Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Tässä puolustetaan väkivallan uhreja ja käsitellään syyllistämistä, jota he kokevat.
Olen henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. En pura näitä tässä postauksessa enempää, mutta mainitsen vain, koska tästä syystä tiedän, miten väkivallan uhrit välillä kohdataan. Lähtemisellä väkivaltaisesta suhteesta oli pelkkiä positiivisia seurauksia, joten toivon sydämestäni, että väkivaltaisessa suhteessa elävät pelastuvat. Tässä kirjoituksessa kuitenkin teen selväksi, miksei suhteesta lähteminen ole ihan vain sormiennapsautuksesta kiinni.
Lähes jokainen väkivallan uhri on kuullut suunnilleen tämän kommentin: Miten sinä et ole lähtenyt? Tai: Miksi et lähtenyt aikaisemmin?
Ja tyypillinen: Minä en tuollaista hyväksyisi. (Piiloviestinä, että kommentoija itse toimisi tilanteessa paremmin kuin uhri. En pidä tästä kommentista siksikään, että eihän kukaan meistä voi täysin olla varma, miten väkivaltatilanteessa toimisi, jos ei ole tilanteessa ollut.)
No, sen sellaista. On kuitenkin todella helppoa - aina, jokaisessa asiassa - neuvoa tietävästi, jos ei ole tilanteessa itse ollut. Kyllä minä tiedän! - Mutta itse asiassa et tiedä.
Toivon, että ihmiset edes yrittäisivät ymmärtää. Minun mielestäni uhrien syyllistäminen on julmaa ja sydämetöntä. Ikään kuin haluttaisiin tehdä jo valmiiksi kamalassa tilanteessa olevan ihmisen elämästä vieläkin vaikeampaa.
No, miksi se uhri ei vain lähde?
Ajatellaan väkivaltaista parisuhdetta. Yksikään parisuhde ei ala niin, että ensitreffeillä väkivallantekijä retuuttaa toista hiuksista pitkin lattiaa tai nöyryyttää henkisesti. Parisuhteet alkavat positiivisissa merkeissä. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan, väkivallantekijä pitää hyvänä, ostaa lahjoja. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Väkivallassa, aivan etenkin henkisessä väkivallassa, on myös sellainen piirre, että se alkaa pienistä jutuista. Ihan vaan huomautuksia, nopeita ja pieniä. Sitten ne kasvavat ja käyvät yhä nöyryyttävämmiksi. Hiljalleen kuumenevassa kylvyssä kiehuu lopulta elävältä, mutta koska kylpy kuumenee hitaasti, ei aina huomaa, että tilanne käy vakavammaksi.
Ja mitä siitä seuraa? Uhri alkaa kävellä varpaillaan ja varoa itseään. Käytös muuttuu. Ei uskalla sanoa jotain asiaa, koska pelkää, että väkivallantekijä tarttuu siihen ja nöyryyttää ja nolaa ja vähättelee. Tai ei uskalla mennä ulos kavereiden kanssa, koska tunnelma kodissa kiristyisi sen jälkeen. Uhri alkaa suojella itseään. Ja sekin on todella tapa suojautua, vaikka näin ei koskaan pitäisi käydä. On inhimillistä, että haluamme välttää kivuliaat tilanteet. Se on täysin inhimillistä, eikä siitä pidä syyllistää.
Väkivaltainen suhde ei siis aina ole ollut väkivaltainen. Se ei myöskään ole väkivaltainen koko ajan. Onhan se hämmentävää, mutta ihminen on aika monimutkainen olento. Hän kokee ristiriitaisia tunteita, joista ei aina ota ihan selvää.
Syyllistävä kyseleminen ja alentava neuvominen tuovat uhrille kokemuksen, että hänellä ei ole itsenäistä toimijuutta. Olen surkea luuseri, joka ei tähänkään kykene. Kun uhrille tulee kokemus, ettei hän kykene tähänkään eikä hän ole itsenäinen toimija, hän ei saa kokemusta, että hänen olisi edes mahdollista lähteä väkivaltaisesta suhteesta.
On vielä eräs seikka, joka ennen kaikkea pitää kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Se on se, että väkivalta tuhoaa uhrin itsetunnon. Kun tulee tarpeeksi pitkään nöyryytetyksi, ihminen alkaa tuntea itsensä surkeaksi luuseriksi. Kun ihmistä kohdellaan arvottomana - kun lähimmäinen kohtelee uhria arvottomasti - tämä alkaa pian uskoa, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Tämä alkaa ehkä jopa ajatella, että on ansainnut kaiken. Jotkut myös ajattelevat, että ehkä heidän käytöksensä todella on jotenkin provosoinut. Ehkä tosiaan ei olisi pitänyt mennä kavereiden kanssa niihin juhliin, syödä tuota croissantia tai pitää sitä paitaa.
Ihmisen pitää koota murentuneen itsetuntonsa kappaleet, jotta voi lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Ja siihen tarvitaan usein toisten tukea. Siksi uhreja pitää tukea, ei syyllistää! Se, että ihmisen kokemusta surkeudesta ja luuseriudesta vahvistetaan syyllistävillä kommenteilla, vain pahentaa tilannetta.
