perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tapasin hänet Tuomiokirkon edessä,

eikä millään muulla ole yhtäkkiä enää väliä.


I'm trying but I keep falling down
I cry out but nothing comes now
I'm giving my all
and I know peace will come
I never wanted to need someone

Yeah, I wanted to play tough
Thought I could do all just on my own
but even a Superwoman
sometimes needed Superman's soul

Help me out of this hell
Your love lifts me up like helium
Your love lifts me up when I'm down down down
When I've hit the ground
you're all I need

And if you let go
I'll float towards the sun
I'm stronger 'cause you fill me up
But when the fear comes
and I drift towards the ground
I am lucky that you're around

Help me out of this hell
Your love lifts me up like helium
Your love lifts me up when I'm down down down
When I've hit the ground
you're all I need
'Cause your love lifts me up like helium

Your love lifts me up like helium




perjantai 17. maaliskuuta 2017

Viestejä keholta mielelle, osa 2

Tiistaina tapahtui jotain merkillistä. Olin opettajan pedagogisten pääsykoehaastattelussa, joka oli yksi elämäni stressaavimpia tilanteita, jopa stressaavampi kuin ylioppilaskokeet. Haastattelun jälkeen minua seurasi kaksi päivää tosi vaikea, kurja olo. Keho eikä mielikään tuntunut millään tajuavan, että nyt saa rentoutua, nyt koitos on ohi - ennen kuin seuraavana iltana.

Silloin minulle nousi kuume.

Se ei ollut erityisen kova, mutta kuume kuitenkin. Stressin laukeaminen oli niin suuri ponnistus keholleni. Terapeuttini sanoi, että stressiin sisältyy niin suuri määrä energiaa, että sen purkautuminen on itse stressiä voimakkaampi tila. Sen vuoksi ihminen ei voi stressata itseään kuoliaaksi - stressin purkautuminen on paljon vaarallisempaa.

Tämän tapauksen seurauksena päätin saattaa tämän joskus syksyllä kirjoittamani puolivalmiin tekstinpätkän loppuun.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiminnallisesta häiriöstä eli psykosomaattisista oireista.

Olen tiennyt jo aika kauan, että useat kipuni ovat psykosomaattisia. Silti vasta Hesarin artikkelin luettuani tajusin, että vaikka oloni ja tilanteeni on helpottunut, oireita on edelleen, niitä on paljon, ja ne ovat huomattavasti varioivampia kuin kuvittelin.

Päänsärky on ehkä yleisin psykosomaattinen oire. Kärsin siitä erityisesti nuorena tyttönä, ja muistan syöneeni niin paljon särkylääkettä, että isäpuoleni totesi kerran: "Eivät ne ole mitään pastilleja!" Ylioppilaskokeiden ykköseväs oli paketti Buranaa. En muista, kyseenalaistinko alituisen pääsäryn syytä koskaan. En myöskään nähnyt koskaan yhteyttä sillä, miten pää särki aina mahdollisissa epämukavissa tilanteissa. Esimerkiksi ala-asteella käsitöiden opettaja nöyryytti minua luokan edessä usein, ja jostain kumman syystä pää alkoi särkeä aina maanantaisin noin kello yksi.

Selkäkivut ovat kuitenkin oire numero yksi ja ovat aina olleet. Opiskellessani kääntäjäksi arvelin selkäkipujen kuuluvan asiaan, onhan kääntäminen tietokoneella istumista, vaikka viritinkin koneen usein keittiöön ja käänsin seisten. Kevättalvella 2013 kärsin ihan suunnattomista selkäkivuista niin, etten pystynyt istumaan mutta en myöskään nukkumaan. Kipu säteili myös päähän. Pääni tuntui koko ajan olevan lasia, joka olisi voinut särkyä pienestäkin iskusta. Kaikki ulkoinen ärsyke tuntui moukarilta. Kirkas valo oli pahinta, tietokoneen valo, halogeenivalo, mutta etenkin kevään valo. Sitä oli kaikkialla, joten makasin päivät makuuhuoneessa pimennysverhojen takana ja uskaltauduin ulos vasta, kun aurinko lähti laskuun. Soitin YTHS:lle kauheassa pelossa, että minulla on ihan varmana nyt aivokasvain tai jotain muuta vastaavaa hyvin vakavaa. (Sanomattakin on selvää, että epäilin ensin pahinta, koska tietysti epäilen aina pahinta!) Minut ohjattiin fysioterapeutille, missä katseltiin vähän luonnostaan huonoa ryhtiäni ja kehotettiin välttämään päätetyöskentelyä. 


