Mene edeltä, kyllä se jää kantaa

Yksi asia on varmaa: pakkasella ei pidä itkeä, vaikka kuinka itkettäisi. 

Pakko ryhdistäytyä ja pakottaa jalat liikkeeseen, vasta sitten saa romahtaa.

Paljon mikään muu ei varmaa olekaan, mutta se sopii minulle juuri nyt. Pidän siitä hetkestä, kun koko maailma murenee jos on muretakseen, ja silloin kaikki on yhdentekevää. Kaikki alkaisi alusta.

Kuin kävelisi järven yli tietäen, että millä tahansa askeleella jää saattaa pettää alta. Mutta liikkumattakaan ei voi olla.

Voiko pelolle antaa sijaa? Tärisen muutenkin, kylmästä.

Kunpa joku kertoisi, miksi en kykene näinä päivinä muuhun kuin nöyrään itkuun. Vaikka kuka muu sen tietäisi jos en minä, ja jos minä en tiedä, mistä sitten voi pyytää vastausta? Ja kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Olen sekaisin, ihan saatanan sekaisin.

Aamulla pyrytti kun heräsin, sytytin valot ja katselin villapeiton sisästä puuskissa pöllyävään lumeen, joka hautasi auton ja ulkotulet alleen. Käperryin takaisin peiton sisään ja jatkoin unia, koska olin liian turtunut nousemaan. Turtunut ja itkuinen, eikä mitään ole edes tapahtunut, paitsi että näen yöstä toiseen pahoja unia. Ne eivät ole verisiä tai uhkaavia, mutta niissä esiintyy ihmisiä menneisyydestä. He tulevat aina vain takaisin, koska jäähyväiset jäivät vajaiksi, tai tarkemmin niitä ei koskaan jätetty.

On puistattavaa nousta aamuisin ylös, kun ei ole aivan varma, onko hereillä ensinkään tai missä on. Ja kun tajuaa olevansa hereillä ja täällä, huomaa, ettei haluaisi olla.

On ollut joulu ja kauheasti hyvää ruokaa, perhe ja lahjoja, mutta en ole osannut asettautua juhlan tunnelmaan. Se on tosi harmillista. Yleensä nautin joulussa juuri eniten yleisestä tunnelmasta, siitä kun ollaan yhdessä, syödään pitkän kaavan kautta, pelataan ja poltetaan kynttilöitä. Salaa toivon myös joululoman loppuvan. Tahdon takaisin rakkaani luo.

Huomaan kävelylenkeillä kiirehtiväni. Paksussa lumessa ja pakkasessa on vaikeampaa juosta, mutta koko ajan tuntuu olevan tarpeen kiihdyttää askelia, kuin jotain pakoon juosten. Harvoin edes tiedän, minne olen menossa. Kylmä ja kuiva ilma väsyttää keuhkoja. Kun pilvet väistyvät, tulee kylmempää. Tähdet näkyvät, ja silloin tuntee itsensä poikkeuksellisen pieneksi. Katselin yötaivasta nenä rohteessa elämää epäillen: kertokaa joku, missä minun paikkani on!

Välillä olen tosi vihainen. En minä tämmöistä elämää pyytänyt. Enkä kestä vähääkään ylimielisyyttä ja selkääntaputtelua, ryhdistäydy nyt ja kyllä se siitä. Lopettakaa vähättely ja auttakaa saatana!  Näytä sinä miten tämä tehdään, jos se on niin helppoa! Ottakaa joku tämä pois minusta! En kestä enää hetkeäkään en kestä en kestä! 

Toisaalta luojan kiitos olen vihainen, luojan kiitos olen edes sitä.

Monina päivinä elämä on ollut järjetöntä, tyhjää ja sirpaleina. Mies poissa, rahat loppu, koti sekaisin. Pienenä myttynä tyhjän sängyn laidalla itkin haluttomana syömään tai kävelemään. Sitten olen kuitenkin lopulta jaksanut lukea sähköpostit, keittää muovikulhossa kaurapuuroa tai pukea, vaikkakin pää painuksissa. Ikkunasta on näkynyt milloin mikäkin vuodenaika, joskaan sekään ei aina ikkunasta katsomalla selviä, ovathan vuodenajat nykyään hyvin samanlaisia, etenkin kevät ja syksy. Olisipa silloin ollut joku, jolta kysyä: missä on minun paikkani?

Mihin pitää mennä, mitä on nyt tehtävä?

En tajua, miten en ole jo tappanut itseäni, enkä tajua, miksi en sitä jo tee. Se olisi viimeinen ratkaisu tai ponnistus, joka ikinä enää on tehtävä.

Taidan olla elämässä siinä pisteessä, jossa on mietittävä, mitä tahdon ja mikä on kaikkein tärkeintä. Monessa asiassa olen saanut jo pohdintani päätökseen ja tehnyt ratkaisuja, mutta monissa asioissa myöskään en. Ja kuinka sitten pitää ratkaisuista kiinni?

Yksi asia on, että tahdon olla vapaa. Mutta silloinkin on tähdennettävä, mitä vapaus tarkoittaa ja miten se ilmenee. Ja entä kuinka olla vapaa loukkaamatta muita?

Toisekseen tahdon olla juuri niin arvokas kuin olen, ilman vastaväitteitä. Mutta kuinka uskoa siihen aina, näinäkin kauheina päivinä? Ja kuinka vaatia muita toimimaan sen mukaan, jos he eivät ajattele samoin? Vaikka ehkä kaiken voi suhteuttaa siihen. Arvoisiani ovat ihmiset, jotka ymmärtävät arvoni. Kuten sitä sanotaan: Ystävä näkee sinussa upean ihmisen niinäkin päivinä, kun sinä itse et.

Kolmanneksi tahdon ottaa suunnan. Mutta sen vuoksi on siedettävä ajoittaista epävarmuutta elämässä, niitä hetkiä, joina tahdon vain itkeä sängyssä ja kun kaikki makuuhuoneen ulkopuoleinen pelottaa, kun jokainen askel on hutera.

Kunpa jaksaisi aina näinä kaiken nielevän synkkyyden ja epätoivon päivinäkin ajatella, että ainakin olen vapaa.

Ja että aina tulee huominen.

Että aina elämässä jotenkin selviää.

Kyllä se jää kantaa. Ja ehkä, jos olisi käsi, johon tarttua, ei myöskään pelottaisi ihan niin paljon.

Valkoista

kaikkialla

Valkoista

Ja kasvot

jään alla

Nyt kukaan ei tiedä

missä minä olen

Valkoista 

Pyhä hiljaisuus

Pyhä hiljaisuus

Pyhä hiljaisuus

Nyt kukaan ei tiedä

missä minä olen

Vapaus!

- Lauri-Matti Parppei

Hyviä lumisia päiviä,

- Aoda

Kaleidoskooppi

Muistot ovat kaleidoskoopin

loputtomasti muuttuva näkymä. 

Sinun muistosi, ja minun.

Yhteistä niille ovat palat, joista ne

ovat järjestyneet

kummallekin omanlaisikseen kuviksi.

Ethän pahastu, että elääkseni

minun on kerrottava kuvat niin kuin

ne minussa ovat.

- Pauliina Kuokka

En muista pahoja asioita niin hyvin. Näissä asioissa muisti pettää, koska se on armollista. Yksityiskohdat hiutuvat pois ja muuttavat muotoaan, joskus tarpeen mukaan. Mutta joitain asioita olen tietoisestikin pyrkinyt unohtamaan - kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ei minulle, ei tässä ajassa. Suljen itseni muistojen ulkopuolelle. Se ei onnistu. Unohdan pahat sanat, mutta muistan kivun. Joskus kuvittelen ihmisten lyöneen minua, sillä siltä se on tuntunutkin. Ja pelko, pelko ei koskaan katoa.

Terapiassa olisi tarkoitus alkaa käydä läpi kaikkein kipeimpiä traumoja heti vuodenvaihteen jälkeen. En tiedä, pystynkö siihen. Pitää mennä liian syvälle, liian kipeisiin asioihin, pitää palauttaa mieleen hetkiä, jotka kaikkein mieluiten tahtoisin unohtaa. Pelkät ajatukset itsestäni vuosien takana saavat minut tärisemään. Tahtoisin vain unohtaa ja jatkaa ihmisenä, jolla ei ole väkivallan jälkiä kannettavana, eikä ainaista pelkoa.

Jatkuvat tappamista käsittelevät painajaisesi saattavat olla seurausta kuolemanpelosta, joka puolestaan alkoi siitä, mitä tapahtui pommisuojassa itsenäisyyspäivänä 2008, terapeutti sanoi. Mutta unet alkoivat Utöyasta, huomautan. Sekin on kenties tapasi käsitellä kuolemanpelkoasi, terapeutti jatkoi. Ja mitä sitten tulee ahtaanpaikankammoon...

Olen kotona vanhempieni luona. Täällä maalla ei ole meneillään paljon mitään. Voin lähteä kävelemään iltapäivällä tympeässä sohjossa, ja yhtäkkiä onkin tullut aivan pimeää, eikä minulle ole heijastinta, ei tietenkään, vaikka olen järkevä ihminen. Ketään ei kuitenkaan ole liikkeellä, joten sillä ei ole väliä. Pimeä imaisee minut kitaansa.

Olen täällä hyvin ahdistunut. Näen täällä pahoja unia. Hyvin monet pahat asiat tapahtuivat tässä kaupungissa ja tunkeutuvat mieleeni öisin, aamuisin ja päivisin. Yritän palauttaa itseni tilaan, jossa koen, että itseni viiltely on ihan ok ja täysin oma asiani, ja ettei kellään olisi niihin jälkiin sananvaltaa. Samaan aikaan tunnen itseni hölmöksi. Muistelen kesää, joka oli kamala, ja muistelen kouluaikoja, jotka olivat ihan kamalia. Luin blogiani takaisinpäin ja ihmettelin, miten hyvin olin omaa olotilaani osannut kuvailla ja miten hyvin sanat istuivat tähän hetkeen. Itsehän minä sen parhaiten tiedän, vaikka kautta elämäni ihmiset ovat halunneet määritellä, miltä minusta tuntuu ja pitää tuntua.

