Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Hei kaikki!

En pysty vastaamaan kommentteihinne! Jostain syystä yrittäessäni vastata Google kirjaa minut jatkuvasti sisään työtililläni, enkä halua tietenkään kommentoida sillä :D MUTTA luen jokaisen kommentin ja kiitän niistä tässä yhteisesti! Erityisen liikuttunut olen siitä, että minua kaivattiin tauolla takaisin. Lyhyesti voin kertoa, että tauon syynä ei ollut mikään aallonpohja tai suonsilmäke, vaan ihan hengähdystauon tarve. Päivitän pian kuulumisia siltä ajalta!

Muistan edelleen miehen sanat yli kahdeksan vuoden takaa.

"Mä pidän susta", hän sanoi. "Mutta sussa on jokin salaisuus, ja mä en..."

Hän ei jatkanut sitä loppuun.

Kerran myöhemmin hän kysyi minulta, olenko koskaan tuntenut rakastuneeni toiseen nopeasti. Vastasin, etten oikein tiedä.

"Tiedät sinä", hän vastasi, "sinä et vain kerro." Hän oli turhautunut.

Kerran hän sanoi minua mystiseksi.

Vuosienkin kuluttua vielä mietin hänen sanojaan. Hän sanoi, että minussa on jokin salaisuus. Ei edes minulla, vaan minussa. Pysähdyn miettimään tätä salaisuutta aina silloin tällöin enkä aivan tarkkaan tiedä, minäkään, mikä se salaisuus on. Minulla on aavistuksia, mutta ne ovat vain aika epämääräisiä.

Mikä on se salaisuus? Tavallaan kai tämä tauti. Vaikka muuta haluan ajatella, peitän kaikki oireet toisilta aina. Olen juuri sellainen ihminen, joka kysyttäessä sanoo, että hyvää kuuluu ja hymyilee päälle, vaikka kaikki olisikin päin helvettiä. En voi sille mitään. En osaa muuta. 

Mietin näitä asioita pohtiessani, mitä minun tulisi kertoa toiselle, kuinka paljon ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon voin kertoa ilman, että hän kavahtaa pois? Entä saattaako hän alkaa katsella minua toisin, jos tietää, mitä olen käynyt läpi? Pitäisikö hän minua heikkona?

Olenko minä heikko?

Väsyisikö hän minuun, jos tietäisi?

Kertomisen tarve on minussa, mutta toistaiseksi saan sanoja vain paperille, äänenä ne eivät koskaan tule ulos. Tietäisitte, mitä minulle on tapahtunut, mitä minulle on tehty. Millaista se oli. Toisaalta missään nimessä ei. Kaikista eniten pelkään sitä, että se mikä minulle on haudanvakavaa, on toiselle latteaa, litteää ja yhdentekevää. Ettei kukaan ymmärtäisi mitään.

Pystyn ainoastaan kirjoittamaan.

Suojamuurit ovat välttämättömyys. Olen kuin kilpikonna kuoressaan. Kaikkein pahinta on tässä elämässä se, kun on näyttänyt heikoimmat kohtansa, antanut toiselle suorastaan aseet käteen, ja toinen, juuri sillä aseella, juuri siihen heikoimpaan kohtaan, iskee. Niin on käynyt. En tahdo niin käyvän enää koskaan.

Hän kertoo minulle asioita ja minä kyselen, kuuntelen. Kertomisen hetki on aina käsillä, mutta yleensä aina sanon jotain muuta. Tiedän, että jos hän kertoo minulle, niin silloin mitä luultavimmin minäkin voin kertoa hänelle. Sanat eivät tule.

Mutta ehkä elkeet näkyvät. Kaikki me tiedämme sen hetken, kun toinen vetäisee ilmaa sisäänpäin ennen kuin alkaa puhua. Se hetki on käsillä. Suun liikekin. Mutta sitten se pysähtyy. Äänteet jäävät äänihuulille. Ehkei niitäkään ollut. Ehkei ollut sanoja ensinkään.

Kertomisen hetkiä on välillä paljonkin, aamuyön tunnit, saunan lauteet, terassi ja tähtitaivas. Pelkkä ajatus kertomisesta saa minut kauhistumaan. Miten mitään sellaista voi sanoa?

Pelkään, että hän näkisi minut toisin.

Mutta ehkä hän näkisi minut vain sellaisena, joka minä todella olen.

Kun siirtyy äkkiä

päivänvalosta pimeään

kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Ultra Bra: Sokeana hetkenä

Olen edelleen se sama tyttö

Olen edelleen se sama tyttö joka olin, ennen kuin tämä alkoi.

Olen edelleen se sama tyttö, joka innostui sekunnissa, alkoi nauraa - ja se sama tyttö, joka sai päähänpistoja. Olen edelleen se sama tyttö, joka riemastui, joka vitsaili, joka jutteli kivoja ja joka otti kaikki ilolla mukaan, vaikka ei nyt enää naurakaan eikä riemastu; mutta olen silti se sama tyttö.

Olen edelleen se sama tyttö, jota silloin katsot arvostaen; nyt kuitenkin halveksuen. Jonka pakaraan tartuit tanssilattialla mutta jota nyt kaihdat. Jota panit yökerhon vessassa mutta jolle nyt ilmoitat: En koskisi sinuun kepilläkään. Minä olen se sama tyttö.

Oli kuohuviiniä, oli kiilakorkoja, oli mellakka-aitoja. Oli kaikenlaista. Oli festareita, kapakoita, oli seksiä, oli hauskanpitoa. Enää ei ole niitä, mutta olen silti se sama tyttö.

Olen ehkä sekin tyttö, joka pyysi toista opiskelijaa kasvotusten treffeille eikä katunut. Saatan olla myös se tyttö, joka käveli kusipääeksänsä eteen ja sanoi suorat sanat. Saatan olla se tyttö, joka uskalsi joskus tanssia.

Se sama tyttö, jonka tunsit ennen.

Ennen sairautta.

Ehket edes halua ymmärtää minua.

Silti se sama tyttö.

Sillä mihin minä olisin kadonnut? Tartun itseeni lujasti kiinni.

Ja vaikket ehkä halua ymmärtää minua, minä olen silti.

