Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.

Mä huudan mä valvon

Mä huonoa palvon

Mä uuvun mä luovun

En tee mitä pitää

Ja mitään en muista

sovituista

Turtua haluan valua

pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Ja mä en välitä muusta

mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta

tahtonut sun kainaloon

Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse

Sanon vaikka tässä oon

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet

rauhoitu en mihinkään

Mä väännyn ja mä murrun

Öihini mä turrun

Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään

2015 - eteenpäin menemisen vuosi

Vuosi 2015 oli todella, todella hyvä, kun ottaa huomioon, millaista elämä on viime aikoina ollut. Olen tänä vuonna kokenut onnea ja saanut elämääni paljon hyvää, ymmärtänyt paljon uusia juttuja ja alkanut tuntea, että ehkä sittenkin selviän. Vaikka pahojakin asioita on tapahtunut, jätän tämän vuoden taakseni hyvillä fiiliksillä.

Tässä siis, kun niin kovin listoista tykkään, listattuna parhaita asioita vuodelta 2015!

Myrkyllisten ihmissuhteiden lopettaminen

Viimein tein sen ja lähdin. Lopetin ystävyyssuhteet, jotka aiheuttivat enemmän pahaa kuin hyvää. Päätös oli vaikea, kun ottaa huomioon, miten kauan olimme olleet ystäviä. Lähdettyäni aloin kuitenkin voida niin paljon paremmin, etten enää hetkeäkään pohdi, oliko päätös oikea.

Muutto uuteen asuntoon

Asuin kolme vuotta isoisäni omistamassa asunnossa sen aikaa kun hän oli ulkomailla. Nyt hän muutti takaisin Suomeen ja tarvitsi itse asuntoa, mutta oli jo etsinyt minulle uuden, ennen kuin edes ilmoitti, että pitää muuttaa pois! Uuteen asuntoon muuttaminen tapahtui aikana, jona kaikki asiat olivat muutenkin myllerryksen alla, ja se tuntui elämänmuutoksen viimeistelyltä.

Liikunnan lisääminen

Pääsin viimein (koululiikunnan aiheuttamista) liikuntapeloista ja uskalsin mennä esimerkiksi tanssitunneille ilman pelkoa arvostelusta. Sekin kohensi oloani, ja nykyään käytään jumpassa noin kolme kertaa viikossa. 

Masennuksen hellittäminen

Elämässäni on nykyään jonkin verran iloa! Teen nykyään asioita, joista nautin, enkä koko ajan toivo, että päivä olisi jo ohi. Itse asiassa nousen aamuisin ihan mielelläni sängystä.

Siskot

Siskot-ryhmä Turvapaikassa tarjosi vertaistukea muilta elämän riepottelemilta nuorilta naisilta. Ryhmän jäsenistä tuli ryhmän loputtua hyviä ystäviäni, joita tapaan edelleen säännöllisesti.

Ruisrock!

Sain kamalan auringonpistoksen ja oksensin invarampin viereen. Vietin tipatonta enkä ollut juonut. Järkkärit tulivat kyselemään, pystynkö kävelemään, ja puhalluttivat. He epäilivät, toimiiko alkometri, kun se näyttikin nollaa... Nyt jälkeenpäin juttua on hauska muistella. Erityisesti Jenni Vartiaisen keikka teki vaikutuksen, muita ihania olivat Sanni, Haloo Helsinki! ja Apulanta.

Menestys koulussa

Keväällä olin aika stressaantunut koulujutuista. Muistan kesätöiden alettua jännittäneeni, mahtavatko tentit mennä läpi ollenkaan. Sainkin kaikista korkeimman arvosanan, eli olin taas aika pahasti aliarvioinut itseäni... Myös nyt syyslukukaudella koulussa on mennyt tosi hyvin, ja olen nauttinut opiskelusta.

Uiminen Aurajoessa

Yhtenä harvinaisena lämpimänä päivänä pulahdin spontaanisti uimaan jokeen kesken kävelylenkin. Se oli ikimuistoista ja ihanaa, esimerkki juuri sellaisesta ilosta ja elämänhalusta, jota elämääni kaipaan.