Päähäni puskee ajatus, että minun on pakko tehdä itsemurha. Se ajatus kiusasi minua täällä kesällä. Nyt tiedän, mistä se juonsi; se juonsi sieltä kaukaa. Se ja mistä se lähti pitää tappaa.

Nyt sen kerron: luin vanhoja päiväkirjojani. Kaivoin ne lipastonlaatikosta. Selasin, vaikka sattui. Kirjoitin päivittäin, oikeastaan lähinnä raapustelin. Tunnetiloja, laulunsanoja, paljon ajatuksia musiikista. En tahtoisi säilyttää niitä, mutta niiden hävittäminenkin olisi omanlaisensa pyhäinhäväistys. Ehkä juuri muistin pettämisen takia päiväkirjoja kirjoitetaan - jotta muistaisi kaiken merkittävän, mikä meitä ihmisenä rakensi. Silmäni sumenevat lukiessa kauhusta ja surusta. Miksei kukaan auttanut minua?

Että vanhemmat huusivat minulle, koska pelkäsin. Että minun käskettiin laihduttaa. Että pyysin apua. Että pelkäsin koko ajan. Että itkin koulun vessassa. Että koko ajan oli vaikea olla. Että pää särki jatkuvasti. Että luin kokeisiin koko ajan. Että epäonnistuessani itkin. Että soimasin itseäni. Että vihasin kaikkea ja kaikkia. Etten tahtonut mennä. Että pelkäsin, ennen kaikkea, pelkäsin.

Nyt minä vain kysyn: Miksei kukaan auttanut?

Kun sanoin oksentavani ruokaa, minun käskettiin laihduttaa. Kun sanoin pelkääväni, minun käskettiin olla vahvempi. Kun sanoin kärsiväni, minun käskettiin odottaa, että kasvan.

Ei kipu ole aitoa, jos sattuu olemaan 15-vuotias. Ehkä sitten niin.

Ne asiat toistuvat kirjoituksissani, mutta niissäkään en ole pystynyt sanoin kuvailemaan, mitä minulle on milloinkin tehty. On vain laulunsanoja, laulunsanoja laulunsanojen perään, ne ovat ainoa, mikä puhuu puolestaan. Ja sitten kerron pahasta olosta, jatkuvista päänsäryistä, yksinäisyydestä. En muista saaneeni koskaan paniikkikohtauksia ollessani nuorempi, ne alkoivat vasta vanhempana, vaikka silloin nuorena pelkäsin koko ajan. Ja häpesin.

Jäätävää teiniangstia, sanoisi kuka tahansa, joka päiväkirjani lukisi. Sekin on luultavasti totta. Mutta sitä kukaan ei osa huomioon, että voin oikeasti huonosti, ja se huono vointi oli minulle totta. Mutta kuten yllä sanoin, sillä ei ollut väliä, koska olin nuori. Ja olihan minulla tavallaan ystäviä, mutta he käänsivät usein selkänsä, kun tarve vaati. Minä taas en osannut vaatia muunlaista käytöstä; tiesin, ettei minua kukaan kaivannut, kun en ollut hyödyksi.

Ja taas: se on se, miten minä asian näen ja muistan.

On totta, että on vaikeaa auttaa jotakuta, joka ei apua vaatimalla vaadi eikä osaa kunnolla suoraan sanoa, mikä on hätänä. Mutta tämä on se kaleidoskooppi, joka on rakentunut minun muistoistani; minä näen itseni avuttomana käsi ojentuneena, turhaan. Ja minä todella pahoittelen, jos muistot asioista tällaisena jotakuta loukkaavat, mutta ne ovat minussa näin.

Yksi asia on kuitenkin totta. Kun nyt tänä jouluna istun sänkyni reunalla vanhojen pehmolelujen kanssa ja luen vanhoja päiväkirjoja silmät kyynelissä, olen se sama 15-vuotias tyttö, jota pahoinpideltiin ja jota kukaan ei uskonut. En minä ole eri, vaikka olen vanhempi. Eivätkä minun tunteeni olleet silloin sen vähäpätöisempiä, minulla ei vain ollut keinoja eikä oikeuksia, koska en hyödyttänyt ketään.

Ja ne pahat asiat kirjojen kansien välissä... tavallaan olen ne unohtanut, mutta tavallaan edelleen muistan. Ne ovat rakennuspalikoina minussa, minun muistojani, utuisia ja sirpaleisia, tahallaan sumennettuja, mutta silti olemassa. Jos eivät sanoina, niin mustelmina ja ahdistuksena. Ja musiikkina. Voin vain palata niihin kappaleisiin, joita kuuntelin silloin, joihin hukutin suruni, ja näen itseni taas sinä 15-vuotiaana, joka itkee peloissaan koulun vessassa. Olisipa joku ottanut sen tytön syliin ja suojellut. Mutta oli helpompaa vahvistaa hänen uskoaan omasta arvottomuudestaan, niin kuin ne muut tekivät, se vei vähemmän resursseja, vaikka melkein johtikin yhteen itsemurhaan. Koska itsemurha olisi ollut ainoa ulospääsy - kevätjää on tulvisissa joissa heikkoa ja vesi kylmää, se upottaisi hetkessä ja salpaisi hengityksen. Sitäkin minä päiväkirjassani mietin.

En sinänsä tahtonut kuolla, mutta muita vaihtoehtoja ei paljon näyttänyt olevan.

Toisaalta ne muistonkappaleet ovat kranaatinsirpaleina sielussani, ja auttaisi ottaa ne pois. Ja toisaalta ne ovat oman itseni rakennuspaloja. Kaikkein avuttomimmillani näen itseni edelleen sinä 15-vuotiaana, jolla ei ollut tilanteestaan ulospääsyä. 

Minun pitäisi vuodenvaihteen jälkeen terapiassa alkaa puhua näistä asioista, mutta miten pystyn ikinä puhumaan niistä, kun en tähänkään pysty kirjoittamaan niistä?

Ehkä kerron niistä palasina, niin kuin kerroin päiväkirjaanikin. Ne satuttaa ja minä pelkään. On paha olo. Pää särkee. Olen kauhea. Apua?

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.

Kaikki onkin kynnetty turhaan.

Luulin, että kuolisin tänne.

Vaikein onkin vielä jatkaa.

Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin -

tämän kaiken loppuun vien,

ja se olkoon lohtuni viimeinen.

Vaiettu oikeus:

otit armosi itse.

Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan.

Hauta on jo luotu umpeen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen

tänne on pakko palata,

kaikki näyttää pienemmältä

ja koivusta keinu puuttuu.

Päästä lähtemään,

auta lentämään,

vielä menisin taivaan taakse

ja kauas sinne jään.

Pihlajat on paikoillaan.

Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni

kauas pois niiden luo

– on myöhäistä pyytää niin.

On myöhäistä pyytää niin.

- Paula Vesala & Mira Luoti

Kunpa joku olisi osannut auttaa. Kunpa.

- Aoda

Ps.
Ne elämänkokemukset, joita tässäkin sivuan, ovat tosi vaikeita käsitellä. Pelkään yli kaiken, että tähänkin saan vähättelyä, sekin vaikeuttaa asiaa.

Olen kirjoittanut väkivallankokemuksistani aiemmin näissä kirjoituksissa:

Tyttö
Kidutettu eläin häkissään

Tähdenlento

Aamuyö piiritti minua, kello oli melkein viisi. Valtavasta makuuhuoneen ikkunasta näkyi yötaivas valoineen sekä nukkuvan kaupungin katonharjat. Valvon joka ainut aamuyö, sitä on jatkunut jo kauan. Kääntyilen muumilakanoissa, hengittelen syvään, istun yötaivaan valokeilassa. Olen silloin juuri maailman yksinäisin ihminen, tuntuu että kaikki muut olisivat syvässä unessa. Talossa on aina hiljaista, vain postinkantaja pitää ääntä. Minä kuulen sen aina.

Sitten sinä eräänä yönä aivan aavistamatta näin tähdenlennon.

Tähdenlennon!

Luulin sitä ensin lentokoneeksi, mutta ne välkkyvät, ja se oli paljon nopeampi. Se piirsi viirun taivaaseen, kunnes katosi. En ole ennen nähnyt tähdenlentoa, mutta tunnistin sellaisen kyllä, ja tiesin heti, mitä tehdä. Toivoin. Toivoin rakkautta, koska se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. En ehtinyt edes muodostaa toivetta sanoiksi; siinä se sitten oli, salamannopeasti, nopeammin kuin se taivaan yli lentänyt tähti.

Olen nähnyt miestä nyt hiukan useammin ja alan etäisesti pelätä, että olen rakastunut. Voiko se olla muuta, kun hetken mielijohteesta juoksen vesisadetta pakoon hänen luokseen, ja hän ottaa minut sisään lämpöön? Tai kun lämmitän hänelle glögiä teräskattilassa hämärässä keittiössä? Tai kun hän hieroo opiskelusta väsyneitä hartioitani ja kuvaa minua pienen ja heikon sijaan avoimeksi ja intohimoiseksi?

Pelkään vähän, mutta toivon enemmän, ja minähän aina neuvon: rakastaa ei saa pelätä, ei minkään pelon sanelemana, ei menettämisenkään alla. Pitää vain juosta sadetta karkuun toisen luo silloin kun sattuu olemaan lähistöllä, eikä mukana ole sateenvarjoa. Ja toinen tarjoaa lämmikkeeksi huopaa ja teetä, ei se sen kummempaa oikeastaan ole.

