Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.

Läpimärkä röökiaski

Kävimme katsomassa asuntoa. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, tilava olohuone, parveke, jolle mahtuisi kivat parvekekalusteet, juuri remontoitu kylpyhuone ja oma sauna. Tapetit kyllä repsottivat, mutta ne voisi vaihtaa. Olohuoneeseen saisi kaikki kirjahyllyt vierekkäin. Televisiota meillä ei ole. Kysyin, yhdistäisimmekö kirjamme, laittaisimmeko ne sekaisin vai erikseen. Hän sanoi yhdistäisimme.

Vanhat asukkaat olivat irrottaneet lamput, mutta eteisen halogeeni oli paikallaan. Seisoin sen valossa ja katselin ympärilleni. Olen valehdellut koko ajan.

En ole mukava ihminen, en ole hyvä, en ole sivistynyt enkä älykäs, en ole selviytyjä enkä voittaja enkä soturi, en kestä vastoinkäymisiä. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten kauan kulissi on pysynyt yllä.

Nyt se joka tapauksessa rapistuu. Olen rikkonainen kuin makuuhuoneen tapetti. Raaputamme sen pian kokonaan pois.

Me otamme minun kahvinkeittimeni ja minun pyykkikoneeni, koska ne ovat uudempia. Häneltä otamme sängyn, sohvan ja sohvapöydän. Kysyin, mitä tapahtuu minun vanhalle, pitkänpitkälle räsymatolleni. Se on mummoni peruja. Me otamme sen sinne! Minäkin saan päättää asioita.

Kun eilen kädet täristen ravistin purkista bentsoja, vanha ajatus palasi mieleeni. Mitään ei voi enää tehdä. Minut on menetetty. Olen hävinnyt tämän taistelun. Olen pilalla.

Häpeä on ydinkokemus minussa. Minulla on huono itsetunto ja sitä minä häpeän. Infernaalisesti. Olen alkanut ajatella, että väkivalta ja häirintä ovat asioita, jotka pitää vain hyväksyä. Häpeä niistä on liian suuri, että jaksaisi hakea tukea. Jos jaksaa, ehkei uskota. Jos uskotaan, ei ehkä ole todisteita. Jos on todisteita, prosessi on niin raskas, että on mahdoton jaksaa sitä. Olen alkanut ajatella, että minun pitää vain löytää sisäisiä keinoja käsitellä näitä kokemuksia.

Haluaisin aukottoman ja vedenpitävän vastauksen siihen, miksi uhri on se, joka häpeää.

Enkä tietenkään haluaisi ajatella näin.

Kun syntymäpäiväpaketissani luki "olet rakkaani", tulin pelokkaaksi. Mihin hän on minussa rakastunut, ja milloin totuus paljastuu? Olen valehtelija. Olen kadunvarteen heitetty roska, jota ihmisten kengät tallovat. Milloin hän alkaa nähdä minut niin kuin muut näkevät?

Mitä enää voi tehdä?

Sairaus on minua vahvempi.

Vaatehuone pitää käydä läpi. Siellä on vanhoja vaatteita, joita en enää käytä, joiden olemassaoloa en edes muista. Pakkaan ne muovipusseihin ja vien Uffin laatikkoon.

Ja sen makuuhuoneen tapetin tilalle tulee uusi.

Sä tarviit sotilaan

joka saa sut voittamaan

Luulitko et mä oisin se?