Ja miksi väkivallan uhri ei ylipäätään puolustaudu itse tilanteessa? Lyö tai sivalla takaisin, fyysisesti tai henkisesti.
Tosiasia on, ettei kaikista meistä ole siihen. Useimmat ihmiset eivät halua lyödä ketään, vaikka joskus tuntuukin, että se olisi paras tapa toimia. Voi ajatella, että nyt minä puolustaudun, mutta käsi ei vain nouse. Useimmista ihmisistä ei ole lyömään, koska useimmat meistä eivät kykene väkivaltaan. On myös tosiasia, että väkivaltatilanteessa useimmiten jähmettyy. On ihan loogista, että ihminen ei lähde kamppailuun, jonka todennäköisesti häviäisi. Sehän on vain itsensä suojelemista. Yritys välttyä pahemmilta ruhjeilta. Ja vaikka uhri voisikin voittaa kamppailun - yllätysmomentilla, esimerkiksi - ihmisen aivot toimivat niin, ettei noissa tilanteissa ajattele kovin järkevästi. Ne ovat uhkaavia tilanteita. Ylipäätään väkivaltatilanteissa ei yleensä ole aikaa pohtia ratkaisuja.
Henkistä väkivaltaa sisältävät tilanteet ovat aika absurdeja. Sanoiko se todella noin? Sanoiko siis todella? Kuvittelenko minä? Olenko hullu? Miten minusta välittävä ihminen sanoo noin? Miten kukaan sanoo noin? Miksi hän?
Siksi(kin) niihin on vaikeaa reagoida. Tilanteet ovat yleensä myös nopeita. Sellainen nopea sivallus, ja sitten tilanne jo vaihtuu, eikä vanhaan ehkä tule palattua.
Olen tajunnut jotain. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa ehkä ajatella. Mutta tilanteeseenhan voi palata. Siihen voi palata päivienkin kuluttua, ja pitemmänkin ajan kuluttua. On ihan ok sulatella ja miettiä, mitä sanoisi.
Sitten on vielä yksi syy. On tosiasia, että monet ihmiset, jotka ovat joutuneet kumppaniensa surmaamiksi, tapetaan vasta suhteen päättymisen jälkeen. Kostona, tai jotain. Niin, tekijä voi myös kostaa. Joskus kosto on kohtalokas. Ihminen pelkää. Toki väkivaltaiseen suhteeseen jääminenkin voi johtaa kuolemaan, se on selvä. Mutta jos ihminen pystyy nöyryyttämään kumppaniaan suhteessa, hän voi tehdä jotain vielä pahempaa suhteen päättymisen jälkeen. Totta kai sellaista pelkää.
Sain itse tällaisen viestin väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen jälkeen: "Sä tulet katumaan tätä koko ikäsi. Vielä mä sulle opetan, mitä menettäminen on." Pelkäsin tehdä rikosilmoituksen, koska se olisi saattanut johtaa väkivaltaan vielä todennäköisemmin, koska tekijä olisi kostanut kaiken. Tein kuitenkin ilmoituksen, eikä mitään tapahtunut. Koen nyt olevani turvassa. Mutta olihan se pelottava viesti. Entä jos hän olisi pahoinpidellyt, raiskannut tai jopa tappanut jonkun läheiseni? Olisin luultavasti potenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, ettei se olisi ollut minun toimijuudestani kiinni. Vaan hänen. Mutta itsesuojeluvaisto istuu ihmisellä vahvassa. Ei siitä pidä syyllistää. Me kaikki haluamme selviytyä. Väkivaltatilanne on niin äärimmäinen, etteivät ihmisen aivot toimi aina niissä parhaalla mahdollisella tavalla.
Lopuksi kerron, miten väkivallan uhri pitää kohdata ja mikä häntä todennäköisesti auttaa syyllistämistä enemmän.
Väkivallan uhri tarvitsee kuuntelijaa, ja hän tarvitsee empatiaa. Hänen kuuntelemistaan voi tukea kysymyksillä ja empaattisilla kommenteilla kuten olen niin pahoillani, että joudut kokemaan tuollaista, tai tuo on sinua kohtaan väärin. Hänen kanssaan voi puntaroida tilannetta. Joskus voi myös laskea plus- ja miinuspuolia - mitä hyvää seuraisi jäämisestä, mitä lähtemisestä. Näiden puolien laskemisen pointti ei tosiasiassa ole uhrin kannustaminen pohtimaan suhteeseen jäämistä, vaan se, että lähes poikkeuksetta uhri löytää suhteesta miinuspuolia enemmän ja lopulta alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa.
Sanoisin myös, ettei kannata liikaa kauhistella. Kun joku kuuntelee minua, haluan luottaa siihen, että kuuntelija kestää sen, mitä minä kerron. Ettei tilanne käänny siihen, että minun pitää lohduttaa ihmistä, jolle olen kertonut.
Ennen kaikkea väkivallan uhrille täytyy antaa kokemus siitä, että hän on itsenäinen toimija ja hän pystyy kyllä lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minut herättivät seuraavat lauseet: Sinä olet aikuinen ihminen. Sinä saat lähteä, ja sinä pärjäät kyllä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti