Toki siis käyn terapiassa. Minua kuunnellaan joka viikko, joskus kahdestikin viikossa. Saan kyllä puhua murheistani.
Välillä vain haluaisin puhua myös läheisilleni. Haluaisin kertoa, miten minulla menee, miten on mennyt, haluaisin kertoa läpikäymistäni vaikeuksista, koska ne vaikuttavat edelleen elämääni. Toisetkin kertovat minulle vaikeuksistaan. (Se tuntuu hyvältä. Olen luottamuksen arvoinen.)
Haluaisin vain itsekin joskus kertoa.
Mutta kaava on aina sama: Kun kerron, toinen kertoo oman kokemuksensa, yleensä pitkästi, ja sitten me keskustelemme hänestä.
Tietenkin keskusteluun kuuluu se, että toinen kertoo jotain itsestään, sitten toinen itsestään, ja niin edelleen. Mutta joskus olisi kivaa, jos pysähdyttäisiin minunkin kokemukseeni eikä vain mentäisi eteenpäin. Jos minulta kysyttäisiin joskus jotain. Menen niissä tilanteessa ymmälleni enkä tiedä, miten jatkaa omasta kokemuksestani. Aika usein on niinkin, ettei se toisen kokemus liippaa kovin läheltä omaani, vaan on ihan irrallinen tarina.
Vaikenen.
Yhteen yhteisöön jaoin tällä viikolla tilanteen, jossa kerroin olevani kyllästynyt siihen, miten isäni kommentoi ulkonäköäni. Kerroin myös syömishäiriöstä ja siitä, miten raskasta on, kun ei saa olla rauhassa. Toinen ryhmäläinen alkoi yhtäkkiä kertoa, miten hänen vanhempansakaan eivät hyväksy hänen lävistyksiään, mutta miten se ei haittaa, koska hän tykkää lävistyksistään. Hän kertoi siitä aika pitkästi. Tunsin itseni täysin sivuutetuksi, koska asiaani ei kommentoitu mitenkään. Se tuntui pahalta.
Eräässä ryhmäkeskustelussa hiljainen nainen halusi kertoa osastojaksostaan. Toinen kiirehti puhumaan päälle, että kyllä minäkin olen ollut osastolla, psykoosin takia, ihan kuin se olisi ollut kilpailu. Sydämeni särkyi, kun tämä hiljainen nainen yritti kerrankin kertoa jotain henkilökohtaista itsestään. Kysyin, mitä hän oli aikonut sanoa, mutta hän ei pystynyt palaamaan aiheeseen.
Vihaan sitä, kun käynnissä on hyvä keskustelu, ja joku tulee ja vaihtaa aihetta. Pilaa sen.
Yhdellä läheisimmistäni on todella vaikeita kokemuksia lapsuudestani. Kun kerron omastani - olihan minullakin kaikenlaista - hän kertoo heti omastaan. Sitten keskustelemme siitä. Ja tietenkin keskustelemme, koska hänen kokemuksensa ovat niin syviä ja kipeitä, ja hän ei käy terapiassa, hän tarvitsee jonkun, joka kuuntelee. Mutta kai minäkin olen hänen läheisensä, ei hän pelkästään minun.
Poikaystävä kysyy joskus, miten päiväni on mennyt. Se tuntuu järistyttävän hyvältä.
Toisaalta elämässäni on jonkin verran ihmisiä, jotka kysyvät, mitä minulle kuuluu, ihan vain, jotta saisivat kertoa omat kuulumisensa.
Ihmiset eivät kuuntele ymmärtääkseen vaan vastatakseen.
Jokainen rakastaa puhua itsestään. Ei se ole itsekästä. Sille pitäisi antaa tila. Ihan jokaiselle. Vastavuoroisesti.
Jokin aika sitten ajoin isän kanssa pitkän ajomatkan. Koetin kuumeisesti keksiä puheenaiheita, mutta isän kanssa se on vähän vaikeaa. Kerroin aikovani seuraavana päivänä tehdä bulgursalaattia, enkä ole ennen kokannut bulguria. Isä alkoi yhtäkkiä puhua, että kyllä hänenkin pitäisi pudottaa painoa, kun on sitä viime vuosina kertynyt. En osannut vastata mitään. Miten se liittyi bulgursalaattiini?
Muutenkin olen väsynyt laihdutuspuheeseen. Sitä tulee ihan joka paikasta.
Minulla on tapana esittää keskusteluissa muille kysymyksiä. Olisi kivaa, jos joku kysyisi joskus, mitä itse ajattelen asiasta. Tai jopa kysyisi minulta jotain ihan muuta!
