lauantai 21. huhtikuuta 2018

Tähtitorninmäki

Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.

Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!

Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.

Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin. 

Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.

Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?

Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?

Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.

Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.

Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui. 

Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.

Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.

Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.

Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.

Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.

Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.

Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.


Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Let me go - kirjoituksia pakenemisesta

Uusi blogini, joka sisältää kirjoituksia elämän pimeämmältä puolelta, sieltä jostain.

En tiedä, pelastaako vai tuhoaako
kirjoittaminen minut.


http://letmegosuomi.blogspot.fi



keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

;

Minä liu'uin lähemmäksi kuolemaa kuin koskaan aikaisemmin; sitten kevät tuli - jää suli.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pitkäperjantai

Pitkäperjantai viime vuonna muutti elämäni.

Jotkin päivät ovat sellaisia, selkeitä ja kirkkaita, kuin muistojen albumissa osoitettavissa: tuo tuossa, tuon jälkeen mikään ei ollut enää niin kuin ennen.

Silloin sinä tulit elämääni. Tuomiokirkon pihasta, niin summittaisen paikan minä olin kohtaamiselle antanut. Mies kuvassa, mies tekstin takana olisi jossakin Turun Tuomiokirkon edustalla, yksi niistä kaikista, sillä pitkäperjantaiksi ihmisiä oli paljon liikkeellä.

Sinä, niistä kaikista, kaikista heistä, kaikista mahdollisista.

Me joimme viiniä ja puhuimme, me ällistyimme toistemme seuran helppoudesta, me pelasimme pelejä pelien jälkeen ja sitten me lähdimme kävelylle, ihan vain siksi, ettemme tahtoneet eroon toisen seurasta, ei vielä, ei ihan vielä, ja kilometrejä tuli kilometrien perään, kokonaiset kymmenen, enkä edes huomannut sitä, koska huomasin vain sinut.

Seuraavana päivänä menin konserttiin, josta en muista mitään. Ajattelin vain sinua.

Ajatella sitten kaikkia niitä päiviä ja hetkiä, jotka tulivat sen jälkeen. Ensimmäiset yöt ja seuraavat päivät, joina et millään suostunut lähtemään luotani, ja se oli minulle pelkästään ja vain ok. Kaikki ne illat, kun me vain puhuimme kirjoista, vaikka luimme täysin eri kirjoja. Kaikki ne kerrat, kun pelasimme lautapelejä, uudestaan ja uudestaan. Tarjosin linssikeittoa, sinä hieroit hartioita. Ja me vain makasimme sängyssä lomittuneina toisiimme ja se oli kaikki, mitä minä tahdoin.

Ja entä sitten se, kun me kiipesimme Tähtitorninmäelle. Tähtitorninmäelle! Se hetki Tähtitorninmäellä oli täydellinen hetki. Sinä et muista sitä mutta minä muistan. Täydellinen hetki. Aurinko lämmitti meitä, kun me istuimme Stadionin portailla, maassa oli vielä lunta, minä olin sinua vasten ja sinä silitit minua, täydellinen hetki, me vain olimme siinä.

Ja tässä me olemme. Me olemme tässä.

Me olemme tässä vieläkin.

Jo viime toukokuussa aloin odottaa lähtöäsi. Aloin ajatella lähtölaskentaa, milloin kyllästyisit minuun tai tajuaisit, että ansaitset parempaa. Tuli toukokuu ja piknik, jona sanoit: Minä odotan välillä, milloin sinä kyllästyt minuun. Ja tuli kesäkuu, markkinat ja juhannus, heinäkuu ja meidän syntymäpäivämme, elokuu ja minun täydellinen sekoamiseni. Syyskuu ja kummankin uusi koulutus, sinun sanasi, kun löysit blogini ja ahdistukseni: Minä en ole sinua mihinkään jättämässä. Lokakuu, marraskuu, joulu, tammikuu ja vierailut toistemme vanhemmilla. Helmikuukin meni, ja nyt jo maaliskuu.

Tänään on pitkäperjantai. Tänään minä menen sinun luoksesi ja me pelaamme Trivial Pursuitia, kokoamme palapeliä ja juomme teetä.

Ja lähes vuosi on kiertänyt ja me olemme vieläkin tässä.


