Se tulee taas, se pelonkaltainen tunne. Silloin tällöin. Tänäänkin esimerkiksi, kun seisoin uimahallissa suihkun alla, valmiina levittämään shampoota; miksi olen täällä, minne menen seuraavaksi? Menen luennolle. Siellä mietin: miksi olen täällä ja minne menen seuraavaksi? Aamuisin kahvikuppi kädessä: miksi olen ja minne menen? Kaupan kassalla odottamassa vuoroani: miksi ja minne? Illalla vuoteessa: miksi?
Päässä sumenee, kun se tunne tulee.
Päässä sumenee, kun se tunne tulee.
Enkä osaa vastata. Eihän minulla ole paikkaa mihin mennä, eikä syytä.
On suunta sisäänpäin, olen liikaa oman pääni sisällä. Kun edes tietäisi, mikä nyt taas on vialla. Vahingoitan itseäni. Haavat käsivarsissa eivät vastaa kysymyksiini, mutta auttavat unohtamaan. Ehkä siellä uimahallissa joku ne huomaa, ehkä ei, mutta jos joku kysyisi, en osaisi kuitenkaan vastata. Minun kehoni, minä päätän.
.jpg)
- Aoda
Ps. En ole kauheasti jaksanut kommentoida blogeihin, anteeksi! Hengessä mukana.
Voi ei, surullista lukea, että sulla menee huonommin:(
VastaaPoistaOsaisinpa kirjottaa tähän jotain rohkaisevaa, mutten tiedä mitä sanoa. Toivon vaan, että kaikki helpottais taas vähän ja sun ois parempi olla.
halauksia ja paljon voimia!♡
Kiitos :) Joo-o, on tämä hankalaa ja outoa. Kun edes tietäisi, mistä tämä olo johtuu. Kaikkihan on kuitenkin niin hyvin?
PoistaSinulla ei tainnut olla vahvaa auktoriteettia isän muodossa lapsuudessasi? Yksinhuoltajaäiti tai poissaoleva isähahmo? Pyörit masennuksen kaarteessa koska sinulla ei koskaan ole ollut miestä elämässäsi, joka olisi neuvonut ja johdattanut sinua? Olenko oikeassa?
VastaaPoistaMistä päättelet näin? Olet nimittäin jokseenkin oikeassa. Vanhempani ovat eronneet, ja isällä on työ, johon kuuluu paljon matkustamista.
PoistaKomppaan edellistä kommentoijaa. Turvattomuus lapsena on mun kohdallani johtanut siihen, että saan ahdistuskohtauksia aikuisenakin. Jos lapsuudessa on kokenut esim. perheessä jotain ahdistavaa josta ei ole uskaltanut/voinut kellekään puhua, lapsi kehittää eräänlaisen selviytymismekanismin, jolla paeta pahaa oloa sen käsittelyn sijaan. Huono puoli siinä on, että se mekanismi jää päälle, ellei niitä vanhoja tunteita ja muistoja käy uudelleen läpi ja hyväksy. Tunteiden kohtaaminen on taito, jonka vanhemmat opettavat lapselleen. Jos he eivät opeta, lapsella se on edessä aikuisena, niin kuin nyt mulla. Olen hirveästi lukenut ahdistuneisuushäiriöstä kärsivien ihmisten blogeja ja melkein kaikkia on yhdistänyt lapsuudessa koettu yksinäisyys ja turvattomuus. Voimia ja jaksamista. <3
VastaaPoistaKiitos! Varmasti totta tämä, mitä sanot. Itseni kohdalla syyttävä sormi osoittaa kuitenkin koulumaailmaa eikä isää. Isää ei ole mistään syyttäminen. Mutta turvattomuudesta siellä koulussakin on ollut kyse.
Poista