Sä tarviit poliisii

joka ottaa rosvot kii

Sä tarviit ja sä ansaitset

Ja kun me tavataan öisin, mä kosken sua

kun en muuta voi, mut älä usko mua

Älä rakenna mun varaan elämää

Sä tuut rappukäytävään ja mä tahdon et sä jäät

Mut pliis oo järkevä ja pakene

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja kaulasuudelmiin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Sä tarviit sankarii

joka ostaa kukkasii

sunnuntaisin keittiöön

joka vastaa viesteihin

tutustuu sun serkkuihin

eikä putoo mustaan tyhjiöön

Ja mä oon väärä sulle mut sitten kun

me nähdään jossain mä tarraudun

mun kynsillä kun selkänahkaan kii

Ja kipu hetkeks häviää

ja mä tahdon et sä jäät

mut mä tiedän et se ei voi olla niin

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja lemmenlauluihin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

Ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Mä oon vain helisevä vaski

Läpimärkä röökiaski

Maija Vilkkumaa: Sä tarviit paremman kuin mä

Väkivallan uhrien puolustus

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Tässä puolustetaan väkivallan uhreja ja käsitellään syyllistämistä, jota he kokevat.

Olen henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. En pura näitä tässä postauksessa enempää, mutta mainitsen vain, koska tästä syystä tiedän, miten väkivallan uhrit välillä kohdataan. Lähtemisellä väkivaltaisesta suhteesta oli pelkkiä positiivisia seurauksia, joten toivon sydämestäni, että väkivaltaisessa suhteessa elävät pelastuvat. Tässä kirjoituksessa kuitenkin teen selväksi, miksei suhteesta lähteminen ole ihan vain sormiennapsautuksesta kiinni.

Lähes jokainen väkivallan uhri on kuullut suunnilleen tämän kommentin: Miten sinä et ole lähtenyt? Tai: Miksi et lähtenyt aikaisemmin?

Ja tyypillinen: Minä en tuollaista hyväksyisi. (Piiloviestinä, että kommentoija itse toimisi tilanteessa paremmin kuin uhri. En pidä tästä kommentista siksikään, että eihän kukaan meistä voi täysin olla varma, miten väkivaltatilanteessa toimisi, jos ei ole tilanteessa ollut.)

No, sen sellaista. On kuitenkin todella helppoa - aina, jokaisessa asiassa - neuvoa tietävästi, jos ei ole tilanteessa itse ollut. Kyllä minä tiedän! - Mutta itse asiassa et tiedä.

Toivon, että ihmiset edes yrittäisivät ymmärtää. Minun mielestäni uhrien syyllistäminen on julmaa ja sydämetöntä. Ikään kuin haluttaisiin tehdä jo valmiiksi kamalassa tilanteessa olevan ihmisen elämästä vieläkin vaikeampaa.

No, miksi se uhri ei vain lähde?

Ajatellaan väkivaltaista parisuhdetta. Yksikään parisuhde ei ala niin, että ensitreffeillä väkivallantekijä retuuttaa toista hiuksista pitkin lattiaa tai nöyryyttää henkisesti. Parisuhteet alkavat positiivisissa merkeissä. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan, väkivallantekijä pitää hyvänä, ostaa lahjoja. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Väkivallassa, aivan etenkin henkisessä väkivallassa, on myös sellainen piirre, että se alkaa pienistä jutuista. Ihan vaan huomautuksia, nopeita ja pieniä. Sitten ne kasvavat ja käyvät yhä nöyryyttävämmiksi. Hiljalleen kuumenevassa kylvyssä kiehuu lopulta elävältä, mutta koska kylpy kuumenee hitaasti, ei aina huomaa, että tilanne käy vakavammaksi.

Ja mitä siitä seuraa? Uhri alkaa kävellä varpaillaan ja varoa itseään. Käytös muuttuu. Ei uskalla sanoa jotain asiaa, koska pelkää, että väkivallantekijä tarttuu siihen ja nöyryyttää ja nolaa ja vähättelee. Tai ei uskalla mennä ulos kavereiden kanssa, koska tunnelma kodissa kiristyisi sen jälkeen. Uhri alkaa suojella itseään. Ja sekin on todella tapa suojautua, vaikka näin ei koskaan pitäisi käydä. On inhimillistä, että haluamme välttää kivuliaat tilanteet. Se on täysin inhimillistä, eikä siitä pidä syyllistää.