Kenties et ollut ensirakkauteni
mutta olit rakkaus
joka teki muut rakkaudet merkityksettömiksi

Rupi Kaur

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Edelleen minä kannan tulta

Minä luulin kuolleeni, mutta sitten tuli toinen päivä, ja minä huomasin olevani sittenkin elossa.

Tuli minussa ei ole sammunut mihinkään. Se on vain ollut piilossa, ehkä vakan alla, ehkä himmeämpi, vaisumpi, mutta siellä se on ollut.

Kun minä olen maannut sängyssä ja miettinyt kuolemaa, minä olen ajatellut, että tuli, se elämänhalu minussa, on lopullisesti poissa. Mutta se on vain odottanut, että saisi ryöpsähtää uudelleen esiin. Ja jos en ruoki tulta, se menee säästöliekille, mutta ei se sammu sittenkään.

Ja mikä se tuli sitten on? Se on vaativa elämänhalu, nälkä nähdä koko maailman, rakastaa ja tuntea. Se on räiskyvä intohimo, intohimo sanoihin, tarinoihin. Se on hillitön halu tanssia, nostaa kädet kohti taivaita, heilauttaa hiuksia, huutaa elämää kurkku suorana. Se on musiikkia, se on kirjallisuutta, se on kirkasta valoa, joka lähtee minusta syvältä, syvältä, syvältä.

Valo minussa on niin syvällä, ettei sitä saa sammutetuksi mikään. Minä olen kulkenut läpi helvetin. Kuinka tulen minusta voisi sammuttaa? Minä olen nähnyt kuoleman. Kuinka tuli minusta voisi sammua?

Minä olen nähnyt vieraita meriä ja maita ja lintuja, minä en voi kuolla näin. Minä olen nähnyt kuoleman ja helvetin ja epätoivon, mutta en minä voi kuolla. Minä en voi taipua niin helposti, sillä minussa on tuli, minussa on liekki, on soihtu. Se on kuljettanut minut tänne läpi pimeän, häätänyt aaveet ja noidat, se on pitänyt minut elossa kaiken tämän läpi. Samoin tulella minä olen taistellut niitä vastaan, kun ne ovat käyneet vaativiksi. Ja nyt tuli on ryöpsähtänyt taas esiin, se on räjähtänyt ja iskee kipinää kovemmin kuin koskaan ennen.

Minä olen nähnyt vieraita meriä ja maita, mutta minä en ole nähnyt Kroatiaa, en ole nähnyt Bulgariaa enkä Italiaa, en Mosambikia tai Intiaa, en ole nähnyt Amerikkoja enkä Etelä-Mannerta. Minä en ole nähnyt vieraiden mannerten lintuja, en ole tuntenut koskaan monsuunia. Minä en ole tanssinut vielä kuin tällä yhdellä mantereella. Minä en ole vielä kirjoittanut kaikkea, minkä haluan sanoa.

Mutta minä otan askelia siihen suuntaan. Ja kun tiedän, että kannan sisälläni tulta, minä en enää pelkää. Olen uinut jäisessä meressä, olen eksynyt Berliinissä ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon. Olen kiivennyt Tähtitorninmäelle ja katsellut Turkua. Olen nähnyt talvisen Ruissalon ja lukenut maailman parasta kirjallisuutta. Minä otan uusia askelia. Minä lähden Prahaan, minä menen taas Ruisrockiin, minä tanssin uudelleen. Minä haen tanssiaskelia, ja vaikka minä astun harhaan ja kaadun, minä nousen taas, kunnes minä tanssin. Minä tanssin.

Elämä on niin yksinkertaista. Kuin olisin keksinyt sen uudelleen. Minä tanssin.

Minä selviän elossa. Minä selviän sittenkin elossa. Edelleen minä kannan tulta.



So come and bring my witches home

I still hold the flame
And let the eyes of wisdom roll
I still hold the flame
Dig deep baby, deep baby
There's so much we can't see baby, see baby
It's you and me so dig deep baby, deep baby
So come along because I still hold the flame

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Sinä jätät itsesi yksin

Sinä ajattelet, ettet ole muiden ajan arvoinen. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että elät elämäsi aina yksin. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että joudut tekemään lapsen yksin, koska miehestä ei ole sitoutumaan. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että pärjäät yksin, etkä tarvitse muita ihmisiä. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, ettei kukaan halua auttaa sinua. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä et ole itsesi puolella.

Sinä jätät itsesi yksin.