Ei hätää, nyt on yö

Paa tyynyyn pää

Yö tuntee sen mikä on

mut mitä ei nää

Pelot ja painajaiset

ja myös sun naurujes syyt

Ja jos sä horjahtelet

se ottaa sut syleilyyn

Ja kuule, se kuiskii: hei tuu

Se kutsuu sua seikkailuun

kauaksi korkeuksiin

paina vain silmäsi kii

Ja sitten anna mennä
Mä vierelläs lennän
Mä tiedän enemmän
Ja näytän sulle kaiken kauniin

(Maija Vilkkumaa: Yöllä)

Yksityisaluetta

Kaikki olikin jo hetken niin hyvin, että aloin käydä epäuskoiseksi. Mutta ei huolta; kyllä vastoinkäymisiä aina tulee, ja vaikka ne olisivat sinänsä pieniä, niillä on minunlaiselleni ihmiselle iso vaikutus.

Puhelimeni varastettiin lauantaina. Seisoin kassajonossa, kun mies ja nainen tulivat juttelemaan kummallisuuksia ("oletko jonossa?" - ihan kuin se ei olisi ollut ilmiselvää). Kotiin päästyäni puhelin oli poissa. Se oli ollut Marimekko-laukun sivussa olevassa avotaskussa.

Laskin yksi plus yksi. Tietenkään ei voi olla varma, paitsi että melkein voi.

Puhelimen menettämisestä tuli paha mieli, ja sitten taas soimasin itseäni - sehän oli vaan puhelin, eikä kukaan ole kadonnut, mitä sitä materian perään itkeskelemään?

Paitsi ettei se ollut pelkkää materiaa. Ensinnäkin se oli kesätyörahoilla ostettu puhelin - iPhone - ja toisekseen älypuhelimet eivät ole enää pelkkiä kännyköitä, joilla soitellaan ja tekstaillaan. Ne ovat pieniä tietokoneita, ja niiden sisällä on paljon omaa elämää. Kuten vaikkapa minulla on: puhelimesta löytyy Facebook, Instagram, Twitter, Skype, usea sähköpostitili, Blogger, menkkapäiväkirja, mielialapäiväkirja, kalenteri, yliopiston ruokapaikkojen ruokalistat, WhatsApp kymmenine jopa hyvin henkilökohtaisine keskusteluineen, verkkopankkiapplikaatio, jolla maksan laskut, sekä tietysti kamera ja ainakin tuhat valokuvaa. Vaikka varkaita tuskin kiinnostaa minun kuukautiskiertoni vakoilu tai valokuvat ruoka-annoksista, tuntuu, kuin yksityisaluettani olisi loukattu pahemman kerran. Puhelimessa oli tietysti suojakoodi ja liittymänkin suljin, mutta terapeutin mukaan koodit eivät paljon auta. Hänen poikansa osasi 13-vuotiaana ohittaa tietokoneissa salasanat, ja ammattivarkaat nyt varmaan osaavat myös.

Ja sitten seurasi ahdistusta. Onko liittymääni käytetty väärin, tuleeko nyt valtava puhelinlasku? Pääseekö joku ehkä verkkopankkiapplikaatiolla tililleni? Riittävätkö rahat, onhan tässä yhtä ja toista osteltavaa? Jakaako joku nyt netissä rantakuviani, lukeeko viestejäni, nauraa mielialapäiväkirjaan merkitsemilleni epätoivon hetkille? Rauhoittelut eivät auta. Ei auta, vaikka järki sanoo, ettei kukaan pelkällä applikaatiolla pääse pankkitilille tai että suljin liittymän heti, kun huomasin puhelimen kadonneen, tai ettei koko asia edes ole minun vastuullani, sillä kyseessä oli varkaus, josta tein rikosilmoituksen.

Lisäksi omatunto soimaa. Olihan puhelin minulle aika tärkeä ja kalliskin vielä, enkä pitänyt siitä kunnolla huolta. Tosin tiedän, että potisin vielä huonompaa omaatuntoa, jos puhelin olisi vain hävinnyt. Mutta eihän se laukusta niin vaan häviä.

Pakko-oireet palasivat hiukan. Kotoa lähtiessä tarkastan ovien lukituksen, lieden, ikkunat, kylpyhuoneen, tietämättä oikeastaan, mitä pelkään. Poissa ollessani olen hyvin huolissani, sillä ehkäpä joku murtautuu kotiini tai jätin pakastimen oven auki aamulla, kun kaivoin lokerosta leipää, ja kun tulen kotiin, tammiparketti lainehtii ja poksuu. Pelkään liikkua ulkona, ikään kuin joku voisi käydä kimppuuni. Tai ehkäpä kaikki muukin menee pieleen, koulutehtäväni ovat huonoja tai niissä on merkkejä mahdollisesta plagioinnista, en saa tenttikirjoja ajoissa, rahat loppuvat kesken, en jaksa lukea, tahdon vain nukkua nukkua nukkua vaikka ei uneta, mutta nukkua siksi, ettei tarvitsisi suorittaa mitään velvollisuuksia.

Voisin vain vajota kylpyammeeseen ja pysyä siellä, mutta sitä ammettakaan ei enää ole, kun kylpyhuone vasta uusittiin.

Ahdistaa, valvon öisin ja makaan aamuisin sängyssä pitkään. Varastetun puhelimenko takia? En. Ahdistaa vaan niin paljon. Eikä sillä ahdistuksella ole nimeä.

Kommentoin muihin mielenterveysaiheisiin blogeihin aika paljon. Kommentoin aina tsemppikommentteja ja kehuja ja halauksia ja sydämiä. Joskus oikeasti tekisi mieli kommentoida jotain aivan päivänvastaista: tsemppejä laihdutukseen, vaikka oletkin jo alipainoinen - hyvä että viiltelet, sehän auttaa, teen sitä joskus itsekin - huuda täyttä kurkkua kun tulee paniikkikohtaus - - oksenna vaan syöty ruoka -  itke vaan sängyssä masennustasi äläkä yritäkäään jaksaa nousta ylös - luovuta, minä olisin sinun tilanteessasi luovuttanut aikaa sitten. En missään nimessä siksi, että haluaisin näille ihmisille pahaa, päin vastoin. Mutta kun minä tiedän, millainen se sudenhetki on, kun ahdistaa ja viilto tai pari voi himmentää ajatuksia. On hassua kommentoida tsemppejä muille ja sitten itse kuitenkin maata sängynpohjalla vihaamassa maailmaa ja raapimassa ihoa verille.

Viimeviikkoinen avautuminen ryhmässä painaa myös. Huomasin vieneeni muilta tilaa omalla itkeskelylläni, vaikka olen muutenkin aika paljon äänessä. Käänsin huomiota taas itseeni, vaikka se on usein muutenkin itsessäni, olenhan useimmiten Turvapaikassa iloinen ja puhelias. On lisäksi aika vaarallista antaa itsestään pois tietoa sillä tavalla - näyttää se kaikki heikkous ja ahdistus, kun minua voi muutoin helposti luulla maailman tasapainoisimmaksi ihmiseksi. Ja entä, jos joku käyttää niitä asioita minua vastaan joskus sopivan paikan tullen? Tietävät minussa heikoimman kohdan ja iskevät sanoja miekkanaan käyttäen juuri siihen. Kyllähän sitä luulisi, että ihmiset jättävät ne kohdat rauhaan inhimillisen armon vuoksi, mutta ei niin ole suinkaan aina. Olen kokenut niitä iskuja useita.

Terapeuttikin todennäköisesti pitää minua täytenä idioottina. Kerron minua loukanneista sanoista ja asioista, poden pahaa oloa, vaikka ne asiathan voisi vain jättää omaan arvoonsa. Tai ovatko ne edes niin kovin isoja tai pahoja? Terapiassa varmaan käy ihmisiä oikeidenkin ongelmien takia.

Taidan itsekin tarvita itseeni suojakoodin, jonka annan ihmisille, joihin syntyy vahva luottamus. Numero kerrallaan. Ja voihan suojakoodinkin uusia tarpeen vaatiessa, jos luottamus särkyy.

Kaikki tämä vain yhden puhelimen takia.

Mä jäin katsomaan

kadulle sun varjoo katoavaa

Kiskot kirskui julmuuttaan,

sä häivyit pimeään

Sadepisarat

valui pitkin mun poskia

Ei ne haihtuneet pois iholta,

ne tekee kipeää

Kylmä kaupunki

sua kohdellut ei hellästi

Jos voisin olla vahvempi,

en tuntis ikävää

Ne kysyy multa:

"Mitä kuuluu? Näytät kalpeelta"

Kun asvaltilla leikin kuollutta

ei ne voi käsittää

Koettakaa kestää tätä maailmaa,

- Aoda

Kiitos

Tänään itkin Turvapaikassa ja kerroin avoimesti tunteistani.

Läpi käymästäni kauheasta ajasta. Masennuksesta. Ahdistusoireista. Pahasta olosta, joka seuraa siitä, ettei koe ansaitsevansa kaikkea tätä hyvää ympärillään. Ja ennen DEPS-testistäni, josta sain eilen 13 pistettä, kun vuosi sitten pistemääräni oli 19.

Itkin, koska olin itsestäni hyvin ylpeä. Vuosi on kuitenkin aika lyhyt aika. Ja jumalauta minä olen taistellut. Toki luopunut toivostakin monta kertaa, mutta silti taistellut, päivän läpi päivästä toiseen. Mutta ehkäpä niiden mustien, kylmien ja yksinäisten tuntienkin aikana jossain on kajastanut toivon pikkuinen valonpilkahdus.

Hienointa oli kokea kaikkien läsnäolijoiden tuki, silitykset, tarjotut nenäliinat, kannustukset, taputukset, kun he kertoivat yhtä lailla olevansa ylpeitä minusta. Kova nainen, ryhmän vetäjä sanoi. Oli uskomatonta tuntea, miten ympärillä olevat ihmiset välittävät minusta ja tunteistani juuri siinä hetkessä. Ja saatoin vain laskeutua siihen luottamukseen, ettei kukaan hylkää siinä tilanteessa tai lähde arvostelemaan.