Väkivaltainen suhde ei siis aina ole ollut väkivaltainen. Se ei myöskään ole väkivaltainen koko ajan. Onhan se hämmentävää, mutta ihminen on aika monimutkainen olento. Hän kokee ristiriitaisia tunteita, joista ei aina ota ihan selvää.

Syyllistävä kyseleminen ja alentava neuvominen tuovat uhrille kokemuksen, että hänellä ei ole itsenäistä toimijuutta. Olen surkea luuseri, joka ei tähänkään kykene. Kun uhrille tulee kokemus, ettei hän kykene tähänkään eikä hän ole itsenäinen toimija, hän ei saa kokemusta, että hänen olisi edes mahdollista lähteä väkivaltaisesta suhteesta.

On vielä eräs seikka, joka ennen kaikkea pitää kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Se on se, että väkivalta tuhoaa uhrin itsetunnon. Kun tulee tarpeeksi pitkään nöyryytetyksi, ihminen alkaa tuntea itsensä surkeaksi luuseriksi. Kun ihmistä kohdellaan arvottomana - kun lähimmäinen kohtelee uhria arvottomasti - tämä alkaa pian uskoa, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Tämä alkaa ehkä jopa ajatella, että on ansainnut kaiken. Jotkut myös ajattelevat, että ehkä heidän käytöksensä todella on jotenkin provosoinut. Ehkä tosiaan ei olisi pitänyt mennä kavereiden kanssa niihin juhliin, syödä tuota croissantia tai pitää sitä paitaa.

Ihmisen pitää koota murentuneen itsetuntonsa kappaleet, jotta voi lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Ja siihen tarvitaan usein toisten tukea. Siksi uhreja pitää tukea, ei syyllistää! Se, että ihmisen kokemusta surkeudesta ja luuseriudesta vahvistetaan syyllistävillä kommenteilla, vain pahentaa tilannetta.

Ja miksi väkivallan uhri ei ylipäätään puolustaudu itse tilanteessa? Lyö tai sivalla takaisin, fyysisesti tai henkisesti.

Tosiasia on, ettei kaikista meistä ole siihen. Useimmat ihmiset eivät halua lyödä ketään, vaikka joskus tuntuukin, että se olisi paras tapa toimia. Voi ajatella, että nyt minä puolustaudun, mutta käsi ei vain nouse. Useimmista ihmisistä ei ole lyömään, koska useimmat meistä eivät kykene väkivaltaan. On myös tosiasia, että väkivaltatilanteessa useimmiten jähmettyy. On ihan loogista, että ihminen ei lähde kamppailuun, jonka todennäköisesti häviäisi. Sehän on vain itsensä suojelemista. Yritys välttyä pahemmilta ruhjeilta. Ja vaikka uhri voisikin voittaa kamppailun - yllätysmomentilla, esimerkiksi - ihmisen aivot toimivat niin, ettei noissa tilanteissa ajattele kovin järkevästi. Ne ovat uhkaavia tilanteita. Ylipäätään väkivaltatilanteissa ei yleensä ole aikaa pohtia ratkaisuja.

Henkistä väkivaltaa sisältävät tilanteet ovat aika absurdeja. Sanoiko se todella noin? Sanoiko siis todella? Kuvittelenko minä? Olenko hullu? Miten minusta välittävä ihminen sanoo noin? Miten kukaan sanoo noin? Miksi hän?

Siksi(kin) niihin on vaikeaa reagoida. Tilanteet ovat yleensä myös nopeita. Sellainen nopea sivallus, ja sitten tilanne jo vaihtuu, eikä vanhaan ehkä tule palattua.

Olen tajunnut jotain. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa ehkä ajatella. Mutta tilanteeseenhan voi palata. Siihen voi palata päivienkin kuluttua, ja pitemmänkin ajan kuluttua. On ihan ok sulatella ja miettiä, mitä sanoisi.