Kevät 2013 oli elämässäni ihan saatanan kamalaa aikaa. Yritin paeta kriisiä ylettömään toimeliaisuuteen, kävin päivisin koulussa ja iltaisin töissä ja elin kurinalaisesti. Koska en itse tajunnut, mitä oli meneillään, keho yritti viestittää sitä minulle. Se yritti kivuin laittaa stopin jatkuvalle menemiselle, mutta minä otin särkylääkettä ja jatkoin. Vuoden 2013 kurimuksesta kertoo lisää postaus Viestejä keholta mielelle.

Pian selkäkipujen jälkeen alkoivat vatsavaivat. Töissä ihmettelin, miksi vatsani tulee aina kipeäksi päivän mittaan. Join paljon kahvia pysyäkseni vireänä ja söin tietysti särkylääkettä, mikä ei asiaa ainakaan auta. Ostin Rennietä ja yritin jatkaa, mutta kipu ei loppunut.

Pian sen jälkeen ruokahalu katosi. Tai ei ehkä ruokahalu, mutten saanut ruokaa alas. Tulin heti kylläiseksi. Äiti vei minut syömään lounasbuffettiin, mistä köyhä opiskelija luonnollisesti haluaisi ottaa kaiken irti. Lastasinkin lautasen aika täyteen, mutten saanut alas juuri mitään. Kylmä espanjalainen kurkkukeitto juuttui kurkkuun, vaikka se on hyvin juoksevaa ja helposti nieltävää. Äiti suutahti. Pyysin anteeksi, mutten osannut selittää. Hesari mainitsi jutussaan dyspepsian, jonka eräs oire on hyvin nopea kylläisyydentunne ja vatsan hidas tyhjentyminen. Dyspepsian yleisin yksittäinen aiheuttaja on toiminnallinen häiriö.

Eilen yksi kiinnostava mies oli luonani syömässä. Tein intialaista ruokaa ja omenapiirakkaa. Ruoka oli hurjan hyvää, mutta sain sitä vain väkisin alas, koska olin niin ahdistunut - mikä ei edes ole minulle tyypillistä, ei treffeillä, ei niinkään. Kun hän oli lähtenyt, söin nälkääni kaiken jäljelle jääneen omenapiirakan vaniljakastikkeineen.



Viimeisen kuukauden aikana on ilmaantunut uusi oire: kova ns. korvakipu - ainakin korvakivuksi sen tulkitsin, kunnes se alkoi levitä pään alueella, niskassa. Olen tavannut kolme eri terveydenhoitajaa, hammaslääkärin ja lääkärin asian tiimoilta, mutta kukaan ei löytänyt yhtään yksittäistä syytä. Epäiltiin poskiontelontulehdusta, korvatulehdusta, läpi ikenien puskevia viisaudenhampaita. Lääkäri jopa kysyi, tuntuuko imusolmukkeiden kohdalla pattia! (Syöpä, syöpä tietysti!) Itse pelkäsin jopa aivoverenvuotoa ja pohdin sen mahdollisia seurauksia.

Lääkäri ohjasi minut röntgeniin. Hänen tulkintansa on nyt, että jännitän leukaa stressaantuneena niin paljon, että leuka menee jumiin, ja kipu säteilee korvan alueelle. Myönsin, että leukani ovat kieltämättä jäykät ja niissä tuntuu painetta. Lääkäri ehdotti purentakiskoja yöksi. Terapeuttini sanoi, että joka neljännellä hänen asiakkaistaan on purentakisko, sillä leuan jännittäminen ja hampaiden narskuttaminen on mielenterveysongelmaisilla yleisempää kuin muilla.

Kaikkein suurin vitsi tulee tässä: lääkäri epäilee, että tinnitukseni saattaa johtua leuan asennosta ja leukaluiden kokemasta paineesta. Minulla on ollut jatkuva tinnitus vuodesta 2010. Olenko siis seitsemän vuotta pitänyt itseäni kuulovaurioisena, vaikka syy onkin ollut leuassa? Tinnitus on myös ollut voimakas ahdistuksen aiheuttaja, ei korvien soimisen vuoksi, vaan syyllisyyden ja pelon vuoksi.