I met up with the king

He confessed his body was burning

I met up with the king

His body had begun to rot

And he said don't think less of me

I'm still the same man I used to be

But no one believed him

No one believed him

I once knew a pretty girl

and she was in love with the world

and she loved a young man

who loved her body but never saw her mind

He took everything she had kept

and then he took everything else that was left

But no one believed her

No one believed her

First Aid Kit: I Met up with The King

Oli mullakin tunteet

Kuumetta lähes 40 astetta, nielurisat aivan tulehtuneet, puhe puuromaista, täysi ruokahalun ja näläntunteen kato, yksimistä, limaisuutta. Nielin juuri sairaanhoitajan antaman kuusisataisen Buranan ja istun YTHS:llä hoitajan huoneessa, kun hoitaja soittaa minulle taksin, jotta pääsen päivystykseen. Päivystykseen YTHS:ltä on matkaa puolitoista kilometriä, mutta olen hoitajan mukaan sellaisessa kunnossa, etten voi sitä kävellä.

Burana vaikuttaa, saan voimaa ja alan päivystyksessä lääkäriä odottaessani tekstailla. Tekstaan poikaystävälle, kavereille, perheelle, kerron missä kunnossa olen. Kerron oireeni. Kaikki ovat huolissaan.

Sitten paras ystävä vastaa: "Hienoa, ettet ole syönyt. Siinä hyvä alku sun laihikselle."

Vastaan: "Voi jeesus."

Hän: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää."

Kuumemittari näytti hetki sitten 39,8. Minua pyörryttää ja huimaa ja tuntuu, että tarvitsen jostakin tukea. Siinä hyvä alku sun laihikselle. Hyvä ettet ole syönyt. Niin, ynnään: kolmen päivän aikana olen syönyt hiukan jukurttia ja muutaman luumun. Muu ei ole mennyt alas.

Kävin pari viikkoa sitten terveydenhoitajalla, jonka kanssa tsekattiin fyysinen terveyteni sekä myös se, mikä on tilanne Ketipinorin aiheuttaman painonnousun suhteen. Olen laihtunut kymmenen kiloa ja painoindeksi on 26. Normaali on alle 25. Olin onnellinen ja ylpeä itsestäni, ja Ketipinor-kuuria päätettiin jatkaa, koska sivuvaikutukset eivät ole kohtuuttomat. Kotiin lähdin kevein askelin ja mielin. Tuntui, kuin olisin saanut synninpäästön.

Päivystyksessä nielurisani todetaan pahasti tulehtuneiksi, minulta otetaan nieluviljely; minulla on streptokokki. Noudan antibiootit ja alan parissa päivässä voida paremmin - fyysisesti. Henkisesti olen paskana.

Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Minun siis pitää laihduttaa, vieläkin, merkittävästi, vaikka painoindeksini - joka lääkärien mukaan on kyseenalainen - on ihan ok.

Enkö sitten halua laihtua?

Haluan. Haluan sitä enemmän kuin muuta. Haluan laihtua, koska sitten minua ei enää kiusattaisi. En saisi netissä ilkeitä kommentteja, eivätkä kiusaajani, joihin joskus törmään, tuijottaisi voitonriemuisesti, en tuntisi enää pistoja sydämessäni, kun puhutaan lihavuuden vaaroista, en voisi vaatekaupoissa pahoin ja voisin mennä taas uimahalliin. 

Mutta en jaksa laihduttaa.

Minä taistelen päivittäin skitsoaffektiivista häiriötä ja pakko-oireita vastaan. Ei siinä mitään, osaan jo taistella, ja minä olen voitolla. Kiitos lääkkeet, kiitos maailma, kiitos elämä. Mutta on muitakin syitä. Minulla on ystäviä. On harrastuksia. On koulu, on työkin nykyään, kerron siitä ehkä lisää myöhemmin. On kirjat ja on syksy ja gradu ja on kaikki sellainen. En minä jaksa laihduttaa. Minä haluan keskittyä aivan muihin asioihin enkä vahdata painoa häiriöön asti. En jaksa enkä tahdo. Minulla ei ole voimaa, eikä minulla ole aikaa. Minä haluan elää ja sillä selvä. Minä haluan elää, ja sillä selvä!

En halua tuijottaa digivaa'an numeronäyttöön, en enää, en enää, en enää.

Minua ei tarvitse hyväksyä tämän painoisena, mutta minua voi silti kunnioittaa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Siinäpä hyvä alku. Kuumemittari näytti 39,8 ja minä istuin päivystyksessä. Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta, ei suinkaan. Se oli ties kuinka mones kerta. Viimeksikin kiva ilta päättyi siihen, kun kaveri yhtäkkiä kysyi, paljonko painan. Tuosta noin vain. Jutellessani lääkkeiden sivuvaikutuksista hän totesi jotakuinkin niin, että susta itsestä on kiinni, paljonko sitä paskaa sä tunget suusta alas. Baarissa hän sanoi, että minulla on isot allit. WhatsAppissa hän lähettelee linkkejä siihen, mitä saa syödä ja mitä ei. Saan mulkaisuja ja silmien muljautteluja, kun nousen tuolista ylös tai istun alas. Liikuntani määrästä puhutaan. Laihduttamisesta on puhuttu ties jo kuinka pitkään. Minun laihduttamisestani, laihtumisestani.

Joka kerta, kun tapaamme, minä jännitän, mitä hän tällä kertaa sanoo minusta ja minun epäonnistumisestani.

Kaikki kommentit ovat ilkeämielisiä, ja silti minä kuulen sitä, että varmaan kaveri on huolissaan. Näin sanoivat ihmiset Facebook-ryhmässä ja näin sanoi thank-god-entinen terapeutti. Vaikka minusta puhuttiin kuinka ilkeästi, minulle sanottiin, että minusta ollaan vain huolissaan.

Mutta mitä minun painoni kuuluu yhtään kenellekään?