Luulen, että masennukseni ja herkkyyteni tuli muille vähän yllätyksenä. Se johtuu siitä, että Turvapaikka on ainoa paikka, jossa saan olla oma itseni - räiskyvä, typerä, puhelias. Sellainen johtaa harhaan. 

En ole koskaan aiemmin kehdannut ilmaista tunteitani sillä lailla tuollaisissa ryhmissä, huolimatta siitä, että muut kyllä pystyvät siihen. Ehkä olen pelännyt, että vien tilaa ja aikaa muilta, joiden asiat ovat tärkeämpiä. Ja kuitenkin itse saan voimaa siitä, kun joku toinen uskaltaa kertoa peloistaan, suruistaan ja ahdistuksestaan. Yhteisitkut, jollaiseksi se tilanne tänään yltyi, oli voimaannuttavin aikoihin. Nenäliinat kiersivät, ja koko ringissä vallitsi suuri yhteisymmärrys.

Toivon sellaista luottamusta, uskoa ja rakkautta kaikille. Ryhmä opettaa rakastamaan ja uskomaan saamaansa rakkauteen kaikista virheistä huolimatta.

Mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi, sanotaan, mutta minä luulen, että tällaisesta myllystä selviäminen on vain osoitus siitä, että on ollut vahva.

Kiitos.

- Aoda

Liian kaunis vailla suuntaa

Se tulee taas, se pelonkaltainen tunne. Silloin tällöin. Tänäänkin esimerkiksi, kun seisoin uimahallissa suihkun alla, valmiina levittämään shampoota; miksi olen täällä, minne menen seuraavaksi? Menen luennolle. Siellä mietin: miksi olen täällä ja minne menen seuraavaksi? Aamuisin kahvikuppi kädessä: miksi olen ja minne menen? Kaupan kassalla odottamassa vuoroani: miksi ja minne? Illalla vuoteessa: miksi?

Päässä sumenee, kun se tunne tulee.

En tahdo olla, en tahdo mennä. 

Enkä osaa vastata. Eihän minulla ole paikkaa mihin mennä, eikä syytä.

On suunta sisäänpäin, olen liikaa oman pääni sisällä. Kun edes tietäisi, mikä nyt taas on vialla. Vahingoitan itseäni. Haavat käsivarsissa eivät vastaa kysymyksiini, mutta auttavat unohtamaan. Ehkä siellä uimahallissa joku ne huomaa, ehkä ei, mutta jos joku kysyisi, en osaisi kuitenkaan vastata. Minun kehoni, minä päätän.

Yritän huutaa, mutta ääntä ei tule.

- Aoda

Ps. En ole kauheasti jaksanut kommentoida blogeihin, anteeksi! Hengessä mukana.

Muistin, etten tahdo unohtaa

Tuli syksy. Kaikki on hetken tosi kaunista ja värikästä. Syksyisin asioita loppuu mutta myös alkaa. Kotona tehdään remonttia ja koulussa on paljon hommaa. Minulla on usein villasukat jalassa, teekuppi kädessä ja kynttilä palamassa. Minulla on hiukset poninhännällä, silmälasit silmillä ja kuulokkeet korvilla. Minulla on pehmeä syli, kylmät kädet ja lämmin sydän.

Ehkä olen hieman saanut hellitettyä otettani ajatuksista. En mieti niin paljon elämän olemusta, tarkoitusta tai muotoa, ajattelen vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Ajattelen paikoin hyvinkin itsekkäästi, mutta yritän ajatella, että käytän tämän toipumisajan mahdollisimman tehokkaasti. Ja kun alan voida paremmin, voin taas auttaa muita entistä paremmin. Yritän kuunnella kehoani: jos se pyytää ruokaa, annan sille ruokaa, ja jos se pyytää raitista ilmaa, annan sille raitista ilmaa. Jos se oirehtii stressistä, yritän rentoutua. Jos energiaa on, käytän sitä parhaani mukaan. Kun sanon kyllä toisille, sanon kyllä myös itselleni, koska teen päätökset omien tarpeitteni pohjalta. En auta muita, koska pitää auttaa, vaan koska tahdon auttaa.

Jokin aika sitten tajusin, että minulla on uusia ystäviä. En ole enää yksinäinen. Sekin kävi sattumalta. Istuin yhden tytön kanssa vieretysten sohvalla. Oli kylmä, joten nostin jalkani hänen syliinsä ja hän silitteli minua, ja me puhuimme siinä hetkessä putkiremontista. Silloin tajusin: sellaisia asioita tehdään ystävien kesken, ei tuttujen syliin niin vaan nosteta jalkoja. Toisena päivänä säntäsin halaamaan yliopistolla erästä tyttöä, koska olin kaivannut häntä. Hän ilostui. Seuraavana päivänä piirsimme yhdessä näkemyksemme kauneudesta. Ja siinäkin hetkessä tajusin: tällaisia asioita tehdään ystävien kanssa.

Meillä on Turvapaikassa ryhmä, jonka nimi on Siskot. Siinä on lisäkseni yhdeksän muuta naista. Istumme usein piirissä kädet käsissä, niin että suljemme koko muun maailman ulkopuolelle, sillä hetkellä me olemme vain me. Olen pitkään tarvinnut sellaista yhteisöllisyyttä, jossa kaikki olemme tasaveroisia ja ennen kaikkea tärkeitä. Olen kaivannut ryhmää, jonka voimavara perustuu hyvään yhteishenkeen. Kun puristamme toisiamme kädestä, lujitamme suhdettamme, olemme toinen toisiamme varten. 

Viime kesänä kirjoitin rakkaudesta, joka ehkä tulisi vastaan jäätelökioskissa. Kirjoitin, miten rakkaus yhtäkkiä vain saapuisi elämääni yllättämättä, silloin kun sitä vähiten odottaa. Tavallaan niin kävikin, sillä pian muutettuani takaisin opiskelukaupunkiini elämääni tupsahti mies. Tuosta vain, ja huomasin, että maailmassa on muitekin miehiä kuin Jaakko. Sydän löi aika lujaa. Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän ei liiemmin tarjoile romantiikkaa tai tuo kukkia, mutta hänen kanssaan voi keskustella kirjallisuudesta ja tutkailla karttapalloa. Eikä hän varmaankaan ole tulevaisuudessa lasteni isä, mutta herään hänen vierestään aamuisin, ja se on se, mitä juuri nyt tarvitsen - ja ehkä tarvitsee hänkin. Käden johon tarttua, sylin johon käpertyä, jonkun jota ajatella.

Kun pääsin yläasteelta, jatkuva väkivalta loppui ja sain lukiosta uusia ystäviä, tein itseni kanssa sovinnon: mitä tahansa elämässäni tapahtuu, selviän siitä, koska olen selvinnyt tästä. Ajatus kantoi pitkään, mutta kääntyi osittain minua vastaan, kun vetosin siihen pahan olon saapuessa sen sijaan, että olisin antanut itseni surra. Mutta onhan se oikeastaan hyvin viisas ajatus: olet käynyt läpi pienen helvetin, mutta edelleen seisot kahdella jalalla, jatkat elämääsi, taistelet itsellesi paikan, teet päätöksen, luotat itseesi, haluat asioita, et anna periksi. Se kantakoon jatkossakin, nyt uudesta näkökulmasta: olen selvinnyt kaiken tämän läpi hengissä. Mikset selviäisi tästäkin?

Ikävuodet kolmestatoista viiteentoista ovat pelkkää mustaa, kuin pätkä elämääni olisi sahattu pois. Viimeiset kaksi vuotta taas ovat ensisijaisesti sekavia. Ne ovat olleet rajun kasvamisen vuosia, selviämisen vuosia, epätoivon ja taas toivon vuosia. Olen oppinut jotain korvaamatonta: apua pitää pyytää, kun sitä tarvitsee. Mikään ongelma ei ole liian pieni. Ei ole aina pakko jaksaa. Saa olla pieni ja voimaton, kunhan muistaa aina, että on loppujen lopuksi vahva. On aina uskottava itseensä, eikä koskaan saa antaa periksi.

Kun erosin Jaakosta, päätin, etten sure eroa. Osittain sen takia erosta ylipääsystä tulikin pitkä prosessi, kun ennen eron suremista minun piti mielessäni käydä läpi, onko minulla edes oikeus surra. Minulle myös sanottiin, että minun olisi oltava kiitollinen siitä, että suhde ja rakkaus ylipäätään tapahtuivat, eikä vain surra, että menetin ne. Tälle asialle kohautan edelleenkin olkapäitäni. Se kaikki sattui ihan helvetisti, mutta se kuitenkin tapahtui, ja se on nyt ohi. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin. En osaa sanoa siitä asiasta mitään tyhjentävää tai viisasta, koska se kaikki oli oikeastaan erittäin typerää. Mutta rakkauden tähden tehdään usein tyhmiä asioita, ja kaikkein rohkeimmin rakastava ei emmi tai kaihda keinoja, hän vain tekee, ja niin tein minäkin.

Olenko siitä sitten yli - sehän laukaisi minussa masennuksen? En tiedä. Mutta kun toissa sunnuntaina lähdin miehen kanssa kävelylenkille syksyiseen luontoon ja kävelimme myös Jaakon asuinalueen läpi, vilkaisin asuntoa, jossa hän ainakin silloin asui - en tiedä, asuuko enää - ja jossa me suutelimme ja rakastelimme ja rakastimme, ja koin hetken halua näyttää asunnolle keskisormea. Sen sijaan tartuin kuitenkin miestä kädestä. Jaakko toki nöyryytti minua ja annoin hänen niin tehdä. Mutta hän ei ole paha ihminen, eikä hän ole voinut itsekään tehdä minulle sillä tavalla ja kohauttaa vain olkiaan. Hänelläkin on täytynyt olla pistoja sydämessä.

Eiväthän ihmiset tahdo toisilleen ensisijaisesti pahaa.