Sitten on vielä yksi syy. On tosiasia, että monet ihmiset, jotka ovat joutuneet kumppaniensa surmaamiksi, tapetaan vasta suhteen päättymisen jälkeen. Kostona, tai jotain. Niin, tekijä voi myös kostaa. Joskus kosto on kohtalokas. Ihminen pelkää. Toki väkivaltaiseen suhteeseen jääminenkin voi johtaa kuolemaan, se on selvä. Mutta jos ihminen pystyy nöyryyttämään kumppaniaan suhteessa, hän voi tehdä jotain vielä pahempaa suhteen päättymisen jälkeen. Totta kai sellaista pelkää.

Sain itse tällaisen viestin väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen jälkeen: "Sä tulet katumaan tätä koko ikäsi. Vielä mä sulle opetan, mitä menettäminen on." Pelkäsin tehdä rikosilmoituksen, koska se olisi saattanut johtaa väkivaltaan vielä todennäköisemmin, koska tekijä olisi kostanut kaiken. Tein kuitenkin ilmoituksen, eikä mitään tapahtunut. Koen nyt olevani turvassa. Mutta olihan se pelottava viesti. Entä jos hän olisi pahoinpidellyt, raiskannut tai jopa tappanut jonkun läheiseni? Olisin luultavasti potenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, ettei se olisi ollut minun toimijuudestani kiinni. Vaan hänen. Mutta itsesuojeluvaisto istuu ihmisellä vahvassa. Ei siitä pidä syyllistää. Me kaikki haluamme selviytyä. Väkivaltatilanne on niin äärimmäinen, etteivät ihmisen aivot toimi aina niissä parhaalla mahdollisella tavalla.

Lopuksi kerron, miten väkivallan uhri pitää kohdata ja mikä häntä todennäköisesti auttaa syyllistämistä enemmän.

Väkivallan uhri tarvitsee kuuntelijaa, ja hän tarvitsee empatiaa. Hänen kuuntelemistaan voi tukea kysymyksillä ja empaattisilla kommenteilla kuten olen niin pahoillani, että joudut kokemaan tuollaista, tai tuo on sinua kohtaan väärin. Hänen kanssaan voi puntaroida tilannetta. Joskus voi myös laskea plus- ja miinuspuolia - mitä hyvää seuraisi jäämisestä, mitä lähtemisestä. Näiden puolien laskemisen pointti ei tosiasiassa ole uhrin kannustaminen pohtimaan suhteeseen jäämistä, vaan se, että lähes poikkeuksetta uhri löytää suhteesta miinuspuolia enemmän ja lopulta alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa.

Sanoisin myös, ettei kannata liikaa kauhistella. Kun joku kuuntelee minua, haluan luottaa siihen, että kuuntelija kestää sen, mitä minä kerron. Ettei tilanne käänny siihen, että minun pitää lohduttaa ihmistä, jolle olen kertonut.

Ennen kaikkea väkivallan uhrille täytyy antaa kokemus siitä, että hän on itsenäinen toimija ja hän pystyy kyllä lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minut herättivät seuraavat lauseet: Sinä olet aikuinen ihminen. Sinä saat lähteä, ja sinä pärjäät kyllä. <3 

Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Ne ovat vain kateellisia sinulle

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon koulukiusaamisesta enkä niinkään siitä, miten olen voinut. Se on hyvä asia. Pystyn viimein käsittelemään tätä kaikkea. Pystyn kirjoittamaan koko sanankin nyt. Puhuin ennen väkivallasta, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on usein väkivaltaa, on kyseessä ollut minun kohdallani pikemminkin sanan välttely. En ole sanonut sitä, en ole pystynyt.

Kaikkeen liittyy edelleen jonkinnäköinen leima. Että jos sanon sen lauseen ("minä olen ollut koulukiusattu"), tunnustan oman heikkouteni, sen, millainen luuseri olen pohjimmiltani ollut ja millainen edelleen olen.

