Maailma muuttuu kauniimmaksi niin, kun se on meidän

Makuuhuoneeni valtavasta ikkunasta ei näy muuta kuin taivas, kun makaa sängyssä. Iltaisin katselen tähtiä ja lentokoneiden valoja. Tänä aamuna auringonnousu oli erityisen kaunis. Taivaanranta värjäytyi purppuraiseksi, sitten kaikki alkoi vaaleta. Makasin herättyäni vuoteessa tarpeettomana ja rauhassa ja katselin lintuja, jotka liitivät taivasta pitkin vapaina. Tietämättä ehkä minne mennä ja silti välittämättä siitä. Ajattelin, että taivas on maailman kansi ja me ihmiset jotenkin suojassa sen kannen alla täällä, tähyilemässä avaruuteen.

Linnut ovat varmaan sekaisin, ajattelin, eilen talitintit yrittivät viritellä laulua, vaikka teknisesti vielä on talvi. Sunnuntai oli kirkas, kuulas ja kirpeä talvipäivä, eilen taas oli kevät. Ilmassa tuntuukin keväältä, vaikka on vasta helmikuu. Kun pääsin ulos, teki mieli hiukan tanssahdella. Kävin ostamassa evästä ja istuin kirjaston portaille syömään. En ollut juuri silloin surullinen. Oikeastaan elämä oli yksinkertaista, oli mukavan lämmin ilma, auringonpaistetta, porkkanapiirakoita ja omenia ja selän takana rakennus, josta voisin kantaa ilmaiseksi kirjoja kotiin.

Eilen istuin kahvilassa ystävieni kanssa. Join teetä kupista, jossa ei ollut ollenkaan korvaa, pitelin käsiäni sen ympärillä ja se lämmitti minua. Tee tuoksui, ympäristön äänet katosivat.

Ystäväni kysyi eilen, miten minulla ja miesystävälläni menee. Sanoin: "Ei mitenkään erityisesti. Mutta olen onnellinen." Sanat vain putosivat suustani ykskaks ja ne lämmittivät minua kuin höyryävä appelsiinirooibostee. Siinä hetkessä ne olivat jopa totta, koska hetki oli oikein hyvä ja huoleton. Ajatus onnellisuudesta kutkutti mieltäni eikä päästänyt irti edes silloin, kun jo kävin nukkumaan ikkunasta kurkkivan tähtitaivaan alle. En ajatellut, että joidenkin vuosien päästä olisin jo kuollut. Sen sijaan ajattelin, että voisin nyt olla, mutta onneksi en ole.

En ehkä pelkääkään, en ainakaan niin paljon kuin sitä luulisi. En pelkää, että mies lähtisi pois. Enkä ymmärrä sitä. Viikonloppuna kävelimme Linnan ympäri, katselimme sulavan lumen aiheuttamia pikku puroja, jotka valuivat asvaltin raoissa, liukastelimme, näimme hevosen. Aurinko paistoi, enkä toivonut mitään muuta.

Tänään olin ystäväni tupareissa, söimme juustokakkua ja hedelmäsalaattia ja suolatikkuja ja juttelimme, takana kissa hääräili omiaan, rapsutti raapimispuuta. Tuikut paloivat, kello unohtui.

Tahdon uskoa, että asiat tapahtuvat syystä, kerroin. Se on asia, josta puhutaan kynttilänvalossa muuten hämärässä keittiössä. Että jos tulee katastrofi, sillä on syynsä, se ehkä ohjaa johonkin toiseen suuntaan, joka päätyy hyvään. Tahdon uskoa niin, ehkä vain lohdun vuoksi. En pidä sattumista, en pidä siitä, että tietyt ihmiset ovat elämässäni vain siksi, tai että kukin törmää rakastettuunsa vain siksi, tai menettää rakastettunsa vain siksi.

Myöhemmin istuin melkein tyhjässä bussissa uuden ystäväni kanssa, puhuimme rakastumisesta, ja toivoin, että se bussimatka olisi kestänyt ikuisesti. Mikä onkaan parempi tilanne uskoutua uudelle ystävälle menneistä ja tulleista rakkauksistaan ja särjetyistä ja korjatuista sydämistä kuin lämmin bussi eräänä yönä helmikuussa?

Haluatko sinä lapsia, hän kysyi. Nyökkäsin empimättä. Jos minulla ei ole miestä, hankin lapsen omin keinoin, sanoin asiasta varmana. Sekin tuntui hyvältä: olla varma jostain mitä haluaa. Ja puhua asiasta kuin se olisi osa tulevaisuutta, huolehtimatta hetkeäkään, onko edes kykenevä saamaan lasta.

Haluan monia asioita. Kirjahyllyjä ja korkokenkiä. Avaimia ja suunnitelmia. Miehen ja lapsia. Tanssia ja heittäytymistä. Muistoja ja päiväkirjoja. Lisää tarinoita, lisää iltoja, lisää ystäviä, joiden kanssa syödä juustokakkua. Haluan haluta. Haluan pois tilasta, jossa odotan vain päivän ja hetken menevän ohi.

Olenko onnellinen? Voiko niin olla? Voisiko niin olla? Ei ehkä nyt, mutta joskus. Voisinko saada edes uskoa siihen? Voisinko saada lisää näitä huolettomia iltoja, joina tärkeintä on tee ja ystävät, ja kaikki muu on silloin vähemmän tärkeää?

On kaunis lauantai-ilta,

hän tanssii ja musiikki soi

On arki kaukaista unta

Otan irti minkä voin

Ja hetkeksi herää tunne:

tapahtua voi mitä vaan

mutta harvemmin kuitenkaan

planeetat suistuvat radoiltaan

Kiitos.

- Aoda