Sitä en vieläkään tiedä, mikä on paikkani täällä. Onhan minulla haaveita, mutta monet niistä tuntuvat liian etäisiltä, sitten kun -haaveita. Terapeuttini sanoi, että minulla olisi hyvät valmiudet toimia työssä, jossa saan auttaa muita ihmisiä. Se tuntuu kutkuttelevalta, mutta samalla omituiselta ja hankalalta. Kutkuttelevalta, koska tulen onnelliseksi, kun saan auttaa muita. Omituiselta, koska en näe itseäni ihmisenä, joka toimii hyvin ihmisten parissa. Ja hankalalta, koska otan helposti muiden murheet omikseni. Ja toisaalta, toisaalta se on erittäin oikein; tahtoisin parantaa maailmaa, tehdä ihmisistä entistä tasa-arvoisempia, entistä hyväntahtoisempia.

Itkin ilosta, kun Malala Yousafzai sai Nobelin rauhanpalkinnon. Ja sytyin toivosta, kun kuulin, että Boko Haram saattaa vapauttaa Nigeriassa kaappaamansa tytöt. Ennen muuta haluaisin tehdä ihmisoikeustyötä, erityisesti työtä tyttöjen oikeuksien hyväksi. Että saisin tytöt kouluun, että tytöt saisivat päättää omasta kehostaan. Sitä tahtoisin tehdä. Kun olen ollut kaikkein pahiten masentunut ja ahdistunut, olen ajatellut lähteväni ulkomaille vapaaehtoistyöhön. Se ajatus oli minulla jo lukiossa, ja se palasi silloin tällöin. Jos saisin auttaa esimeriksi väkivallan ja raiskausten uhreja, voisin tehdä sitä mitä eniten tahdon, ja ennen kaikkea saada siitä paljon itselleni. Minä saan voimaa muista ja muiden auttamisesta, ja minä uskon vilpittömästi jokaisen ihmisen kauneuteen, vapauteen ja ihanuuteen.

En tietenkään ole toipunut vielä masennuksesta, sitä tämä päivitys ei merkitse. Mutta alan nähdä valoa, ja minulla on taas energiaa. Lisäksi alan viimein uskoa tulevaisuuteeni; vaikka en usko miehen olevan elämäni suuri ja pitkä rakkaus, hänen läheisyytensä on auttanut minua ymmärtämään, että minun on aika katsoa eteenpäin ja jättää taakse tämä eräs elämänvaihe. Sellaisia asioita nimittäin tapahtuu: elämään astelee vain ihminen, joka voi olla käänteentekevä, ja sellaiset ihmiset tulevat vain sattumalta. En minä mitään kovin kummallista tarvitse, en juuri nyt. Ja mistä sitäkään tietää, vaikka jonain aamuna heräisin ja tajuaisin, että minähän rakastan tuota miestä?

Tämä on yhdenlainen elämä, aika tavallinen elämä, mutta oikein hyvä.

When we first came here,

we were cold and we were clear

with no colours on our skin

we were light and paper-thin

And when we first came here

we were cold and we were clear

with no colours on our skin

'till you let the spectrum in

Say my name

And every colour illuminates

We are shining

And we'll never be afraid again

(Florence & The Machine: Spectrum)

Hyvää bisnestä muovilihasta

"Oletteko ikinä kuulleet anoreksia nervosasta? -- Se on pakkomielle ruumiinkuvasta. Siitä kärsivät naiset ovat jatkuvasti dieetillä. He pakottautuvat oksentamaan syötyään. Joka vuosi kymmeniä naisia Euroopassa ja Usassa joutuu sairaalaan tämän sairauden vuoksi. Jotkut kuolevat. Heidän sydämensä pettää. Mutta silti he luulevat olevansa lihavia. -- älkää unohtako, että samaan aikaan vauvoja Aasiassa, Afrikassa ja Lähi-idässä kuolee nälkään. He eivät löydä leipäpalaa nakerrettavaksi. He eivät ole koskaan elämässään nähneet makeista. Sillä välin kun naiset lännessä oksentavat suklaabrandykakkuja tyylikkäissä ravintoloissa, kolmannessa maailmassa ihmiset näkevät nälkää. Ei ole mitään sattumaa, että kaksi suurinta teollisuudenalaa lännessä ovat sotakoneisto ja kauneuskoneisto. Sotakoneistolla hyökätään, vangitaan, kidutetaan ja tapetaan. Mutta kauneuskoneisto ei ole yhtään vähemmän paha. -- Kaikki sumenee. Kauneuskoneisto hallitsee mieliä."

- Elif Shafak - Kunnia (s. 334 - 335, suom. Maria Erämaja)

Tyttöjen päivän juhlassa me leivoimme kuppikakkuja. Ne pursuivat muoteissaan kauniiksi, me koristelimme ne sokerimassalla ja sateenvarjoilla. Niitä oli kaiken värisiä, kokoisia ja näköisiä ja ennen kaikkia iloisia kaksi pellillistä. Ne tuoksuivat ovelle asti. Pelkästään niiden katselu sai mielen iloiseksi.

Itse asiassa minä vain katselin niitä. En tohtinut syödä. Olen viime aikoina tarkkaillut syömisiäni ehkä liiankin kanssa, kun huomaan taas vaihtavani välipalaleivät hedelmiin ja aamupalaksi nautitun voisilmäpuuron rahkaan. Herkuttelu ei tule kuuloonkaan, ei ole tullut vuosiin, ei edes ihanassa tyttöjen päivän juhlassa.

Monet juhlissa olleet tytöt toki söivät kuppikakkuja, olihan ne leivottu yhdessä juhlaa varten, ne olivat todellisia ilon leivoksia. Silti ehkä he olivat säästelleet nälkää, jotta kalorimäärä ei ylittäisi suositeltua päiväsaantia, tai vastaavasti sitten illalla välttelivät syömistä, jotta eivät lihoisi. Monilla maistui sokeri vielä pitkään kielellä, mutta herkun katoaminen mahaan ahdisti.

Tiedän yhden tytön, joka voisi syödä pellillisen kuppikakkuja. Mutta hän ei liho, sillä hän tyhjentää vatsansa syötyään. Deletoi ruuan. Pitää itseään usein nälässä, paastoaa suorastaan, mutta retkahtaa sitten syömään. Mieli tekee varsinkin sokerisia ja rasvaisia herkkuja, kun keho huutaa energiaa.

Juhlissa olleet lapset sen sijaan söivät kakkuja innolla ja surutta. Yksi tyttö toi minulle kakun kiitokseksi siitä, että olin auttanut häntä askartelussa. Sisälläni läikähti ilo, mutta jätin vaivihtaa kakun tiskipöydälle.

Olen ollut vuosia melko sinut itseni kanssa, mutta huomaan kehoahdistuksen nostavan päätään aina silloin tällöin. Mielessäni taistelee kaksi eri ääntä: se, joka rakastaa pyöreyttä ja se, joka muistuttaa, miten tuomittavaa on olla edes normaalipainoinen, saati ylipainoinen. Ainakin olisi syytä pyrkiä koko ajan parempaan, käydä jumpissa ensisijaisesti kiinteyttämässä peppua ja elää päivien läpi rahkalla. Tunnen itseni kehnoksi aina kuunnellessani jonkun hehkutusta milloin mistäkin treenistä ja sen kiinteyttävästä vaikutuksesta, vaikka sisimmässäni tiedän, että jos olisin aidosti kiinnostunut kropan muokkaamisesta, olisin jo salilla. Entäpä jos haluan olla tällainen, riittääkö se?

On päiviä, joina itken, etten jaksa laihduttaa. Toisaalta on päiviä, joina yritän. Sitten olen nälkäinen ja kiukkuinen, oloni huononee entisestään. Useimpina päivinä olen edelleen sinut itseni kanssa, sillä todellisuudessa pidän siitä, mitä peilistä näen. Silti silloin tällöin katson menestyneitä ihmisiä ja tajuan, että heitä yhdistää yksi asia: he ovat hoikkia. Ja taas päädyn ajatukseen siitä, miten itse olen jollain lailla epäonnistunut tai että ainakin voisin olla joiltain osin parempi. Ehkä minua sitten kuunneltaisiin?

Vannon itsensä hyväksymisen nimeen, mutta aina ei ole ihan helppoa elää kuten opettaa. Vaikka en haluaisi, törmään päivittäin kiiltäviin mainoksiin, joissa tikkulaihat mallit esittelevät milloin mitäkin mallistoa. Ja vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä ei näytä malleilta, ei aina pysty olemaan vertaamatta. Epäonnisesti olen vielä sattunut television ääreen laihdutusohjelmien aikana (mikä ei sinänsä ole ihme, koska niitä tulee niin usein). Ohjelmassa Jutta ja puolen vuoden superdieetit bodattu personal trainer käskyttää 35-vuotiasta perheenäitiä sanoin "haluatko sä oikeasti olla tuollainen koko loppuelämäsi". Ohjelmassa Rakas, sinusta on tullut pullukka kaunis 23-vuotias nainen taas selittää, että hänestä on tullut niin kauhea ämmä, ettei häntä kestä katsoa. Naisen miesystävä toteaa, että "äärirajoilla tässä kyllä mennään". Siinäpä on aiheellinen viesti: jos lihot parisuhteen aikana, rakkaus ei riitä pitämään suhdetta kasassa. Minua hirvittää, vaikka olen hädin tuskin yli 20. Entä sitten, kun olen synnyttänyt lapsia ja tulen keski-ikään? Entä sitten kun rupsahdan - se tapahtuu väistämättä? Mitä minä sitten teen, lähteekö mies sitten?

