontevammin. Mutta kai se on niin, että kun on alan kokenut ja koulutettu ammattilainen, hänen neuvoihinsa ja näkökulmiinsa suhtautuu kuin ne olisivat totuuksia.

Kelan kolmen vuoden terapia käytettiin siihen, että aloin vihata itseäni entistä enemmän.

Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Älkää enää etsikö sydäntäni; pedot ovat syöneet sen

Minut ympäröi lauma muita samankaltaisia. He tekivät minulle pahaa, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen.

Olin kuin eläin, mutta niin olivat hekin. Valmiina tappamaan. Syömään elävältä, jos niin täytyi tehdä, ja niin täytyi tehdä. 

Sillä minä olin huonompi. Heidän silmissään huonompi; ja he sen vasta näkivät. Minä menetin siinä kaiken. Kaiken itsearvostuksen, kaiken uskoni hyvään, kaiken uskon toisiin ihmisiin. Uskon pahaan.

Enkä osaa enää ajatella toisin. Näen itseni hirviönä, ja niin näen toisetkin. Kukaan ei saa luottamustani, sillä en voi luottaa kehenkään. Eihän kukaan ole ollut luottamuksen arvoinen.

Aistin pahuuden enkä usko enää hyvään. Minusta on tullut sydämetön ja julma. Muita kohtaan, ja ennen kaikkea itseäni. Minulla ei ole enää kauniita sanoja.

Älkää yrittäkö pelastaa minua, en ole enää pelastettavissa.

Älkääkä enää etsikö sydäntäni, sillä pedot ovat syöneet sen.

Otsikon sitaatti: Charles Baudelaire

Mä en oo mikään soturi

Nyt pitäisi olla rohkea.

Nyt pitäisi vain olla rohkea ja olla sellainen kuin on, kainostelematta, pelkäämättä. Pukeutua siihen kesämekkoon, jättää sukkikset pois, hymyillä. Mennä sinne rannalle, every body is a beach body baby! Nauttia kesästä. Koska kesä on ihmisen parasta aikaa. Kesällä ollaan huolettomia. Kesällä murheille sanotaan hei hei.

Minä haluaisin vain mennä piiloon. En pysty olemaan se rohkea nainen, joka pukeutuu bikineihin ja juoksee uimarannalla kiljuen veteen kaikki läskit ja selluliitit löllyen. Sellainen, joka nauttii kesästä ja auringosta ja kauniista maisemista, jäätelöstäkin. Mutta en ole sellainen. 

En pysty olemaan se rohkea nainen, joka olin ennen.

Sillä minusta on tullut heikompi. En ole sama nainen kuin olin ennen. Enää en tanssi. Olen väsynyt. En pärjää tässä elämässä. En voi hyvin omissa nahoissani.

En pysty tämän parempaan.

Kesä alleviivaa sitä, miten heikko minä olen. Kehopositiivisuussivuilla ilakoidaan, miten ihanaa on laittaa kesämekko tai uimapuku päälle ja mennä uimarannalle, vaikka on vaara joutua muiden arvioivien katseiden alle. Siellä jopa kannustetaan tekemään niin. Mutta minä en pysty. En tiedä, haluankokaan. Mutta en pysty.

On elämä ollut toisenlaistakin. Tanssia, itsevarmuutta, itsemyötätuntoa, huolenpitoa. Kaikkia sellaisia juttuja, jotka liitetään tasapainoisuuteen. Mutta se on nyt mennyttä.

Rautatieasemalla näin vanhan koulukiusaajan. Emme tervehtineet, mutta arvaan, mitä hän ajattelee. Että tuo luuseri tuossa on, luuseri edelleen, kymmenenkin vuoden jälkeen. Ja että kaikki se, mitä tapahtui, oli oikein. Ja että hän tekisi sen uudelleen. Niin minä ajattelen. Aliarvioin häntä, mutta miksi en aliarvioisi. Hän on yksi niistä, joiden takia minä vihaan itseäni niin paljon. Ja minä vihaan häntä, myös.

Kirjamessuilla kerran tuntematon nainen tuli haukkumaan minut, kun minun pakko-oireeni ärsyttivät häntä. Pyysin anteeksi, vaikka hän oli kammottava minua kohtaan. Annoin taas kävellä ylitseni, vaikken voi pakko-oireille mitään. Vaikka toisaalta kai yllättävä ilkeys saa ihmisen hämmentymään.

Ja vielä tulee toisia. Miehiä ja naisia. Jotka kommentoivat. Ulkonäköäni, luonnettani, oireitani. Ja minä annan sen tapahtua. Minä pyydän anteeksi, että minua satutetaan.

Tekisi mieli vain sanoa kaikille tuntemattomille ilkeille ihmisille, että solvatkaa vaan, minähän olen täysi paska. It’s ok, I hate myself too. Ettei tarvitse tulla selittämään mitään. Kaikki se paha, mitä ihmiset sanovat minulle – sen minä olen sanonut itse itselleni satoja kertoja.

Inhoan myös kaikkea sitä lässytystä siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat ihania sellaisina kuin ovat. Eivät ole. Osa on kusipäitä. Jotkut raivoavat tuntemattomille lapsille ruokakaupassa. Jotkut ovat koulukiusaajia. Jotkut tekevät vielä pahempaa.

Ja jossain joku sanoo olevansa arvokas juuri siksi, että on juuri sellainen kuin on eikä kukaan muu. Hyvä niin. Minä taas olen arvoton, koska minä olen minä. Liiskaantuneena ihmisten kengänpohjiin kuin kastemato.

Niinkin sanotaan, että olisi aihetta olla itselleen armollisempi, mutta jos ei riitä tällaisenakaan, miten voisi riittää silloin, kun yrittää vähemmän? En pysty olemaan täydellinen. Eikä vähempi riitä. Sillä kuinka kävi? Mokasin ystävyyssuhteessa ja minulle ei enää puhuta. Tulen hulluksi, kun minut hylätään. Kukaan ei enää kosketa, ei sano kaunista sanaa. Väliäkö sillä, sillä jokainen kaunis sana olisi valetta.

Ja niinkin minulle voisi sanoa, että mikset liiku eteenpäin. Miksi annat niille ihmisille niin suuren vallan? – Mutta niin sanovat vain joko ne, jotka eivät ole kokeneet mitään vastaavaa, tai ne, jotka ovat riittävän jaloja antamaan anteeksi. Tosiasia kuitenkin on, että vain osa meistä pääsee eteenpäin. Osa pääsee kyllä. Osa ei pääse. Koskaan. Osa elää tämän asian kanssa koko elämänsä. Ja osa kuolee tämän asian kanssa.

En ole mikään soturi. En ole se, joka nousee taisteluiden jälkeen maasta ja toteaa: minä voitin. Minä selvisin. En ole soturi, enkä ole selviytyjä. Minä olen uhri, ja uhriutuja. Olen rasittava valittaja ja marttyyri. Olen kaikkea sitä pahaa mitä ihmiset minusta keksivät sanoa.

Mutta olen kaikesta tästä huolimatta päättänyt elää tämän elämän.

Ne halusivat minut elävältä

Olen käynyt viisi vuotta terapiassa.

Olen edelleen kuin lähtöpisteessä.

Miten minulle käy? 

Pelastunko minä?

Minä kävelen nöyrtyneenä näitä katuja, vesisateessa ja tuulessa, reppu painaa, kaikki on kurjaa ja kamalan raskasta. Otan aamuisin kolmea lääkettä ja illalla neljättä ja tarvittaessa viidettä. Olen myöhässä opinnoissani, minulla menee jopa yhdeksän vuotta, tavoiteaika viisi. Minä en ole töissä, en ole työkykyinen. Olenkohan koskaan? Olen käynyt viisi vuotta terapiassa. 

Niin minulle sitten kävi. Sellainen minusta tuli, raukka. 

Minun haluttiin kuolevan. Ne käskivät minun hirttää itseni, tosiaan, tokaisivat uskomattoman helposti, vaivattomasti ja kivuttomasti: "Hirtä ittes huora." Miten kepeä sana tuo huora! Kuin puhuisi säästä tai junavuoroista.

Ne halusivat minut elävältä. Ne ajoivat minua kohti kuolemaani, olen ollut sitä lähellä. Ehkä ne olisivat juhlineet. Viimein siitä päästiin. Ne halusivat minut elävältä.

Ne melkein onnistuivat. Ne tekivät minusta raukan, joka on työelämän ulkopuolella ja joka kantaa rahansa terapeutille, jotta tämä pitäisi minut elämän tällä puolen. Säälittävän raukan, joka ei pärjää ihmissuhteissa. Joka nappailee lääkkeitä pysyäkseen järjissään. Joka ei valmistu ehkä koskaan. Niin että kai ne melkein onnistuivat.

Kai ne olisivat onnellisia, jos tietäisivät. Tästä kaikesta.

Mutta täällä minä vielä olen. Elossa.

Menen eteenpäin. Käyn terapiassa. Otan lääkkeitä. Teen parhaani. Siten kostan. Olemalla tappamatta itseäni.

Täällä minä vielä olen.

I'm fighting a battle

I'm fighting my shadow

Herd fears like they're cattle

I'm fighting a battle, yeah

I'm fighting my ego

Lost youth where did we go wrong

I'm fighting for me through

I'm lighting the long way home

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

but the battle was lost

'cause I'm still here

Sia

Masennuksen tainnuttamat

Tänään minulle vieras poika sanoi kahvipöydässä: "Vaikea saada tästä elämästä mitään irti, kun niin kovasti väsyttää." Ja hän kertoi masennuksestaan. Minä katsoin häntä kahvikuppini yli yllättyneenä, eihän sellaista sanota tässä maailmassa, jossa meidän on ensisijaisesti oltava pärjääjiä. Ja yllättyneenä, vaikka minä itse tuskin pääsen aamuisin sängystä ylös.

"Tässä ei ole mihinkään kiire", sanoi toinen nainen sitten, ehkä pojan tilanteen jo ennestään tienneenä, "keskityt vain pitämään itsestäsi huolta."

Minun teki mieli halata tuntematonta poikaa, ottaa hänet suojaan kuin linnunpoikasen, mutta tyydyin vain hörppimään kahviani enkä sanonut mitään.

Miehet harvemmin sanovat mitään sellaista. Minusta tuntuu, että miehet harvoin sanovat sellaisissa tilanteissa mitään ollenkaan sentapaista. Minä tapaan usein vain uupuneita naisia. Itse asiassa ympärilläni on liuta itsensä loppuun polttaneita naisia, jotka asettavat muut edelleen ja unohtavat pitää huolta itsestään. Mutta samojen paineiden alla miehet väsyvät, ehkä vielä voimakkaammin kuin olen ymmärtänyt, sillä en usein tapaa masentuneita miehiä tai ainakaan miehiä, jotka puhuvat masennuksestaan.

