Taakseni kääntyisi en koskaan

Ei minusta ja Jaakosta olisi edes tullut mitään, ja kyllä minä sen ihan hyvin tiedän.

Aika oli väärä. Se ei lohduta vaan lyö naamaa, vetää matalaksi, saa minut huutamaan. Se on niin epäreilua, niin väärin, minä olisin tahtonut, enkä voinut.

Kuinka voit nimittäin rakastaa toista, jos et rakasta ensin itseäsi? Toisesta ihmisestä tulee tilkettä sinun tyhjään kohtaasi. Sinä toivot pelastajaa. Minä toivoin. Rakastin, koska tarvitsin. Ja vaikka kuinka olisin tahtonut, se ei olisi riittänyt, koska minussa oli tyhjä paikka, jota kukaan muu ei voi täyttää.

Väistin häntä. Jos olisin antanut itseni kokonaan, hän olisi satuttanut minua niin kuin satuttavat aivan kaikki muutkin. Minä haluan ajatella, että antauduin ja siksi rikkouduin, mutta se ei ole täysin totta, osittain totta, muttei täysin totta. Väistin häntä koska pelkäsin kipua, ja hän luuli, etten tahdo häntä. Minä yritin silti parhaani. Kaikki kaunis mitä sanoin oli totta. Jokaisena hetkenä, jona hän sai minut kiinni tuijottamassa muualle, minä ajattelin häntä, mutta hän luuli, että ajattelin kaikkea muuta. Minä yritin luottaa, mutta kuinka voi luottaa, jos juuri kukaan ei ole ennen ollut luottamuksen arvoinen?

Yritin parhaani, eikä se riittänyt.

Sille taas ei voi enää mitään, vaikka kuinka tappelisi vastaan. Voin ainoastaan antaa anteeksi itselleni sen, että olin niin heikko. Oli liian paljon käsiteltävää, liian paljon kipua, liian vähän itsearvostusta, pelkoja, vihaakin ja katkeruutta. Ehkä minä olisin voinut kertoa siitä hänelle ja hän olisi ymmärtänyt, mutta minä en ollut siihen valmis, ja sekin pitää vain antaa anteeksi.

Ja sitten voi katsoa taas eteenpäin.

Tämän viikonlopun olen viettänyt miehen kanssa, joka tuli elämääni yhtäkkiä, yllättäen ja täysillä. Tein hänelle lohikeittoa, hieroin hartioita ja jaoin Helsingin Sanomat, ja mietin, miten tällaista voi tapahtua minulle. Kaikki on oikein ja teeskentelemätöntä. Niin se voisi olla aina: kahvia, aamupalaa, pörröinen tukka, hymy pöydän yli. Sellaista on onni. Hän sanoi, että olen kaunis, eikä minusta tuntunut, että hän valehtelee. Ulkona vuorottelivat räntäsade ja kirkas auringonpaiste ja kaikki oli niin yksinkertaista.

Tietysti mietin, olenko minä ansainnut sellaista. Ja mietin kaikkea sitä, mitä on tapahtunut aiemmin ja kaikkea, mitä kadun, sitä etten eronnut aiemmasta suhteesta aikaisemmin tai sitä etten pitänyt Jaakosta tarpeeksi lujaa kiinni, ja sitten tajuan, että jos olisin tehnyt asioita toisin, en olisi ehkä tavannut tätä miestä.

Entä jos kaikki olisi mennyt niin kuin minä aina toivoin?

Enkä tiedä, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tänään, kun me kävelimme käsi kädessä ylös Tähtitorninmäelle, jonka laelta näkyy koko kaupunki, minusta tuntui, että ehkä elämässä kaikki asiat ovat sittenkin menneet niin kuin niiden piti.

Kun kanssas lähden,

tiedän sen:

taakseni kääntyisi en koskaan

Pois surut pyyhin menneisyyden

kun huominen sinä oot