Olen todistanutkin sen. Että kun ihmiset tietävät, että minä olen entinen koulukiusattu, he alkavat kohdella minua eri tavoin. Totta se on. Jotkut ovat jopa kokeilleet kepillä jäätä ja testailleet, miten minulle käy, kun vähän kiusaa, ja itkemiseksihän se menee. Koko minun terapiani tähtäsi siihen, että oppisin puolustautumaan. En ole oppinut vielä, mutta en ole ehkä kuitenkaan lähtöruudussa.

Enkä nyt tarkoita, että koulukiusatut olisivat mitään luusereita. Suurin osa ei ole. Suurin osa on selviytyjiä, suurten taisteluiden voittajia. Mutta minä en ole. 

Asiaan.

Sanotaan, että ne tekevät sitä siksi, että ne ovat kateellisia. 

Koulukiusaajat, nimittäin.

Kateellisia. Uhreilleen.

Näin on sanonut moni. Kaikki terapeutit, joita minulla on koskaan ollut. Tyttöjen Talon työntekijät. Perhe ja ystävät.

"Entä jos kyse oli kateudesta sinua kohtaan? Sinä olet älykkäämpi kuin he", sanoi ensimmäinen terapeuttini, heistä kaikkein suorasanaisin.

"Yleensä kateus selittää näitä juttuja", sanoi Tyttöjen Talon työntekijä. "Ne polkevat alaspäin sitä, joka uskaltaa nousta ylös."

"Tietysti he ovat kateellisia", äiti sanoi. "Tietysti sinulle ollaan kateellisia, sinähän menestyt koulussa."

On totta, että minulla oli luokan parhaat arvosanat, eikä suotta. Painoin kovaa duunia niiden eteen. Yritin myös kovasti miellyttää opettajia, missä onnistuinkin. Olin lellikki. Sain stipendejä. Selkääni taputeltiin, ja jos kukaan muu ei tiennyt vastausta opettajan esittämään kysymykseen, opettaja kysyi minulta; ja minä usein tiesin.

Mutta nämä ihmiset, jotka pelaavat kateuskortin, eivät ymmärrä, että näillä kiusaajilla on aivan eri arvot. Eivät he pidä hyviä arvosanoja arvossa. Ei heitä kiinnosta koulu. Heidän mielestään koulussa käyminen on perseestä. Miksi he sitten kadehtisivat sitä vitun hikkeä, jolla ei ole muuta elämää? Koska hei, huonot arvosanat kertovat siitä, ettei koulu pyöritä koko elämää! Ja se on heille arvo. Se, että heillä on muuta elämää.

Tätä minun terapeuttini ei oikein ymmärtänyt, vaikka selitin. Ja hänen pitäisi olla koulutettu ihminen, joka ymmärtää tällaisia asioita.

Miksi kukaan kadehtisi minua? Miksi olisi kadehtinut? Minä olin ruma rillipää. Ikuinen miellyttäjä. Kummajainen, jolla oli omat jutut. Ärsyttäväkin, koska en pitänyt turpaani kiinni, niin kuin minun olisi toivottu pitävän. Miksi he olisivat kadehtineet sellaista ihmistä? Minä edustin kaikkea sitä, mitä he halveksivat. Olin säälittävä raukka.

Ja nyt puhun vain omasta puolestani. Varmasti joitakuita kadehditaan. Esimerkiksi toisen ulkonäkö saattaa olla jotain, mitä kadehditaan. Ja jotkut voivat kadehtia myös niitä hyviä arvosanoja, onhan sekin mahdollista. Jollakulla voi olla jokin hieno taito, jota kadehditaan, joku voi esimerkiksi soittaa hyvin pianoa. Minussa ei kuitenkaan ole ulkonäköä, jota kadehtia, eivätkä minun kiusaajani pitäneet hyviä arvosanoja tärkeinä. He olivat koulupudokkaita. Ei heitä kiinnostanut. Kirjoittaa minä osaan, mutta heille minä olin vaan vitun pilkunnussija lukutoukka rillipää paska.