Minua lämmittivät naisen sanat. Ei ole kiire, keskity pitämään huoli itsestäsi. Sitä minäkin olen ajatellut viime päivät. Että kaikki, mitä tekisin, tähtäisi vain siihen, että pidän itsestäni huolta ja teen itselleni hyvää. Jo kahtena päivänä olen onnistunut melko hyvin. Päivät sitä ennen ovat kuitenkin olleet vaikeita. Olen maannut sängyssä pahimmillaan kello kolmeen asti, syönyt vain puuroa ja unohtanut täysin kaikenlaisen liikunnan. Se minun teki mieli hihkaista kahvipöytäkeskustelussa. "Sinä et saa elämästä mitään irti, minä taas olen maannut sängyssä, minullekin elämä on vain kaukainen haave!" - Ehkä se olisi lohduttanut häntä. Ehkä se olisi myös ärsyttänyt. Olisin astunut hänen masennukseensa, ikään kuin sanonut yhdet maailman tympeimmistä sanoista: "Tiedän miltä sinusta tuntuu." En minä voi tietää miltä hänestä tuntuu. Mutta ehkä minulla on valistunut arvaus.

Vaikka tiedän, että iso osa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen - on oikeastaan kyllästyttävää kuulla erilaisia tilastoja - on sairauden pauloissa silti hyvin yksinäinen ja syyllinen olo. Syyllisyydentunteet itse asiassa kuuluvat masennuksen diagnositisiin kriteereihin. Sängyssä maailmaa piilossa maatessani tunnen itseni ehkä maailman surkeimmaksi olennoksi, kuin minun pitäisi todellisuudessa voida vain nousta ylös sängystä ja päättää olla hyvinvoiva. Kaikkihan riippuu lopulta siitä, saanko otettua siitä kuuluisasta niskasta kiinni vai jäänkö vellomaan omiin suruihini. Joskus haluaisin lahjoittaa uupumukseni niille, joiden mielestä minun pitäisi vaan nousta.

Joskus tunnen syvää katkeruutta siitä, että tämä tauti on ottanut valtaansa juuri minut. Olen nuori aikuinen, ei nuoren aikuisen kuulu olla niin sairas, että makaa koko päivän sängyssä liian väsyneenä tekemään yhtään mitään. Muiden elämä vaikuttaa silmiini silloin uskomattoman helpolta, kuin terveillä ihmisillä ei olisi lainkaan omia ongelmia elämässä tai kuin ne olisivat mitättömän pieniä.

Pahinta on, etten tiedä, kuinka kauan tämä jatkuu. Voiko olla tae, että jos selviän tästä tämän ikäisenä, minun ei tarvitse enää koskaan aikuisena selvitä? Tai onko tae, että jos selviän tästä kerran, selviän tästä taas? Olen kyllästynyt pitämään itsestäni jatkuvasti hyvää huolta. Haluaisin vain keskittyä tavalliseen elämään ilman, että minun pitää koko ajan tiedostaen tehdä itselleni hyviä asioita, etten taas putoaisi niin että jään sängynpohjalle makaamaan.

Olen myös kyllästynyt kaiken maailman neuvojiin. Monet kertovat mielellään, miten terveet elämäntavat, kuten liikunta, monipuolinen syöminen, riittävä uni ja alkoholin välttäminen auttavat masennukseen. Siksi olin helpottunut maanantaina, kun kerroin psykiatrilleni, etten millään jaksa harrastaa liikuntaa, ja hän sanoikin: "Sinun tilasi on nyt sellainen, että harva siinä jaksaisikaan pahemmin liikkua." Olin äimistynyt ja onnellinen, suuri syyllisyyden kimpale tipahti sydämeltäni. Psykiatri neuvoi liikkumaan vähän ja siihen tahtiin, joka tuntuu hyvältä. "Liika yrittäminen johtaa yleensä pettymykseen ja luovuttamiseen. Teet vähän kerralla, et pysty tekemään enempää."

Siksi tänään olen tehnyt sen, mitä olen jaksanut, ja antanut sen olla tarpeeksi. Siksi olenkin jaksanut paljon enemmän kuin odotin. Olen kävellyt paikasta toiseen, laittanut ruokaa, käynyt kohtaamispaikassa tapaamassa ihmisiä ja poikaystävän kanssa kahvilla ja kirjastossa. Ja vaikka inhoan kaikenlaista tyhjää tsemppipuhetta, niin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä sentään jotain teen oikein.

Päästä minut menemään

"Ihmisarvo on sellainen vitun ihme juttu, että se on varattu niille, joilla on mahikset puolustaa itseään." - Laura Gustafsson: Anomalia, s. 214

Minä synnyin yhtenä keskiviikkona. Olin sisaruksistani ensimmäinen, joka puski tähän maailmaan läpi toispuoleisen sysipimeän. On tavallaan lohdullista ajatella, että juuri minä olen syntynyt, koska minun osaseni, se nopea siittiö, on ollut muita kykenevämpi, jopa voi ajatella, että ehkä elinkelpoisempi kuin siittiöistä moni. Ajatus kuitenkin tekee minut enimmäkseen surulliseksi.  Me kaikki täällä olemme tulosta eräästä nopeimmasta siittiöstä, mutta kaikkia meitä ei ole tarkoitettu pärjäämään tässä elämässä. Ajatella niitä, jotka jäävät jälkeen. Minä itse synnyin etuajassa, sillä olin rikkonut kohdussa sikiökalvo. Tarinaani sopisi perätila tai napanuora kaulan ympärillä, mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ja sitten minä olinkin jo siellä, olin täällä, putkahtanut kuin tyhjästä olemaan olemassa.

Olen syntynyt olemaan tytär. Vanhempani ovat katsoneet minua, ja mitä he ovat nähneet? Punaisen ihon, hiukan hienoa tukkaa, valoa vastaanottamaan repeävät silmät, ja siinä minä olen ollut. En tiedä, mitä he ovat tilanneet, mutta he ovat saaneet minut, avanneet pullon kuohuviiniä, siitä on kuva, kukkia ja kuohuviiniä. Olenkin miettinyt, onko perheeni tietämättään kasvattanut käenpoikasta. Lintuemo on rakkaudessaan niin tyhmä ja sokea, ettei näe tai suostu näkemään, ettei poikanen ole hänen, ettei poikanen ole ollenkaan oikeanlainen.

Alussa sitä ei huomannut. Miten olisi voinut huomata, kun minä sain täydet kymmenen apgar-pistettä! Minä vielä kehityin kuin kuka vain lapsi ikään. Opin kävelemään ja puhumaan. Leikin nukeilla, leikin koiran kanssa. Äiti luki minulle satuja. Me kävimme leikkipuistossa. Siinä sivussa minulle syntyi pikkusisko ja siitä parin vuoden sisällä myös pikkuveli. Vanhempieni onneksi he ovat kykeneviä, niin sanotusti normaaleja ja yhteisön hyväksymiä.

Viallisuuteni alkoi paljastua oikeastaan vasta silloin, kun päädyin tekemisiin perheen ulkopuolisten kanssa - sellaisten, joiden ei tarvitse hyväksyä minua varauksetta. Elämäni ensimmäiset kuusi seitsemän vuotta olivat siksi onnellisia, muistan niistä parhaiten auringon. Vertaiset ovat joskus lääkäreitäkin parempia huomaamaan, keistä on eläjiksi ja keistä ei. Onkin mielenkiintoista pohtia, olisiko minun vajavaisuuttani voitu jotenkin paikata, jos se olisi pantu merkille jo varhemmin, ehkä jo synnytysosastolla. Olisiko kätilö voinut huudahtaa: katsokaa, tässä on nyt vikaa, hakekaa lääkäri!

Kukaan ei osaa järkevin perustein selittää, miksi minunkaltaisiani olentoja on olemassa.

Sitä en osaa sanoa, missä kohtaa viallisuuteni on valjennut minulle siten, että olen saattanut todeta sen. Joka tapauksessa olen sisimmässäni alkanut aavistella jotain sensuuntaista jo hyvin varhain. Jossain vaiheessa viallisuudesta on tullut identiteettini. Voimme aloittaa mistä kohdin vain elämääni ja löytää esimerkin heikkoudestani, esimerkeistä ei ole puutetta.

Mihin viallisuuteni sitten johtaa juurensa? Ja miten se ilmenee? Minä en osaa selittää sitä, ja väitän, etteivät psykiatritkaan ympäri maailman osaa. Minua ja minunlaisiani yhdistää ennen kaikkea heikkous. Me olemme ennen muuta häviäjiä, pudokkaita, alempia. Näin yksinkertainen selitys ei kuitenkaan ole. Olemme myös lähtökohtaisesti muita vähempiarvoisia tässä ihmiskunnan hierarkiassa. Olemme ikään kuin ihmispyramidin alimmat portaat, joiden hartioille muut, voimakkaammat nousevat seisomaan. (Ymmärrän ristiriidan siinä, että heikoimmat seisovat alimpina, mutta niin se yleensä maailmassa menee, eikä muita perusteluita nyt tarvita.) Lisäksi meihin liittyy tietynlainen heikompi moraali, mikä johtaa siihen, että olemme myös vaarallisia. Se on merkittävä syy siihen, että meitä kartetaan ja meidät halutaan sulkea yhteisön ulkopuolelle.

Ajatellaan seuraavanlaista kuvaelmaa: tyttö menee kouluun, ja samalle luokalle tulee hänen hyvä ystävänsä naapurista. He leikkivät vielä ensimmäisinä päivinä samassa porukassa, mutta joidenkin päivien kuluttua yksi porukan tytöistä huomauttaa, että ei kannattaisi ottaa tuota leikkiin. Erityistä syytä ei ilmoiteta ja miksi ilmoitettaisiin, mutta myöskään tytön erottamista ei ilmoiteta, vaan lähdetään yhtäkkiä juoksemaan piiloon talon taakse, ja innokas kiljunta vain käy. Tyttö seuraa perässä, mutta koska hän ei ole yhtä kyvykäs, hän ei saa heitä kiinni ja jää tyhmänä niin kuin lumiukko seisomaan koulun pihaan.

En ole varma, tapahtuiko tämä minulle, mutta olisihan se voinut tapahtua, ja jollekulle toiselle se on epäilemättä tapahtunut.

Ajatellaan seuraavanlaista jatkoa. Tämä todella tapahtui: seuraavana lauantaina naapurintyttö tuli ovelle ja pyysi luokseen, leikkimään. Tyttö, minä, on pöyristynyt, ällistynyt, mutta lähtee leikkimään, tietysti lähtee, hänhän voi ajatella, että koulussa tapahtunut, mitä sitten onkin tapahtunut, on ollut ehkä vitsi, jota hän ei ole ymmärtänyt, ja sitten he menevät leikkimään, ja heillä on oikein mukavaa, ja illalla naapurintytön äiti toteaa: mukava tyttö sitten tuo, mukavaa, kun on naapurissa.

