Muistin, etten tahdo unohtaa

Tuli syksy. Kaikki on hetken tosi kaunista ja värikästä. Syksyisin asioita loppuu mutta myös alkaa. Kotona tehdään remonttia ja koulussa on paljon hommaa. Minulla on usein villasukat jalassa, teekuppi kädessä ja kynttilä palamassa. Minulla on hiukset poninhännällä, silmälasit silmillä ja kuulokkeet korvilla. Minulla on pehmeä syli, kylmät kädet ja lämmin sydän.

Ehkä olen hieman saanut hellitettyä otettani ajatuksista. En mieti niin paljon elämän olemusta, tarkoitusta tai muotoa, ajattelen vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Ajattelen paikoin hyvinkin itsekkäästi, mutta yritän ajatella, että käytän tämän toipumisajan mahdollisimman tehokkaasti. Ja kun alan voida paremmin, voin taas auttaa muita entistä paremmin. Yritän kuunnella kehoani: jos se pyytää ruokaa, annan sille ruokaa, ja jos se pyytää raitista ilmaa, annan sille raitista ilmaa. Jos se oirehtii stressistä, yritän rentoutua. Jos energiaa on, käytän sitä parhaani mukaan. Kun sanon kyllä toisille, sanon kyllä myös itselleni, koska teen päätökset omien tarpeitteni pohjalta. En auta muita, koska pitää auttaa, vaan koska tahdon auttaa.

Jokin aika sitten tajusin, että minulla on uusia ystäviä. En ole enää yksinäinen. Sekin kävi sattumalta. Istuin yhden tytön kanssa vieretysten sohvalla. Oli kylmä, joten nostin jalkani hänen syliinsä ja hän silitteli minua, ja me puhuimme siinä hetkessä putkiremontista. Silloin tajusin: sellaisia asioita tehdään ystävien kesken, ei tuttujen syliin niin vaan nosteta jalkoja. Toisena päivänä säntäsin halaamaan yliopistolla erästä tyttöä, koska olin kaivannut häntä. Hän ilostui. Seuraavana päivänä piirsimme yhdessä näkemyksemme kauneudesta. Ja siinäkin hetkessä tajusin: tällaisia asioita tehdään ystävien kanssa.

Meillä on Turvapaikassa ryhmä, jonka nimi on Siskot. Siinä on lisäkseni yhdeksän muuta naista. Istumme usein piirissä kädet käsissä, niin että suljemme koko muun maailman ulkopuolelle, sillä hetkellä me olemme vain me. Olen pitkään tarvinnut sellaista yhteisöllisyyttä, jossa kaikki olemme tasaveroisia ja ennen kaikkea tärkeitä. Olen kaivannut ryhmää, jonka voimavara perustuu hyvään yhteishenkeen. Kun puristamme toisiamme kädestä, lujitamme suhdettamme, olemme toinen toisiamme varten. 

Viime kesänä kirjoitin rakkaudesta, joka ehkä tulisi vastaan jäätelökioskissa. Kirjoitin, miten rakkaus yhtäkkiä vain saapuisi elämääni yllättämättä, silloin kun sitä vähiten odottaa. Tavallaan niin kävikin, sillä pian muutettuani takaisin opiskelukaupunkiini elämääni tupsahti mies. Tuosta vain, ja huomasin, että maailmassa on muitekin miehiä kuin Jaakko. Sydän löi aika lujaa. Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän ei liiemmin tarjoile romantiikkaa tai tuo kukkia, mutta hänen kanssaan voi keskustella kirjallisuudesta ja tutkailla karttapalloa. Eikä hän varmaankaan ole tulevaisuudessa lasteni isä, mutta herään hänen vierestään aamuisin, ja se on se, mitä juuri nyt tarvitsen - ja ehkä tarvitsee hänkin. Käden johon tarttua, sylin johon käpertyä, jonkun jota ajatella.

Kun pääsin yläasteelta, jatkuva väkivalta loppui ja sain lukiosta uusia ystäviä, tein itseni kanssa sovinnon: mitä tahansa elämässäni tapahtuu, selviän siitä, koska olen selvinnyt tästä. Ajatus kantoi pitkään, mutta kääntyi osittain minua vastaan, kun vetosin siihen pahan olon saapuessa sen sijaan, että olisin antanut itseni surra. Mutta onhan se oikeastaan hyvin viisas ajatus: olet käynyt läpi pienen helvetin, mutta edelleen seisot kahdella jalalla, jatkat elämääsi, taistelet itsellesi paikan, teet päätöksen, luotat itseesi, haluat asioita, et anna periksi. Se kantakoon jatkossakin, nyt uudesta näkökulmasta: olen selvinnyt kaiken tämän läpi hengissä. Mikset selviäisi tästäkin?

Ikävuodet kolmestatoista viiteentoista ovat pelkkää mustaa, kuin pätkä elämääni olisi sahattu pois. Viimeiset kaksi vuotta taas ovat ensisijaisesti sekavia. Ne ovat olleet rajun kasvamisen vuosia, selviämisen vuosia, epätoivon ja taas toivon vuosia. Olen oppinut jotain korvaamatonta: apua pitää pyytää, kun sitä tarvitsee. Mikään ongelma ei ole liian pieni. Ei ole aina pakko jaksaa. Saa olla pieni ja voimaton, kunhan muistaa aina, että on loppujen lopuksi vahva. On aina uskottava itseensä, eikä koskaan saa antaa periksi.