Vaikka lääkäri löysi melko uskottavan syyn kivulle - ja ennen kaikkea vaarattoman - poistuin terveyskeskuksesta tuohtuneena. Ovatko kaikki minun sairauteni aina jotain tällaista? Ei koskaan tulehdusta vaan ahdistuksen aiheuttamaa kehon oireilua? Kuulostan varmaan nyt siltä, että toivoisin itselleni vakavaa sairautta. Niin ei ole. Mutta on turhauttavaa juosta lääkärissä milloin minkäkin oireen vuoksi ja aina saada sama vastaus: se on psykosomaattista, toiminnallista, stressiperäistä. Päänsärky, hartiasärky, vatsasärky, pahoinvointi, korvakipu, leukakipu. Ja kuumekin nousi pääsykokeen jälkeen.

Kaikkein suurin kysymys on nyt se, mitä teen seuraavaksi. Tämä oli jollain lailla viimeinen niitti. Syön särkylääkettä aivan liikaa ja voitelen hartioitani Voltarenilla, mutta eihän tämä voi näin jatkua, ei loputtomiin. Syy on löydettävä ja se on purettava. Liikunta auttaa kyllä, mutta vain lyhyen ajan. Nyt on jostakin löydettävä keino muuttaa tätä kaavaa. Kun saan kivun poistettua yhdestä paikasta, se siirtyy toiseen - päästä hartioihin, hartioista vatsaan, vatsasta leukaan - eikä mikään muutu.

Psykosomaattiset oireet ovat kehon hätähuuto, viimeinen ja äärimmäinen. Et tajua itse, että jokin on nyt pielessä, joten kehosi yrittää pakottaa sinut pysähtymään ja kuuntelemaan. Mutta sinä et kuuntele. On buranat ja ibumaxit ja panadolit ja renniet ja samarinit ja voltarenit ja laksatiivit, ja taas mennään.


Ps. Pieni loppukevennys: terveydenhoitaja epäili leukakipuni syyksi myös sitä, että syön paljon purkkaa. :) 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Minä ja syömishäiriö, osa 2

"Suurempi maailma ei viestitä tytöille koskaan, että heidän kehonsa ovat arvokkaita yksinkertaiseksi siksi, että ne kuuluvat heille. Nuoret tytöt eivät lakkaa näkemästä nälkää, ennen kuin kulttuurimme kertoo heille, että he ovat tervetulleita minkä muotoisina tahansa, että he ovat arvokkaita myös ilman "kauneuden" veruketta. Siihen asti yhteisön viestit palkitsevat nuorten naisten nälkiintymisestä." (Naomi Wolf: Kauneuden myytti, s. 285. Suom. Helene Bützow.) 

Kirjoitin yli vuosi sitten syömishäiriöstäni. Lupasin juhlallisesti jatkaa toisessa osassa, sillä tuntui liialta kirjoittaa niin paljon yhteen postaukseen, varsinkin kun asia on niin hankala ja raskas paitsi kirjoittaa, myös ehkä lukea. Osittain niin, mutta tuntui myös sanoinkuvaamattoman vaikealta lähteä kirjoittamaan sitä, mitä osan lopusta seurasi. Vaikealta, koska olin niin vihainen. Itselleni, ympärillä olleille ihmisille, jotka eivät nähneet, sekä kaikille niille paineille, jotka minua ohjasivat. Vain minä olisin itseni kaikesta huolimatta voinut pelastaa, mutta minä en pystynyt. Minä en pystynyt siihen.

Siis: terveystarkastus kahdeksannen luokan lopulla. Senttejä 160 ja kiloja 63. Terveydenhoitajan sanat, lähes sanatarkasti, edelleen, yhdeksän vuoden kuluttua: "63 kiloa, se on sinun pituisellesi aika paljon. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet, eli et kasva enää pituutta. Ainakaan painoa ei saa tulla lisää, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi."

Se oli terveydenalan henkilön naula siihen arkkuun, jota olin naulannut omatoimisesti jo vuosia ja jossa ikätoverit, mikä jottei vanhemmatkin, olivat auttaneet. Se arkku piti sisällään ajatuksen: olen liian painava, minua on tässä maailmassa liikaa, se on kammottavaa, minä olen kammottava. Epäsopiva tyttöystäväksi, vertaiseksi tai naiseksi, ja vielä kävelevä terveysriski, koska hei, 160 senttiä ja 63 kiloa.