Koulun pihalla tyttö lähestyy toisia, mukana on hänen ystävänsä naapurista. Sama juttu: he lähtevät juoksemaan. Tai ehkä he sanovat: mitä sä siihen tuut, ei me haluta sua, mene muualle.

Seuraavana lauantaina naapurintyttö tulee taas ovelle ja pyytää leikkimään, ja heillä on taas aika mukavaa. Voi käydä niinkin, että porukan tytöistä joku toinenkin soittaa ja pyytää leikkimään.

Mutta koulussa kaikki on taas toisin. Ryhmä työntää tytön alas kiikkulaudalta. Kun he jonottavat liukumäkeen, he työntävät tytön syrjään, kun tämä on nousemassa tikkaille. Hauskinta on, kun tyttö sitten kiipeääkin tikkaille, ja muut vetävät hänen housunsa alas keskellä koulun pihaa. Tämä tapahtui.

Tyttö nauttii kuitenkin lauantai-iltapäivistä ja iltapäivistä koulun jälkeen, kun he leikkivät kahdestaan jonkun ryhmän tytön kanssa, yleensä sen naapurintytön, ettei viitsi kysellä siitä, mitä koulussa on meneillään, eihän kouluun nyt yleensä olla tultu viihtymään.

Myöhemmin tapahtui tämä:

Tyttö lähestyi aamulla koulun pihalla niin kutsuttuja kavereitaan, jotka odottelivat kellon soimista. Silloin naapurintytön silmissä välähti kauhu, hän nosti peloissaan sormensa osoittamaan tunkeutujaa ja huusi ääni väristen: "Toi, toi toi!" - ja silloin kaikki vertaiset juoksivat karkuun, tunkeutuja jäi seisomaan. Vertainen oli mennyt ilmeiseen paniikkiin vaaran lähestyessä, reaktio on ollut vaistonvarainen ja tahdosta riippumaton. Se saattoi olla tilanne, jossa tytön viallisuus alkoi valjeta. Hänessä oli vikaa, se oli jo ilmiselvää - mutta vika taisi tavalla tai toisella liittyä ei pelkästään huonommuuteen vaan siihen, että tyttö oli paha. Jos hän olisi tiennyt sellaisen hienon sanan kuin moraali, hän olisi osannut sanoittaa tuntemuksensa. Hänellä oli heikompi moraali. Hän oli ilkeä ja otti toiset huonommin huomioon, ja asian voisi korjata vain kohtelemalla muita paremmin.

Hän päätti, että hän kohtelee muita aina hyvin, huomioonottavasti ja pehmeästi.

Hän päättää tuoda kouluun karkkia nimipäivänään. Hän yrittää olla kuin kuka tahansa. Mutta miksi kukaan olisi huolinut hänen karkkejaan? Oliko hän jotenkin vajaa?

Syntymäpäiville häntä ei kutsuta koskaan. Hän kutsuu muut syntymäpäivilleen, eikä kukaan tule. Ei kukaan. Syntymäpäiväkutsut revittiin hänen silmiensä edessä.

Lopulta käy näin: tyttö yrittää tulla, ja muut huudahtavat: kuinka sinä edes kehtaat kuvitella, että saisit tulla tänne. Se, miten tyttö hakeutuu heidän seuraansa, on heille kuin henkilökohtainen loukkaus. He kauhistuvat; he raivostuvat. Sinulla on paikka, eikä se ole täällä. Miten sinä et sitä ymmärrä? 

Samalla tytön kiitollisuus kasvaa. Kun joku antaa hänelle jotain, hän ottaa sen avosylin vastaan. Ja sitten siitäkin tulee vallankäyttökeino. Minusta tuli vähän niin kuin koira, jonka pään lähellä roikotetaan luuta langanpäässä, luu otetaan koko ajan pois sen ulottuvilta, mutta silti se jaksaa aina hyppiä sen perässä, ja muitahan se naurattaa. Edes yksi nuolaisu luusta. Edes yksi päivä, jona minua katsotaan hyväksyen.

Vaikuttaako tämä teistä vähäpätöiseltä? Niin että pakolaisleireillähän on ihmisiä, joita on kidutettu oikeasti, fyysesti? Että ihmisiä teloitetaan jossainpäin maailmaa mitättömistä syistä? Vaikuttaa siis? Hyvä on.

Tyttö tönäistään maahan liikuntatunneilla aina kun on mahdollista. Ja kun hän itkee, liikunnanopettaja sanoo: eiväthän ne jalkapallokentälläkään oikeasti itke.

Tyttö saa kokeesta luokan parhaan numeron. Välitunnilla hänelle sanotaan: me nähtiin kun sä hymyilit, sä hymyilit koska sä ajattelet että muut on sua huonompia. Sä olet paha ihminen.

Tyttö lukee luokassa kirjaa ja nauraa hauskalle kohdalle. Yksi tytöistä huudahtaa: nauroitko sä mulle, sä nauroit mulle! Opettaja, toi kiusaa mua!

Tyttö kysyy ystävällisesti naapurintytöltä, mitä sinä piirrät. Ja tyttö vastaa: en näytä, sä sanoisit kuitenkin että se on ruma.

Tyttö kehuu erään toisen piirustusta: tulipa siitä hieno kun väritit sen! Ja toinen vastaa: eli sun mielestä se oli huono ennen. Miks sä oot noin ilkeä.

Vaikuttaa edelleen vähäpätöiseltä? No, olkoon. Voisin kirjoittaa lisää, mutta pyydän sen sijaan teitä kertomaan jokaisen antamani esimerkin sadalla.

Ajatus lähtemisestä alkaa kypsyä kehittymättömässä tytönmielessäni minun ollessani vasta kymmenen. Ajatus on hyvin abstrakti ja liittyy kiinteästi lapsen kuolemanpelkoon, joka tyypillisesti valtaa lapsen noiden ikävuosien aikana, kun hän tajuaa oman kuolevaisuutensa tai kokee kuolemaa esimerkiksi lähipiirissään. Katselen asvalttia neljännen kerroksen ikkunasta. Ajatus lähdön mahdollisuudesta vain sekunneissa on oudolla tavalla lohdullinen, vaikka se meritsee kaiken absoluuttista päättymistä, ja juuri siksi, tietenkin.

Valitettavasti se tästä vain pahenee. Sitä kutsutaan murrosiäksi. Se on toki edessä kaikilla, mutta kun se on edessä yhdeksänvuotiaalla, kun yhdeksänvuotiaalla on rinnat, kun kymmenenvuotiaalla on kuukautiset, niin halleluja.

Sä olet läski. Kato nyt miltä sun vatsa näyttää. Säpäs olet kova syömään! Paljonko sä oikein painat? Mitä noi jäljet sun iholla on? Mitä, raskausarpia? Hyi hitto, siis hyi yök, siis mitä, raskausarpia, oletko sä harrastanut seksiä, mä tiedän mikä sä oot, sä oot horo!

Jos sun utareita puristaa, tuleeko niistä maitoa?

Sä oot jotenki likainen. Vuotaako sun pimpistä koko ajan verta? Sä oot sairas.

Miks sun pimpissä kasvaa karvoja?

Sä katsoit mua suihkussa, sä oot varmaan lesbo, älä koske muhun senkin likainen.

Ope mä en voi istua ton vieressä jos se vuotaa verta. Ope tajuuksä!

Lopulta tapahtuu se kaikkein pahin, se tapahtuu neljännellä luokalla. Yksi tytöistä sanoo: jos sä tuut mun lähelle, mä saan susta jonkun taudin ja sit mun vanhemmat syyttää sua. Se on vähäpätöinen asia koko kuvassa, mutta silloin se tapahtuu: tyttö nostaa kämmenen. Ja lämäisee.

Kuuluu paukahdus. Samassa hetkessä tyttö tajuaa, mitä on tapahtunut. Mielessään hän jatkaa. Hän läimii ja potkii, hän puree, hän repii hiuksista, hän tappaa heidät kaikki.

Hän saa puhuttelun ja jälki-istuntoa koulukiusaamisesta.

Tietenkin se on oikein, koska maailmamme toimii niin. Väkivalta on aina väärin, ei selityksiä. Nyt se on selvää: tyttö on paha. Luokkatoverit kertovat kaikesta opettajalle, kaikesta mitä tyttö on sanonut. Tyttö on sanonut toista lihavaksi, toista tyhmäksi, toista alilaihaksi ja rumaksi, haukkunut toisen piirustusta, toisen koulutodistusta. Tyttö ei muista sanoneensa näitä asioita, mutta ehkäpä muut muistavat paremmin. Yhteistuumin päätetään: tyttö on paha ja pahaksi luokan yhteishengelle, minkä vuoksi hänet siirretään toiseen luokkaan.

Murrosiän ja tytön lihomisesta sekä järjettömän kokoisista utareista huomauttelemisen seurauksena alkaa tytön syömishäiriö, jonka seurauksena hänen pituuskasvunsa lakkaa ja tulee lopulta jäämään 163 senttiin, vaikka ennuste oli 173. Tämä tapahtuu vuonna 2004, ja hän on kymmenvuotias. Se on kuitenkin oma tarinansa.

Naapurintytön kanssa hän leikkii edelleen viikonloppuisin ja silloin, kun naapurintyttö ei saa ketään parempaa kaveria. Naapurintyttö on sanonut äidilleen tytöstä seuraavia asioita: tämän tytön kanssa on aina tosi kiva leikkiä, sillä on mielikuvitusta, se on hauska, se keksii kaikkea jännää aina. Se on niin kiva kaveri! Naapurintytön äiti kertoo minun äidilleni, minun äitini minulle, mutta minä kohautan olkiani. Voi olla. Mutta jo tässä vaiheessa minulle on valjennut tosiasia: minä olen paha ihminen. Voin huijata, väittää olevani kiva kaveri, ja tietysti keksin kaikkea, mutta silloin minä huijaan, oikeastihan minä haluan pahaa.

Koulussa naapurintyttö sanoo: mikset sä koskaan hymyile? Sä murjotat aina. Mä en oo sun kanssa kun oot tommonen.

Myöhemmin kesäleirillä käy taas se sama, joka vahvista kaikkea tätä. Tyttö sekoittaa saunassa saippuaa ja lämmintä vettä kiuluun, jotta pesisi itsensä, mutta tuntematon poika tarttuu kiuluun ja heittää vedet tytön päälle. Hän tekee sen kahdesti. Lopulta tyttö ottaa saunakauhaan tulikuumaa vettä ja paiskaa sen pojan jaloille. Jalkaan tulee tietysti paha palovamma. Tyttö joutuu lähtemään leiriltä kotiin väkivaltaisuutensa takia. On onnenkauppaa, ettei kukaan uudella luokalla saa tietää tästä tapauksesta, sillä silloin hänen mahdollinen uusi alkunsakin olisi mahdoton.