Turvapaikassa luin kirjoituksen Cosmopolitanista. Kirjoituksessa julistettiin, miten itsensä ja kehonsa rääkkääminen saa nyt riittää ja on syytä olla itselleen armollisempi, herkutella, rakastaa itseään, lopettaa itsensä parjaaminen. Konteksti kummastutti minua, onhan Cosmopolitan todellisuudessa epäterveen naiskuvan julistaja ja saatanallinen raamattu. Käännettyäni sisällysluetteloon löysin heti treeni- ja laihdutusvinkkejä. Onneksi saatoin vaihtaa Cosmopolitanin Demiin. Silti kirjoitus pyöri päässäni: huomasin ajattelevani, miten se on suunnattu jo valmiiksi laihoille ihmisille, joilla todellisuudessa ei ole tarvetta laihduttaa. Jos minä julistaisin, että nyt alan rakastaa itseäni ja herkutella antaumuksella, sanoihini todennäköisesti suhtauduttaisiin vähän huvittuneesti. Kyllähän minussa on vielä ylimääräistä, josta voisi hankkiutua eroon.

Syömishäiriöblogeissa puhutaan usein, että sitten kun painan sen ja sen verran, olen onnellinen. Silloin lopetan. Sitten kuitenkin halutaan eroon vielä vähän enemmästä. Ja tavoitepainossakin lopulta ajatellaan, että ehkä olisi syytä painaa hiukan vähemmän, ihan vaan siltä varalta, että paino nousee. Ja varmistukseksi, ettei paino enää nouse, ei annetakaan juhlissa mahdollisesti (vaikkakin epätodennäköisesti) nautitun kuppikakun jäädä vatsaan, vaan se otetaan sieltä pois.

Syömishäiriöidentiteetin omistava ystäväni on kuullut viikon sisällä huomautuksen "tosi suuresta ruoka-annoksestaan" sekä siitä, "miten paljon Snickersissä on kaloreita". En voi olla kuin hämmästelemättä kommentoijien ajatustoimintaa. Ehkäpä hekin ovat epävarmoja kehostaan ja purkavat sitä ympäristöönsä, niin että kaikilla on paha olla? Mokkapalojen äärellä tyttöporukassa se tapahtuu joka kerta - jossain vaiheessa joku toteaa, että onpa tässä paljon kaloreita, mutta ehkä mä silti syön. Ja sitten syödään, ja itse kukin potee huonoa omaatuntoa, ja lopulta paha olo on suurempi kuin herkusta saatu nautinto.

Olen kauhuissani siitä, miten meistä aikuisista välittyy itseään vähättelevä ja haukkuva asenne nuoriin ja nuorista edelleen lapsiin. Joka päivä jossakin aina uudet ja uudet tytöt alkavat puristella reisiään ja päättää jättää väliin seuraavan aterian, tavoitella pienempää vaatekokoa. Kuppikakuista nautittaessa katselin lapsia, jotka kilpailivat siitä, kenen kakussa on kaunein päällinen, ja sitten söivät haukkasivat kakkuja niin että sokerikuorrutetta levisi pitkin poskia. Ja mielessäni mietin: elämässäni tulen toimimaan niin, ettei yhdenkään lapsen tarvisisi tulevaisuudessa pohtia, voiko syödä kuppikakun vai ei.

Anna rakas voimia jaksamaan

Alusvaatemainokset kaduilla

Joka puolella muija kuvissaan

luottaa itseensä

pikkuhousuissaan

Itseinhosta, ihmisvihasta

hyvää bisnestä

muovilihasta

Sinä olet kauniimpi kaduilla

loisteputkimaailman valoissa

(PMMP: Jeesus ei tule oletko valmis)

Minä tammikuussa 2014.

Kidutettu eläin häkissään

Eilen tuli Ylen Koulukiusaamis-ilta. En katsonut lähetyksestä kuin puolet, mutta kaipa minunkin on asiaa kommentoitava. Tai ainakin on vaikeaa olla kommentoimatta.

Ystäväni saattoi minut kotiin itsenäisyyspäivän juhlista viime talvena. Silloin satoi. Seisoimme porttikongissa pitämässä sadetta. Kerroin ystävälleni siitä, mitä tapahtui pommisuojassa itsenäisyyspäivänä 2008. Meillä oli siitä tilanteesta lähtien sanaton ymmärrys ja lojaalius toisiamme kohtaan.

Ystäväni kertoi, että jos Suomessa olisi helpompaa saada aseita, hän olisi ollut kouluampuja. Onneksi en saanut asetta, hän jatkoi. Nyökyttelin. Miten usein sitä itsekin oli toivonut, että olisi voinut vain kaivaa taskustaan veitsen ja lykätä sen idiootin huutelijan kylkiluiden väliin? Se olisi ollut hyvin samantapainen temppu kuin se, mitä tuo kyseinen idiootti minulle teki, ainoastaan laiton. Sanat satuttivat ihan samoin tavoin.

Mä olen käynyt sen saman paskan läpi. Muhun kajottiin aika harvoin, se oli enemmän henkistä. Tai no kerran ne pitivät päätä veden alla nähdäkseen, kuinka kauan kestän, ystävä kertoi. Ala-asteen jälkeen ajattelin, että kun ihmiset vaihtuvat, tilanne helpottuu. Mutta yläasteella kaikki meni pahemmaksi ja rajummaksi, kun kasvettiin. Hoksasin, että ahaa, tällaista se on täälläkin. Kun lähdin amikseen, ajattelin samoin, että nyt se paska loppuu. Mutta ei, täällä ihan sama juttu, vaikka ihmisetkin ovat erejä. Voiko vika siis muka olla muualla kuin minussa? hän puhui miltei itku kurkussa.

Olin itse toivonut, että minuun olisi kohdistettu fyysistä väkivaltaa henkisen sijaan. Siitä olisi jäänyt näkyvät jäljet, joita ei olisi tarvinnut selitellä. Ystäväni kertoi, miten olisi halunnut tappaa kiusaajansa. Samaan aikaan hän hitaasti tappoi itseään. Samaa tein minä. En koskaan pelännyt, että olisin käynyt muihin käsiksi ja tappanut jonkun, vaikka olinkin halunnut tehdä niin. Sen sijaan pelkäsin itseäni. Sekä minun että ystäväni pitää vain hilata hihaa ylöspäin, ja sieltä meiltä löytyy fyysisiä arpia, mutta niiden alkupiste onkin meissä itsessämme. Me teimme sen itsellemme, me annoimme veren valua.

Ihme, että olen vielä elossa, ystävä kertoi. Se tuntuu kovin raa'alta. Aiemmin syksyllä Facebookissa kiersi kuva, jossa Helsingin poliisilaitos totesi koulukiusaamisen olevan rikos. Mukaan oli liitetty tarina pojasta, joka oli kiusaamisen takia tehnyt itsemurhan. Samanlaisia tarinoita kuulee joskus muualtakin maailmasta. Helsingin Sanomissa Anu Silfverberg huomautti myöhemmin, että on vaarallista tarjota itsemurhalle jotain yhtä syytä, kuten kiusaamista tai eroa, sillä yleensä taustalla on mielenterveyden ongelmia. Sitä Silfverberg - joka itse asiassa on yksi suosikkikolumnisteistani - ei kuitenkaan ottanut huomioon, että kiusaaminen ja mielenterveyden ongelmat ovat yleensä vahvasti yhteydessä toisiinsa. On oltava timanttia kovempaa materiaalia, jos selviää toistuvasta väkivallasta ilman minkäänlaisia ruhjeita.

Ja entä sitten, kun pakokeinoja ei enää ole? Jos kuolema näyttää ainoalta vaihtoehdolta päästä pois tilanteesta? En minä, joka olin lapsi, ja vielä erityisen tunnollinen, nähnyt enää, että olisin voinut lähteä pois tilanteesta, jättää menemättä kouluun, vaatia oikeuksia. En minä nähnyt, että minulla edes on mitään oikeuksia tai sillä olisi ollut mitään väliä. Oli kaksi vaihtoehtoa: kuolla tai kestää. Koulukiusaamis-illassa eräs mies esitteli tatuointiaan, jossa oli lintu. "Ajattelin, että jos olisin kuollut, niin kuin monet toivoivat minut olevan. Lentäisin taivaaseen, kuten lintu. Mutta se edustaa myös vapautta. Toivon usein, että olisin lintu, joka voisi vain lentää pois niistä tilanteista."

Minun oli oikeastaan vaikeaa uskoa ystävästäni, että hän oli ollut rajusti koulukiusattu. Hän on niin ihana ihminen. Mutta eihän uhriksi joutumisella ole mitään tekemistä sen kanssa, onko ihana vai ei. Uhriksi joutuu, jos ei osaa puolustautua ja jos sattuu olemaan niin huonoa tuuria, että joutuu idioottien ympäröimäksi. Se, ettei osaa puolustautua - huutaa jotain ilkeää takaisin tai vetää turpaan - ei ole vika. Kaikki ihmiset vain eivät osaa olla ilkeitä, ja minusta on väärin, että selviäminen tässä yhteiskunnassa kysyy kovaäänisyyttä ja -päisyyttä.

Kun kirjoitin kiusaamisesta, puhuin väkivallasta. Sitähän se on; se, että uhrina on lapsi tai nuori ja tapahtumapaikkana koulu ei muuta väkivaltaa muuksi. Siksi olisi syytä puhua kouluväkivallasta. Lyöminen, potkiminen, tavaroiden heittely, töniminen ja kaataminen ovat pahoinpitelemistä. Haukkuminen, huuteleminen, selän takana puhuminen, lappujen lähettely, kuvien ottaminen ja julkaiseminen sekä nolaaminen ovat henkistä väkivaltaa. Puhumattomuus ja ulkopuolelle jättäminen ovat sosiaalista väkivaltaa. Väkivaltaa yhtä kaikki. Ei ole mitään syytä käyttää liudempaa ilmaisua.

Se, mitä minulle tapahtui, on antanut kasvualustan masennukselle. En voi väittää, että se olisi kaiken taustalla, mutta siitä on jäänyt jäljet.

En voi ikinä luottaa täysin, että ystäväni pysyvät rinnallani eivätkä hylkää, koska ystäväni hylkäsivät minut yläasteella pelätessään, että heitäkin kiusataan. Olen pahoillani nykyisten ystävieni puolesta, jotka joutuvat toisten aiheuttaman luottamuspulan takia kärsimään. 

