Maailma soi ja säteilee

"Tämä on äärimmäinen ratkaisu, mutta nämä ovat äärimmäisiä aikoja."
- Nadifa Mohamed

Jokin aika sitten näin unen, jossa matkustin Tukholman ja Berliinin kautta Australiaan. Idea matkasta iski vain yllättäen, pakkasin vain lentolaukun ja olinkin jo koneessa, tietämättä edes tarkalleen, minne olen menossa, miksi ja minne asetun. Mutta eihän se tuntunut tärkeältä, eikä unessa sellaisilla asioilla ole väliä, koska unet eivät näe menneisyyttä tai tähtää tulevaisuuteen; unessa ihminen elää juuri sitä hetkeä, jossa on.

Maailma kiehtoo minua suuresti. Selaan karttakirjoja ja pyörittelen karttapalloa. Mietin kaupunkeja, joista en ole koskaan kuullut, kuvittelen, millaisia ne nimen perusteella olisivat. Opiskelen historiaa. Katselen valokuvia. Murrun maailman kauheuksien äärellä, mutta näen silti sen kaiken kauneuden. Ystävä kertoi astronautista, joka oli avaruuslennolla poistunut aluksesta katselemaan maata eikä suostunut enää palaamaan alukseen - maapallon kauneus lumosi hänet.

Nuorena tyttönä ajattelin, että lukion jälkeen lähden vapaaehtoistyöhön johonkin kehitysmaahan. En ollut silloin vielä masentunut, mutta podin merkityksettömyyskriisiä enkä oikein tiennyt, mikä minun paikkani maailmassa on. Ajattelin, että toisten auttaminen voisi olla minun tarkoitukseni. Ja jos näkisin ihmisten hädän, kaikki omat ongelmani katoaisivat. Aivan jossain muualla, aivan uudessa tarkoituksessa, koko maailma kirkastuisi. Epäilemättä niin olisi käynytkin. Pääsin kuitenkin opiskelemaan, enkä koskaan lähtenyt.

Matkustan paljon, mutta vain pieniä matkoja. Istun viikottain tunteja junassa punaisen lentolaukkuni kanssa, bussissakin silloin tällöin. Vaikeana aikana toivoin, että voisin aina olla liikkeessä, niin ettei ehtisi ajatella niin paljon. Pysähtyminen merkitsi asioiden kohtaamista, enkä tahtonut kohdata niitä. Halusin pakoon. Olen aina halunnut paeta. Halusin vain kulkuneuvosta toiseen, kuin läkähdyttää itseni liikkeellä, päästä mahdollisimman kauas. Mutta mikä on riittävän kauas?

Jos millään ei ole merkitystä, ei ole väliä, vaikka vain katoaisi. Jos on päästään pyörällä ja eksyksissä, ei ole väliä, jos eksyy uudessa paikassa. Jos on menettänyt rakkaan, ei ole väliä, vaikka menettäisi vanhan minänsä.

Joskus lähteminen on välttämätöntä. Iho kihelmöi eivätkä jalat pysy paikallaan. Lähtemistäkin on monenlaista. En ole aina paikalla, sillä olen ajatuksissani jossain muualla. Ruumiini vanki koskaan en ollutkaan. Voin vain sulkea silmäni, ja olen jo poissa. Se että lähtee ei aina tarkoita, että katoaa pitkän matkan taakse. Lähteminen on myös henkistä, lähteminen on asioiden taakse jättämistä, luopumista. Lähtemisessä on kasvu.

Äärimmäisinä aikoina olen aina ajatellut lähtemistä ja kaiken jättämistä, kun millään ei ole tuntunut oikeastaan olevan merkitystä. Itsepäisesti olen uskonut siihen, että jos vaihtaisin maisemaa, kaikki ongelmat jäisivät vanhaan paikkaan. Ei se tietenkään ole niin. Mutta ehkä poistumisen kautta voi katsella asioita etäältä, ja ehkä lentokoneessa kaikki ongelmat muuttuisivat yhtäkkiä pieniksi. Olisi vain vapaus, pienenevä manner ja öinen taivas. Tai laivan kannella voisi vain katsella avautuvaa ulappaa ja tyhjyyttä.

Olisi Keski-Euroopan vanhoja kaupunkeja. Linnoja ja museoita, puistoja, kävelykatuja. Ostoskeskuksia ja korkokenkiä. Skonsseja, bageleita, jäätelöä ja pannukakkuja, voimakkaita juustoja. Yöelämää, hotellin lakanat, uimarantojakin. Korkeita rakennuksia, meluisia katuja, takseja. Niin että unohtaisin, kuka olen, eikä kukaan tietäisi, ei edes nimeäni, en minäkään tarvitsisi sitä. Voisin olla vieras itsellenikin.

Olisi kaukainen Aasia ja Afrikan rannat. Olisi Australia ja paahtava helle. Amerikka ja loputtomat tiet. Ei olisi mitään väliä, jos on itse rikki, kun voisi vain viilettää tietä pitkin ja katsella taivasta, joka on loputon. Olisin rikki, mutta sillä ei olisi väliä, koska mitä vain voisi tapahtua. Olisin niin rikki, mutta kytketty vain punaiseen lentolaukkuuni, johon ei mahdu paljon tavaraa.

Vieraassa paikassa ehkä nauraisin vapaammin, murehtisin vähemmän, itkisin vain ilosta.

Minusta se on yksi elämän tarkoitus, suunnitteleminen ja unelmoiminen. Sillä unelmat, katselmukset tulevaan, olivat yksi tärkeä tekijä, joka piti minut hengissä vaikeina aikoina. Loppujen lopuksi osasin aina katsoa tulevaan ja uskoa, että siellä on vielä jotain hyvää juuri minulle.

Toiset miettii aina, mitä pitää tehdä

miten vihata ja miten rakastaa

mitä kokea ja milloin lähteä

milloin pelätä ja milloin uskaltaa

Mutta toiset tekee niin kuin miltä tuntuu

Tulee menee milloin huvittaa

Rakastaa ja vihaa miten tahtoo

 ja lähtee kun on pakko lähtee

pakko vaihtaa maisemaa

pakko nähdä vielä kerran

kuinka taivas aukeaa

ja kuinka loppuu maailma

Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää

haistaa maistaa loppuun maailman

Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää

kohti huumaa, kuumaa jäistä polttoa

Ei kai elämää voi koskaan saada liikaa

Ei kai liian kauas vaeltaa

Aina jotkut jää, jotkut jatkaa matkaa

ja etsii aina uutta, suurempaa

Ja ne lähtee, koska ne on sitä varten

Niiden täytyy mennä, tai ne kuolee pois

Älä itke niiden perään, niiden täytyy

Niiden täytyy päästä lentämään

Maailma soi ja säteilee

Mieli hajoo, räjähtää

ja sitten taivas aukeaa

ja sitten loppuu maailma

- Maija Vilkkumaa

 

Karatkaa unelmiin.

- Aoda