Kaverin synttärijuhlat

Kaverini 22-vuotisjuhlat olivat kivoimmat juhlat, joissa olen ollut naismuistiin. Jaksoin juhlia myöhään yöhön, olin sopivan humalassa ja seura oli tosi mukavaa.

Kaikki aikanaan

Ei voi muutakaan

Ota kaikki vastaan

mitä tarjotaan

Ei voi muistoja

pyyhkii kokonaan

vaan hitaasti ja hiljaa

opit luopumaan

Elämä se näyttäytyy näin - 

ovina joita sulkee

ovina joista kulkee

eteenpäin

Toivottavasti saitte elämäänne vuodesta 2015 paljon hyvää!

Jos ette, toivottavasti se ainakin opetti.

Olette tärkeitä.

- Aoda

Melkein kuin uusi

Masennus vei elämästäni kaksi ja puoli vuotta. Mutta se aika on ohi, ja onnelliset vuodet ovat edessä. Blogihiljaisuus on johtunut siitä, että minulla on liian kova kiire olla onnellinen.

Olen siirtänyt tavaroitani uuteen asuntoon laatikko kerrallaan. Kaikki on ihan kauheassa kaaoksessa, työkaluja pitkin lattiaa ja hirveästi remonttipölyä. Asunto on päivisin niin kuuma, ettei siellä hirveästi jaksa rehkiä. Huonekalut on kuitenkin nyt hankittu ja palan halusta päästä laittamaan kotia itseni näköiseksi. Eilen istahdin muuttolaatikon päälle ja vain katselin sitä sotkua ja mietin, että kyllä me tästä selvitään.

Muuton yhteydessä sitä perkaa vähän menneisyyttään. Minulla on taipumus takertua menneeseen, mutta nyt olen heittänyt ronskilla kädellä pois tavaroita ja papereita, joiden olemassaoloa en ole muistanutkaan. En halua uuteen paikkaan mukaan muistoja ajoilta, jotka tahdon unohtaa. Olen menossa kohti uutta, eikä silloin pidä kantaa mukanaan vanhaa.

Olen käynyt mustikkametsällä, tehnyt piirakan ja laittanut pakkaseen. Löysin vähän kantarelleja.

Siellä mättäällä tajusin, että minulla on oikeus elää elämääni siten kuin tahdon. Enkä minä halua elää nopeasti, en olla aina tekemässä ja menemässä. Kuvitelma siitä, että minun täytyy elää täysillä, on ollut yksi syy siihen, että olen ollut onneton. En tahdo meluisiin paikkoihin tai humalaan, tahdon kirjastoon ja metsään kävelemään. Eikä se tarkoita, etten eläisi täysillä; se tarkoittaa että nautin eri asioista kuin toiset. Eikä se ole väärin. Ei minun kuulu elää elämääni niin että todistelen toisille jotain, minun kuuluu elää elämääni siten, että olen itse onnellinen. Siksi luen kirjoja ja pelaan lautapelejä ystävieni kanssa. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. En tarvitse jatkuvaa melskettä ympärilleni, ja se on ok.

Osaan nykyään myös elää hetkessä. Toisina aikoina tuntui, että koko ajan pitäisi sännätä toisaalle. Katselen nykyään harvemmin kelloa. Onnellisuus on pieniä asioita, pieniä hetkiä. Joskus tulee isoja hetkiä. Poikkeuksellisen suuria ja onnellisia. Ne vapisuttavat minua.

Minusta on pitkin tätä vuotta tuntunut käsittämättömältä, että minulle tapahtuu hyviä asioita ilman, että ansaitsen niitä tai teen niiden eteen mitään. Sellaisia asioita elämässä vaan joskus käy, eikä niitä voi selittää. Yllättävä kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Uusi harrastus tuo elämään iloa ja uusia ihmisiä. Lääkäri rakastuu jäätelönmyyjään. Kesä tulee sittenkin. Masennus lähtee pois.

