Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustaminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Yksinkertaisesti




Yksinkertaisesti heräisin aamulla, astuisin lankkulattialle ja menisin keittiöön. Keittäisin kahvin ja istuisin kuistille odottamaan aamua. Linnut laulaisivat ja aurinko nousisi, karhunvatukat pensaissa tuoksuisivat ja tänä päivänä minä kitkisin kukkapenkin ja tekisin kesäkeiton ja söisin raparperipiirakkaa, kun tulisi päiväkahvin aika.

Yksinkertaisesti päästäisin koiran ulos aidattuun puutarhaan. Minäkin kävelisin puutarhan läpi paljain varpain sinä aamuna ja tuntisin kasteen jalkapohjissani, maa kantaisi minut, ja jalat. Minä tekisin perheelleni aamupalan, paistaisin croissantit ja letut ja kattaisin pöydän.

Yksinkertaisesti minä tervehtisin puolisoani aamulla, kun hän nousisi pöytään lukemaan sanomalehteä ja juomaan kahvia. Ohi mennessä koskettaisin häntä. Me emme sanoisi mitään, koska meidän ei tarvitsisi, ja minäkin ottaisin sanomalehdestä osan ja lukisimme yhdessä ihan hiljaa.

Yksinkertaisesti myöhemmin heräisi meidän tyttäremme ja unisine silmineen saapuisi keittiöön, puhuisi lapsenkielellään meille unensa, suttaisi hilloa ja nauraisi. Hänellä olisi minun toiset nimeni, koska niin on suvussamme tapana. 

Yksinkertaisesti minä makaisin aamupäivällä riippumatossa ja lukisin hyvää kirjaa. Samoin minulla olisi päivittäin aikaa kirjoittamiselle, josta olisi tullut ainakin jollain tasolla se, mikä meitä elättää. Olisin yksinkertaisesti töissä jossakin yläasteella niin kuin toivon, mutta yksinkertaisesti myös kirjoittamisesta olisi tullut sitä mitä siitä toivon, ja minulla olisi lukijoita, tukijoita.

Yksinkertaisesti uisin järvessä, lämmittäisin saunan, solmisin kukkaseppeleen, poimisin kukkakimpun, söisin marjoja pensaista, tanssisin olohuoneessa, rapsuttaisin koiraa, rakastelisin miestä. Yksinkertaisesti leikkisin piilosta, rakentaisin torneja palikoista, piirtäisin lapsen satumaailmaa. Pitäisin sylissä enkä antaisi pudota.

Yksinkertaisesti jättäisin tekemättä useita asioita. En oksentaisi raparperipiirakkaa, en tarkkaisi puolison lähdön elkeitä, en kuvittelisi lapsellemme vaikeaa sairautta. Jättäisin tekemättä hyviä asioita perheelleni siksi, että haluaisin miellyttää heitä - tekisinkin nyt kaiken vain rakkaudesta. Jättäisin ajattelematta menneisyyttä, koska se on nyt takana, ja hyvät ajat edessä.

Olisin jo nähnyt Mustanmeren ja Kaspianmeren ja kaikki muut meret. Olisin jo pohtinut ja puntaroinut ja päättänyt. Olisin jo kulkenut useita eri teitä ja kääntynyt risteyksissä väärään suuntaan, palannut takaisin ja eksynyt. Olisin jo luvannut rakastaa vain yhtä ihoa, katumatta päätöstä koskaan. Olisin jo toteuttanut unelmani ja valinnut sitten tämän puutalon tässä pienessä kaupungissa, haluamatta koskaan pois kuin korkeintaan hetkiseksi.

Yksinkertaisesti jaksaisin elää. Olisi vihreä, keltainen ja sininen, olisi ilo, nauru, toivo; toivo, toivo.

Siellä jossain olisi tämä aika. Se aika ei ole nyt, mutta se on edessä.