En voi parisuhteessa ikinä luottaa olevani riittävä kumppanilleni, vaan joudun alituiseen pelkäämään, että hän löytää paremman ja lähtee. Osittain siksi edellinen eroni oli niin vaikea, sillä pelkoni toteutuivat, ja miehen tapa jättää minut oli sama kuin jolla ystäväni minut aikanaan jättivät: hän käänsi selkänsä eikä selittänyt mitään.

En voi ikinä olla osa mitään yhteisöä pelkäämättä, että joudun sen ulkopuolelle.

En pysty pyytämään apua, sillä aikanaan minulle kerrottiin, etten ole avun arvoinen.

En osaa arvostaa onnistumisiani.

En voi hyväksyä virheitäni. Tehdessäni virheen kuulen edelleen minua pilkkaavat äänet, joista suurin osa tulee yläasteajoilta.

Pelkään ahtaita paikkoja, joista ei pääse pois. Ahtaat paikat ja suljetut tilat ovat kuin tilanteita, joissa jouduin olemaan kidutuksen kohteena kykenemättä pakenemaan.

En kykene pitämään itseäni arvokkaana.

En voi sanoa itsestäni mitään positiivista, koska se olisi itsekkyyttä.

En voi tuoda itseäni liikaa esille, koska muut eivät hyväksyisi minua.

Minun on pidettävä ulkonäöstäni huolta ensisijaisesti siksi, ettei minua voida taas pilkata lihavaksi ja rumaksi.

Kiusaamis-illassa haastatelluilta kiusatuilta kysyttiin, ovatko he pystyneet antamaan anteeksi. Minun ei tarvinnut epäröidä, kun kysyni kysymyksen itseltäni. Minä en pysty antamaan anteeksi. Eikö anteeksianto helpottaisi? jatkoin ajatusta. Mutta miten annan anteeksi jollekulle, joka ei ole hiukkaakaan pahoillaan? Sillä tässä tulee eräs tärkeä pulma: en usko hetkeäkään siihen, etteivätkö nämä ihmiset olisi tietoisesti tahtoneet tuhota minut. Ei kukaan, edes alaikäinen, voi olla niin sokea ja sosiaalisesti kyvytön, että niin järjestelmällisesti, päivästä toiseen, pahoinpitelee toista eikä ymmärrä, että se satuttaa. Eivät he ole pahoillaan. He halusivat aiheuttaa väkevää pahaa oloa ja siinä he onnistuivat. Jos he nyt lukisivat näitä sanoja, he eivät olisi pahoillaan vaan hyvillään, tyytyväisiä.

Mutta ovatko he sitten osanneet tuhota minut niin täysin kuin he toivoivat? Vaimentaa minut? Eivät täysin. Oikeastaan tämä vaihe elämässäni, ja etenkin muutamat viime vuodet, ovat olleet itseni korjaamista. En minä ole menettänyt itseäni, kasvamista siksi mikä haluan olla on vain hidastettu. Vaikka uskoni itseeni tuhottiin lähes täysin, minulle jäi kipinä niitä asioita kohtaan, jotka ovat minulle tärkeitä. Jollain lailla kuitenkin uskon parempaan huomiseen ja siihen, että elämällä on jokin tarkoitus. Minä uskon kaikkiin nujerrettuihin ihmisiin, minä tiedän, miten ihania he ovat. Ja minä aion käyttää jäljellä olevat voimani siihen, että vahvistan näiden nujerrettujen ihmisten uskoa itseensä. Teen työtä ja kirjoitan sanoja, jotta joku muu saisi niistä voimaa. 

Ja sitä kautta myös oma uskoni itseeni voimistuu. 

Kun sade taukosi, poistuimme porttikongista. Sitä ennen halasimme pitkään ja kovaa. 

Kaikki sanoo sävyyn säälivään:

oma vika, kun tällaiseen jään

mutten tiedä enää itsekään

ketä pelkään

En ole nainen, en yhtään mitään - 

kidutettu eläin häkissään

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut

ja isken jollain, millä sinäkin oot mua hakannut

Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään

Mut viedään sinne, missä ei ees tarvitse nimeään

(PMMP: Joku raja)

Poltinmerkit

Alinomaa pelkään, että mies huomaa poltinmerkit minussa.

Ne eivät ole näkyviä, toisin kuin vaikkapa arvet, joita olen itse itseeni kaivertanut. Ne ovat syvemmällä, eikä niitä voi peittää millään vaatteella. Mutta kun makaamme lähekkäin vailla peitteitä ja suojaa, mieleni valtaa ajatus: entä jos hän näkee kaiken?

Ja ennen kaikkea: jos hän näkee, ymmärtääkö hän? Pystynkö selittämään?

Minut on merkitty. Huonoksi, epäonnistuneeksi, heikoksi. Ja pelokkaaksi, epävarmaksi, avuttomaksi. Sellainen minä olen. Ja ehkä jonain heikompana päivänä mies näkee lävitseni ja katsoo minua samalla tavalla kuin monet muut ovat katsoneet: tuossa naisessa on jokin pahasti vialla. Ja juuri se nimetön vika tekee minusta mahdottoman rakastaa pyyteettä myötä- ja vastoinkäymisissä, tekee minun luottamuksestani haurasta ja suojastani seitinohutta. Mitä minä sinä päivänä teen?

Poltinmerkit ovat varoite. Ne sanovat: pysy kaukana minusta. Silti aina joku kokeilee onneaan, katsoo pintaa syvämmälle ja lopulta katoaa elämästäni kykenemättömänä selittämään sitä vikaa, joka hänet karkotti. Niin tekevät lopulta kaikki. Ja minä olen tottunut luopumaan. Silti pohjimmiltani tiedän, ettei minun tulisi luopua jonkun ihmisen tarjoamasta rakkaudesta vain siksi, että joku toinen, jonka rakkauteen olen uskaltautunut luottamaan, on minua satuttanut.

Ehkä hän väsyykin rakastamaan, väsyy rakastamaan ihmistä, joka ei voi vain pudottautua hänen rakkautensa varaan, joka tarttuu käteen vain varoen, joka pelkää. Ja joka silti rakastaa roihuten.

Hymyni on aito mutta hauras. Se kätkee taakseen pelon, joka kytee ja lopulta leimahtaa polttelemaan sisintäni. Eikä sitä voi selittää eikä sammuttaa.

Ja minuun sattuu.

En kestä enää yhtään alkua, kuuletko
En kestä alkua, joka loppuansa suree jo

Oi rakkaus

Oi rakkaus,
sinä petit minut monta kertaa
ja yhtä monta kertaa
minä petin takaisin
Oi rakkaus,
ilman sinua jos synnyin
niin ehkä kuolenkin

Rakkautta,

- Aoda

Palovammat

Kun nousen ylös, mies vielä nukkuu. Hämeenkatu herää varhain, minä en ole tottunut siihen. Asuin kulman takana yli vuosi sitten, ajattelen itsekseni, sinä yksinäisenä kesänä. Luojan kiitos en asu enää. Sälekaihdinten välistä nouseva päivä tekee lattialle ristikon, joka näyttää vähän kaltereilta. Menee kuitenkin vielä tunteja, ennen kuin sumu hälvenee.

Viime yönä kuuntelin toisen sydämen ääntä, sitten omaani, ne sykkivät melkein samaan tahtiin. Minun heikko, kulunut, varovainen, ontto, käytetty sydämeni, silti vielä melko toimiva. Edellinen rakkaus vei kaiken, jätti vain palovammat sydämeen, ja tyhjyyden, ja poltinmerkit.

Onko rakkauden aina pakko olla menettämisen pelolla kyllästettyä?

En minä pelännyt. Kerrankin - olin vain siinä, tiedostamatta, pelotta, ihmettelemättä. Kosketus puhuu omaa kieltään, kieltä jolla ei ole sanoja eikä kielioppia mutta jonka kaikki osaavat. En minä ehkä ollutkaan minä, koska sydämeni on tyhjä. Ja kun yöllä valvoin miehen hengitystä kuulostellen, ajattelin, että elämä kantaa kuitenkin. Vie rannasta toiseen, vaikka ei koskaan tarjoaisi tukevaa pintaa, jolle laskea jalat.

Eräs elämän tarkoituksista voisi olla 22 neliötä Hämeenkadulla, vihreä tee aina samoista mukeista koska ne ovat ainoat, ja toisen kehon kartta, kaikki arvet, mustelmat, syntymämerkit, luomet, palovammat, poltinmerkit.

Hiljaa join aamukahvin keittiössä ja kuuntelin ohi ajavien autojen ääniä ulkoa. Puin ja suljin oven perässäni mahdollisimman hiljaa. Ja lähdin terapiaan nousevan auringon halkoessa sankkaa sumua.

On hyvä ettet tiedä minusta

Olen huono puhumaan myös sinusta

Vain hiuksiasi hiljaa kosketan

En rakkaudesta mitään ymmärrä

Nuku sinä vaan rauhassa

Hei ei enää haaveilla

mitä muuta on tarjolla

En osaa arvailla

Ja jos heräisit sattumalta,

niin saat minut nyt halvalla,

poisheittohinnalla

Saat tämän nyt helpolla

minun käytetyn sydämeni

Hyvää viikonloppua,

- Aoda

Surullinen nainen, joka laulaa vaan

Musta vaan tuntuu että mä olen niin turha. Tuskin mä edes saan oman alan töitä, mihin mut edes otettais. Vaikka mun alan osaajia tarvittaisiinkin, niin mähän olen lapsentekoiässä kun valmistun, ei mua uskalleta palkata. Mut mihin kukaan oikeasti edes tarvitsee kieltä tai kielten osaajia? Jos olisin opettaja, opettaisin sijamuotoja ihmisille, jotka eivät osaa edes yhdyssanoja. Ja jos olisin kielenhuoltaja, siinä ihmiset olis vaan, että lopeta se pilkun hinkkaminen ja tee jotain oikeeta, koska ei monille oikeesti oo väliä sillä, onko teksti oikeakielistä vai ei. Eikä musta varmaan tältä tuntuis, jos opiskelisin esimerkiksi matematiikkaa. Ainahan humanistien on pitänyt jotenkin todistella olemassaolonsa tarpeellisuutta, se oli nähtävillä jo lukiossa. Että eihän humanistisia aineita oikeasti tarvita vaan pelkkiä luonnontieteitä.