Ja jotta voin saada ihmisarvon, minun pitää painaa vähintään kymmenen kiloa vähemmän, ellei sitten ehkä viisitoista, varmuuden vuoksi, tai kaksikymmentäkin, kun ottaa huomioon, että olen aika lyhyt ja pienikin läski kyllä näkyy lanteilla.

Olin 14-vuotias.



Niinpä minä tein mitä neljätoistavuotias osaa: paastosin minkä pystyin, kävin pururadalla vastentahtoisilla juoksulenkeillä hevimetalli täysillä kuulokkeissa, punnitsin itseni useita kertoja päivässä, ahmin iltaisin nälkääni mitä nyt oli tarjolla, kuten vaikka leipää tai joskus jäätelöäkin, sitten oksensin itseinhossa, ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Mieleeni ei juolahtanut koskaan, että jos minulla kerran olisi ollut tarve laihduttaa, minun olisi kuulunut saada siihen tukea esimerkiksi juuri siltä nimenomaiselta terveydenhoitajalta tai vanhemmiltani, jotka yleensä päättävät, mitä kodissa syödään. Mutta sen sijaan terveydenhoitaja ei tehnyt muuta kuin jätti minut yksin sen tiedon kanssa, että painan liikaa ja minun pitäisi laihduttaa. 

Salaa olin toivonut, että terveydenhoitaja olisi tarttunut siihen, mitä kerroin: Kyllä minä yritän laihduttaa, mutta päädyn ahmimaan ja oksentamaan. Kyllähän minä pohjimmiltani tiesin, ettei se ole tervettä, ja vaikken olisi tiennyt, niin ainakaan en voinut hyvin. Mutta koska hän ei tarttunut, ymmärsin yskän. Epäterve tapakin laihduttaa on parempi kuin ei lainkaan laihduttamista, koska 160/63 on järisyttävästi liikaa.

Yhdeksännellä luokalla asiat lakkasivat oikeastaan merkitsemästä. Paastosin, mutta päädyin ahmimaan. Liikuin, mutta vain jotta en olisi inhonnut itseäni niin paljon. Koulussa vain täydellinen oli tarpeeksi hyvä. Englannin kokeesta sain yhdeksän miinuksen ja itkin koulun vessassa. Sain jälki-istuntoa, koska olin mennyt välitunniksi vessaan, kun pelkäsin. Jotkut oppilaat eivät koskaan tehneet läksyjä, tupakoivat puskissa ja huutelivat toisille oppilaille, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Miksi minäkään olisin sitten ollut kiinnostunut yhtään mistään? Sosiaalinen elämä ainakaan ei ollut minulle ennen miinus kymmentä kiloa. Ainut asia, josta sain lohtua, oli kirjoittaminen.

Söin, mutta en koskaan ilman huonoa omaatuntoa. Lenkkeilin, puhdistin. Paino jojoili muutamalla kilolla, laski mutta tuli aina takaisin, jos ahmin. Olin kierteessä ja tuntui, etten itsekään pysynyt mukana. Ja aina väsynyt.

Lopulta romahdin. Se oli elämäni kauhein päivä, joulukuun viides vuonna 2008. Itsenäisyyspäivän juhlat, kynttilöitä, lippuja ja väsynyt tyttö, joka hakattiin koulun pommisuojassa. Äiti soitti kouluun, kun tulin kotiin ruhjeisena ja itkien. Silloin päätin, että ehkä minä yritän.

Pyysin apua, mutten saanut. Se oli käänteentekevä kokemus elämässäni, ja olen kirjoittanutkin siitä useasti. Siispä sulkeuduin. Mitä muuta olisin tehnyt? 15-vuotias ei lähde taistelemaan saadakseen tukea, jos muut (aikuiset) ovat ilmaisseet, ettei hän ole sen arvoinen.

Tuossa iässä ahdistus on aivan normaalia.

MUTTA JOS OLISIN OLLUT LAIHA, MINUA OLISI KUUNNELTU!!!

Sillä jos olisin laiha, minulla olisi ollut ihmisarvo. 