Kaikki olisi yksinkertaisesti ihan hyvin, ja minä olisin elossa.



maanantai 1. tammikuuta 2018

Vuosi 2018 - omien arvojen ja rajojen vuosi

Tässä toiveita, haaveita ja tavoitteita vuodelle 2018 :) 

Omat rajat

Haluaisin, että tämä olisi vuosi, jona oppisin pitämään omat rajani tiukemmin, enkä antaisi enää niin vain kenen tahansa kusipään tulla niiden sisään solvaamaan minua. Haluan käyttää vuoden aikana ainakin seuraavia fraaseja: "En tahdo", "ei kiinnosta", "tuo ei ole totta", "ei."


Kirjoittaminen

Viime vuonna tapahtui selkeä taantuminen kirjoittamisen kanssa. Olin saanut romaanin valmiiksi syksyllä 2016, ja sen jälkeen tuntui, etten voisi kirjoittaa mitään muuta, mutta editoiminenkin tökki vastaan. Tänä vuonna olisi tärkeää pitää kirjoittamistahti yllä, kirjoittaa vaikka pelkkää roskaa, kunhan kirjoitan.


Voisi myös kokeilla uusia tekstilajeja.


Osallistuin NaNoWriMoon ja se oikeastaan sai kirjoitusblokkini auki. Ehkä voisin voittaa ensi vuonna! Vaikka haaste 50 000 sanan kirjoittamisesta 30 päivässä on stressaava, on se myös antoisa.


Opettaja

Jos kaikki menee hyvin, olen pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden sekä saksan kielen opettaja toukokuussa 2018. Se on suuri unelmani.



Matka

Janoan matkalle. Koska olen luonteeltani erakko, haluan matkustaa yksin, jotta minua eivät rajoita ollenkaan toisten ihmisten tarpeet ja vaatimukset. Haluaisin myös antaa itselleni mahdollisuuden muuttaa suuntaa kesken matkan, jos siltä alkaisi tuntua.


Kesäloma

En pysty sentään pitämään välivuotta, mutta aion pitää kesäloman. Se on ensimmäinen kerta vuoden 2010 jälkeen.



Tanssin ilo

Ahdistuksen takia menetin liikunnan ilon. En ole käynyt tanssimassa sitten huhtikuun, vaikka viikon kohokohtiin kuului ennen sunnuntain zumba. Haluaisin tänä vuonna käydä ainakin muutaman kerran tanssimassa.


Avantouinti

Olen aina halunnut mennä, enkä koskaan ole saanut aikaiseksi! Jospa tänä vuonna.


Perhetavoitteet

Olen liian huono tytär näin hyville vanhemmille. Haluaisin olla parempi.



Kuolemanpelon voittaminen

Kuolemanpelko on hyvin syvällä kaikissa peloissani. En voi voittaa sitä yhdessä vuodessa, mutta toivon, että voin tehdä asioita ajattelematta koko ajan kuoleman mahdollisuutta. Ja toivon, että pystyn nauttimaan elämästä pelkäämättä, että kuolen pian.



Omien arvojen puolustaminen

Ja jotta voi puolustaa omia arvoja, on tarkasteltava niitä.


Ruoka

Kahtalaisia tavoitteita. Toisaalta haluaisin laihtua ja syödä terveellisesti. Toisaalta haluaisin voida syödä kaikenlaisia ruokia ilman huonoa omaatuntoa.



<3




<3,

Aoda

maanantai 29. elokuuta 2016

Että meillä kaikilla on kotikin

Lähtö. Ja paluu. 

Koti!

Istun tyhjässä terminaalissa kello 21.45. Suomessa kello on 22.45. Saavun Suomeen 00.20.

Minä puhun aina lähtemisestä. Minä puhun siitä, miten pakkaan laukun ja poistun näyttämöltä. Minä aina sanon, että sitten lähtisin Delhiin tai Nairobiin tai Shanghaihin. Sellaisia juttuja, elämäänsä vihaavan ihmisen puhetta, tyytymättömän ihmisen.

Aina minä puhun ja puhun ja kirjoitan ja katselen postikortteja. En tiennyt, että nautin matkustamisesta niin paljon. En tiennyt, että junan ikkunassa ohi kiitävät maisemat eivät tuo tunnetta irrallisuudesta. Lentokoneen nousukaan ei symboloi vapautta eivätkä ne alhaalla näkevät pilvet tuo tunnetta seikkailusta. Ei. Ne tuovat minulle rauhan. Istun siinä, ja sitten olenkin jossain muualla. Ja sitä voi tehdä taas ja taas.