Ja pitääkö minusta sitten olla huolissaan? Pitää toki, jos olen päivystyksessä miltei 40 asteen kuumeessa. Ja pitää, koska sairastan vaikeaa mielenterveyden häiriötä ja toisinaan tunnen itsetuhoisia oloja. Ja pitää, koska olen sairastanut syömishäiriön. Mutta ei painoni takia. Eikä se kuulu kenellekään, se paino, ei kuulu, ehkä lääkärille, mutta lääkärinikin sanoi viime viikolla, että hyvä homma ja Ketipinoria voidaan jatkaa, vaikka se välillisesti ja väliaikaisesti nostikin painoa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Streptokokki, nielurisatulehdus, korkea kuume, siinä hyvä alku sun laihikselle.

Olen epäonnistunut niin kauan kuin painoindeksini on tämä tai yli. Olen epäonnistunut. Olen epäonnistunut ja minun on tunnettava siitä häpeää, pyydettävä anteeksi, pyrittävä parempaan.

Kaverilla on itsellään ongelmia. Se on selvä. Olemme lähipiirin kanssa yrittäneet saada häntä lääkäriin jo pitkään, mutta hän ei suostu. Masennus, itsetuhoisuutta, ehkä syömishäiriö. Hän katsoo maailmaa ulkonäköstandardien läpi. Jos et ole laiha, et ole mitään. Minun pitäisi ehkä ymmärtää, mutta minä en jaksa. Kännissä hän sanoi kerran: "Mä puhun muista niin pahasti, koska vihaan itseäni niin paljon." Se selittää kaiken. Mutta se ei oikeuta tähän.

Ja hän sanoi: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää." Kaikki riippuu siitä miltä näyttää, kaikki liittyy siihen. Millään eikä kellään ole arvoa, ennen kuin hän näyttää riittävän hyvältä. Sillä ei ole väliä, että minä kärsin. Minä kärsin.

Ja hän kärsii. Sekin on selvä juttu. Minä toivon, ettei hän kärsisi. Mutta hän ei ota apua vastaan, enkä minä jaksa sitä tuputtaa.

Nyt saan huolestuneita viestejä, joihin en vastaa. Mikä lämpötila, mikä olo, mee sitten taas päivystykseen jos lämpö vielä nousee. Kaikki tuntuu teennäiseltä. Antibiootit auttavat, voin nyt hyvin, mutten vastaa silti. Olen lapsellinen. En jaksa vastata. En tiedä, mitä sanoisin. En halua sanoa mitään.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat, mutta vastaus olisi tätä luokkaa: "Ethän sä ole ok noin." Ja: "Mutta mähän olen oikeassa sun painosta." Enkä kestä kuulla sitä. Minä haluan elää. Minä haluan elää enkä tuijottaa vaa'an lukemaa. Niin kuin silloin. En halua tuijottaa vaa'an lukemaa ja arvioida omanarvontuntoani suhteessa siihen numeroon, joka ruudulle piirtyy. En enää. En enää.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat. Aion sen sijaan sanoa, että me emme juo viiniä täällä perjantaina niin kuin suunnittelimme. Aion mennä ulos yhden toisen kaverin kanssa, joka ei kommentoi ulkonäköäni, ja unohtaa tämän kaiken hetkeksi. Menen muualle, kunnes jaksan taas tulla esiin ja kohdata sen tosiasian, etten ole hänelle riittävän hyvä.

En osaa hylätä häntä. On liikaa hyvää. Liian paljon hyviä keskusteluja, liikaa yhteisiä muistoja, tiedämme toisistamme niin paljon. En osaa vain kävellä pois ja sanoa, että haista vittu. Minä menen hetkeksi vain pois. Sitten tulen takaisin, ja ehkä sitten osaan sanoa ei. Tämä ei käy, minä olen epäonnistunut, mutta älä hiero sitä minun naamaani.

En jaksa. En jaksa. En jaksa enää.

Oli mullakin tunteet. Oli mullakin sydän.

Ja se päättyy nyt tähän.

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Mä en oo näkymätön

Mä oon hengissä vielä

Mun on pakko lähtee

Sun lähellä ei vaan pystyny hengittää

Vesala: Ei pystyny hengittää

Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua

Netti on täynnään naisvihaa, ja se nujertaa minut. 

En ole sitä vahvempi, vaikka minun kai pitäisi.

Olen seurannut naisten kirjoituksia eräissä Facebookin ryhmissä, esimerkiksi vertaistukiryhmissä, joihin kuulun, ja toki muissakin.

Joku on jakanut Tinder-viestin. Mies oli kysynyt naisen seksikumppanien määrästä, ja nainen kieltäytynyt vastaamasta, koska kysymys oli liian intiimi. Mies kirjoitti pitkän viestin siitä, miten nainen on huora, ja päätti viestin jotenkin niin, että "sun ainoa tehtävä on olla reikä jota pannaan". Joillakuilla on aikaa tuollaiseen, ja jaksamista, ja tahtoa.

Luin Helsingin Sanomien kommenttiosioita. Mies käski toista kommentoijaa, naista, laihduttamaan, ja tulemaan vasta sitten mukaan keskusteluun. Tarpeen ei oikeastaan olisi edes mainita huorittelua, jota nainen saattaa kuulla, jos hänen mielipiteensä jostakin asiasta on väärä.

Minä sain viestin Instagramiin. Mies sanoi siinä, että minulla on iso perse. Aiemmin olin saanut Instagramissa mieheltä kommentin, jossa tämän mukaan minä olin "slutty whore". Molemmat kuvat olivat oikein kivoja, ihan tavallisia kuvia minusta.

Netissä kiersi myös jokin aika sitten Tumblr-postaus, jossa mies listasi piirteitä, joita kauniilla naisella on oltava. Mukana oli perinteisiä: laihuus, naiselliset vaatteet, meikkaaminen, ruuanlaittotaidot, mutta myös huomio, että naisen tulee jumaloida miestä.

Oma lukunsa on tietenkin Jodel, jonne ihmiset voivat kirjoittaa kaikenlaista nimettömänä. Naisen ulkonäköä kommentoidaan menemään, erityisesti painoa, mutta myös esimerkiksi pillun on oltava tietynnäköinen ollakseen riittävän nätti.

Eduskuntavaalien alla naisviha vielä korostui, kun ehdokkaiden ulkonäköä ruodittiin sen sijaan, että olisi kuunneltu, mitä heillä oli sanottavaa. Hyvässä ja pahassa - joku näytti pantavalta, joku näytti lehmältä.