Uudella luokalla, viides ja kuudes luokka, käy kummallinen ihme: tyttö saa kavereita! Hänhän on oikeasti aika hauska ja nokkela, aina naurattaa muita. Parhaita hetkiä ovat hetket pukuhuoneessa ennen ja jälkeen liikuntatuntien, vaikka ennen ne ovat olleet kaikkein kauheimmat. Tyttö kertoo vitsejä, muut nauravat niille, ja sitten tyttö kutsutaan syntymäpäivillekin. Kukaan ei tiedä, että tyttö on oikeasti paha. Koulukiusaaja, väkivaltainen koulukiusaaja, ja oikeastaan enemmän: niin peripaha, ettei sitä voi korjata. Mutta niinä kahtena vuonna hän alkaa voida paremmin ja jopa nauraa. Tapahtuu jopa jotain käsittämätöntä: kun naapurintyttö soittaa ja kysyy, haluaisiko tyttö olla hänen kanssaan, tyttö vastaakin: en, sä kohtelet mua niin huonosti, miksi mä haluaisin olla sun kanssa. Se on pieni voitto.

Hän luulee, että se on nyt loppu. Hän ei tiedä, että pahin on tulossa.

Voi sanoa, että se, miten lapset havaitsevat viallisen ja alemman elollisen, on oikeastaan tahatonta. Lapsilla on vaisto; heidän tekemänsä huomiot eivät perustu siihen, että heillä olisi tietoa moraalisista ja moraalittomista ihmisistä, he eivät sinänsä ymmärrä pahuutta. He ovat ainoastaan vaistonneet tytön huonouden. Onhan se aistittavissa. Monet ihmiset sanovat: tiesin heti, että siinä tyypissä oli jokin vialla. Myös nämä lapset ovat ymmärtäneet, että tytössä on tosiaan ollut jokin vialla. Mitä kauemmin lapset ovat tytön tunteneet, sitä varmempia he voivat olla tästä.

Tytön olemus suhtautuu ihmisyyteen niin kuin piraattivaate suhtautuu aitoon. Tyttö on kuin kopio-Vuitton: vilaukselta kun häntä katsoo, näkee Vuittonin, mutta kun katsoo tarkemmin, aivan kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi. Teko-Vuitton nuhjaantuu, sen saumat aukeavat vasta lyhyen käytön jälkeen. Käyttäjä varmaankin nakkaa teko-Vuittoninsa vaatehuoneen nurkkaan sen näyttäessä hajoamisen merkkejä; tai jos ei heitäkään, käyttäjää katsotaan aliarvioiden, hänkö ei sitten ole kyennyt hankkimaan itselleen aitoa. Sääli, ylenkatse.

Ja mitä kauemmin hänet on tuntenut, sitä selvemmin sen näkee. Ehkäpä hän onkin kuin spitaalinen: koskaan ei tiedä, koska hänen ihmisyytensä alkaa rapistua ympäriltä, hänen naamionsa saattaa alkaa irrota ja hänen altaan paljastuukin jotain muuta, alempi elollinen, ihmisenkaltainen, kyllä, mutta ehkäpä sittenkin enemmän kuin eläin. Ja mitä tulee spitaaliin, tai pitäisi kai puhua leprasta, se on poliittisesti korrektimpaa, on ollut kaiken järjen ja inhimillisyyden mukaista sulkea spitaaliset saareen tai tunturiin erilleen muista, etteivät he saastuttaisi ympäröiviä ihmisiä.

Vuitton tai spitaali. Toisaalta voi ajatella pieleen mennyttä plastikkakirurgista operaatiota. Siinä tyttö on yritetty ommella ihmisen näköiseksi ja oloiseksi, mutta saumat alkavat ratkeilla ja totuus paljastuu. Ymmärtäisitte ehkä, jos tuntisitte kasvonpiirteeni. Tietäisitte hoidoista huolimatta vinon hammaskalustoni tai pakkoliikkeeni, tietäisitte miten kasvoni muuttuvat epämuodostuneen näköisiksi, kun nauran. Siksi minun ei pitäisi nauraa ja ympäristö tietää sen. Alueista vaatteiden alla en tahtoisi edes puhua, mutta on totta, että minussakin kasvaa karvaa. Moni on nähnyt vaatteitteni päältäkin, miten epämuodostunut vittu minulla on. Rintojeni ulkomuodon perusteella väitän, etteivät ne ole käyttökelpoiset. Suihkussa tytöt ovat nähneet raskausarpeni, minulla on niitä jopa enemmän kuin naisilla keskimäärin.

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä paremmin hän ymmärtää, mitä toisen ihmisen pahuus, tai huonous, tai heikkous jo haluatte, tarkoittaa. Käsitys moraalista alkaa valjeta heille. Siksi myös heidän käyttämänsä väkivalta muuttuu suoremmaksi. Rumiin sanoihin tulee syvempi merkitys: sen tarkoitus on suojella, kyllä, mutta sen tarkoitus on myös lyödä matalaksi ihmisenkaltainen olento, joka kuitenkin on muita alempi. Sanoista ja teoistakin tulee tietoisempia ja niillä on päämäärä, toisen ihmisen täydellinen nujertaminen, tuhoaminen ja hävittäminen.

Väkivalta on kyllä väärin, teoriassa, aivan. Mutta meillä kaikilla on jonkinlainen oikeustaju. Ja sitä paitsi: pääteekö se tosiaan kaikkeen? YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa sanotaan: Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti. Mutta entä jos kyse on ihmisestä, joka ei ole yhtä ihminen kuin muut? Mihin se raja vedetään? Ihmisoikeudet koskevat ihmisiä. Jos toinen ei ole ihminen, niin mitäs sitten tehdään? Tyttö on varjo Platonin luolavertauksessa, muut ovat ihmisen idea. On järjetöntä asettaa näitä kahta samalle viivalle kuin vertailukohtina.

Ja kysymys, jota ei aina muisteta kysyä: ketkä kaikki kuuluvat kaikkiin? Jos kaikkia pitää kunnioittaa, ketkä kaikki siihen kuuluvat? Lause on liian epämääräinen ollakseen pitävä. Se vaatii täsmennyksen.

Väkivalta on teoriassa väärin, kyllä, mutta jos henkilö on paha ja ajattelee muista pahoja ajatuksia, eikö olekin ihan ok työntää hänet alas liukumäestä?

No niin.

Oikeastaan asetelmaa on tuskin tarpeen kerrata. Eroksi muuttui ainoastaan se, ettei ystäviä ollut enää missään, ei ollut enää sitä naapurintyttöäkään, jonka kanssa olisi voinut leikkiä lauantaisin. Oli toki eräs tyttö, mutta tämä toimi oikeastaan samoin kuin toimi naapurintyttö ala-asteella. Kun kärkkymään tuli parempia tyttöjä, vaikka rinnakkaisluokalta, ja silloin minä sain taas selkääni. Tästä tytöstä tuli yksi huutelijoista, ja yhtäkkiä hän sylki päälleni rumempia sanoja kuin olisin koskaan osannut odottaa. Lukiossa meistä tuli jälleen ystävät, mutta sitten asetelma kertautui ihmissuhteissa. Hänkin oli pohjimmiltaan yksi niistä, jotka näkivät minun alemmuuteni ja halusivat murtaa minut maahan, mutta näytteli kivaa, kun minusta oli hänelle hyötyä.

Eroksi muodostui myös se, että kun suurin osa niistä, jotka ala-asteella olivat osoittaneet tytölle hänen paikkansa, olivat samaa sukupuolta, tyttöjä siis, niin yläasteella useimmat olivatkin poikia. Heille ei mahtanut paljon mitään, he olivat pitkiä ja heillä oli kuuluvampi ääni.

He sanoivat: vitun läski, perse, persereikä, kyrpä, apina, vammainen, retardi, lehmä, valas, norsu, mursu, lesbo, huora, lutka, aasi, imbesilli, kehari, tyhmä, vajaa, paskakasa, ihramaha, ihrakasa, ihmisperse, yrjö, paska, paska, paska, huono, huono, huono, katsokaa nyt, katsokaa nyt tuota, katsokaa mikä se on, mikä se edes on, mikä vittu se edes on, kun ei se ole ihminen! - He sen vasta näkivät.

He kysyivät: pidätkö enemmän ympärileikatuista vai leikkaamattomista peniksistä? Ja: vai nuoletko mieluummin pillua? He sanoivat: ei sua kukaan kuitenkaan panis. He sanoivat: mä en koskis tohon ihramahaan pitkällä kepilläkään. He sanoivat: munaa suuhun niin on ämmä hiljaa. He sanoivat: ämmä tarvii kunnon panon kun on noin takakiree. He sanoivat: mulle ei vois maksaa tarpeeks että suostuisin panemaan tuota. He sanoivat: sun pillu varmaan haisee ihan joltain silakalta. He sanoivat: sun pillu on varmaan ihan ruskea ja likainen. He sanoivat: miten sun pilluun kukaan edes yltää noiden läskien takaa. He sanoivat: jos sut raiskattais, sun pitäis olla siitä lähinnä iloinen. 

Kun he sanoivat luokassa: toi perse on niin vitun täynnä itseään, vaikka oikeasti se on täynnä paskaa, opettaja nauroi, olihan se hauskasti sanottu, ja oivaltavasti.

Lopulta tulevat sanat, jotka tulevat viiltävän lähelle. Vitun teiniangsti angstiteini. Ahdistaako? Itketkö joka ilta? Viilteletkö itseäsi? Onks vähän masis? Tyttö tietää, että hän on kieltämättä vähän synkkä. Mitä kauemmaksi hänestä näkyy se, miten huonosti hän voi, sitä tyytyväisempiä muut ovat, sillä he ovat onnistuneet tehtävässään. He ovat murtaneet tytön. Tyttö yrittää hymyillä useammin.

He sanovat: sä olet turha. Sen tyttö tietysti tietää jo. 

He heittävät tyttöä tavaroilla. Kumeilla, viivoittimilla, teroittimilla. He heittävät häntä lapasmytyllä, kengällä. He heittävät häntä lumipallolla. Luokassa he heittävät häntä pallolla, joka pitää heittää sille, jolla on seuraava vastausvuoro, mutta häntä he heittävätkin ohimoon, ja kaikki nauravat, opettajakin, tietysti, onhan se nyt hauskaa.

He kaatavat hänet alas portaita.

He potkaisevat häntä perseelle, ja voi miten hauskalta näyttää, kun läski kaatuu mahalleen aulaan, ja voi miten se naurattaa, se naurattaa niitäkin, jotka eivät tyttöä tunne.

He sylkäisevät häntä päin. Ja totta tosiaan: yksi myös kusee häntä päin. Kyse on luokan pellestä, joka on mahdollista saada tekemään mitä tahansa. Hänkin on tytön tapaan kuin koira, joka yrittää napata luun narusta. Luu on hyväksyntä, ja ylettääkseen siihen hänen on kustava tytön päälle. Hän ei eroa tytöstä asemaltaan oikeastaan muutoin kuin siten, että hän ei itse ole se, joka saa kusta paidalleen.