Kaikki puhuvat siitä, miten ihanaa olisi olla paikassa, jossa kukaan ei tunne ja jossa voi sen turvin tehdä mitä vaan. Minäkin puhun joskus siitä, vaikka minusta sellainen on latteaa. Miten niin pääsisit irti kaikista peloistasi, jos vain olisit toisessa kaupungissa! Miten niin joku toinen ympäristö tekisi sinusta erilaisen!

Mutta niin siinä vaan kävi. Huonetoverini, nykyinen ystäväni, tyttö Kiinasta, sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

OLISINPA NIIN KUIN SINÄ. MITÄ HELVETTIÄ.

Ehkä se sitten on niin. Koska siellä minä en ollut se ahdistunut, epäsosiaalinen ja arka raukka joka olen toisaalla. Eikä kukaan myöskään tiennyt, että sisimässäni olen arka raukka parka joka kerjää hyväksyntää ja joka ahdistuu, jos joku sanoo edes hiukan pahasti, edes hiukan sinnepäin. Kukaan ei tiennyt, että olen raukkaparkaruikuttaja, joten kukaan ei pitänyt minua sellaisena, enkä minäkään pitänyt. Ja koska en ollut sellainen, olin toisenlainen, ja huonetoverini ja ystäväni sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

Kello on 21.56. Jatkoyhteys Turkuun lähtee 22.30. Pian alkaa boarding. En tiedä, mikä se on suomeksi, onko sellaista sanaa edes. Ajatus kodista tuntuu nyt erilaiselta. Asetuin myös toisaalle. Myös toisaalla voi olla jonkinlainen koti!

Kun palaan Turkuun, haluan tuoda sieltä jostain takaisin sen toisen tytön. Sen, joka on sosiaalinen ja tulee toimeen kaikkien kanssa.



Avaan ikkunan, hengitän sisään maisemaa
Niin täydellistä, että pelottaa
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen? Mitä sitten teen?

Eikä ajatella sitä, kuka on kenenkin
että meillä kaikilla on kotikin
Toisilla on joku, joka siellä odottaa
Nyt ei kukaan muista, eikä tahdokaan

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Tämä voi olla koko elämämme

Tein sen ja lähdin kuukaudeksi ulkomaille. Se on uskomatonta.

Tietysti kaikki ajattelevat nyt: muutkin pystyvät siihen, mikset sä muka pystyis? Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Minä olen pienten piirien ihminen, kasvanut mustikkamättäiden ja kirjojen välillä enkä missään metropolissa.

On toinenkin asia, jota mietin. Selvisin tänne asti. Enkä tarkoita vaan matkaa lentokoneella Tukholman kautta Frankfurtiin ja junalla Göttingeniin, vaan tarkoitan elämää. Olen edelleen elossa, olen vihdoinkin elossa, tässä elämässä, ja minä teen asioita, joilla on merkitystä.

Voisihan olla toisinkin. Voisin olla sairaalassa lepositeissä tai asvaltilla veren ja luunkappaleitteni ympäröimänä. Voisin olla kotona lukkojen takana piilossa maailmalta, koska en uskalla. Mutta tämä on ihan eri tarina.

On ollut kaikenlaista. Keskiviikkona istuin kolmen japanilaisen ja yhden kiinalaisen kanssa kapakassa. Joimme olutta ja söimme myöhemmin falafeleja ja döneriä eli kebabia. Yhteinen kielemme ei ollut englanti vaan huono saksa. Puhuimme kulttuurieroista, ruuasta, opiskelusta ja Pokemonista. Vaikka nauroimme kulttuurieroille - minä halusin juoda ruuan kanssa maitoa, maitoahan juovat vain vasikat ja vauvat -, minusta tuntui, ettemme me ihmiset ole oikeastaan kovin erilaisia, vaikka välimatkaa välillämme olisi 10 000 kilometriä.