Nyt odotan syksyä. Aloitan capoeiran ja olen ilmoittautunut kirjoittajaryhmään ja lukupiiriin. Koulua varten minulla on kauhea määrä energiaa ja intoa, teen tänä vuonna kanditutkielman ja olen valmis näkemään vaivaa, jotta saan hyvän arvosanan. En ole stressaantunut. Opiskelukaupungista on tullut minulle koti, jossa minun näkemistäni odottaa kymmenkunta ihmistä. Sekin on jotenkin kummallista ja epätavallista, mutta se on totta.

Masennus ei enää vaikuta elämääni. Teen asioita joista nautin. Ylipäätään nautin nykyään jostakin.

Masennus tulee vaanimaan minun kintereilläni aina. Minulla on siihen taipumus, on ollut jo pitkään. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä en pääse ikinä, en usko, sekin on niin vahvasti osa minua. Mutta olen tehnyt sen kanssa rauhan, sillä kun pahasti ahdistun, tunnistan ahdistukseni - se johtuu häiriöstä. Sitten olen jo vähän rauhallisempi, sillä olen oppinut, että häiriö aiheuttaa ahdistusta täysin käsittämättömistä asioista ilman syytä, ja ettei se ole minun syytäni.

Mutta toistaiseksi olen voittanut masennuksen. Olen todiste siitä, että se on mahdollista. Olen tehnyt kovasti töitä ja valmis tekemään jatkossakin. Mutta nyt nautin siitä kaikesta hyvästä, johon minulla on mahdollisuus ilman masennusta.

Muutin tavarani saarelle

Kiipesin katolle  

Olin jättänyt murheet

Olin maalannut seinät

Olin siivonnut suuni

Vain laiva huusi

Tietä oli rakennettu pitkään

Kuopasta nostettiin tänäänkin kylmää savea

Päätin hankkia lapion

Peitän sillä jäljet, 

jotka seuraavat mantereelta

Hei, sillalla ongitaan

Hei,  juon kalamiesten kanssa Madeiraa

Hei, jos silta sattuisi romahtamaan,

ei, en palaisi mantereelle milloinkaan

Vain paju itki

Vain laiva huusi

Olin melkein kuin uusi 

- Terhi Kokkonen 

Te kaikki selviätte vielä.

- Aoda

Mitä minusta tulee isona?

Turvapaikan noin 40-vuotias harjoittelija kertoi jokin aika sitten, ettei hän oikeastaan vieläkään tiedä, mikä hänestä tulee isona. Hänellä on jo yksi ammatti, mutta nyt hän opiskelee toista ja tuli sen puitteissa Turvapaikkaan harjoitteluun. Siinä välissä hän on pyöräyttänyt perheen.

Samaan aikaan nuoret siinä ympärillä miettivät, mistä he mahtavat löytää itsensä kymmenen tai edes viiden vuoden kuluttua. Missä on heidän paikkansa, mitä heistä joskus tulee, miksi he haluavat isona. Päätöksiä on tehtävä, niiden on oltava käypiä vielä vuosien kuluttua, niiden on oltava jotain mitä he haluavat mutta silti jotain, mikä on samalla järkevää. He ovat korkeintaan 18-vuotiaita, juuri ja juuri omille jaloilleen nousseita jos sitäkään, ja nyt heidän pitäisi tietää, mihin suuntaan lähteä.

Eilen möläytin terapeutilleni, etten tiedä yhtään mitä juttuja tulen tekemään sitten kun olen aikuinen. Terapeutti nauroi, mutta tajusin sanani vasta hieman jäljessä. Teknisesti ottaenhan minä olen aikuinen. Mutta entä käytännössä? Pelkkä epävarma, vapiseva teini etsimässä paikkaansa. Toisaalta se ei haittaa yhtään. Välillä tarvitsen tyhjäkäyntiä ja pohdiskelua. Tunnen vain olevani hiukan liian vanha tähän.