Te ajattelette nyt, että miksi minä otan nämä kommentit taakakseni. Miksen jätä niitä omaan arvoonsa? Miksen ajattele, että miehet, jotka kommentoivat naisen pillun ulkonäköä, ovat todennäköisesti itse, jos eivät jonkin sortin luusereita, niin ainakin epämiellyttävää seuraa? Etten edes oikeasti haluaisi olla heidän kanssaan, en missään tekemisissä? Miksi jonkun tuntemattoman nettihäirikön kommentit satuttavat minua - varsinkin, kun ne kommentit eivät edes kosketa minua suoraan?

Miksi siis? Koska se kaikki kasaantuu. Kun kommentteja tulee ja tulee ja tulee lyhyen ajan sisällä, ne alkavat kasaantua, kehkeytyä isoksi kehräksi aivojen ympärille, sydämen painoksi. Ne alkavat vaikuttaa ajatteluun. Ole kaunis tai pidä turpasi kiinni. Piilota itsesi, jos et ole kauneusihanteiden mukainen. Älä haaveile rakkaudesta ja hyväksynnästä, jos näytät sellaiselta, tuollaiselta, tällaiselta. Eikä sillä ole mitään merkitystä, etteivät kommentit koske suoraan minua vaan jotakuta toista naista. Jos he satuttavat sinua, he satuttavat minua. Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat minua.

Inhoan itseäni. Enimmän aikaa. Inhoan itseäni.

Itseinhon lisäksi väitän, että tiedän, miltä monista muista naisista tuntuu. Miltä tuntuu kantaa yhteiskunnan näkökulmasta jostain suunnasta vääränlaista kehoa joka ainoa päivä, herätä sen kanssa, kuljettaa sitä paikkoihin, toimia siinä kehossa. Miltä tuntuu joka päivä tuntea oloa, että omassa itsessä olisi jotain anteeksipyydeltävää. Miltä tuntuu joka päivä arvailla, mistä suunnasta seuraavaksi tulee lokaa niskaan. Koska sitä tulee. Jos ei minun niskaani, niin sinun. Ja jos ei sinun niskaasi, niin tuon naisen tuossa. Ja se satuttaa meitä muitakin. Se tuntuu jopa henkilökohtaiselta, vaikkei se sitä ole.

Tuo tyttö tuomitaan sen ja tämän piirteen vuoksi. Se kertoo vain sen, että minun on varottava tulemasta tuon tytön kaltaiseksi, sillä muutoin minutkin tuomitaan. Ja vaikka siinä onnistuisin, minussa on kuitenkin jokin piirre, jonka vuoksi minut tuomitsee joku toinen.

Tätä taistelua ei voi voittaa. On noustava sen yläpuolelle. Ja se meidän on tehtävä yhdessä. Minun voimani eivät yksin riitä, mutta ehkä meidän yhteiset voimamme voivat siihen riittää.

Sillä jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua.

If they hurt you

they hurt me, too

So we'll rise up

won't stop

And it's all about

It's all about us

Jos olenkin ruma

Joinakin päivinä mietin: jos olenkin ruma, niin mitä se merkitsee?

Se merkitsee ainakin sitä, etten pääse mukaan siihen suureen naiseuden eetokseen, johon naiset, minäkin, niin kovasti tahtovat. Tahtovat, jotta saavat olla rauhassa pilkalta, ja jotta saavat ihmisarvon.

Se merkitsee sitä, että minun on pyrittävä koko ajan parempaan ja paikattava itseäni jollakin, jos olenkin ruma. Se merkitsee, että minulla on elämässäni sellaisia haasteita, joita kauniilla ihmisillä ei ole. 

Se on merkinnyt kaikenlaista, sillä ehkä siksi olen ollut piinaajilleni niin helppo maalitaulu; minusta on ollut helppoa löytää vikoja, joista pilkata, joiden varjolla pilkata. 

Jospa olenkin oikeasti ruma. Jospa minulla on rujo keho, epämuodostuneet kasvot, jospa haisen pahalta, jospa olen kaikin puolin epämiellyttävä. Ehkä se selittää jotain, ehkä kaiken. Ehkä sen, että muut lapset ovat juosseet pois luotani ja muut nuoret ovat heittäneet minua esineillä. Sen se selittäisi, jos oikeasti olenkin ruma. Se voisi selittää useita vastoinkäymisiä elämässäni.

Ja siten on ilmiselvää, että jos olisin kaunis, kaikki ongelmani ratkeaisivat. Jos olisin laiha, minua rakastettaisiin. Jos olisin ihastuttava, minä olisin arvokas, niin minä ajattelen. 

Niin, niin minä mietin. Ehkä minä olenkin oikeasti ruma.

Mutta sitten taas.

Ja jos oikeasti olenkin ruma

niin entä sitten?

Sillä vaikka olisinkin ruma, olisin silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan pystyisi näkemään. Kukaan ei näe pääni sisään, eivät pilkkaajat, eivät arvostelijat; eivät tiedä, mitä kaikkea siellä liikkuu. Ajatuksia, tunteita.

Ne eivät näe minua kokonaan. Ne eivät kuule hersyvää nauruani, joka kaikuu seinissä sointuvana ja aitona. Ne eivät tunnusta sisäelimiäni, jotka toimivat moitteettomasti ja ovat aina minun puolellani. Ne eivät huomaa ystävällisiä eleitä, sitä miten puhun asiakaspalvelijoille, sitä miten annan paikkani vanhukselle bussissa. Ne eivät tunne rakkauttani, sitä syvää ihanaa pehmeää, jota tunnen läheisiäni kohtaan. Ne eivät tiedä puoliakaan siitä, mitä kaikkea luon, kun pääsen näppäimistön äärelle. Ne eivät tiedä mitä kaikkea olen käynyt läpi. Eivät mitään siitä, eivät mitään tästä mitä minä nyt teen.

Jos olenkin ruma, ulkoa halutaan määrittää minun arvoni (ruma nainen: sinä et ole mitään) mutta minun arvoni ei määräydy niin. Minä olen tasan niin arvokas kuin muutkin, ja minä kannan itseni niin, hautaan asti minä kannan itseni niin.