Olen saanut ystäviä Kiinasta, Japanista, Uzbekistanista, Kazakstanista, Chilestä ja Italiasta. Kun otimme valokuvia, minut haluttiin niihin mukaan. 

Eilen matkustimme keskiaikaiseen kaupunkiin Quidlinbergiin katselemaan taloja, joista vanhimmat ovat keskiajalta. Tulipalot, sodat ja muut katastrofit eivät ole hävittäneet niitä. Katastrofit eivät hävittäneet minuakaan. Olimme kaikki rakastuneita keskiajan tuntuun ympärilllämme. Samana päivänä kiipesimme Falkensteinin linnalle, joka on Suomen linnoihin verrattuna valtava. Kiipesin ylös torniin, josta näkyi kymmenien kilometrien päähän. Talot olivat ihan pikkuisia, metsää ja peltoja oli silmänkantamattomiin.

Suljin silmäni.



Perillä on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta
ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan

Tämä voi olla koko elämämme
ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon että matka jatkuu,

jatkuu vaan


- Aoda

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kumarrus vastatuuleen, kohti vieraita vesiä

Suunnittelen pakomatkaa. Suunnittelen aina. Suunnittelen kaiken varalta.

Jos menetän kaiken.

Minulla on punainen lentolaukku. Sen päälle on kirjoitettu prepaid-liittymän numero. Prepaid, koska sitä ei voi jäljittää. Pakkaisin välttämättömän. Vaatteita vähän. Hammasharjan ja -tahnan, saippuaa. Lääkkeet. Hiusharjan. Hyvät kengät. Muistikirjan ja kynän. Macbookin.

Vuokraisin asuntoni kalusteineen. Pyytäisin alivuokralaista kastelemaan kukat.

Lähtisin, enkä kertoisi, milloin palaan, sillä en tietäisi. Lähtisin aamuvarhain. Pelkäisin, mutta lähtisin silti. Kaikki saisi jäädä. Rikkinäiset ihmiset haaveilevat lähdöistä.

Nukkuisin ihmisten sohvilla ja halvimmissa hostelleissa. En aina tietäisi, missä olisin seuraavan yön. En viettäisi kauan yhdessä kaupungissa. Matkustaisin junilla ja busseilla ja laivoilla, koska se olisi halvinta. Matkustaisin yksin, koska se kuuluu pakomatkan luonteeseen, ja olen hyvin itsenäinen.

Menisin uimaan kun huvittaa. Pesisin hiukset sadevesiämpärissä. En meikkaisi. Kävelisin paljon. Istuisin nuotiolla maaseudulla. Poimisin kukkia. Rannalla upottaisin jalkani hiekkaan. Joogaisin. Kiipeäisin puihin. Nauraisin paljon ja itkisin aina kun siltä tuntuu. Kävisin museoissa ja kahviloissa. En laskisi kaloreita. Ostaisin matkan varrelta sen minkä tarvitsen. Ottaisin valokuvia. Muistoksi tulevaisuuteen. 

Kirjoittaisin paljon. Kirjoittaisin kahviloissa ja junissa. Kirjoittaisin matkasta ja elämästä itsestään, siitä miltä tuntuu olla paossa kaikkea vanhaa ja epäselvää, ehkä itseäänkin. Kirjoittaisin, ja ehkä olisin luovimmillani. Jossain muualla kuin tässä missä nyt olen, työpöytäni äärellä. Näen vastapäisen talon seinän. Jossain näkisin kirkkaammin, näkisin kauemmas, näkisin olennaisen. Näkisin toisella tavalla.

Kööpenhamina, Düsseldorf ja Köln ainakin. Kölnistä Prahan kautta Krakovaan, josta Bratislavan kautta Budapestiin ja sieltä Sofiaan. Mustan Meren rannoilla. Sen yli. Kaspianmerelle. Turkkiin. Moniin kyliin näiden välillä. Vielä menisin Välimerenkin yli, Pohjois-Afrikan rannoille, kauas pois. Ja eteläiseen Eurooppaan, Espanjaan ja Portugaliin ja Ranskaan, jonnekin kauas sinne jään. 

Lissabonin rannoilla katsoisin aukeavaa valtamerta hiukset auki. Se olisi maailman ääri.