Ja tietenkin voin kertoa omatoimisesti. Mutta se ei ole sama asia, ei vain ole.
Olen kiinnostunut muista. Miksi muut eivät ole kiinnostuneita minusta? Ei se ole tietenkään vaihtokauppaa. Mutta ei se saa olla myöskään yksipuolista.
Olen tajunnut, että lapsuudenkodissani ei saanut puhua vaikeista asioista. Äiti suuttui, kun otin vaikean asian esiin, isäpuoli taas kertoi, miten tuollaisesta ei pidä välittää. Isälle ei voinut puhua, koska isä ei ymmärtänyt.
Äiti tosiaan aina suuttui. Terapeutin mukaan se kumpusi hänen huolestuneisuudestaan; hän halusi huutamalla tehdä ongelmasta olemattoman. Ymmärrän sen kyllä. Se ei vain toiminut. En pysty kertomaan hänelle mistään. Ehkä siksi vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa kaikkien kanssa. Viime aikoina olen yrittänyt, mutta minut on sivuutettu.
Äiti myös puhui aina omista ongelmistaan minulle, jos silloin, kun olin aika pieni. Kun yläasteella minulla oli tosi vaikeaa, hän kertoi jatkuvasti omista työmurheistaan. Kuuntelin häntä melkein päivittäin. Hän ei koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Jos kerroin, hän vähätteli ja suuttui.
Äiti myös puhuu päälle.
Kuuntelen muita, koska tiedän, miten kipeä kokemus on, kun ei tule kuulluksi.
Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani. Niitä on vuosilta 2007-2017 kuusitoista. Kirjoitin usein, koska minulla ei ollut kuuntelijaa. Kirjoitan myös blogiin. Täällä saan kuulijoita, ja se tuntuu hyvältä, etenkin kun ihmiset ovat minulle tuntemattomia.
Silti: kunpa myös läheiseni kuuntelisivat. Silloin he voisivat ehkä myös ymmärtää.
Antaudun
Sulle antaudun
Sanat polttaa kurkussa
Tuntuu et tukehdun
Mä ymmärrän tasan tarkkaan mitä sä tarkoitat.
VastaaPoistaIhmiset on aika ajoin sietämättömiä pissapäitä.
Myös minä kirjoitan ajatukseni ennemmin ulos päästäni.
Olen viime vuonna lopettanuy kaksikin pitkää ystävyyssuhdetta, koska ne jämähti tiettyyn kaavaan ja mulla alkoi käämit palaa. Suosittelin näille kauniisti terapiaa tai vertaistukea - ihan mitä vain! Ulkopuolista apua.
Arvioi sinäkin tosi tarkkaan kenelle mitä puhua ja ketä kuunnella.
Mä oon kiltti ihminen, josta saa näköjään typerän tyypin kuvan. Sellaisen kuvan, et en mä nyt välitä vaikka kuka luulis ja puhuis mulle mitä. Minä jaksan.
Mä tosiaan en jaksanut parin ystävän kanssa. Pitkäikäisiä ystävyyksiä. Toinen sai syövän ja alkoi vyöryä mun päälle sen kanssa, kuormitti mut täysin. Sitten kun mulla meni viimein hermot kun aamu-9:ltä tuli viestiä, jossa hän haukkui erään toisen ystävänsä. Pyysi tukea. Viestin viimeinkin että en jaksa ja ehdotin että emme ole pitkään aikaan yhteydessä. Hän suuttui ja latasi jotain paskaa mulle. Poistin yhteystiedot. Kuitenkin 4 kk kuluttua lähetti joulukortin, jossa ehdotti että oltais niinkuin ennenkin. On tullut viestiä ja korttia mut mä en enää uskalla. En vastaa.
Toinen oli nainen, jonka perhemurheet mä kuuntelin ja annoin mm tietska-apua. Miehensä sairastui ja tää huutoitki mulle asiaa kännissä. Jouduin itse soittamaan Kriisiapuun sen jälkeen. Sitten mulla oli tosi paha tilanne töissä, olisin toivonut vain kuulijaa, en ratkaisijaa. Soitin ja sai kuulla että hänellä on mulle 15 minuuttia. Kotiäiti, lapset aikuisia. Yritti yhteyttä vielä minuun, mutta jätin vastaamatta.
Kyllä minäkin jotain vastavuoroisuutta olisin halunnut näiltä, kun tumnettiin js tiedettiin toisemme pitkään.
Halaus Sulle!