Kun on avaa kaappinsa ovea avainnauhassa olevalla avaimella, he sanovat: hirtä ittes. 

Hänestä on tullut muiden omaisuutta. Hän on sirkuseläin; he katsovat, kun hän juoksee päin seinää lieassa kuin hätääntynyt pieni eläin, ja se on hauska ohjelmanumero. Hän on eläintarhan näyttelyeläin, hän elää lasin takana, ja ihmiset töllistelevät häntä päivittäin, jokainen hänen liikkeensä pannaan merkille, ja silti hän on aivan merkityksetön elollinen.

Lopulta käy niin, että myös tuntemattomat ihmiset alkavat huudella läskiä ja lesboa ja rumaa ja tyhmää ja apinaa. Siinä vaiheessa asia on jo kenties niin, ettei tyttö lotkauta korvaansa vaan hymyilee vaan. Mitäpä siihen lisäämään. On parasta hymyillä, ettei kukaan saa tietää, miten sattuu.

Te sanotte taas, että ei tuo nyt mitään. Maailmassa on tyttöjä, jotka silvotaan ja naitetaan väkisin. Tällä kertaa en käske kertomaan sadalla. Kertokaa tuhannella. Ajatelkaa, että vuodessa on 356 päivää. Sijoittakaa keskimäärin kolme sanaa ja yksi lyönti kullekin päivälle. Jos ette vieläkään ymmärrä, minä en voi sille paljon mitään. Olen selittänyt tässä elämässä ihan tarpeeksi.

Itsenäisyyspäivän aattona 2008 tytöllä on koulussa valkoinen mekko ja siniset silkkinauhat koristeena. Se on tietysti väärin. On melkoista isänmaanpilkkaa, että niin ruma olento pukeutuu johonkin niin kauniiseen. Se huomioidaan välittömästi, kyllä te tiedätte minkä sanoin, en minä jaksa toistaa itseäni. Opetuksen mahdollisuus tarjoutuu yllättäen, kun tyttö poistuu hetkeksi juhlasalista juuri ennen suuren itsenäisyyspäivän juhlan alkua, hän menee portaat alas pommisuojaan käydäkseen vessassa, ja he seuraavat, heitä on neljä ja he ovat häntä isompia. Yksi potkaisee häntä haarojen väliin, hän rojahtaa maahan, ja sitten häntä potkaistaan läskiperseelle, isku tuntuu pillussa asti, ja he sanovat, mitä he sitten sanovatkaan, en muista enää, minä en halua muistaa. Ruma läski lesbo persereikä kyrpä jne jne jne satunnaisten lauserakenteiden yhteydessä, se ei nyt ole niin kauhean olennaista. Ja sitten he lyövät häntä nenään, ja lopulta hän istuu itsenäisyyspäivän juhlissa itkuisena ja nenä verta valuen, eikä kukaan välitä. Ja miksi välittäisi. Ihmisrepale, olisi saanut kuolla kohtuun, reppana.

Sen itsenäisyyspäivän jälkeen tapahtuu ihme, joka kuitenkin tyssää alkuunsa. Se kuuluisa joulukuun päivä, hämärä ilta, minä, äiti, luokanohjaaja, kuraattori. Kuraattori sanoo: he eivät tiedä mitä he tekevät, heillä on varmaan omia ongelmia, muista murrosikäsi. Lopuksi kuraattori sanoo: muista, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Ja viimeistään, viimeistään siinä kohdassa se tyttö, minä, ymmärrän, miten asia on: minä en ole lainkaan niin arvokas kuin muut. Olen tiennyt sen sisimmässäni kenties aina, mutta nyt minä ymmärrän sen sanojen kera. Kuraattori ikään kuin alleviivaa ristiriitaa: sinä et tarvitse apua, sinua ei tarvitse suojella, mutta sinä ole yhtä arvokas kuin muut.

Silloin minä ymmärsin, että kaikki kaunis, mitä minulle sanotaan tai on sanottu, on valetta.

Syömishäiriö on pahimmillaan. Ahmin, oksennan, ahmin, paastoan, ahmin, enkä laihdu kiloakaan.

Anelen, rukoilen heitä kyynelet silmissä: armoa! Antakaa minun olla! Antakaa minun nyt vain mennä!

Unissani tulitan heitä konekiväärillä.

Minä vihasin itseäni, se on ilmiselvää. Kuka vain olisi minun asemassani vihannut, ja niin sen pitääkin mennä. En kuitenkaan sanonut sitä koskaan enkä edes kirjoittanut. Lauseena "minä vihaan itseäni" on jo lähtökohtaisesti osittain epätosi, sillä se kyseenalaistaa itsensä. Jos tila on itseviha, luonnollisesti on myös mahdollista, että sille on olemassa vastakohta, joka on kai itsensä rakastaminen, ei kuitenkaan itserakkaus. Ihminen, joka sanoo: "minä vihaan itseäni", tiedostaa  usein asian laidan ja ymmärtää, ettei kyseessä yleensä ole normaalina pidetty tila. Toki jokainen meistä kokee hetkittäisiä itseinhon tunteita, esimerkiksi sovituskopissa kun farkkujen vetoketju ei menekään ylös, mutta kyseessä on tunne, ei pitempiaikainen tila tai identiteetti.

Minä vihasin itseäni, mutta kyse oli tosiasian tunnustamisesta: minä olen hirviö.

Pohjimmiltaan myös yläasteen tapahtumissa oli kyse minun alemmasta moraalistani ja siitä, että sisimmältäni olen paha. He osasivat ehkä täsmentää pahuuttani paremmin kuin lapset ala-asteella. Minun pahuuteni kulminoitui siihen, että olen itsekkäämpi kuin muut. Tarkemmin voisi sanoa, että itserakas. En osaa ottaa muita ihmisiä huomioon niin kuin syytä olisi. Ajattelen ensimmäiseksi omaa etuani enkä käsitä, että muut ihmiset ovat aivan yhtä tärkeitä, paitsi että he ovat vielä tärkeämpiä, ja sekin on ongelmallista: en ymmärrä ottaa paikkaani heitä alempana. Itserakkauteni taas korostui yläasteaikana siten, että tein kamalasti töitä numeroiden eteen ja sain luokan parhaat arvosanat. Kerskailin niillä ja kuvittelin, että olen muita parempi. Kaiken huippu oli se, kun voitin valtakunnallisen kirjoituskilpailun. Minun olisi pitänyt ymmärtää olla osallistumatta. Mutta tietysti osallistuin, koska halusin näyttää, että olen muita parempi. Olin ja olen itsekäs, itserakas, itsekeskeinen. Minunlaisilleni ihmisille on itse asiassa aika hyvä sana: narsisti. Narsistit eivät voi ymmärtää, että muut ihmiset ovat yhtä arvokkaita kuin he. Yleensä narsistit ovat kuitenkin muita tyhmempiä. Sekin pitää paikkansa minun kohdallani.

Vanhemmatkin ovat alkaneet kyllästyä. Heidän ehdoton rakkautensa on alkanut muuttua epävarmemmaksi. Ensin he pettyvät usein, pettyvät synkkään lahnamaiseen tyttäreensä. Sitten he lakkaavat pettymästä; he eivät odota enää mitään.

Myös ajatukset lähtemisestä ovat voimakkaammat kuin koskaan. Nyt lähtemisen luonne on kuitenkin muuttunut. Aiempina vuosina, niinä vuosina joina se pieni tyttö katseli asvalttia neljännestä kerroksesta, hän on nähnyt lähtemisen vaihtoehtona. Tähän mennessä muut vaihtoehdot ovat kuitenkin karsiutuneet pois, ja lähteminen on ainut jäljelle jäävä mahdollisuus, ja siitä on tullut vääjäämätöntä. Kysymys on ajasta.

Ja kun seuraavana keväänä jäät lähtevät, se on lähempänä kuin se on koskaan ollut tai tulee olemaan. Tyttö on ihmisen raato, voi mikä ihmisraato hän on, melkein kävisi sääli ellei kaikki olisi sellaiselle vialliselle mitättömälle ihmisyyden pilkalle niin oikein. Hän syö enää pelkkiä omenia ja lukee vain loppukokeisiin. Olisi mahdollista, että lähtö tapahtuisi noinvainkin, tietysti yleensä se vaatii suurempaa taistelua, mutta buliimikon sydän on oikukas ja saattaa lopettaa toimintansa milloin vain, ja oi kunpa olisi lopettanut, sehän olisi ollut kaikkein inhimillistä aivan kaikkien elollisten kannalta.

No niin. Jäät lähtevät. Kun tyttö kävelee maaliskuun viidentenätoista padolle, lähtö olisi voinut tapahtua silloin. Hän kääntyi kuitenkin pois. Heikkohan hän oli siinäkin mielessä, hän ei uskaltanut edes hypätä. Jotkut tytöt ovat uskaltaneet.

Ei tyttö kuole. Mutta hän tietää, että lukiossa hän tulee kuolemaan, koska hän murtuu sen työtaakan alle. Väkivalta häntä kohtaan päättyy hetkellisesti, kun tulee kesä. Hän on tosiaan päässyt peruskoulusta ulos ja hän on edelleen elossa.

Niinä päivinä tyttö on silti hyvillään. Hän ajattelee, että ehkä väkivalta on nyt ohitse, ja lukiossa voi aloittaa alusta, ja jos ei nyt saada ystäviä, niin ainakin olla rauhassa. Siksi on melko kummallista, että hän menee padolle taas heinäkuussa vähän syntymäpäivänsä jälkeen. Niinä päivinä hänet valtaa järkytys, joka vain pahenee seuraavien kuukausien aikana. Väkivalta on ohi, kiistatta, toistaiseksi. Mutta tämä ei lopu silti. Ei hänestä silti tule iloista. Eikä hänelle toden totta avarru tulevaisuutta noinvain ykskaks. Se, että hän on arvoton, ei muutu mihinkään, vaikka olosuhteet muuttuisivat.

Niin hän menee lukioon, ja sitten tapahtuu taas viidennen ja kuudennen luokan ihme: hän saa ystäviä, hän saa ystävistä kullanarvoisimman, jonka kanssa hän tuntee itsensä onnelliseksi. Hänen hartiansa kevenevät, hän alkaa tehdä nuorten asioita. Hän palaa jälleen yhdeksi, minuksi. Hän nauraa. Minä nauran.

Hän lähenee ja hän on jälleen minä. Uskallan käyttää yksikön ensimmäistä.

Älkää silti kuvitelko, että se loppui peruskouluun. Minut on merkitty. Kyllä minun alempiarvoisuuteni näkevät muutkin peruskoulun jälkeen. Mutta enää se ei tunnu samalta. Mikään ei koskaan tule olemaan niin kamalaa kuin se, mitä minulle tapahtui peruskoulun viimeisinä vuosina. Vaikka minulle sanottaisiin kuinka rumia sanoja, tuskin noita sanoja voi ylittää. Ja toisaalta: minä olen jo tottunut.