Olen 21-vuotias, en enää siis edes jatko-opiskelupaikkaa pohtiva 18-vuotias (kuten esimerkiksi siskoni on). Minun on syytä tietää, mikä minusta tulee isona. Oikeastaan tiedänkin, koska en uskaltaisi opiskella vailla suuntaa. Ajatus valmistumisesta pelottaa minua. Kolme vuotta yliopistolla ovat menneet tosi nopeasti, jäljellä on vielä neljä vuotta, mutta kuinka nopeasti nekin menevät? Minun on vaikeaa ajatella itseäni valmistuneena, valmiina. Siitä aikuisuus vasta alkaakin, kun on aika hankkia vakituinen työ ja perhe. Minua hirvittää. Miten voin olla aikuinen silloin, kun en ole vielä nytkään? Kuinka voin olla itseni kanssa niin sinut, niin vakaa, niin valmis? Miten kukaan voi olla?

Ja entä sitten nyt? Olen 21. Olen ollut aikuinen jo yli kolme vuotta. Siltä ei ikinä tunnu. Teinienkin hukassa olemisen tunteelle usein nauretaan, että se on tuota ikää. Mutta kuka osaa tehdä niin suuria päätöksiä kuin vaikkapa ammatinvalinta? Siinä iässä on sitä paitsi paljon muutakin pohdittavaa. Vaikkapa oma ulkonäkö, oma paikka tai seksuaalinen suuntautuminen.

Turvapaikassa olen tavannut erään 15-vuotiaan tytön, joka on ulkonäköään myöten kuin minä joitakin vuosia sitten. Näen hänessä niin paljon itseäni, että minua suorastaan liikuttaa. Mitä enemmän olen jutellut hänen kanssaan, sitä paremmin olen huomannut, että hän on hyvin samanlainen kuin minä olin hänen ikäisenään, muutoinkin kuin ulkonäöltä. Häntä kiinnostaa kirjallisuus ja musiikki, hänkin kärsii masennuksesta, ja ilmeisesti hänellä on ollut vaikeaa koulussa kuten minullakin oli. Tällä viikolla hän kysyi minulta: Millaisena näet elämäsi viiden vuoden kuluttua? Kysymys oli haastava. Välillä tuntuu, ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Ajatus itsestäni ylipäätään olemassa jossakin vielä aikuisempana tuntuu suorastaan mahdottomalta.

Sen sijaan, että olisin osannut vastata kysymykseen, kerroin, että toivoisin 15-vuotiaan itseni voivan nähdä minut nyt vähän yli kaksikymppisenä. Sen ikäisenä en ajatellut minulla olevan ollenkaan tulevaisuutta; en ajatellut, että selviäisin koulusta hengissä, en ajatellut koskaan seurustelevani, en ajatellut, että saisin jonain päivänä oikeita ystäviä. En myöskään voinut ajatella, että olisin koskaan kaunis. Se oli raadollista, mutta en siinä elämäntilanteessa nähnyt muuta kuin mustaa, ehkä minut kohta kahmaisevan kuoleman. Eikä sekään tuntunut pahalta, että kuolisin, se oli oikeastaan ainut vaihtoehto, jonka näin. Mutta jos olisin silloin 15-vuotiaana saanut yhteyden 21-vuotiaaseen minääni, se 21-vuotias olisi kyllä tsempannut: sä selviät, sä olet niin vahva, sulla on edessä vielä paljon hyvää. Sä selviät.

Jos nyt saisin yhteyden vaikkapa 26-vuotiaaseen itseeni (todennäköisesti valmistun sen ikäisenä), mitä mahtaisin itselleni sanoa? - Todennäköisesti aivan samat asiat. Kyllä sä selviät, kaikki muuttuu hyväksi, kaikki järjestyy.

Kuuntelen tämän nuoren naisenalun murheita tulevaisuudestaan. Hän pääsee pian peruskoulusta - "tosi iso helpotus mulle", hän sanoi - ja pohtii, minne sen jälkeen päätyy. Numerot ovat laskeneet masennuksen takia niin paljon, ettei lukioon ole asiaa. Hän on hakenut ammattikouluun muutamille linjoille, muttei oikein tiedä, kiinnostavatko ne häntä. Entä jos olen valinnut ihan pieleen, onko tulevaisuuteni sitten aivan sinetöity? hän suree. Yritän lohduttaa ja kannustaa häntä. Ei 15-vuotiaana kukaan voi oikeasti tietää, mitä haluaa koko loppuelämänsä tehdä. Eikä liioin tarvitse tietää. Kyllä elämässä ehtii tehdä vielä kaikenlaista. Jos on valinnut väärän koulutuksen, voi valita uudelleen. Jos valitsee taas väärin, voi jälleen valita uudelleen. Tai voi mennä töihin. Tai lähteä reissuun. Tai vaan ihmetellä maailmaa ja itseään. Mutta maailma on avoin, vaihtoehdot ovat avoinna. Myös meille periaatteessa aikuisille. Koskaan ei ole liian myöhäistä!