Kateuskortti on halpa selitys. Ihmistä voi inhota myös niistä syistä, mitä se ihminen on, eikä siksi, että tätä kadehtisi. Jotkut ihmiset vain ovat idiootteja. Jotkut ehkä katsovat toisia alaspäin. Jotkut kuvittelevat itsestään liikoja. Ei sellaiselle ihmiselle tarvitse olla kateellinen inhotakseen häntä. Silti myös rasittavan ihmisen kiusaaminen on väärin aina ja ikuisesti. Kukaan ei ansaitse väkivaltaa, ei kukaan. 

Jotkut ihmiset vielä toivovat, että heitä kadehdittaisiin. Sellaiset ihmiset eivät pysty näkemään hirttä omassa silmässään, vaan näkevät itsensä aina ihanteellisessa valossa ja muut jollain lailla alempina. Minulla oli sellainen ystävä, joka yhtenään kyseli, olinko kateellinen hänelle milloin mistäkin, yleensä koenumeroista. Hän oli sietämätön, mutta me emme olleetkaan kovin pitkään ystäviä. Ja vaikka on muodikasta diagnosoida lähipiirin kusipäät narsisteiksi, niin silti kehtaan väittää, että tällä henkilöllä oli ainakin joitakin narsistiseen persoonallisuuteen viittaavia piirteitä.

Niin. Saattoiko joku kuitenkin kadehtia minua?

Ehkä. Ehkä jotkut kadehtivat sitä, että jaksoin tehdä paljon töitä numeroiden eteen. Toisaalta olin sisältä rikki. En olisi jaksanut olla sellainen, joka tekee kaiken aina täydellisesti. Se oli kuluttavaa. Ja johti romahtamiseen, lopulta.

Mutta jos joku kadehtikin, niin eivät kiusaajani. Heidän mielestään olin vain tylsimys ja ärsyttävä pätijä. Ja ehkä olinkin sitä.

En usko kateuteen selittävänä tekijänä kohdallani.

Mä en oo mikään soturi

Nyt pitäisi olla rohkea.

Nyt pitäisi vain olla rohkea ja olla sellainen kuin on, kainostelematta, pelkäämättä. Pukeutua siihen kesämekkoon, jättää sukkikset pois, hymyillä. Mennä sinne rannalle, every body is a beach body baby! Nauttia kesästä. Koska kesä on ihmisen parasta aikaa. Kesällä ollaan huolettomia. Kesällä murheille sanotaan hei hei.

Minä haluaisin vain mennä piiloon. En pysty olemaan se rohkea nainen, joka pukeutuu bikineihin ja juoksee uimarannalla kiljuen veteen kaikki läskit ja selluliitit löllyen. Sellainen, joka nauttii kesästä ja auringosta ja kauniista maisemista, jäätelöstäkin. Mutta en ole sellainen. 

En pysty olemaan se rohkea nainen, joka olin ennen.

Sillä minusta on tullut heikompi. En ole sama nainen kuin olin ennen. Enää en tanssi. Olen väsynyt. En pärjää tässä elämässä. En voi hyvin omissa nahoissani.

En pysty tämän parempaan.

Kesä alleviivaa sitä, miten heikko minä olen. Kehopositiivisuussivuilla ilakoidaan, miten ihanaa on laittaa kesämekko tai uimapuku päälle ja mennä uimarannalle, vaikka on vaara joutua muiden arvioivien katseiden alle. Siellä jopa kannustetaan tekemään niin. Mutta minä en pysty. En tiedä, haluankokaan. Mutta en pysty.