Lukiossa saan seksiviestejä saman koulun pojilta, pilkkaviestejä, viestejä joilla huonommuuttani alleviivataan. En edes tunne näitä poikia.

Lähden vaihtoon Saksaan ja päädyn perheeseen, joka pilkkaa vajavaista saksantaitoani.

Lukion jälkeen kaveriporukkani kääntyy minua vastaan ja heittää minua lautapeliä pelatessa pelinappuloilla, enkä tosiaankaan tiedä, mitä olen yhtäkkiä tehnyt, ja he yrittävät saada minut itkemään.

Ja kun minulle tuntematon mies työntää bileissä kätensä housuihini ja raiskaa minut sormillaan, en jaksa olla yllättynyt. Sitä paitsi olin niin kännissä kuin käki, oksensin ylioppilaslakkiini ja hukkasin sinä yönä kenkäni, jotka eivät edes olleet minun vaan siskoni. Vappu, ja yöllä satoi maan valkeaksi. Vuosia myöhemmin minulle valkenee, ettei minua itse asiassa ole ennen raiskattu. Kokonaiskuvassa se on sitä paitsi aivan yhdentekevää. Minun sydämeni raiskattiin jo niin monesti, ettei yksi kerta oikeastaan lisää tee, onko pillu edes yhtä arvokas ja merkityksellinen kuin sydän. Ja minähän olin päissäni. Niin kuin väkivalta yläasteella oli perusteltua ja oma vikani, oli raiskauskin omalla tavallaan.

Näinä päivinäkin sitä tapahtuu. Minä en välitä. Minut on merkitty. Ei se ole ihme, että tuntematonkin ihminen saattaa yhtäkkiä haukkua minut. Julkisella paikalla käskeä minun painumaan muualle, niin teki kerran yksi, älä tule tänne kun et osaa olla. 

Lukion alussa minulle kuitenkin jo valkeni se, mistä tässä kirjoituksessa puhun. Minä olen vankina ikuisesti. Minä en koskaan pääse lähtemään.

Esimerkiksi: Lukiossa ajattelin myös lähtemistä. Se on kai minulle tyypillinen ajatuskulku. Lähtemisen käsite oli kuitenkin muuttunut konkreettisemmaksi. Minä ajattelin lähtöä toiseen paikkaan. Suurin osa piinaajistani oli mennyt yläasteen jälkeen ammattikouluun, mutta ne, jotka olivat tulleet lukioon, katsoivat minua päivittäin ja osoittivat katseellaan: kyllä me tiedämme, mikä sinä oikein olet.

Lopulta päätin, että on lähdettävä oikeasti, edes hetkeksi. Hain stipendiä ja sain sen, pääsin vaihtoon Saksaan. Minä ajattelin, että nyt minä olen vapaa. Minä olen täällä, eikä kukaan tunne minua. Ja niin väärässä minä jälleen olin. Sillä vaikka kaikki olivat minulle ystävällisiä, minä en osannut olla heidän kanssaan oikein. En saanut sanaa suustani. Olin ahdistunut ja synkkä. Siellä se varsinaisesti minulle valkeni: voin olla vaikka missä, ja silti minä olen sama, eivätkä he koskaan päästä minusta irti. He seurasivat minua tännekin.

Sitten aloin ajatella lähtöä yhä kauemmas. Lähtöä Aasiaan vapaaehtoistyöhön, se oli suunnitelmani. Kai minä halusin jotenkin hyvittää sitä, että olen paha, itsekäs ihminen. Mutta samalla se näyttäytyi minulle pakona. Jos olisin vuoden poissa, tulisin ehkä erinä takaisin. En koskaan päässyt lähtemään, ja mihin minä olisin muuttunut, läpikotaisin paha ja huono ihminen. Sitä paitsi he olisivat seuranneet minua sinnekin. Mikä järkytys se olisi ollut: matkustan 10 000 kilometriä ja olen silti ihan sama.

Menneisyyteni ei tule koskaan, ei koskaan jättämään minua. Enkä minä tule koskaan jättämään sitä. Minä en koskaan pääse pakoon.

Sillä nyt on käynyt näin: kaikkien näiden ihmisten persoonat ottavat yhtäkkiä hämärän hahmon muodon. Heidän persoonansa, heidän siluettinsa oikeina ihmisinä ovat hämärtyneet ja muuttuneet muodottomiksi, heistä on tullut yksi sumea hahmo. Yksittäinen hahmo irtoaa toisinaan rivistä ja palaa luokseni omana itsenään, mutta silloinkin hänen taustallaan seisovat muut, se hahmoton massa, se joka puhuu minulle, minusta, minunakin. 

He eivät ole lähdössä yhtään mihinkään. Vai pikemminkin näin: tyttö ei ole lähdössä yhtään mihinkään. Tytöstä kasvaa nainen, siinä vaivihkaa, ja hän on edelleen heidän luonaan.

He ovat unohtaneet, mutta heidän kätensä, kymmenet kädet, pitelevät tyttöä tiukasti otteessaan. Käsiä on kaikkialla, ne painavat tyttöä maahan, kuristavat hänen kaulaansa, peittävät hänen silmänsä, kiskovat tukasta. Heidän kyntensä painavat tytön ihoa silloinkin, kun tyttö on sinänsä turvassa.

He eivät koskaan päästä minua menemään.

He ovat saaneet jatkaa elämäänsä. Minä en koskaan. Minun elämäni?

He ovat kaikkialla. He olivat autokoulussani, ylioppilaskirjoituksissani, ylioppilasjuhlissani, pääsykokeissani, kesätöissäni, kandiseminaarissani, opiskelijabileissä. He tulevat kanssani ruokakauppaan, treffeille, elokuvateatteriin, konserttiin, työhaastatteluun, suihkuun, sovituskoppiin, jumppaan.

Minusta tulee aikuinen. Minä pääsen yliopistoon. Minä muutan toiseen kaupunkiin. He seuraavat minua sinnekin.

Jumpassa he seisovat takanani ja nauravat, he kommentoivat persettäni vieläkin niin kuin silloin. Sovituskopissa he riemastuvat, kun farkut eivät menekään ylös, läskipersehorolesbosaatana. Kesätöissä he saattavat kahden jäätelöpallon välillä sanoa yhtäkkiä: tapa ittes. En kehdannut pitää kunnollisia ylioppilasjuhlia, koska ajattelin, että itserakkauteni vain korostuisi.

Edelleen he pitävät hiuksiani, kun minä oksennan. Kun ravintolaillallisen jälkeen oksennan vuohenjuustoa ja creme bruleeta, he ovat siinä, minun vieressäni. Täydellinen alennustila: en pysy jalkojeni päällä, mutta voisin sotkeutua omiin ruumiineritteisiini. Ja siinä he seisovat, he näkevät minut. Voi mikä säälittävä raukka, söi creme bruleeta, kuinka se kehtasi, kärsi nyt läski.

He olivat valmiina heittämään minua terävillä esineillä, kun seisoin luokan edessä ja esittelin opinnäytetyötäni. Osumaa ei tullut, mutta vaara oli. He huutavat lihavaa sikaa jokaisen kakkuhaarukallisen kohdalla. He taputtivat, kun kaadoin kahvin. Se tapahtui tänään.

He ovat minun ystävyyssuhteissani. He ovat minun ystävissäni. He ovat ne, jotka koska vain voivat kääntää selkänsä, lähteä juoksuun ja jättää minut yksin seisomaan keskelle koulun pihaa. He voivat koska tahansa keskustella selkäni takana: huomaatteko, millainen se on, oletteko huomanneet, että se on ihmisen kuvatus oikeastaan, ja niin paha, pitäisikö sitä alkaa vältellä?

He tulevat myös minun sänkyyni. Mies voi olla kuka vain. Saatan rakastaakin häntä. Miehen erektio lopahtaa, he sanovat: miten kukaan voisi tuollaisesta ihrakasasta kiihottua. Minä kiipeän miehen päälle, mutta he sanovat: tuossa asennossa läskisi vain korostuvat entisestään. Minä elehdin ja äännehdin, koska niin on tapana, minä suostun rumiin ja likaisiin asioihin, koska ulkonäölliset puutteet on korvattava jollakin. Spermaa hiuksissani minä kiemurran, rakasta mua. He sanovat: ei kukaan voi sinua rakastaa.

Sen näkee minusta, he ovat minun parisuhteessani, mies on parisuhteessa heidän kanssaan, vaikka mieleeni on vuoden aikana kirvonnutkin ajatus: minun parisuhteeni.

He ovat minun parisuhteissani, ja yhden parisuhteen he jo tuhosivat. Minä käännyin pois, koska arvelin, ettei mies minua rakastaisi - tietenkään rakastaisi, sinua ei voi kukaan rakastaa - ja sitten mies lähti.

Toiset miehet näkevät rikkonaisuuteni, eivätkä he kestä sitä. Eivät he jaksa pitää pystyssä ihmistä, jolla ei ole elämään edellytyksiä, he haluavat vahvan naisen, joka hymyilee ja vain hymyilee. Nyt minä tiedän sen: minun on hymyiltävä. Hymyillä minä kyllä osaan, kyse on mekaanisesta lihasten liikkeestä, joka lähtee aivoista, eikä sen maskin taakse tyhmempi näe. Niin tyhmä minä en enää ole, että antaisin itseni, että luottaisin. Kaikkea minun sanomaani voidaan käyttää minua vastaan.

Minä huijasin kaikkia miehiä, joita olen rakastanut. Minä nauroin teennäisesti. Yksikään lihas minussa ei rentoutunut, vaikka minä elehdin naurua. Minä en koskaan kysynyt: kuka on se nainen, joka flirttaili sinulle Facebookissa?, vaikka minä mietin sitä yöt pääksytysten, ja he sanoivat: se on se nainen, jota miehesi panee, kun ei kestä panna sinua. Minä sanoin: sillä ei ole väliä, vaikka sillä oli. Miehet sanoivat: sinä olet onnellinen, iloinen ihminen, joka nauttii elämästä. Minä katsoin heitä kalvon läpi. 

Miehet eivät tiedä, ja luoja varjele jos tietäisivät. Nainen heidän allaan näyttää toden totta naiselta, hänen ihonsakin tuntuu miltei kuin kenen tahansa iholta, he voivat koskettaa sitä ja se on kimmoisa, mutta näkisivätpä he sen alle, kun he näkisivätkin naisen sinä ihmisen varjokuvana, elimistönä jota kasvainrihmasto peittää, repaleena joka nainen on, luoja paratkoon, onko se nainen ollenkaan, se hengittää hiilidioksidia ja saasteita. Se on loinen kyljessäsi, mato vatsalaukussasi, eliö joka kalvaa sinua sisältäpäin.

