Ne ovat vain kateellisia sinulle

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon koulukiusaamisesta enkä niinkään siitä, miten olen voinut. Se on hyvä asia. Pystyn viimein käsittelemään tätä kaikkea. Pystyn kirjoittamaan koko sanankin nyt. Puhuin ennen väkivallasta, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on usein väkivaltaa, on kyseessä ollut minun kohdallani pikemminkin sanan välttely. En ole sanonut sitä, en ole pystynyt.

Kaikkeen liittyy edelleen jonkinnäköinen leima. Että jos sanon sen lauseen ("minä olen ollut koulukiusattu"), tunnustan oman heikkouteni, sen, millainen luuseri olen pohjimmiltani ollut ja millainen edelleen olen.

Olen todistanutkin sen. Että kun ihmiset tietävät, että minä olen entinen koulukiusattu, he alkavat kohdella minua eri tavoin. Totta se on. Jotkut ovat jopa kokeilleet kepillä jäätä ja testailleet, miten minulle käy, kun vähän kiusaa, ja itkemiseksihän se menee. Koko minun terapiani tähtäsi siihen, että oppisin puolustautumaan. En ole oppinut vielä, mutta en ole ehkä kuitenkaan lähtöruudussa.

Enkä nyt tarkoita, että koulukiusatut olisivat mitään luusereita. Suurin osa ei ole. Suurin osa on selviytyjiä, suurten taisteluiden voittajia. Mutta minä en ole. 

Asiaan.

Sanotaan, että ne tekevät sitä siksi, että ne ovat kateellisia. 

Koulukiusaajat, nimittäin.

Kateellisia. Uhreilleen.

Näin on sanonut moni. Kaikki terapeutit, joita minulla on koskaan ollut. Tyttöjen Talon työntekijät. Perhe ja ystävät.

"Entä jos kyse oli kateudesta sinua kohtaan? Sinä olet älykkäämpi kuin he", sanoi ensimmäinen terapeuttini, heistä kaikkein suorasanaisin.

"Yleensä kateus selittää näitä juttuja", sanoi Tyttöjen Talon työntekijä. "Ne polkevat alaspäin sitä, joka uskaltaa nousta ylös."

"Tietysti he ovat kateellisia", äiti sanoi. "Tietysti sinulle ollaan kateellisia, sinähän menestyt koulussa."

On totta, että minulla oli luokan parhaat arvosanat, eikä suotta. Painoin kovaa duunia niiden eteen. Yritin myös kovasti miellyttää opettajia, missä onnistuinkin. Olin lellikki. Sain stipendejä. Selkääni taputeltiin, ja jos kukaan muu ei tiennyt vastausta opettajan esittämään kysymykseen, opettaja kysyi minulta; ja minä usein tiesin.

Mutta nämä ihmiset, jotka pelaavat kateuskortin, eivät ymmärrä, että näillä kiusaajilla on aivan eri arvot. Eivät he pidä hyviä arvosanoja arvossa. Ei heitä kiinnosta koulu. Heidän mielestään koulussa käyminen on perseestä. Miksi he sitten kadehtisivat sitä vitun hikkeä, jolla ei ole muuta elämää? Koska hei, huonot arvosanat kertovat siitä, ettei koulu pyöritä koko elämää! Ja se on heille arvo. Se, että heillä on muuta elämää.

Tätä minun terapeuttini ei oikein ymmärtänyt, vaikka selitin. Ja hänen pitäisi olla koulutettu ihminen, joka ymmärtää tällaisia asioita.

Miksi kukaan kadehtisi minua? Miksi olisi kadehtinut? Minä olin ruma rillipää. Ikuinen miellyttäjä. Kummajainen, jolla oli omat jutut. Ärsyttäväkin, koska en pitänyt turpaani kiinni, niin kuin minun olisi toivottu pitävän. Miksi he olisivat kadehtineet sellaista ihmistä? Minä edustin kaikkea sitä, mitä he halveksivat. Olin säälittävä raukka.

Ja nyt puhun vain omasta puolestani. Varmasti joitakuita kadehditaan. Esimerkiksi toisen ulkonäkö saattaa olla jotain, mitä kadehditaan. Ja jotkut voivat kadehtia myös niitä hyviä arvosanoja, onhan sekin mahdollista. Jollakulla voi olla jokin hieno taito, jota kadehditaan, joku voi esimerkiksi soittaa hyvin pianoa. Minussa ei kuitenkaan ole ulkonäköä, jota kadehtia, eivätkä minun kiusaajani pitäneet hyviä arvosanoja tärkeinä. He olivat koulupudokkaita. Ei heitä kiinnostanut. Kirjoittaa minä osaan, mutta heille minä olin vaan vitun pilkunnussija lukutoukka rillipää paska.

Kateuskortti on halpa selitys. Ihmistä voi inhota myös niistä syistä, mitä se ihminen on, eikä siksi, että tätä kadehtisi. Jotkut ihmiset vain ovat idiootteja. Jotkut ehkä katsovat toisia alaspäin. Jotkut kuvittelevat itsestään liikoja. Ei sellaiselle ihmiselle tarvitse olla kateellinen inhotakseen häntä. Silti myös rasittavan ihmisen kiusaaminen on väärin aina ja ikuisesti. Kukaan ei ansaitse väkivaltaa, ei kukaan. 

Jotkut ihmiset vielä toivovat, että heitä kadehdittaisiin. Sellaiset ihmiset eivät pysty näkemään hirttä omassa silmässään, vaan näkevät itsensä aina ihanteellisessa valossa ja muut jollain lailla alempina. Minulla oli sellainen ystävä, joka yhtenään kyseli, olinko kateellinen hänelle milloin mistäkin, yleensä koenumeroista. Hän oli sietämätön, mutta me emme olleetkaan kovin pitkään ystäviä. Ja vaikka on muodikasta diagnosoida lähipiirin kusipäät narsisteiksi, niin silti kehtaan väittää, että tällä henkilöllä oli ainakin joitakin narsistiseen persoonallisuuteen viittaavia piirteitä.

Niin. Saattoiko joku kuitenkin kadehtia minua?

Ehkä. Ehkä jotkut kadehtivat sitä, että jaksoin tehdä paljon töitä numeroiden eteen. Toisaalta olin sisältä rikki. En olisi jaksanut olla sellainen, joka tekee kaiken aina täydellisesti. Se oli kuluttavaa. Ja johti romahtamiseen, lopulta.

Mutta jos joku kadehtikin, niin eivät kiusaajani. Heidän mielestään olin vain tylsimys ja ärsyttävä pätijä. Ja ehkä olinkin sitä.

En usko kateuteen selittävänä tekijänä kohdallani.