Ihan yksin.

Etukäteen.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Seison tässä keskellä elämääni ja listaan tosiasioita: minä olen tytär, minä olen sisko, ja minä olen tyttöystävä. Kumppani, miksei puoliso, nainen. Leikkisämmin: töttömöttönen.

Seison tässä keskellä elämää. Nyt on kevät, taas. Vuosi sitten oli myös kevät. Silloin kaikki muuttui.

Seison tässä, keskellä omaa elämääni. Minulla on valttikortteja. Minun pitää nyt uskaltaa elää.

Meitä odottaa vain maailman ääri.

Mutta jos näytän sinulle kaiken, mitä minulla on, tuletko pettymään? Tuletko pelästymään? Juoksetko pois? Ja: onko rakkaus sitä, että antaa toiselle aseet käteen? Onko minun pakko? Entä jos sodassa sinä kohottaisit omat aseeni minua vastaan, eikä minulla silloin olisi enää haarniskaa?

Terapeutti: Parisuhde edellyttää sitä, että osoittaa toiselle välittämistä ja lämpimiä tunteita. Miksi siinä on sinusta jotain hävettävää, että sinä rakastat?

Mutta rakkaus tekee heikoksi, enkä minä halua olla heikko. Rakkaus tekee riippuvaiseksi, ja minä haluan olla vapaa. Tai ei: minun täytyy olla vapaa. Rakkaus tekee kaikesta muusta yhdentekevää. Rakkaus on tappava voima, tosielämän taifuuni.

Katso nyt minua. Katso nyt.

Jos haluat kaiken, sanoi terapeutti, niin sinä myös annat kaiken. Jotta voit saada, sinun pitää antaa.

Lähdetkö kanssani kohti maailman äärtä? Sillä paluuta ei ole. Minä olen pyörremyrsky ja maanjäristys. Minun rakkauteni on ydinräjähdys ja laskeuma. Minä olen, kun minä olen, täysillä, ja minä tuhoan tieltäni kaiken. Siksi hillitsen itseäni. Tämä voima on irti päästessään mahdoton.

Yhtenä päivänä pidin kädessäni papereita, joissa oli kirjoitusta, minun kirjoittamaani, se kertoi elämästäni ja minä aioin tarjota sitä sinulle. Mutta kun kaivoin niitä laukusta, peräännyin ja käteni tärisi. Ehkä jonain päivänä sinä luet, koska vain kirjoittamalla minä voin näyttää sen, mikä minä olen. Melkein ojensin liuskat, en ihan.

Sinusta minä ajattelen, että entä jos vien mukana sinutkin. Olet nähnyt syvän pimeän ja kireän pään ympärillä, sinä tiedät siitä, mutta haluatko mennä vielä syvemmälle? Minä tiedän sinne tien. Olen ollut siellä. En tahtoisi sinunkin hukkuvan. En tahtoisi kadottaa sinua, enkä itseäni, ja oikeastaan ne ovat sama asia - katoaisimme toisiltamme.

Miten minua voi rakastaa, jos minä en osaa rakastaa? Jos käännän pääni pois, jätän kädet puolimatkaan, sanat äänihuulten tienoille, jopa kielen päälle, mutten yhtään pitemmälle?

Maailma hehkuu silmissäni. Minä koetan koskettaa sitä, mutta se polttelee niin kuin rakkaus toiseen ihmiseen polttaa pakottavasti sydäntä ja kyynelkanavia. Kyllä minä luovun. Ei minun tarvitse olla kaupunkilaisnainen, minä lähden toisaalle jos sinä lähdet. Ei minun tarvitse olla itsellinen, minä olen sinun jos tahdot. Ei minun tarvitse olla yksin, jotta voisin olla minä, minä voin olla sinä silloin kun sinä olet täällä.

Minua pelottaa, mutta kevään aurinko on täällä, ja minun on annettava ikijään sulaa. Minä olen alkanut tehdä eroa menneestä, jättää hyvästejä. Ei menneen tarvitse olla täällä nyt, enkä minä tahdo olla siellä.

Minä teen parhaani.

Edessä on maailman ääri.



Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin,
sä mulle tokaisit
mut jos mä veisin sut maailman ääriin
sieltä yksin palaisit

Meitä on vastassa kaksi tässä:
minä ja mun pää
tuomittu samaan selliin
kunnes henki riistetään