Jos olenkin ruma, olen silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan edes saa tietää. 

Ja jos sitten olenkin ruma, rakastatko minua silti?

Vaikka rintani roikkuisivat ja reiteni olisivat raskausarvilla, niin silti? Vaikka vatsani olisi iso? Vaikka nenäni olisi kyömy? Vaikka katseeni harittaisi? Vaikka minulla olisi finnejä, pisamia, kesakoita?

Vaikka minusta tulisi eritteitä, vaikka verta vuotaisi kerran kuussa?

Sittenkin kun olen synnyttänyt? Sittenkin kun olen vanha ja ruttuinen?

Niin silti?

Minä tiedän, että sinä rakastat. Ja vain sillä on merkitystä nyt.

I thought that being skinny was the answer to all my problems
I thought if you found me pretty then I'll be fine
I thought if you love me I'll be your person
It's only if you wanted me but I have peace of mind

I thought that being smart meant impressing other
I thought growing up meant crossing the lines
Thought I had to be someone in order for you to like me
Couldn't see I already was long before you crossed my mind

So if I'm ugly, well I'm
So much more than that I'm
So much more than you'll ever know
Oh if I'm ugly, I am
Still so much more than that I'm
So much more than you'll ever know

Kuolleet kukat

Seurustelin vajaan vuoden yhden miehen kanssa. Tämä tapahtui joskus Jaakon ja nykyisen kumppanini välillä, vuodet olivat 2015, 2016. Suhteen olisi pitänyt kyllä päättyä alkuunsa, nyt kun sitä mietin, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Monet asiat ymmärtää vasta jälkikäteen.

Suhde oli intensiivinen ja täynnä ylä- ja alamäkiä. Usein meillä oli hyviä hetkiä, kävimme usein syömässä ja elokuvissa, pelasimme usein korttia ja erilaisia lautapelejä. Pidimme samoista asioista sängyssä, ja meillä oli useimmiten kivaa yhdessä. Mutta se ei riittänyt.

Mies oli äkkipikainen ja saattoi suuttua aivan yllättäen ja haukkua minut sitten maahan, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksikin. Hän saattoi lähteä luotani ovet paukkuen ja pitää päiviä mykkäkoulua. Suuttumisen syyt vaihtelivat: saatoin sanoa jotain vähän hölmösti, käyttäytyä väärin, toisinaan kieltäytyä seksistä, ja sitten oli muita syitä, mielenterveyteni tila yhtenä esimerkkinä. 

Ja aina hän katui sanojaan, tietysti, ja pyysi anteeksi mitä vilpittömimmin. Soitti parin päivän kuluttua itku kurkussa anteeksipyyntöjä, halasi tavatessamme syvään ja pitkään ja syytteli itseään omasta typeryydestään. Minä en tiennyt oikeastaan, miten olisin suhtautunut anteeksipyyntöihin. Olin itse tehnyt väärin, ja nyt hän pyyteli anteeksi minulta.

Riitojen jälkeen aloin saada kukkia. Ruusuja, neilikoita, orkidean. Oli kevättalvi ja tulppaanit olivat silloin parhaimmillaan. Ystävänpäivän kukat, naistenpäivän kukat, riidan jälkeiset kukat, itkunjälkeiset kukat. Rapisevaa sellofaania ja koristenauhoja. Suureellisia kukkapuskia, ehkä kalliitakin. Maljakkoni oli täynnä yhtenään. Jos maljakko oli täynnä, se tarkoitti todennäköisesti, että vastikään oli riidelty.

Minä istuin katselemassa niitä kukkasia siinä ja mietin, miten mitättömiä ne oikeastaan olivat. Olen aina pitänyt kukista ja ostan niitä toisinaan itsekin itselleni. Vaikka kukat olivat kuinka kauniita, ne eivät herättäneet minussa myönteisiä tunteita. Ne herättivät yleensä suorastaan ikävän tunteen, muiston rumista sanoista. Ja itse asiassa kukat tuntuivat yhdentekeviltä, koska vaikka niiden tarkoitus oli ilmaista välittämistä, niistä välittyi aivan toiset tunteet. Aloin muistella erästä vanhaa venäläistä iskelmää, jossa laulettiin jotenkin niin, että rakkaus on kuin kukkakimppu – paketti kuolleita kukkasia. 

Erään kerran viiltelin itseäni. Se tapahtui vuonna 2015, enäähän en sitä tee, en ole tehnyt ikuisuuksiin. Olin joutunut kauheaan tilanteeseen julkisella paikalla ja purin ahdistusta omaan kehooni. Jäin siteistä ja pitkistä hihoista huolimatta kiinni. Mies itki ensin sylissäni ahdistustaan ja pettymystään ainakin tunnin, kunnes sitten sanoi, ettei voi jäädä suhteeseen itseään viiltelevän naisen kanssa. Tunsin jääneeni aivan yksin; ja lisäksi tunsin vihaa itseäni kohtaan siitä, mitä olin mennyt tekemään.

”Minä en ole mikään psykologi”, hän valitti, ”minä en voi olla sinun psykologisi; minä en voi olla suhteessa, jossa pitää koko ajan olla sydän syrjällään.” Hän oli epäilemättä oikeassa.

”Sinähän sanoit, että sinä lopetit; sinä valehtelit!” Ja siinäkin hän oli oikeassa – minä olin sanonut, että vanhat viiltelyjäljet ovat mennyttä elämää.

Sen jälkeen minä en saanut kukkia. En liioin saanut halausta tai kysymystä, mikä minulla on ollut hätänä. Mutta se nyt vain kuului asiaan. Minä olin tehnyt väärin, taas, taas minä.

Useimmat riitamme liittyivät seksiin, sillä minä olin – ehkä osittain lääkkeiden vaikutuksesta johtuen – vähemmän halukas kuin hän. Lopulta opin ottamaan suihin tehokkaasti, sillä se tapahtui nopeammin ja tyydytti hänet, eikä minun tarvinnut tarjoilla itseäni sen enempää, kaikki oli pian ohi. Mutta toisinaan en jaksanut sitäkään. Ja niin hän sitten haukkui minut, usein itsekkääksi, toisinaan tyhmäksi. Ja toi sen jälkeen kukkia.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehken ollut kovin halukas seksiin siksi, että minun oli yleensä pakko olla, kun kieltäytymisen mahdollisuutta ei ollut.