On elämä ollut toisenlaistakin. Tanssia, itsevarmuutta, itsemyötätuntoa, huolenpitoa. Kaikkia sellaisia juttuja, jotka liitetään tasapainoisuuteen. Mutta se on nyt mennyttä.

Rautatieasemalla näin vanhan koulukiusaajan. Emme tervehtineet, mutta arvaan, mitä hän ajattelee. Että tuo luuseri tuossa on, luuseri edelleen, kymmenenkin vuoden jälkeen. Ja että kaikki se, mitä tapahtui, oli oikein. Ja että hän tekisi sen uudelleen. Niin minä ajattelen. Aliarvioin häntä, mutta miksi en aliarvioisi. Hän on yksi niistä, joiden takia minä vihaan itseäni niin paljon. Ja minä vihaan häntä, myös.

Kirjamessuilla kerran tuntematon nainen tuli haukkumaan minut, kun minun pakko-oireeni ärsyttivät häntä. Pyysin anteeksi, vaikka hän oli kammottava minua kohtaan. Annoin taas kävellä ylitseni, vaikken voi pakko-oireille mitään. Vaikka toisaalta kai yllättävä ilkeys saa ihmisen hämmentymään.

Ja vielä tulee toisia. Miehiä ja naisia. Jotka kommentoivat. Ulkonäköäni, luonnettani, oireitani. Ja minä annan sen tapahtua. Minä pyydän anteeksi, että minua satutetaan.

Tekisi mieli vain sanoa kaikille tuntemattomille ilkeille ihmisille, että solvatkaa vaan, minähän olen täysi paska. It’s ok, I hate myself too. Ettei tarvitse tulla selittämään mitään. Kaikki se paha, mitä ihmiset sanovat minulle – sen minä olen sanonut itse itselleni satoja kertoja.

Inhoan myös kaikkea sitä lässytystä siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat ihania sellaisina kuin ovat. Eivät ole. Osa on kusipäitä. Jotkut raivoavat tuntemattomille lapsille ruokakaupassa. Jotkut ovat koulukiusaajia. Jotkut tekevät vielä pahempaa.

Ja jossain joku sanoo olevansa arvokas juuri siksi, että on juuri sellainen kuin on eikä kukaan muu. Hyvä niin. Minä taas olen arvoton, koska minä olen minä. Liiskaantuneena ihmisten kengänpohjiin kuin kastemato.

Niinkin sanotaan, että olisi aihetta olla itselleen armollisempi, mutta jos ei riitä tällaisenakaan, miten voisi riittää silloin, kun yrittää vähemmän? En pysty olemaan täydellinen. Eikä vähempi riitä. Sillä kuinka kävi? Mokasin ystävyyssuhteessa ja minulle ei enää puhuta. Tulen hulluksi, kun minut hylätään. Kukaan ei enää kosketa, ei sano kaunista sanaa. Väliäkö sillä, sillä jokainen kaunis sana olisi valetta.

Ja niinkin minulle voisi sanoa, että mikset liiku eteenpäin. Miksi annat niille ihmisille niin suuren vallan? – Mutta niin sanovat vain joko ne, jotka eivät ole kokeneet mitään vastaavaa, tai ne, jotka ovat riittävän jaloja antamaan anteeksi. Tosiasia kuitenkin on, että vain osa meistä pääsee eteenpäin. Osa pääsee kyllä. Osa ei pääse. Koskaan. Osa elää tämän asian kanssa koko elämänsä. Ja osa kuolee tämän asian kanssa.

En ole mikään soturi. En ole se, joka nousee taisteluiden jälkeen maasta ja toteaa: minä voitin. Minä selvisin. En ole soturi, enkä ole selviytyjä. Minä olen uhri, ja uhriutuja. Olen rasittava valittaja ja marttyyri. Olen kaikkea sitä pahaa mitä ihmiset minusta keksivät sanoa.

Mutta olen kaikesta tästä huolimatta päättänyt elää tämän elämän.