Trigger warning
Summaan syksyisin aina mennyttä. Se on kai aika tyypillistä, kun pimeys alkaa laskeutua ja luonto kääntyä takaisin sisäänpäin. Niin minäkin menen sisäänpäin.
Muutin Turkuun neljä vuotta sitten. Olin keväällä valmistunut ylioppilaaksi, heinäkuussa kuullut päässeeni yliopistoon. Se oli aikaa, jona pääsi poimimaan kovalla työllä kasvatettuja hedelmiä. Kaikki oli oikeastaan mennyt juuri niin kuin pitikin, olin päässyt sinne minne tahdoin ja kaikki ovet olivat avoinna. Samalla ajattelin sulkevani joitain ovia.
Olin päässyt sieltä läpi, sieltä kaiken sen kivun ja uupumuksen ja väkivallan. Yksi toisensa jälkeen yritti estää minua, mutta selvisin ihan kaikesta.
Tiedän nykyään, mikä minussa oikeastaan oli vikana. Eivät ehkä niinkään lyhyeksi nyrhityt mustat hiukset. Ei se, että olisin ollut "läski". Tai tyhmä. En ollut edes ruma, oikeastaan, vaan aika tavallisen näköinen. En ollut outo tai huonokäytöksinen. En ollut vammainen enkä homoseksuaali. En haissut tai mitään sellaista. Ne olivat ihan sivuseikkoja. (Ja entä jos olisin ollut jotain näistä, entä sitten, ovatko ne vikoja, onko vammaisuus vika, tai homoseksuaalisuus?)
Ärsyttävä olin ehkä. Rakastin opiskelua ja sitä, että sain ottaa asioista selvää. Toisaalta halusin aina olla mieliksi, ja mieliksi aikuisille ollaan niin, että saadaan hyviä numeroita. Mutta onko se vika?
Olin myös typerän intohimoinen. Rakastin kirjallisuutta ja kirjoittamista ja kieliä. Opiskelin venäjää vapaa-aikanani, kirjoitin suurta dekkaria ja rakastin eniten äidinkielen ja saksan tunteja. Voitin kirjoituskilpailunkin. Se oli heistä väärin. Sain kuulla, että olen itserakas, koska iloitsen voitosta. Mutta onko sekään vika?
Ja onko se itserakasta? Niin, se on hyvä kysymys. Ja miksi toiset harrastukset ovat hyväksytympiä kuin toiset, miksi on ok harrastaa ratsastusta mutta ei venäjän kieltä? Miksi on ok harrastaa ringetteä muttei kirjoittamista? Miksi on ok harrastaa tietokonepelejä muttei kirjallisuutta? En minä tiedä. Mutta eivät nekään olleet lopullisia syitä.
Olin herkkä enkä osannut puolustaa itseäni. He taas olivat kovia ja äänekkäitä ja osasivat ottaa tilansa. En ollut erityisen itsekäs, vaikka rakastin/rakastan taidetta ja sain hyviä numeroita. Sen sijaan he olivat, sillä he purkivat turhautumisensa tyttöön, joka oli kaikkeen siihen ihan osaton.
Olin toki vähän erikoinen, mutta lähinnä negatiivisella tavalla. Tukan pidin ihan lyhyenä, koska halusin peittää sukupuoleni. Vihasin kehoani, koska siinä sanottiin olevan jotain vikaa, joten yritin peittää kaikki merkit. Olin jatkuvasti kuulokkeet korvilla. Pidin aina bändipaitaa ja farkkuja. Kroppani ei ollut kovin seksikäs. (Olin teini, joten tarvitseeko ollakaan, mutta se on sitten toinen kysymys.) Kainalossa minulla oli koko ajan joku väkivaltainen dekkari. Suolsin mielikuvituksellani koko ajan tarinoita. Kyselin tyhmiä. Olin kiinnostunut vääristä asioista ja asenteeni koulua kohtaan oli väärä (positiivinen). Olin opettajille mieliksi, jotta joku olisi tykännyt. Turpaan sellainen ääliö saa.