Ethän sä oikeasti ajattele, että kulttuuri on turhaa? terapeutti kysyi.

No en!

Luojan kiitos. Sitten terapeutti viittasi minut ikkunalle. Katso tätä kaupunkia, hän sanoi. Tämä on Suomen vanhin kaupunki ja meillä on upeita rakennuksia, kuten kauniita kirkkoja, jugend-taloja ja vanha kaupunginosa. Sitten joku idiootti insinööri tuli ja suunnitteli keskustasta harmaan ja ankean. Jos nämä talot olisi suunnitellut joku taiteellisesti lahjakas, täällä näyttäisi aika erilaiselta. Tai sitten nämä lamput, terapeutti jatkoi. Helppoja ne on valmistaa ja toimivat kätevästi, mutta näyttävät saatanan rumilta. Ja entäpä tuo maalaus? Ei sitä matemaatikko maalaisi. Ilman kulttuuria täällä olisi tosi ankeaa.

Mä luulen, että sä pelkäät, ettei sua kuunnella, terapeutti sanoi. Että sulle käy työmarkkinoilla samoin kuin aikoinaan koulussa, sut ja sun näkemys vaiennetaan, vaikka sulla on ammattiosaamista. Vertaapa vaikka noihin katusoittajiin. Ne soittavat tuossa ikkunan alla koko päivän, ja se kuulostaa kauhealta. Oikea osaaminen ja taide hukkuu tuon melun alle.

Sen tapaamisen jälkeen suunnistin kuulokkeet korvillani kirjakauppaan sormeilemaan uutuuskirjoja hymyssä suin. Minä en ikinä vaihtaisi rakkauttani taiteeseen kylmiin numeroihin ja fysiikkaan, vaikka ne muka ovatkin tarpeellisempia elämän kannalta. Mutta mitä elämä olisi ilman kirjoja, kuvia, melodioita? ajattelin katsellessani taidepostikortteja. Ankeita, harmaita laatikkomaisia taloja, ei mitään lohtua tai selitystä.

Jos en lukisi, näkemykseni elämästä jäisi kapeaksi, koska siitä puuttuisivat muut tarinat ja ajatusmaailmat. Ja jos en kirjoittaisi, en voisi selkeyttää omaa maailmaani tai ajatuksiani. Olisin koko ajan ihan täynnä. Eläisin vain yhden elämän, mutta kirjojen kautta voin elää useita. Aika monta kertaa olen jo kuullut jonkun sanovan, että hanki elämä, mutta minullahan on jo monta.

Minulla on jo lapsesta lähtien ollut paljon tarinoita. Mielikuvitukseni lapsena oli huikea niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta saatoin keksiä mitä kummallisempia leikkejä, mutta sitten taas pelätä oman mielikuvitukseni tuotteita. Jo ennen kuin osasin kirjoittaa, piirsin tarinoita kuva kuvalta vahaliiduilla ruutuvihkooni. Ja kun opin kirjoittamaan, tein ensin kankein tikkukirjaimin kuvatekstejä, sitten pitempiä tarinoita. Tietokoneella aloin kirjoittaa 9-vuotiaana, varmana siitä, että "kirjani" julkaistaan heti, kun vain saan sen valmiiksi. Sen jälkeen paluuta ei ole ollut. Elän paitsi tarinoista, myös tarinoissa. Yläasteella en olisi ehkä selvinnyt ilman kirjoittamista. Kirjoitin silloin pisimmän ja perusteellisimman romaanini. Se on yläasteikäisen kirjoittajan tason mukainen, mutta olen salaa ylpeä pitkäjänteisyydestäni, jonka käytin teoksen parissa. Jos minulla ei olisi ollut mitään, mihin käyttää energiani, olisin varmaankin kuollut.

Jollain tasolla näissä masennuksen syövereissä minua ovat pinnalla pitäneet juurikin kirjat. Kirjastossa tunnen olevani kuin kotonani, hyllyrivien välissä täysin turvassa. Voin hetkeksi vain unohtaa kaiken ympärilläni olevan, ehkä myös kaiken itsessäni olevan, ja eläytyä toisten kohtaloihin. Niiden kautta oppii myös paljon itsestään. 

En ole päätynyt opiskelemaan suomen kieltä sattumalta. Ei kyse ole vain siitä, että olisin typerä ja tylsä pilkunnussija, joka haluaa vain tunkea kielen ahtaaseen muottiin - ehei! Minä luen suomen kieltä, koska minua kiinnostavat sanat, rakenteet ja niiden tausta. Minulle kieli on muutakin kuin väline viestittää asioita. Suomen kieli on poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen. Sitä sietääkin tukea ja tutkia.

Äitini neuloi minua odottaessaan villapeiton. Minut tuotiin siinä kotiin, ja se on minulla edelleen. Se on minun turvallinen koloni, johon kaivaudun maailman kolhiessa. Jos saan seurakseni kupin vadelmateetä ja hyvän kirjan, olen kunnossa sen hetken, kun minulla on rivejä edessäni.

Ehkäpä minä siis pakenen? Onko niin? Toisaalta käsittelen omaa tilannettani kirjojen kautta. Noin vuosi sitten itkin silmät päästäni lukiessani Riikka Pulkkisen Rajaa, jossa Mari katsoo ensirakkauttaan silmään ja pyytää, että älä hylkää. Minä olin Mari, Marin tunteet olivat kuin omiani. Tai entäpä silloin, kun luin Iiris Lempivaaran tarinaa samaiselta kirjailijalta, ja sen jälkeen vapauduin ostamaan punaiset korkokengät ja suklaata sekä pyytämään melkein tuntematonta miestä ulos. Tai kun opin pakistanilaiskirjailija Tahmima Anamilta, että elämässä tärkeintä on rakkaus ja rakkaiden suojeleminen. Ja niin edelleen.

Toinen kannatteleva voima on musiikki. Jokainen tietää, millaista voimaa musiikista saa, olipa tunnetila surullinen, iloinen tai vihainen, tai mitä tahansa siitä väliltä. Muistan jokaisesta kriisistäni biisin, jota olen soittanut nupit kaakossa ja sen avulla jaksanut elää päivän läpi. Muistan kaikilta keikoilta hetken, jona jokin kappale on puhutellut juuri minua niin vahvasti, että olen unohtanut itseni ja pelkoni ja nostanut kädet ilmaan ja laulanut ääneni käheäksi. Muistan sen ja sen kappaleen uimarantareissulta autoradiosta, muistan lauluja laskuhumalasta, muistan laulut, jotka ovat keränneet kyyneleeni. Muistan lohdun, voiman, halun. Muistan lukemattomista lauluista tilanteen, jossa juuri se kappale on tahdittanut askeliani.

Eilen olin treffeillä, jotka venyivät koko päivän mittaisiksi. Istuimme ensin kirjaston viereisessä kahvilassa juomassa lattea ja keskustelemassa kirjallisuudesta, ja sitten mies veikin minut kotiinsa, sillä hän halusi näyttää kirjahyllynsä. Ihmisen anatomiaa käsittelevien kirjojen välistä löytyi klassikoita, joita minäkään en ollut lukenut. Siinä me istuimme lattialla ja joimme rooibos-teetä, ja minä luin vanhoja kirjakielisiä tekstejä ääneen. En ole ikinä saanut selittää kenellekään omasta erikoisalastani, etenkin vanhasta kirjakielestä, niin paljon, enkä olisi koskaan voinut kuvitella, että minä, humanisti, kuuntelen lääketieteen opiskelijan puhetta ihmisen anatomiasta niin kiinnostuneena. Hänkin vaikutti siltä, että oli kaivannut jotakuta, joka yksinkertaisesti jaksaa kuunnella. Kirjojen ja karttapallon välissä meni helposti kolme tuntia. Kotimatkalla kihisin, jos en ihastuksesta, niin toivosta. Minunkaltaisiani ihmisiä on enemmänkin.

Olemassa on siis ihmisiä, joiden ei tarvitse kuin saada käsiinsä kynä, vesivärit tai kampa, ja he ovat kirjoittaneet paperille runon, maalanneet kukkasen tai säveltäneet pikkuisen sinfonian. Mikä heitä oikein ajaa eteenpäin? Jotkut näistä teoksista ovat niin vaikuttavia, että vielä satojenkin vuosien jälkeen ne sytyttävät ihmisten sisällä liekin, puhuvat ihmisille. Hiiteen siis luonnontieteiden ylipalvonta. Miksi tutkia maailmaa ja parantaa ihmisten elinolosuhteita, jos ihmisyys on yhdentekevää? Ihminen on ainoa eläin, jolla on kulttuuri. Eikä kauneutta voi olla liikaa!

Kaikissa ihmisissä on taidetta ja taidetta voi olla kaikkialla. Sen pitää vain antaa tulla valloilleen. Sitä en osaa sanoa, miten taiteilijaksi tullaan ja mitä taiteilijuus edellyttää. Tarvitseeko olla hullu, rikki, hukassa? Vaatiiko taide kenties näkemyksen, käsityksen siitä, ettei talojen tarvitse olla harmaita laatikoita, tai valtavan halun täyttää tyhjä paperi milloin milläkin keinolla? Omassa itsessäni se on halua sanoa asioita, halua kertoa, halua kuvittaa tunteita. Ja minun vesiväripalettini ovat sanat.

Joan on maailman ihanin nainen

surullinen nainen, joka laulaa vaan

Joan on maailmalta palkaksi saanut

timantit ja ruosteen, ja laulaa vaan

- Anni Sinnemäki

Eläköön kulttuuri!

- Aoda