Eräinä päivinä valehtelen silmät kirkkaina ja vailla kovin suuria säröjä. Olen kuin pahin psykopaatti. Minä laitan huulikiiltoa ja mekon ja verkkosukkahousut, ja miehet tarjoavat drinkin, kehuvat kauniiksi ja puristelevat tanssilattialla persettäni. Pahimpia ovat päivät, joina uskon itsekin, ja sitä pahempia päivät, jotka seuraavat sen jälkeen, päivä voi olla samakin. Joinakin päivinä minä tosiaan uskon, näen itseni yökerhon peilistä seitinohuen kuohuviinikännin sumentaessa ajatukseni, ja minä katson, miten kaunis nainen minua katsoo takaisin. Joinakin päivinä ei tarvita seitinohutta kuohuviinikänniäkään. Minä nousen junaan kuin olisin kuka tahansa. Minä viittaan luennolla kuin olisin relevantti. Minä kirjoitan nettiin ajatuksiani kuin ne olisivat.

Sitten tulee päiviä, joina minä tiedän totuuden, mutta olen välittämättä siitä. Minä katson itseäni peilistä: alkava kaksoisleuka, esiintunkeva sänki sääressä, finni poskessa, tummat silmänaluset, juurikasvu, rasvoittunut tukka, jenkkakahvat, raskausarvet, selluliitti, eritteet ja hajut. Ja minä päätän: entä sitten. Mitä jos kuitenkin. Minun elämäni. Minä puen vaatteet päälle ja minä menen ruokakauppaan. Minä haaveilen parisuhteesta ja käyn nettitreffeillä. Minä määritän sentit ja kilot Suomi24-treffipalstan tietosarakkeeseen ja mietin, kirjoittaakohan joku silti, ja jos kirjoittaa, onko lukenut tarkkaan vai toivooko, että numerot olisivat joskus erit. Minä pääsen opiskelemaan yliopistoon. Minä harrastan seksiä. Minä pidän blogia. Ja minä mietin: ehkä minä voin silti elää. Minä olen tällainen, minä olen hirviö ja sisältä pelkkää tummaa haisevaa limaa, mutta minä voin silti elää, minä käyn nettitreffeillä ja petyn, ja mies pettyy.

Kyllä minunlaisenikin olennot elävät elämänsä kunnes jokin korkeampi taho heidät aikanaan korjaa. Heillä ei ole edellytyksiä onnelliseen, täysivaltaiseen elämään, mutta heillä on kohtuulliset edellytykset elämään noin ylipäänsä. Kyllä hekin voivat joskus olla tyytyväisiä. He elävät eri lainalaisuuksien alla, he kyseenalaistavat kyllä olemassaolonsa oikeutuksen, mutta he jatkavat elämäänsä.

Joskus olen miettinyt, onko olemassaoloni tarkoitus olla ponnistuslautana kyvykkäämmille elollisille, jotka voivat korottaa itsensä painamalla minua alemmas. He eivät välttämättä voisi menestyä, jos eivät löisi jotakuta alas. Näin he todistavat muille valtansa.

Minä istuin kolme vuotta terapeutin sohvalla.

Huomaatko jatkumon, terapeutti sanoo, sinun elämäsi toistaa samaa kaavaa.

Minä huomaan.

Minun elämäni on matka epäonnistumisesta toiseen. Lasten pisteestä pisteeseen -tehtävä, jonka tekijä osaa tarpeeksi monta pistettä yhdistettyään arvata jo ennalta, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minä etenen pisteestä pisteeseen, virheestä virheeseen, hylkäämisestä hylkäämiseen. Minun elämäni on nöyryyttävä sarja epäonnistumisia. Ensin katsoja nauraa, sitten itkee, sitten vaan hymähtää säälivästi. Useimmat ehtivät vain nauramaan.

Toisistaan riippumattomat ihmiset sukupuolesta, iästä ja asemasta riippumatta näkevät minut. He näkevät lävitseni; he näkevät, mikä minä olen. Joskus jopa yhdellä vilkaisulla he tietävät, kuka minä olen, ihmisraato ja raadonsyöjä, ihmisen irvikuva. Jopa tuntemattomat ihmiset näkevät, julkisilla paikoilla he käyvät kiinni kivuliaimpaan kohtaan aina edes tietämättä, mikä se kivuliain on. He alleviivaavat minun moraalista alemmuuttani ja itsekkyyttäni. Yksi teki niin kirjamessuilla 2015. En erittele heitä tämän enempää, sillä merkittävin rooli on annettava niille, jotka persoonaani, olemustani ja sisimpääni ovat päässet tarkastelemaan vielä lähempää.

Huomaatko jatkumon? terapeutti kysyy, ja minä huomaan. Koko maailma on sinun vihollisesi. Ja koska ihmiset ovat toisistaan riippumattomia, syyn on oltava sinussa.

Siihen mennessä minä sen jo tiesin.

Minä istun kolme vuotta saman terapeutin sohvalla. Terapeutti on mieltynyt evoluutiopsykologiaan ja selittää, että ryhmän tapa pysytellä yhtenäisenä on tunnistaa ryhmästä heikoin elollinen ja tuhota tämä. Ainut keino välttää olemasta ryhmän heikoin on tehdä jostakusta muusta heikompi. Ihminen on eläin. Ja: minä olen ryhmän heikoin. Ja vaikka kuinka yritän painaa muita itseäni alemmas - sillä sekin onnistuu toisinaan, onhan muissa ihmisissä puutteita joita minussa ei ole, joku on minua köyhempi, jollain toisella on ärrävika, joku on lihava - tunnen siitä vain pahaa oloa ja lisää itseinhoa enkä enää tiedä, kuka olen.

Kyllä minä tiesin. Heikko, niin voi sanoa. Heikot hävitetään. Maailma toimii niin. Me emme olisi selvinneet, ellei kivikaudella jo olisi jätetty laumasta niitä, joilla ei ollut edellytyksiä elää kovaa elämää.

Minä lopetan terapian. Minulla oli kolme vuotta ja toivoa, että kaikki muuttuisi paremmaksi, mutta kaikki se paha vain betonoitui, ja nyt ei ole enää toivoakaan, ja minä ymmärsin, että minut on tuomittu kulkemaan tätä noidankehää koko minun elämäni ajan. Ruumiini ja sieluni on raiskattu. Mikään ei ole minun enää, jos on koskaan ollutkaan. Yhtä hyvin voin lähteä.

Sitten yhtäkkiä minä pääsen opiskelemaan alaa, jota olen aina halunnut opiskella, ja minusta näyttää siltä, että minulla on tulevaisuus. He sanovat: et sinä pysty siihen, mitä sinä oikein ajattelit.

Sitten minä tapaan miehen. Minä haluan huutaa hänelle kurkku suorana: rakasta mua! Mutta he sanovat vain: ei sinua voi kukaan rakastaa. En voi saada edes tätä, vaikka minä niin toivon. Kun mieskin lopulta näkee, mikä minä olen, peli on menetetty. Pahin pelkoni on, että hän näkee minut niin kuin he näkivät minut. Pelko ei jätä minua rauhaan.

Mikä tahansa hetki voi olla se, jona hän kääntyy ja juoksee nauraen pois, sinä tosiaan hetken kuvittelit, että sinua voisi rakastaa.

Ja silloin minä tajuan, ettei tämä elämä ole minua varten. Minun on pakko lähteä.

Päästä minut.

Päästä.

minut.

menemään.

Kyynelsilmin minä olen anellut. Kontallani, ryömien.

Päästäkää minut menemään.

Antakaa minun mennä.

Rukoukseni muuttuu pieneksi piipitykseksi, yhtä säälittäväksi kuin minä itse olen.

Minä makaan koko kesän sängyssä ja mietin lähtemistä. Lähtemiseen on tullut uusi sävy. En halua kuolla, koska en haluaisi elää. Minä haluan kuolla, jotta kipu loppuisi, jotta nöyryytys loppuisi. Niin yksinkertaista se on, ja onko se liikaa pyydetty. Toivon, että kivun voisi lopettaa ilman että lopettaa elämää, ja mietin, kannattaisiko minun mennä päivystykseen ja ehkä sitä ennen varmuuden vuoksi vetää ranteet auki, ja kumpaan suuntaan.

Mutta nyt minä ajattelen toisinkin. Minä ajattelen: minun elämäni.

Ikkunassani on sälekaihtimet, ja aurinko siilautuu niiden läpi. Minä istun vankilassani. Aurinko liikkuu, minä en, varjojen paikat vaihtelevat, kunnes on aivan pimeää.

Minun elämäni. Minä en voinut tehdä siitä elämisen arvoista, mutta minä voin päättää sen päättymisestä, edes siitä. Antakaa minulle oikeus edes siihen. Älkää sitoko minua lepositeisiin, minä en tarvitse enää ainuttakaan kahletta ranteeni ympärille. Minä voisin jo mennä. Minulla on monta purkkia Ketipinoria ja Alproxia, eikä pullo viinaakaan olisi pahitteeksi. Minä olen väsynyt.

Minä olen nyt valmis.

Niinä päivinä minä mietin minun tytärtäni. Hän ei ole vielä täällä, hän on vasta matkalla. Hänet jonain päivänä muodostava munasolu uinuu jossakin munasarjani sopukassa odottamassa sitä nopeinta siittiötä. Ehkei häntä koskaan tule. Mutta jos tulee, minä alan vihata itseäni niin paljon, että tapan itseni. Jos tyttö tulee nyt, hänestä tulee samanlainen kuin minusta, ja hän kärsii saman ja ehkä enemmänkin. Abortti olisi silloin armollisempi.

Minä ajattelen miestä. Hän on vielä siinä, kosketusetäisyydellä, ja minä uskallan jo vähän. Hän voi kadota koska vain niin kuin kaikki minulle rakas katoaa. Mutta minä haluaisin pitää hänet. Minä kurkotan kättä häntä kohti ja tajuan: hän haluaa minut; hän ei halua heitä. Hän haluaa minut.

Sängyssäni katselen ympärilleni. Jaksan juuri ja juuri nousta istumaan, kauhun värittämät silmäni näkevät hädin tuskin. Yöpöydällä vieressä on puhelin. Ystävät kysyvät: missä sinä olet? Oletko sinä vielä? Yksi sanoo: minä halusin pitää sinut. Minä en jaksa vastata. Minä katson lasittunein silmin eteeni ja tiedän, etten minä voi palata tähän.

Minun elämäni?

Virheestä toiseen. Epäonnistumisesta toiseen. Pisteestä pisteeseen ja viimeiseen pisteeseen. Tämän opin kolmen vuoden terapiassa.

Minun elämäni. Nämä kolmekymmentä neliötä, joitakin kirjoja ja harvoja ystäviä. Minun elämäni, eximian paperit ja kandidaatintutkinto. Yksi puolivalmis romaani. Ei siinä paljon mitään ole, mutta ainakin ne kaikki ovat minun.