Tukihenkilöni kanssa tulevaisuudesta keskustellessani huomasin, että luottamukseni tulevaisuuteen on sinänsä olemassa, vaikka aina ei siltä aivan vaikuta. Turvapaikan kävijöiden yläikäraja on 29 vuotta. Tukihenkilö huomautti, että koska paikka on minulle niin tärkeä, minun pitää tajuta, etten voi käydä siellä enää täytettyäni 29 sitten joskus. Sanoin, etten murehdi sitä ikärajaa, siihen on niin kauankin vielä. "Mähän olen sen ikäisenä varmaan jo äiti!" kikatin. Vasta myöhemmin ajattelin sanojeni merkitystä. Niin se varmaan on, ehkä minulla sen ikäisenä on jo lapsi. Se on yksi suuri haave, enkä epäile sen toteutumista.

Isona minusta tulee onnellinen. Minusta tulee terve. Minusta tulee vaimo. Minusta tulee äiti. Minusta tulee tyytyväinen. Minusta tulee ehjä. Minusta tulee kokeneempi. Minusta tulee ylpeästi virheellinen. Minusta tulee viisaampi. Minusta tulee vahvempi. Minusta tulee rohkea. Minusta tulee äidinkielenopettaja, (jos suunnitelmat toteutuvat). Minusta tulee kirjailija (jos unelmat toteutuvat).

Mutta valmis? Ei tosiaan. Ei valmiiksi niin vain tulla. Ei 15-vuotiaana, ei 18-vuotiaana, ei 21-vuotiaana, ei ehkä 40-vuotiaanakaan. Tai ikinä. Mitä sitten. Aina voi etsiä, sillä sehän on määränpäätä tärkeämpää.

Vie mut heiluvaan Tallinnan-lauttaan

missä aikuiset kompuroi

teinit mulkoilee pöydästä niitä

me ei olla ikinä niin kuin noi

Kaikki järjestyy.

- Aoda 

Maailma muuttuu kauniimmaksi niin, kun se on meidän

Makuuhuoneeni valtavasta ikkunasta ei näy muuta kuin taivas, kun makaa sängyssä. Iltaisin katselen tähtiä ja lentokoneiden valoja. Tänä aamuna auringonnousu oli erityisen kaunis. Taivaanranta värjäytyi purppuraiseksi, sitten kaikki alkoi vaaleta. Makasin herättyäni vuoteessa tarpeettomana ja rauhassa ja katselin lintuja, jotka liitivät taivasta pitkin vapaina. Tietämättä ehkä minne mennä ja silti välittämättä siitä. Ajattelin, että taivas on maailman kansi ja me ihmiset jotenkin suojassa sen kannen alla täällä, tähyilemässä avaruuteen.

Linnut ovat varmaan sekaisin, ajattelin, eilen talitintit yrittivät viritellä laulua, vaikka teknisesti vielä on talvi. Sunnuntai oli kirkas, kuulas ja kirpeä talvipäivä, eilen taas oli kevät. Ilmassa tuntuukin keväältä, vaikka on vasta helmikuu. Kun pääsin ulos, teki mieli hiukan tanssahdella. Kävin ostamassa evästä ja istuin kirjaston portaille syömään. En ollut juuri silloin surullinen. Oikeastaan elämä oli yksinkertaista, oli mukavan lämmin ilma, auringonpaistetta, porkkanapiirakoita ja omenia ja selän takana rakennus, josta voisin kantaa ilmaiseksi kirjoja kotiin.