Siksi he työnsivät minut alas portaita. He heittivät minua käteen sattuneilla esineillä, joskus lumipalloilla. He varastivat kenkäni ja piponi ja jouduin kävelemään sukkasillani kotiin, talvella. He eivät vastanneet kun kysyin jotain. He matkivat elkeitäni, tekivät eläinääniä ja taputtivat, kun vastasin tunnilla kysymykseen. He kyselivät opettajilta kysymyksiä minusta, että miksi se aina on tommonen. He kysyivät minulta kysymyksiä itsestäni, enkä osannut vastata. He arvostelivat kehoani. He kaatoivat ruokalassa maitoa päälleni suoraan purkista. He hakkasivat minut koulun pommisuojassa. He sylkivät päälle ja huusivat asioita, jotka eivät olleet totta, esim:
lehmä sika lesbo harakka persereikä paskakasa kyrpä ceepee huora aasi aivokääpiö yrjö läskiperse apina umpipaska teiniangsti emo imbesilli TYHMÄ
He olivat varmaan melko tyytyväisiä aikaansaannokseensa. Sumeisiin itkusilmiin, nälässä vietettyihin päiviin (ja ahmien vietettyihin iltoihin), joina kärsin, koska yritin tuhota kehoni, joka oli heistä vääränlainen (läski eikä kovin seksikäs, kuten sanottua). Pahaan mieleen ja alemmuudentunteeseen, kenties ikuisesti rikkoutuneeseen itsetuntoon, luottamukseen, joka ei kenties koskaan korjaudu. Ehkä suhteeni Jaakkoonkin meni pilalle sen takia, sillä en pystynyt luottamaan häneen, eikä hän uskonut minun olleen rakastunut. Niin, varmasti he olivat tyytyväisiä, juuri tähän tämänkaltaiseen he pyrkivät.
En suostu uskomaan, että he eivät muka yhtään tienneet, mitä he tekivät. Se oli niille paskoille aikuisille helppo tekosyy päästä vastuusta. Eivät ne tiedä, mitä ne tekevät. Eivät ne tiedä, että ne satuttavat. Paskapuhetta, kerta kaikkiaan. Totta kai he tiesivät. Heillä oli selkeä syy ja selkeä tavoite. Eivät he kaikki voineet olla niin sosiopaatteja, että he olisivat luulleet, ettei tuollainen muka tunnu missään. Haloo.
Mutta eivät he ihan kaikkea tuhonneet.
En kuitenkaan koskaan muuttanut itseäni erityisemmin sen kaiken takia. Se on ennen kaikkea merkillepantavaa. En koskaan pannut kirjoja sivuun, jotta olisin saanut olla rauhassa. En kasvattanut tukkaa, jotta olisin näyttänyt edes vähän tavallisemmalta. En ollut koulussa hiljaa, jotta olisin saanut olla rauhassa. En yrittänyt peitellä kiinnostustani opetettaviin aineisiin. Ennen kaikkea en lopettanut kirjoittamista enkä koskaan kieltänyt unelmaani.
Jokin jäi hiukan kesken. Jos he olisivat onnistuneet täysin, olisin lakannut kokonaan elämästä, jos en fyysisesti, niin ainakin siten, että minut olisi siivottu jonnekin lukkojen taakse pois elämästä täysin hiljaisena ja sisältä vammautuneena, korjaamiskelvottomana suorastaan. Että olisin hiljennyt. Lopettanut ihan kaiken, ihan kaiken.
Jossain oli siis jokin pieni ripe jotain, oli oltava, en tiedä mitä, toivoa, haaveksuntaa, uskoa, jonka voimalla jaksoin eteenpäin?
Tein järkyttäviä virheitä, olin väsynyt ja kärttyinen, vihasin sitä maailmaa jonka näin itseni vastaisena, roikuin läheisissäni, olin heistä riippuvainen, en jaksanut aina olla hyvä enkä osannut neuvoa, en pärjännyt ilman kehuja, olin kehuista riippuvainen. En luottanut kehenkään. En pystynyt parempaan.
Kaikessa siinä mitä olin ja kaikissa niissä virheissä joita tein minussa oli kuitenkin hyvääkin. Olin ahkera ja tein ihan järjettömän määrän töitä pärjätäkseni koulussa. Olin siinä määrin terävä, että opin epäsäännölliset verbit ja vuosiluvut tuosta vain. Rakastin paljon. Olin ystäviäni varten olemassa niin paljon kuin maahan potkittu ihminen voi olla. Uskoin niihin, joista välitin. Rakastin sitä mitä tein.
Minulla oli sinä aikana vain yksi ihminen, joka uskoi minuun ja yksi ainoa ihminen, joka oli minun puolellani. Hän näki minusta sen mitä minä en itse kyennyt näkemään. Potentiaalin. Ei-välineellisen potentiaalin. Kirkkauden. Sydämen, joka kaikesta päälle sotketusta liasta oli hyvä ja lämmin.
Kirjoitin lukiosta laudaturin paperit ja pääsin heti haluamaani yliopistoon lukemaan haluamaani ainetta. En halua korottaa itseäni muiden ohi, mutta haluan kuitenkin kunnioittaa itseäni edes hiukan sen työn vuoksi, jonka tein silloin aikanaan peruskoulussa ja lukiossa. Olin ihan rikki, ihmisparka, mutta ainakin yhdellä mittarilla pärjäsin. Olisin kiinnostunut tietämään, mihin ne ihmiset oikein päätyivät. Yhdestä tiedän, ettei hän päässyt peruskoulun jälkeen opiskelemaan mitään alaa. Toinen pääsi, muttei valmistunut mistään ja ryyppää ja saa usein potkuja. Yksi pääsi opiskelemaan autoalaa ja on kai sillä tiellään edelleen. Yhdestä, siitä ainoasta jota aidosti epäilen psykopaatiksi, en tiedä mitään, mutta uskon, että rakkauselämää hänellä ei ainakaan ole. Yksi, se joka kaikkein vahvimmin leimasi minua itsekeskeiseksi, halusi opiskelemaan psykologiaa. Ihan käsittämätön ajatus sellaisesta ihmisestä sellaisessa työssä. No, en usko että hän koskaan pääsi alalle. Ja jos pääsi, hänen on täytynyt muuttua kauheasti.