Kun erosin Jaakosta, päätin, etten sure eroa. Osittain sen takia erosta ylipääsystä tulikin pitkä prosessi, kun ennen eron suremista minun piti mielessäni käydä läpi, onko minulla edes oikeus surra. Minulle myös sanottiin, että minun olisi oltava kiitollinen siitä, että suhde ja rakkaus ylipäätään tapahtuivat, eikä vain surra, että menetin ne. Tälle asialle kohautan edelleenkin olkapäitäni. Se kaikki sattui ihan helvetisti, mutta se kuitenkin tapahtui, ja se on nyt ohi. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin. En osaa sanoa siitä asiasta mitään tyhjentävää tai viisasta, koska se kaikki oli oikeastaan erittäin typerää. Mutta rakkauden tähden tehdään usein tyhmiä asioita, ja kaikkein rohkeimmin rakastava ei emmi tai kaihda keinoja, hän vain tekee, ja niin tein minäkin.

Olenko siitä sitten yli - sehän laukaisi minussa masennuksen? En tiedä. Mutta kun toissa sunnuntaina lähdin miehen kanssa kävelylenkille syksyiseen luontoon ja kävelimme myös Jaakon asuinalueen läpi, vilkaisin asuntoa, jossa hän ainakin silloin asui - en tiedä, asuuko enää - ja jossa me suutelimme ja rakastelimme ja rakastimme, ja koin hetken halua näyttää asunnolle keskisormea. Sen sijaan tartuin kuitenkin miestä kädestä. Jaakko toki nöyryytti minua ja annoin hänen niin tehdä. Mutta hän ei ole paha ihminen, eikä hän ole voinut itsekään tehdä minulle sillä tavalla ja kohauttaa vain olkiaan. Hänelläkin on täytynyt olla pistoja sydämessä.

Eiväthän ihmiset tahdo toisilleen ensisijaisesti pahaa.

Sitä en vieläkään tiedä, mikä on paikkani täällä. Onhan minulla haaveita, mutta monet niistä tuntuvat liian etäisiltä, sitten kun -haaveita. Terapeuttini sanoi, että minulla olisi hyvät valmiudet toimia työssä, jossa saan auttaa muita ihmisiä. Se tuntuu kutkuttelevalta, mutta samalla omituiselta ja hankalalta. Kutkuttelevalta, koska tulen onnelliseksi, kun saan auttaa muita. Omituiselta, koska en näe itseäni ihmisenä, joka toimii hyvin ihmisten parissa. Ja hankalalta, koska otan helposti muiden murheet omikseni. Ja toisaalta, toisaalta se on erittäin oikein; tahtoisin parantaa maailmaa, tehdä ihmisistä entistä tasa-arvoisempia, entistä hyväntahtoisempia.

Itkin ilosta, kun Malala Yousafzai sai Nobelin rauhanpalkinnon. Ja sytyin toivosta, kun kuulin, että Boko Haram saattaa vapauttaa Nigeriassa kaappaamansa tytöt. Ennen muuta haluaisin tehdä ihmisoikeustyötä, erityisesti työtä tyttöjen oikeuksien hyväksi. Että saisin tytöt kouluun, että tytöt saisivat päättää omasta kehostaan. Sitä tahtoisin tehdä. Kun olen ollut kaikkein pahiten masentunut ja ahdistunut, olen ajatellut lähteväni ulkomaille vapaaehtoistyöhön. Se ajatus oli minulla jo lukiossa, ja se palasi silloin tällöin. Jos saisin auttaa esimeriksi väkivallan ja raiskausten uhreja, voisin tehdä sitä mitä eniten tahdon, ja ennen kaikkea saada siitä paljon itselleni. Minä saan voimaa muista ja muiden auttamisesta, ja minä uskon vilpittömästi jokaisen ihmisen kauneuteen, vapauteen ja ihanuuteen.

En tietenkään ole toipunut vielä masennuksesta, sitä tämä päivitys ei merkitse. Mutta alan nähdä valoa, ja minulla on taas energiaa. Lisäksi alan viimein uskoa tulevaisuuteeni; vaikka en usko miehen olevan elämäni suuri ja pitkä rakkaus, hänen läheisyytensä on auttanut minua ymmärtämään, että minun on aika katsoa eteenpäin ja jättää taakse tämä eräs elämänvaihe. Sellaisia asioita nimittäin tapahtuu: elämään astelee vain ihminen, joka voi olla käänteentekevä, ja sellaiset ihmiset tulevat vain sattumalta. En minä mitään kovin kummallista tarvitse, en juuri nyt. Ja mistä sitäkään tietää, vaikka jonain aamuna heräisin ja tajuaisin, että minähän rakastan tuota miestä?

Tämä on yhdenlainen elämä, aika tavallinen elämä, mutta oikein hyvä.

When we first came here,

we were cold and we were clear

with no colours on our skin

we were light and paper-thin

And when we first came here

we were cold and we were clear

with no colours on our skin

'till you let the spectrum in

Say my name

And every colour illuminates

We are shining

And we'll never be afraid again

(Florence & The Machine: Spectrum)