Yritin pohtia käytöstäni ja välttää vakavimmat virheet, ettei taas tarvitsisi tapella. Se oli kuitenkin vaikeaa niin äkkipikaisen ihmisen kanssa. 

Miksi sitten pysyin suhteessa? En kai ole sitä tyyppiä, joka kovin helposti lähtee. Ja jollain hullulla tavalla kiinnyin häneen, niin kuin toiseen ihmiseen kiinnytään. Siihen, että on joku, jonka viereen nukahtaa ja joku, jonka vierestä herätä, joku jonka kanssa sitten keitellä kahvia ja jota suukottaa ovenraossa, toivottaa hyvää työpäivää, että on joku toivottamassa hyvää työpäivää.

Lopulta suhde päättyi. Olimme vastikään riidelleet ihan typerästä asiasta. Minä menin riidan masentuneena jälkeen päiväunille, sitten pyysin anteeksi tietämättä lainkaan, mitä oikeastaan pyysin. Sitten lähdin tanssitunnille. Tunnin jälkeen katsoin, mitä hän oli vastannut anteeksipyyntöön – ja hän sanoi vain, että tajusi minun kohtelevan häntä aika huonosti. Silloin minä, vielä tanssitunnin antamia välittäjäaineita aivoissani, vihastuin. Hän oli itse lähtenyt ovet paukkuen ja ilmoittanut haluavansa mahdollisimman kauas minusta. Siitä tiesin, että suhde on ohi, ja niin se oli.

Viimeisimmät riitakukat jäivät pöydälle ja lakastuivat pois. Kun ne olivat lakastuneet, minä tajusin olevani viimein vapaa.

Розы из бумаги, трепет лепестков,
Лилии, маки из цветных шелков.
Розы из бумаги, ярко-алый цвет,
Лилии, маки - неживой букет.
Как твоя любовь, неживой букет.

Rakas kehoni

Astelen terassille, kun ilta jo hämärtää. Sytytän tulen pieneen lyhtyyn. Ilmassa on kesän tuoksu.

Saunan jälkeen kehossa on hyvä olo. Juon valkoviiniä muovimukista. Jossain laulaa satakieli.

Katselen varpaitani, kymmentä pientä. Ja säärtä, sääressä on sänki. Ja sitten reisiä: liian isot.

Juuri nyt en välitä siitä.

Joinain hetkinä sillä ei tosiaan ole väliä, minkä muotoinen olen. Tämä on yksi niistä, koska tämä on kesäkuinen perjantai ja minä olen kesälomalla, olen juuri saunonut, pessyt hiukset, ja jossain laulaa satakieli ja koko elämä on tässä.

Kaikki hetket eivät ole näitä hetkiä. On myös maanantaiaamuja, kun tukka on kamala ja sekaisin, ja perjantai-iltoja, joina vanha mekko ei menekään päälle, ja sunnuntaita, joina äiti tarjoilee tiikerikakkua enkä tohdikaan ottaa, koska vyötärönauha kiristää.

Mutta tänään terassilla minä mietin elämää, jossa reidet eivät rajoittaisi mitään sen paremmin kuin vatsakaan. Siinä elämässä minä pulahtaisin uimaan pää edellä, tanssisin useammin, lemmiskelisin pidäkkeettä. Siitä elämästä puuttuisi tyystin tämä alituinen häpeä, joka minun mukanani on kaikkialla, se häpeä, joka on minussa kuin tatuoituna. Liikaa, liian paljon olemassa. Anteeksipyyntö omasta itsestä.

Tässä hetkessä terassilla minä mietin: mitä väliä on vartalon muodolla, kun tässä on kaikki ja kun elämässä asiat ovat usein muita asioita, puutarha on mitä kaunein vaikka minä en sovi kauneusihanteeseen, rakkaus ei ole palikka, jonka on oltava tietyn muotoinen mahtuakseen sisään laatikkoon. Kirjat eivät kysy minulta vaatekokoa eikä kirjoittaminenkaan, maailmaa minä saatan katsella minkä kokoisena vain. Lapseni rakastaa minua reisieni koosta huolimatta, hän ei huomaa edes reisiäni, niiden ohi hän näkee minut.

Joka minusta sitten näkeekin vain reidet, vatsan, näkee minun ohitseni, ja miksi hänen katseensa merkitsisi yhtään mitään; hän voisi nähdä sädehtivät silmät, hän ei näe. Hän tuskin näkee mitään muutakaan, luontoa, kesää, esimerkiksi, noitakaan perhosia tuolla. 

Minä olen niin paljon enemmän. Ja miten paljon enemmän onkaan tämä maailma.

Tässä hetkessä minä päätän elää niin; elää ajattelematta vatsani kokoa, reisieni suhdetta toisiin reisiin.

Mutta koko maailma on minua vastaan. Jopa ystävät, jotka kommentoivat syömistäni ja kehoani. Joka tapaamisen jälkeen on kurja olo. Ja sitten ne mainosten naiset, kiiltävien lehtien naiset, elokuvienkin naiset, ne tietynlaiset, jotka meidän eteemme marssitetaan. Nettikeskusteluissa nainen hiljennetään ja lyödään lokaan välittömästi, jos hän on liian iso muottiin mahtuakseen. Ihmisten ilkeys on hillitöntä, mahdotonta käsittää.

Terassilla tänä perjantaina minä mietin itseäni ja kysyn jälleen, olisiko minusta niin radikaaliin tekoon, että lakkaisin välittämästä kehoni väärästä muodosta ja alkaisin elää oikeaa elämää. Minun kuuluisi vihata itseäni, mutta entä jos en sitä tekisikään - mitä siitä seuraisi minulle, entä mitä sanoisi maailma, jota vastaan taistelen? Olisiko minulla sellainen määrä voimaa? - Vapautuisiko energiaa vihaamisesta johonkin muuhun, siihen taisteluun vaikka?