Jonain päivänä lähtisin Aasiaan. Sinne olen aina halunnut. Intiaan ja Nepaliin. Kambodzaan, Vietnamiin. Kiinaan. Melomaan ja kiipeilemään. Tutustumaan historiaan. Jonain päivänä Afrikkaan, jonain päivänä.

Vasta nähtyäni lisää voisin joskus ajatella jäämistä.






Satamassa aamuyöllä
liftaan tyhjiin laivoihin
On lähtö vaikeaa

Ei kukaan tahdo mukaan ottaa
lasta ainoaa
Saan siis vielä odottaa

Ostan matkan
jonka joskus joudun maksamaan
jos vain satun palaamaan

Jätän muille juorut tämän
turhan kaupungin
Tahdon ne nyt unohtaa

Kumarrus vastatuuleen,
kohti vieraita vesiä

Jäin velkaa selityksen sulle,
mut en enempää
sä tuskin tahdot sitäkään

Tyhjät huoneet eivät jää lähtijäänsä itkemään
Miksi jäisin minäkään?

Kumarrus vastatuuleen,
kohti vieraita vesiä

(Himo - Kohti vieraita vesiä)

Unelmia.

- Aoda

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Maailma soi ja säteilee

"Tämä on äärimmäinen ratkaisu, mutta nämä ovat äärimmäisiä aikoja."
- Nadifa Mohamed
Jokin aika sitten näin unen, jossa matkustin Tukholman ja Berliinin kautta Australiaan. Idea matkasta iski vain yllättäen, pakkasin vain lentolaukun ja olinkin jo koneessa, tietämättä edes tarkalleen, minne olen menossa, miksi ja minne asetun. Mutta eihän se tuntunut tärkeältä, eikä unessa sellaisilla asioilla ole väliä, koska unet eivät näe menneisyyttä tai tähtää tulevaisuuteen; unessa ihminen elää juuri sitä hetkeä, jossa on.

Maailma kiehtoo minua suuresti. Selaan karttakirjoja ja pyörittelen karttapalloa. Mietin kaupunkeja, joista en ole koskaan kuullut, kuvittelen, millaisia ne nimen perusteella olisivat. Opiskelen historiaa. Katselen valokuvia. Murrun maailman kauheuksien äärellä, mutta näen silti sen kaiken kauneuden. Ystävä kertoi astronautista, joka oli avaruuslennolla poistunut aluksesta katselemaan maata eikä suostunut enää palaamaan alukseen - maapallon kauneus lumosi hänet.

Nuorena tyttönä ajattelin, että lukion jälkeen lähden vapaaehtoistyöhön johonkin kehitysmaahan. En ollut silloin vielä masentunut, mutta podin merkityksettömyyskriisiä enkä oikein tiennyt, mikä minun paikkani maailmassa on. Ajattelin, että toisten auttaminen voisi olla minun tarkoitukseni. Ja jos näkisin ihmisten hädän, kaikki omat ongelmani katoaisivat. Aivan jossain muualla, aivan uudessa tarkoituksessa, koko maailma kirkastuisi. Epäilemättä niin olisi käynytkin. Pääsin kuitenkin opiskelemaan, enkä koskaan lähtenyt.

Matkustan paljon, mutta vain pieniä matkoja. Istun viikottain tunteja junassa punaisen lentolaukkuni kanssa, bussissakin silloin tällöin. Vaikeana aikana toivoin, että voisin aina olla liikkeessä, niin ettei ehtisi ajatella niin paljon. Pysähtyminen merkitsi asioiden kohtaamista, enkä tahtonut kohdata niitä. Halusin pakoon. Olen aina halunnut paeta. Halusin vain kulkuneuvosta toiseen, kuin läkähdyttää itseni liikkeellä, päästä mahdollisimman kauas. Mutta mikä on riittävän kauas?

Jos millään ei ole merkitystä, ei ole väliä, vaikka vain katoaisi. Jos on päästään pyörällä ja eksyksissä, ei ole väliä, jos eksyy uudessa paikassa. Jos on menettänyt rakkaan, ei ole väliä, vaikka menettäisi vanhan minänsä.