Neljä vuotta sitten muutin kotikaupungistani tänne, Turkuun, missä opiskelen nytkin. En päässyt menneisyyttäni pakoon, mutta ainakin olin selvinnyt hengissä. Muistan siinä uuden asuntoni parvekkeella hengitelleeni ja miettineeni, että olen päässyt läpi helvetistä, eikä mikään voi enää olla elämässä kauheampaa. Vaikka käytin ajatusta siinä määrin väärällä tavalla, etten tajunnut hakea apua ongelmiini, koska ajattelin että "no kyllähän mä tästäkin selviän", niin silti olin ihan oikeassa. Jos on selvinnyt itse väkivallasta, ei ole mitään perustetta, ettei selviäisi sen väkivallan jälkipyykistä, vaikka pahalta tuntuukin.
Minä taas olen täällä. Tulin toteuttamaan unelmia. Niitä oli sitten kuitenkin. Halusin ihan oikeasti kirjoittaa kirjan, olen sen nyt tehnyt ja ehkäpä ensi vuonna se on kirjakaupoissa. Halusin oman pikku kodin, nyt minulla se on. Halusin rakastaa miehiä, rakastin ja rikkouduin, ja silti haluan rakastaa. Halusin matkustaa, no, sitäkin olen nyt tehnyt.
Olen suorittanut alemman korkeakoulututkinnon ja aloittanut maisterin opinnot. Olen koonnut itseäni, sairastanut masennuksen ja parantunut siitä. Olen saanut ystäviä, jotka ovat luonani silloinkin, kun en jaksa olla hyvä. Olen kiittänyt ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua selviämään. Olen myös tehnyt jonkinlaisen sovinnon menneisyyden kanssa. Anteeksi en pysty vielä antamaan, mutta ainakin olen ymmärtänyt pari asiaa:
- niin huono ja paska kuin joskus olinkin, se mitä tapahtui ei ollut minun syytäni.
- toimin toisinaan tyhmästi ja lapsellisesti ja satutin muita, mutta en kyennyt parempaan, eikä sellaista voi minulta odottaakaan.
- vika oli niissä paskoissa aikuisissa, joiden työtä on pitää huolta minunkaltaisteni nuorten hyvinvoinnista sen sijaan, että he keksivät tekosyitä, miksi heidän ei pitäisi tehdä niin ja miksi vika on minussa.
- voin itse olla parempi aikuinen kuin he.
Tämänkin jälkeen haluan kaikenlaista. Haluan lapsia, haluan ehkä adoptoida tyttären Kiinasta tai Afrikasta, sitä ajattelen nyt. Haluan esikaupunkitalon ja miehen. Toisaalta haluan nauttia elämästä vaikken saisi niistä kumpaakaan, siis sitä taloa tai sitä miestä. Haluan kirjoittaa vielä paljon. Haluan saada paljon ystäviä ja nähdä monia paikkoja maailmassa, esimerkiksi Taj Mahalin, Kiinan muurin, Etelä-Korean temppelit, haluan syödä sushia Japanissa, haluan nähdä tulivuoren Islannissa, haluan vierailla Auschwitzissa ja haluan ratsastaa kamelilla Egyptissä ja haluan tanssia kansantanssia Somaliassa. Haluan ihan kaikkea, ihan kaikkea, ja olen siihen valmis.
Katsokaa tänne! Olen halunnut kaikkea ja saanut kaikkea! Ja haluan lisää! Te ette saaneet mitä halusitte, sillä minä en kuollut, minä en tuhoutunut, minä en lopettanut!
Pääsin sieltä läpi, kaikesta huolimatta, vaikka yksi toisensa jälkeen yritti minut nurjertaa. Ja jos se jostain kertoo, niin siitä, että olin ollut helvetin vahva. Aivan helvetin vahva.
Suojasta sisämaan
tahdoin mä vaaralliseen aukeaan
Suonissa pakottaa roihu
Se tukehdu ei nukkumaan
ja kun pääsin katsomaan
vapautuvaa ulappaa
muistin, etten tahdo unohtaa
Toinen etsii onneaan,
toinen onnettomuuttaan
Helppoa ei ole kumpikaan
Patsaita pelottaa
Ne kääntyvät takaisinpäin katsomaan
Ne palaa satamaan
Ihmiset kivistä saa kuviaan
Yrittäkää pysyä hyvinä tässä pahassa maailmassa.
- Aoda