Toisina hetkinä voimaa ei tarvita. Tässä hetkessä esimerkiksi, kun koko elämä on tässä: sauna, luonto, linnut, ja minä vain hengitän.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kun pääsin yläasteelta ja väkivalta loppui, luulin, että se kaikki on nyt ohi. Muistan vieläkin sen järkytyksen samana syksynä, kun tajusin, ettei ole. Enkä silloin edes tiennyt, kuinka kauan siinä vielä menisi, liekö vieläkään loppunut.

Heidän osaltaan se oli toki ohi, sillä heille se oli ohimenevä kokemus, niin kuin useimmat kokemukset ovat, lounas tai radiossa soiva musiikkikappale. Siinä mielessä kokemukset satuttamisesta olivat minullekin ohimeneviä, ettei niistä itsestään jäänyt erityistä muistijälkeä - mutta tunnemuistoa ihminen kantaa pitkiä aikoja, ehkä hautaan saakka.

Seisoin koulun käytävällä lukion alussa elokuussa 2009 ja tajusin, että minä olen niin vaurioitunut, etten ole toimiva. Miten yhtäkkiä olisinkaan toimiva, kaiken sen jälkeen, miten minä olin ollut niin tyhmä, että luulin.

Miten minä ajattelin niin pinnallisesti.

Seisoin siinä vaurioituneena, avuttomana ja loputtoman yksin ja tajusin, etten minä sittenkään selviä. Se oli suuri kauhun hetki, jossa kaikki toivo vaihtui toivottomuuteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä punatukkainen tyttö kysyi, miksen koskaan puhu mitään. Minä katsoin kurkiauraa syvissä mietteissä, ja hänen sanansa hätkähdyttivät. "Haluatko sitten, että sanon jotain?" olisin voinut sanoa. En tiedä, mitä sanoin. Muutos tapahtui hitaasti. Joka päivä puhuin enemmän, sanan tai pari. Mutta siinäkin tilanteessa, kuulas syyspäivä ja kurkiaura taivaalla, ja hän käveli kanssani, mitä hän olisi halunnut minun sitten sanovan?

Ja myöhemmin, koulun ruokalassa kalapuikkojen ja kermaviilikastikkeen yli: mikset koskaan puhu itsestäsi?

Se minua vasta järkytti. "Miksi haluat, että puhuisin itsestäni?" olisin voinut kysyä, mutten muista, mitä sanoin. "En halua vaikuttaa itsekeskeiseltä", olisin voinut myös vastata, niin se oli. En tiedä, mitä hän olisi siihen sanonut. Kerro nyt itsestäsi, minä tahdon tietää, kerro mitä luit viikonloppuna, hän sanoi turhautuneena, hän oli impulsiivinen ja kärsimätön ihminen. Minä tahdon tietää. Sinusta. Ei minulle ole koskaan sanottu niin.

Vuonna 2010 tapasin koulussa komean jalkapalloilijan. Loin hänestä päässäni ideaalikuvan, johon rakastuin kaikella nuoruuden voimalla. Mutta kun me istuimme koulun penkillä vierekkäin ja minä luin kirjaa ja hän kysyi: "Mitä luet? Onko se hyvä?", minä menin niin lukkoon, etten saanut sanaa suustani. Niin, minä olin lukossa. Hän katseli minua toisinaan käytävällä. Minäkin katselin häntä. Mutta en koskaan sanonut mitään.

Sitten aloin laihduttaa hänen takiaan. Minä tosiaan luulin, että olen ylipainoinen. Ja minä tosiaan luulin, etten kelpaisi kenellekään sellaisena kuin olen. Enkä usko kyllä vieläkään.

Vuonna 2012 minä seurustelin ensimmäisen kerran. Jaakko sanoi: "Minä pidän sinusta." Ja sitten tuli mutta. "Mutta... sinussa on jokin salaisuus, ja mä en..." Hän ei sanonut sitä loppuun. Myöhemmin hän puuskahti: "Mikset sinä kerro!" Hän luuli, etten välitä hänestä, koska en sanonut mitään. Mutta minä en välittänyt mistään muusta kuin hänestä.

Koko lukion minä elin sen kivun kanssa. Kivun, jonka toisten ohimenevät mutta järjestelmälliset pahat sanat ja teot olivat minuun painaneet. Se ei kadonnut, se muutti minun sydämeeni asumaan, ja minä aloin jälleen heräillä aamuöisin. Jälleen: vaikka väkivaltaa ei ollut, ja vaikka minulla oli ystäviä.  Minä en olisi jaksanut nousta. Minä en olisi jaksanut opiskella; opiskelin silti, koska halusin laudatureja ja yliopistoon. Niin: minä sairastuin masennukseen. Vaikka kaikki oli hyvin. Ei enää väkivaltaa, ja minulla oli maailman ihanimmat ystävät. Minä sairastuin masennukseen.

Masennuksen kanssa yritin pärjätä lukiossa, jossa halusin pärjätä, mutta en pärjännyt. Opettajat haukkuivat, kun läksyt olivat huonosti tehty. Opettaja haukkui, kun nuokuin tunnilla, jolle olin tullut kahden tunnin yöunien jälkeen. Minä painoin kovaa työtä, jotta pääsisin yliopistoon, ja pääsinhän minä, sitten. Mutta minuun sattui. Iskut, sanat, ne sattuivat koko ajan. Koko ajan.

Ja vieläkin minä kannan niitä jälkiä mukanani, vaikka on mennyt melkein kymmenen vuotta elämää ja neljä vuotta terapiaa. En luota kehenkään, uskon, että he loppujen lopuksi haluavat minulle pahaa ja lopulta tekevät pahaa. Siksi en voi antaa aseita käteen, näyttää heikkoa kohtaa, paljastaa salaisuuksia - he iskisivät minua niillä. En voi luottaa varsinkaan miehiin, sillä juuri miehet minua ovat halunneet käyttää: nauttia hetkellisestä ilosta ja minun kivustani, jota he katselisivat hetken mutta jatkuisi loputtomiin.