Eilen istuin kahvilassa ystävieni kanssa. Join teetä kupista, jossa ei ollut ollenkaan korvaa, pitelin käsiäni sen ympärillä ja se lämmitti minua. Tee tuoksui, ympäristön äänet katosivat.

Ystäväni kysyi eilen, miten minulla ja miesystävälläni menee. Sanoin: "Ei mitenkään erityisesti. Mutta olen onnellinen." Sanat vain putosivat suustani ykskaks ja ne lämmittivät minua kuin höyryävä appelsiinirooibostee. Siinä hetkessä ne olivat jopa totta, koska hetki oli oikein hyvä ja huoleton. Ajatus onnellisuudesta kutkutti mieltäni eikä päästänyt irti edes silloin, kun jo kävin nukkumaan ikkunasta kurkkivan tähtitaivaan alle. En ajatellut, että joidenkin vuosien päästä olisin jo kuollut. Sen sijaan ajattelin, että voisin nyt olla, mutta onneksi en ole.

En ehkä pelkääkään, en ainakaan niin paljon kuin sitä luulisi. En pelkää, että mies lähtisi pois. Enkä ymmärrä sitä. Viikonloppuna kävelimme Linnan ympäri, katselimme sulavan lumen aiheuttamia pikku puroja, jotka valuivat asvaltin raoissa, liukastelimme, näimme hevosen. Aurinko paistoi, enkä toivonut mitään muuta.

Tänään olin ystäväni tupareissa, söimme juustokakkua ja hedelmäsalaattia ja suolatikkuja ja juttelimme, takana kissa hääräili omiaan, rapsutti raapimispuuta. Tuikut paloivat, kello unohtui.

Tahdon uskoa, että asiat tapahtuvat syystä, kerroin. Se on asia, josta puhutaan kynttilänvalossa muuten hämärässä keittiössä. Että jos tulee katastrofi, sillä on syynsä, se ehkä ohjaa johonkin toiseen suuntaan, joka päätyy hyvään. Tahdon uskoa niin, ehkä vain lohdun vuoksi. En pidä sattumista, en pidä siitä, että tietyt ihmiset ovat elämässäni vain siksi, tai että kukin törmää rakastettuunsa vain siksi, tai menettää rakastettunsa vain siksi.

Myöhemmin istuin melkein tyhjässä bussissa uuden ystäväni kanssa, puhuimme rakastumisesta, ja toivoin, että se bussimatka olisi kestänyt ikuisesti. Mikä onkaan parempi tilanne uskoutua uudelle ystävälle menneistä ja tulleista rakkauksistaan ja särjetyistä ja korjatuista sydämistä kuin lämmin bussi eräänä yönä helmikuussa?

Haluatko sinä lapsia, hän kysyi. Nyökkäsin empimättä. Jos minulla ei ole miestä, hankin lapsen omin keinoin, sanoin asiasta varmana. Sekin tuntui hyvältä: olla varma jostain mitä haluaa. Ja puhua asiasta kuin se olisi osa tulevaisuutta, huolehtimatta hetkeäkään, onko edes kykenevä saamaan lasta.

Haluan monia asioita. Kirjahyllyjä ja korkokenkiä. Avaimia ja suunnitelmia. Miehen ja lapsia. Tanssia ja heittäytymistä. Muistoja ja päiväkirjoja. Lisää tarinoita, lisää iltoja, lisää ystäviä, joiden kanssa syödä juustokakkua. Haluan haluta. Haluan pois tilasta, jossa odotan vain päivän ja hetken menevän ohi.

Olenko onnellinen? Voiko niin olla? Voisiko niin olla? Ei ehkä nyt, mutta joskus. Voisinko saada edes uskoa siihen? Voisinko saada lisää näitä huolettomia iltoja, joina tärkeintä on tee ja ystävät, ja kaikki muu on silloin vähemmän tärkeää?

On kaunis lauantai-ilta,

hän tanssii ja musiikki soi

On arki kaukaista unta

Otan irti minkä voin

Ja hetkeksi herää tunne:

tapahtua voi mitä vaan

mutta harvemmin kuitenkaan

planeetat suistuvat radoiltaan

Kiitos.

- Aoda