Joskus lähteminen on välttämätöntä. Iho kihelmöi eivätkä jalat pysy paikallaan. Lähtemistäkin on monenlaista. En ole aina paikalla, sillä olen ajatuksissani jossain muualla. Ruumiini vanki koskaan en ollutkaan. Voin vain sulkea silmäni, ja olen jo poissa. Se että lähtee ei aina tarkoita, että katoaa pitkän matkan taakse. Lähteminen on myös henkistä, lähteminen on asioiden taakse jättämistä, luopumista. Lähtemisessä on kasvu.



Äärimmäisinä aikoina olen aina ajatellut lähtemistä ja kaiken jättämistä, kun millään ei ole tuntunut oikeastaan olevan merkitystä. Itsepäisesti olen uskonut siihen, että jos vaihtaisin maisemaa, kaikki ongelmat jäisivät vanhaan paikkaan. Ei se tietenkään ole niin. Mutta ehkä poistumisen kautta voi katsella asioita etäältä, ja ehkä lentokoneessa kaikki ongelmat muuttuisivat yhtäkkiä pieniksi. Olisi vain vapaus, pienenevä manner ja öinen taivas. Tai laivan kannella voisi vain katsella avautuvaa ulappaa ja tyhjyyttä.

Olisi Keski-Euroopan vanhoja kaupunkeja. Linnoja ja museoita, puistoja, kävelykatuja. Ostoskeskuksia ja korkokenkiä. Skonsseja, bageleita, jäätelöä ja pannukakkuja, voimakkaita juustoja. Yöelämää, hotellin lakanat, uimarantojakin. Korkeita rakennuksia, meluisia katuja, takseja. Niin että unohtaisin, kuka olen, eikä kukaan tietäisi, ei edes nimeäni, en minäkään tarvitsisi sitä. Voisin olla vieras itsellenikin.

Olisi kaukainen Aasia ja Afrikan rannat. Olisi Australia ja paahtava helle. Amerikka ja loputtomat tiet. Ei olisi mitään väliä, jos on itse rikki, kun voisi vain viilettää tietä pitkin ja katsella taivasta, joka on loputon. Olisin rikki, mutta sillä ei olisi väliä, koska mitä vain voisi tapahtua. Olisin niin rikki, mutta kytketty vain punaiseen lentolaukkuuni, johon ei mahdu paljon tavaraa.

Vieraassa paikassa ehkä nauraisin vapaammin, murehtisin vähemmän, itkisin vain ilosta.

Minusta se on yksi elämän tarkoitus, suunnitteleminen ja unelmoiminen. Sillä unelmat, katselmukset tulevaan, olivat yksi tärkeä tekijä, joka piti minut hengissä vaikeina aikoina. Loppujen lopuksi osasin aina katsoa tulevaan ja uskoa, että siellä on vielä jotain hyvää juuri minulle.


Toiset miettii aina, mitä pitää tehdä
miten vihata ja miten rakastaa
mitä kokea ja milloin lähteä
milloin pelätä ja milloin uskaltaa

Mutta toiset tekee niin kuin miltä tuntuu
Tulee menee milloin huvittaa
Rakastaa ja vihaa miten tahtoo
 ja lähtee kun on pakko lähtee
pakko vaihtaa maisemaa
pakko nähdä vielä kerran
kuinka taivas aukeaa
ja kuinka loppuu maailma

Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää
haistaa maistaa loppuun maailman
Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää
kohti huumaa, kuumaa jäistä polttoa

Ei kai elämää voi koskaan saada liikaa
Ei kai liian kauas vaeltaa
Aina jotkut jää, jotkut jatkaa matkaa
ja etsii aina uutta, suurempaa

Ja ne lähtee, koska ne on sitä varten
Niiden täytyy mennä, tai ne kuolee pois
Älä itke niiden perään, niiden täytyy
Niiden täytyy päästä lentämään
Maailma soi ja säteilee
Mieli hajoo, räjähtää
ja sitten taivas aukeaa
ja sitten loppuu maailma

- Maija Vilkkumaa


Karatkaa unelmiin.

- Aoda