Yhä edelleen mietin, kun koulussa tehdään paritöitä: "Voi ei, tuo tyttöparka joutui minun parikseni." Kun etsin ruokalassa paikkaa, mietin, kehtaanko istua muiden seuraan. Ja entä jos en istu - olenko minä ylimielinen? Ryhmätöissä en sano mielipidettäni vaan tuen muita. En halua saada heitä kuvittelemaan, että olisin pätevä, että olisin parempi. Opiskelemaan päästyäni ajattelin, että huijasin kaikkia pääsykokeissa. Ja pian paljastuu, että minä olen itse asiassa täysi paska.

Usein toivoin, että he olisivat lyöneet ja potkineet minua, heittäneet pitkin seiniä ja vetäneet hiuksista. Ne haavat olisivat paranneet ajan saatossa, ja niistä olisi jäänyt lääkäreille todisteet.

Toisinaan ajattelin, että kunpa he olisivat sittenkin tappaneet minut, tai minä itseni.

Mutta en minä kuollut. Ja koska en ollut ajatellut jääväni eloon, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka olisin voinut vielä jatkaa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kaikki onkin kynnetty turhaan

Luulin, että kuolisin tänne

Vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin jos nyt luovuttaisin

Tämän kaiken loppuun vien, ja se

olkoon lohtuni viimeinen

Vaiettu oikeus;

otit armosi itse

Tiedä, etten kertonut mistään

koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan

Hauta on jo luotu umpeen

(PMMP: Leskiäidin tyttäret)

Allas

Minä käyn altaaseen, kirkkaaseen turkoosiin veteen. Sen hetken olen vapaa.

Kerran allas pelasti minut. Nyt sen on tehtävä se taas.

Kymmenen vuotta sitten allas edusti minulle painajaista, vaikka aina rakastin uimista. Riisuutuminen muiden edessä oli kuin astumista näyttämölle, missä minut pisteytettäisiin. He katsoisivat minua, ja mitä he ajattelisivat.

Ylireagointia, siihen pitää pystyä. 

Ikään kuin vaatteet olisivat olleet läskieni suojana. Ja musta hoikentaa. Nyt he kaikki näkisivät. He tietäisivät; he voisivat sanoa myöhemmin.

Vatsamakkarat.

Nännit.

Karvat.

Kesakot.

Finnit.

Mustelmat.

Raskausarvet.

Arvet.

Vaakasuorat viivat ranteissa, reisissä. 

Liian ilmiselvää.

Nyt minä sukellan. Pystyn kyllä koskettamaan pohjaa, jos tahdon. Olen koskettanut pohjaa monta kertaa tahtomattanikin.

Allasosastolla me olemme samassa, miehet ja naiset. Ja vaikka meillä on siellä uimapuvut, pojatkin näkevät. Nännit paistavat läpi, ja säärikarvat, mustelmat, raskausarvet. Arvet. He näkevät; sitten he tietävät. Ja he huutavat: hyi vittu.

Näyttelyeläin. Kuin lihanpala.

Ja katso nyt noita muita tyttöjä: heitä on vähemmän kuin minua, heillä on litteä vatsa, reisivako, sileä iho, ei karvan karvaa, ja missä ovat heidän raskausarpensa. Missä ovat heidän vaakasuorat arpensa ranteissa? Ei heillä sellaisia ole. He ovat keveitä. He ovat keveitä kaikin tavoin.

Heitä katsotaan eri tavalla, mutta he ovatkin kauniita.

Minulla on raskausarpia enemmän kuin naisilla keskimäärin. 

Ja siellä altaan äärellä minun itsevihani vain kasvaa. Miksen minä ole kuin he? Miksen minä voi tehdä oikein, jotta olisin kuin he? Riippuvat rinnat, joka ainoassa kehon paikassa ylimääräistä ihraa, puolet voisi saksia pois minusta kokonaan.

Pehmeä uuma. Leveä lantio. Reisilihakset tykyttävät. Kylkiluita ei voi nähdä.

Vasta aikuisena uskalsin uimahalliin. Vuonna 2014 olin syvällä masennuksessa enkä ollut päästä koskaan kotoa pois. Sitten joku sanoi minulle: on oma päätöksesi, jäätkö kotiin rypemään surussa, vai lähdetkö esimerkiksi uimahalliin. Se särähti minun korvaani, ja mietin: miksikäs ei, uimahalliin. Uimahalliin, kuin olisin kuka tahansa.

Niin minä menin. Menin että menisin jonnekin. Ja minä menin taas, ja minä menin taas, kunnes menin joka perjantai, ja menin, koska halusin, koska kehoni halusi sitä. Uin ja uin ja uin. Mitä enemmän uin, sitä enemmän hymyilin.

Kun kilometrin jälkeen jokainen lihas kehossa huutaa halleluja, minä tiedän, että vesi on hyvä. Saunassa voi sulkea silmät ja vain hengitellä.

Saunassa minä näen kaikenlaisia naisia. Nuoria, vanhoja. Lapsia. Lapset ovat uskaltaneet kylmäaltaaseen ja tulleet sieltä saunaan ja nauravat lapsuutensa iloa. Minäkin olin sellainen, ennen kuin suru tuli minuun. Ja minä katson kaikkia niitä naisia; leikkausarpi saattaa halkaista jonkun naisen koko vatsan. Ja minusta hän on kaunis.

Suru on kuin upottava suo tai synkkä lampi, joka imaisee kohti pohjaa kyselemättä lupia. Ahdistus on kuin vettä, joka tunkee keuhkoihin. Siksi on yllättävää, uskomatonta, että altaan vesi kantaa.

Itse asiassa vaikka uin altaassa eestaas, tosiasissa uin pakoon. Ahdistus ei saa minua.

Vaikka joskus epäröisin, altaassa tiedän, että vesi onkin vapaus.

Mä en ansaitse tällaista elämää.

Sä kadehdit niin

hänen valtavaa luottamustaan

Hän sulle sisimpänsä paljastaa

Eikö hän pelkää

että puukolla selkään sä lyöt?

Sä et ansaitse tällaista elämää

Sä näet sen, muut ei vielä nää

Se sun päätäsi kiristää

Haluut jotain joka piristää

- Maija Vilkkumaa