Ja minun kehoni sitten. Se on kuulunut vuosien mittaan vaikka kenelle ja kaikkein vähiten minulle, enkä paljonkaan jaksaisi puolustella, jos joku nyt haluaisi käyttää sitä hyväksi. Mutta silti se keho on ollut minun elämäni edellytys, ja onhan se aina minua puolustanut, pyrkinyt jatkamaan elämää vaikka inhimillisintä olisi ollut lakata toimimasta. Minä olen asunut siinä.

Minä ajattelen sitä kaikkea. Minun elämäni, minun elämäni. Minun avioliittoni, minun asuntolainani, minun työpaikkani. Minun lapseni, minun tummatukkainen tummasilmäinen tyttöni siellä sysipimeässä odottamassa olemassaoloaan, minun pieni tähtisilmäni, mustikkasuuni, neilikkanenäseni ruusuntuoksu, minä en voi tehdä tätä sinulle. Minä en voi ottaa sinua käsivarsilleni, 10 apgar-pisteen kääröni täynnä tulevaisuutta, ja antaa sinun naurusi sammua kohinaksi, hymysi kääntyä ylösalaisin, sinun lämpösi haaleta, sinun haaleta, vaaleta ja haihtua. Minä en koskaan anna sinua niille miehille, niille tytöille, niille pojille, niille, jotka ovat valmiita sinut särkemään, tukahduttamaan, tuhoamaan. 

Ja kun minä ajattelen tyttöäni, unikonsiementä surusilmää, pikkuista kukkaa kämmenellä, tähteä taivaalla, pikku pikku timanttia sydämessäni, minä tajuan, ettei tämä voi jatkua. Minä voin uhrata itseni sata kertaa, mutta häntä minä en uhraa, ja siksi minun on lähdettävä.

Teidän on nyt annettava minun mennä.

Olen alkanut tehdä jo lähtöä. 

Olen alkanut. Mutta mitä minä alan lähteä, sitä kovemmin he panevat vastaan, se panee vastaan, kuka sinua oikein rakastaisi, narsisti, nainenkohan, arvoton paskakasa jonka kuka vaan voi polkea kenkänsä alle kas näin, ja minä muistan taas paikkani.

Oikeastaan se lähtö, joka murtaa kahleita, on vaivihkaista ja tarkoituksetonta, minä en huomaa sitä edes itse. Kun näen opiskelukaverin arvioivan katseen, minä käännänkin omani pois ja jatkan tekemistäni. Kun joku arvostellen ihmettelee, miksi teen vaikeannäköisesti vasemmalla, minä en lopetakaan tekemistä, vasen on minulla vahvempi, eikä kukaan heistä sanokaan, että vammainen vasuri vajukki. Luokassa selitän oppilailleni paljon käsilläni, ja vaikka he sanovat: vitun pakkoliikkeinen tourettehoro, minä jatkan käsillä selittämistä.

Sitten saatan pitää esitelmän, ja vaikka he ovat koko ajan valmiit heittämään minua terävällä esineellä, minä pidän esitelmän silti, ja saan siitä hyvän arvosanan. Opettaja sanoo jopa: suullinen esityksesi oli erinomainen! He sanovat tietysti: itsekeskeinen paska. Ja he sanovat: mitä sinä kuvittelet itsestäsi. Mutta silloin jo heidän vaikutusvaltansa on alkanut mureta. Yksi kahle on katkennut.

Yhtenä kesänä lähdin taas Saksaan. Se oli elämäni parasta aikaa. Tapasin sielunkumppanini. Hän oli tullut kymmenentuhannen kilometrin päästä. Hänen elämänsä oli kovin samanlainen kuin minun, hän kertoi siitä kerran baarissa. Yhdessä me kiipeilimme Marburgin kiipeilypuistossa, selvitimme vaikeatkin esteet ja lopulta uskalsimme hypätä vaijerin varaan luottaen siihen, että se kantaisi meidät maahan asti, ja se kantoi. Se oli lopun alkua.

He sihisevät vihaisina. He panevat yhä kovemmin kapuloita minun rattaisiini, niin että kun mies sanoo minulle jotain kaunista, minä käperryn sänkyyn itkemään tajutessani, että hän jättää minut heti kun löytää jonkun paremman, ja minä herättelin taas turhaa toivoa, joka murtaa minut yhä pahemmin. Niin minä makaan sängyssä ja köydet minun ympärilläni tiukkenevat, sydämeni puristuu entistä pienempään kasaan. He huomasivat, että minä yritin pakoa. He lujittavat vankilaani. He kaivavat vallihaudasta entistä syvemmän ja rankaisevat minua entistä rajummin, jos vain uskallan yrittää poistua.

Yhtenä perjantaina minä alan oppitunnilla ohimennen kertoa oppilaille tinnituksesta, siitä miten korvani tinnittävät ihan koko ajan, koska nuorena kuuntelin musiikkia niin kovaa. Huomaankin, että kaikki katsovat minua ja ovat hiljaa. He kysyvät lisää. Luokan häiriköt kysyvät lisää. He haluavat tietää. Tällaisten hetkien takia minä lähden.

Aamulla katson miestä pöydän yli. Hän lukee lehteä eikä huomaa, kun minä katson häntä, katson kunnes hän katsoo takaisin, ja hän hymyilee ja laskee taas katseensa, ja kun minä näen hänen hymynsä, minun sydämeni läikähtää yli. Se on ihan tavallinen aamu. Hän on ostanut jukurttia. Tiedän, ettei hän syö maustettuja jukurtteja itse. Hän ostaa niitä minulle. Tavallinen aamu. Tällaisia voi olla vaikka kuinka monta. Näiden aamujen takia minä lähden.

Yhtenä keskiviikkona minä alan taas kirjoittaa. Se on ehkä samanlainen keskiviikko kuin se, jona minä synnyin: ensin näytti pahalta, sitten alkoikin kirkastua. Minä alan taas kirjoittaa, sanoja tipahtelee ja minä olen ihan tyytyväinen. Sanoista tulee virkkeistä, virkkeistä kappaleita, tulee jopa yksi luku niin kuin yksi luku minun elämässäni, samanlainen toisensa perään, kunnes tulee loppu. Kirjoittamisen takia minä lähden.

Ja tyttäreni takia minun on pakko. Lapsi rakas, sinun takiasi on pakko lähteä. On luonnonlaki, ettei äiti koskaan vapaaehtoisesti luovuta lastaan pedoille.

Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Minä tarkistan säästötilini; säästin Kiinan-matkaan. Matkan sijaan minä menenkin terapiaan. Ja vaikka minä tämänkin terapeutin mielestä olisin lauman heikoin, minä haluan oppia, miten minä voisin siitä huolimatta elää. Tämä on kaikesta huolimatta minun elämäni.

Minä otan duloksetiinia. Minä otan ketiapiinia. Minä otan alpratsolaamia. Minä menen uimahalliin. Minä syön Sacher-kakkua, ja vaikka ajattelen sen oksentamista, en kuitenkaan tee sitä. Minä juon lasillisen viiniä ystäväni kanssa ja tiedän, että niin on hyvä. Ja kun hän sanoo: sinua minä rakastan, minä ajattelen: ai jaa.

Tuskinpa minä paranen. Mutta voihan sairaanakin elää.

Mies katsoo minua silmiin ja sanoo: sinä olet kaunis. Minä sanon: niinkö. Silloin kaikki äänet vaikenevat.

Minä alan taas kirjoittaa. Minä en voi mitään sille, mitä minulle on tapahtunut ja mitä minulle on tehty, mutta minä voin aina kirjoittaa. Minä olen kieltämättä reppana repale ja aina muiden riepoteltavissa, mutta tässä minä päätän. Minun tarinani he kertoisivat toisin. Minä kerron sen nyt näin. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä vapaammaksi minä muutun.

Ja kun mies katsoo minua ja puristaa syliinsä, hän näkee kaikesta huolimatta vain minut, vaikka minussa on monia muitakin. Mutta jotta hän voi saada minut kokonaan, minun pitää lähteä. Unelmissani minä tartun miekkaan ja lyön poikki jokaisen kahleen kuin uljas soturi. Kaikki ympärilläni räjähtää ja minä olen uudestisyntynyt. En minä synny uudesti enkä koskaan toiseksi. Minä olen ihan vain minä. Minä en voi sille mitään. Mutta mieshän haluaa minut. Hän ei halua supersankaritarta. Eikä hän halua heitä. Vaan minut.

Ehkä hän lähtee. En minä voi sanoa sitä. Hän voi lähteä, hänellä on siihen oikeus. Oikeus lähtöön on myös minulla, ja minä lähden nyt.

Tyttö rakas, ehkä jo viiden vuoden kuluttua sinä voit syntyä. Ja silloin minä olen vankka kuin muuri, jota sinä voit villiviininä kohota taivaisiin, eikä kukaan katkaise sinua, vaikka olet tällaisesta äidistä. Siitä minä pidän huolen. Minä voin murtua vielä vaikka kuinka monta kertaa, sen minä totisesti osaan, mutta sinua minä en niille anna.

Nyt on sen aika, lähdön hetki. Minä olen valmis. Minä olen jo pakannut. 

Nyt tuntuu siltä.

Tienlaidassa minä seison ja odotan kulkuneuvoa noutamaan minut. Päälleni sataa, se ei haittaa. Matkalaukku minulla on, mutta se on suhteellisen kevyt. En minä paljon tarvitse.

Kuuletko tuon äänen? Kahleiden napsahtelu poikki muistuttaa sitä samaa pauketta, joka kuuluu, kun jäät lähtevät.

Ehkä minä olen sitten ihan saatanan itsekäs, kun minä lähden. Minua on hakattu oikeaan suuntaan, minua on rankaistu, minun paikkani on osoitettu ja minun kuolemaani on toivottu, ja tässä minä silti seison, kiittämättömänä tien laidassa, niin minä vain jätän sen kaiken mitä he ovat minulle antaneet. Sanon: en tarvitse teitä enää. Ylimielisintä, mitä ihminen voi sanoa, ja onhan kammottavan itsekästä ajatella vain itseään.

Mutta onhan tämä kaikesta huolimatta minun elämäni.

Jälkisanat:

Kun kirjoitin tätä tekstiä, huomasin, että persoonamuoto vaihtui satunnaisesti ja vailla logiikkaa. Se varmasti vaikeuttaa lukemista. Päädyin lopulta olemaan korjaamatta pronomineja. Tein nimittäin kumman huomion: kun kirjoittamani asiat olivat erityisen kivuliaita, siirryin yksikön kolmanteen persoonaan ja puhuin tytöstä. Kun taas muutuin tekstissä itsenäisemmäksi toimijaksi, kuten kuvatessani lukioaikoja, aloin yhtäkkiä käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa. Tämä saattaa kertoa jotain siitä, miten koen kirjoittamani asiat. Ehkä niistä jotkut ovat edelleen liian kivuliaita kirjoitettavaksi minuna. Mutta nyt ne on kirjoitettu ainakin jotenkin.