Haaveilin anoreksiasta. Tiedän miten kamalalta anorektikoista tuntuu, kun joku toivoo niin kamalaa sairautta itselleen, mutta asiaa pitää ajatella kontekstissaan. Silloinhan laihtuminen olisi ollut helppoa, kun ei vain olisi voinut syödä. Lähes painoton, luinen ja kapea tila oli se, mitä itse itseeni toivoin. Mitä vähemmän olemassa, sen parempi. Ja jos olisin ollut kuolemanvaarassa, minua olisi ehkä kuunneltu.

Yhdeksännen luokan keväällä olin ihmisenraato, joka missä tahansa toisessa tilanteessa olisi passitettu sairauslomalle. Opiskelin hulluna viimeisiin kokeisiin, ikään kuin numeroilla olisi ollut yhtään mitään väliä, kun kuitenkin menin pikkupaikkakuntani ainoaan lukioon, jonka alin sisäänpääsykeskiarvo oli 7,2. Minun todistukseni keskiarvo oli 9,2. Viimeisten kokeiden aikana söin pelkästään omenia ja opiskelin päivät pääksytysten.

Loppukeväästä äidilläkin meni hermot minuun. "Miten voi olla noin vaikeaa", hän raivosi yhtenä päivänä. "Sinun pitää itse ratkaista tuollaiset asiat, luuletko että joku muu voi sen tehdä." En muista sitä kaikkea tarkkaan, mutta kieltäydyin kaikesta keskustelusta. Kostoksi olin syömättä useita päiviä. Hän olisi tietysti voinut myös sanoa: älä sure, minä autan sinua. Kerro, mikä vaivaa. Mutta oli hänen reaktionsa suuttua ja haukkua minut. Ja oli minun reaktioni haluta satuttaa häntä, ja tapani satuttaa häntä oli satuttaa itseäni.

Ympärillä vertaiset kyllä tiesivät osoittaa paikkani ja muistuttivat järkyttävästä koostani:

  • ihraperse
  • ihramaha
  • sika
  • läskikasa
  • läskiperse
  • läskiperselesbo
  • norsu
  • ryhävalas
  • lehmä
  • roikkumaha
  • riipputissi
  • mammutti.
Lempinimien lisäksi minuun liitettiin mm. seuraavia adjektiiveja:


  • ruma
  • haiseva
  • iljettävä
  • ällöttävä
  • vastenmielinen
  • oksettava
  • itsekäs
  • itserakas
  • itsekeskeinen
  • narsistinen


He eivät kutsuneet minua nimellä vaan sanoivat joko perseeksi tai läskiksi. Teki mieli joskus muistuttaa, että asia ymmärretty. Ainakaan painoasia ei unohtunut niiksikään hetkiksi, kun keskityin johonkin muuhun.

Tähän väliin tärkeä huomio: vaikka laihdutin vuosia, painoni ei laskenut merkittävästi. Yleensä se jojoili 61-64 kilon välillä, yhdentekeviä muutoksia siis, mutta muistan ne numerot kyllä. Paasto, ahminta, oksentaminen. Ei se auta, eikä se tuo pitkäaikaisia ratkaisuja. Lisäksi kyllä minä aivan hyvin tiesin, että on olemassa sellainen sairaus kuin bulimia nervosa, suomeksi liikkuu joskun nimellä ahmintahäiriö, mutten ajatellut sen sopivan minuun, sillä EIHÄN LÄSKEILLÄ VOI OLLA SYÖMISHÄIRIÖTÄ!

Ja kuten - terkkarinkin sanoihin viitaten - on, tärkeintä on laihduttaminen, metodeista viis. Tärkeintä on laihduttaminen; sellaiset asiat kuin onnellisuus, hyvinvointi, elämästä nauttiminen tai terve toimintakyky ovat sivuseikkoja. Tai sitten sellaiset asiat, kuin nuoruus ja kaikki mikä siihen kuuluu. Sitä olen viime aikoina harmitellut. Sitä, että minun nuoruuteni oli paastoamista, ahmimista ja oksentamista sen sijaan, että se olisi ollut vaikka kavereita, keikkoja, ihastuksia, poikakaverikandidaatteja, nuortenlehtiä, tai edes alkoholia, bileitä ja meikkaamista. Jotain sellaista. Mitä tahansa, muttei tätä. Alleviivaan sen nyt: en ajatellut niiden asioiden kuuluvan minulle, taivas varjele ei ainakaan poikakaverin, ennen kuin olin sopivissa mitoissa.

Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan, sanonut minusta kaunista sanaa. Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan sanonut, että minä riitän, että minä olen riittävän hyvä numeroineni (160/63, tai joskus kokeesta vain 9). Ei koskaan. Se on surullista, nyt kun sitä miettii, sillä minä olin oikein viehättävä nuori naisenalku. Tiedän sen nyt.



Kuinka tarina sitten päättyy?

Haluaisin niin kovasti päättää sen kasvutarinaan: tarinan tyttö oppisi hyväksymään luvut 160/63, rakastamaan itseään, hän ymmärtäisi elämän tarkoitukseksi onnellisuuden hyväksyttävyyden sijaan, ja sitten hän eläisi normaalia nuoren naisen elämää ystävineen ja poikaystävävineen, hän oppisi toden totta nauttimaan elämästä ja kävisi keikoilla ja bileissä ja.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan loppu, valitettavasti. Ei kasvua ihmisenä. Haluan sanoa tässä teille oppimani: paino on yhdentekevä asia, jos olet onnellinen; paino on yhdentekevä asia, jos olet onneton. Jos olet onnellinen, hienoa! - Sama se mitä vaakasi näyttää, sillä se numero ei ole elämässäsi tärkeää, vaan sinä olet tärkeä, ja sinun onnellisuutesi on tärkeintä. Ja ennen kaikkea: jos olet onneton, asia ei muuttuisi, vaikka vaa'an numero olisi toinen. Ihan oikeasti.

Vaikka tarinan loppu ei ole henkinen kasvu, tarinan loppu on silti onnellinen. 

Lukiossa löysin ystäviä, joista yksi oli minulle erityisen rakas. Lukiossa minua ei haukuttu vitun ihraperseeksi julkisesti. Lukiossa ihastuin. En ihastunut mieheen hänen itsensä vuoksi vaan siksi, että toivoin häntä korjaamaan rikkinäistä itseäni. Sitten tulivat ne nuoruuden jutut: kotibileet, ensimmäiset alkoholin maistelut, ihastukset, pienet kirjelappuset koulussa, naurunremakat, nuortenlehdet, ja jopa: suunnitelmia tulevaisuudelle!

Lopetin paastoamisen, ja niin loppui myös ahmiminen. Söin neljä-viisi ateriaa päivässä: aamupala, lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan, ja kas niin, aloin voida paremmin, ja aloin suunnitella tulevaisuutta, koska tulevaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua joltain, joka tosiaan on olemassa. En sano, ettei minulla olisi lukiossa ollut syömisongelmia. Minulla oli edelleen syömishäiriöidentiteetti, ja surin painoani edelleen. Mutta se alkoi siirtyä takavasemmalle, kun tulivat muut asiat. Ystävät, ilo ja onnellisuus. Laihduttaminen unohtui, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Kun pari vuotta myöhemmin olin lähdössä vaihtoon, minun piti toimittaa organisaatiolle ajantasainen terveystodistus. Niinpä jouduin vaa'alle. En ollut käynyt vaa'alla vuoden 2009 jälkeen, sillä olin huomannut, että vaaka tuottaa vakavampaa ahdistusta ja on parempi vaan olla tietämättä. Kouluterveydenhoitaja - se kiva, eri kuin se yläasteella - mittasi ja punnitsi minut.

Ensinnäkin olin kasvanut lukiossa vielä vähän, melkein viisi senttiä. Kuinka pitkä minusta olisi tullut, jos olisin syönyt yläasteella normaalisti? Sitä en saa koskaan tietää. Äitini on hyvin pitkä, yli 175 senttiä. Mutta toisin kuin terveydenhoitajan sijainen yläasteella oli sanonut, kasvoin edelleen pituutta huolimatta siitä, että kuukautiseni olivat alkaneet. Olin kuitenkin 14, ja kehoni vasta muovautui. Oli miten oli, odotin tuskissani painoa. Tiesin, miten ahdistaisi, jos olisin lihonut. (Muutosta ei näkynyt peilistä, koska näin itseni joka tapauksessa lihavana.) Terkkari sanoi: 55 kiloa. 

55 kiloa!

Olin huomaamattani laihtunut yli kahdeksan kiloa (ja kasvanut vielä pituutta)! Pelkästään sillä, että olin keskittynyt kivoihin asioihin, että olin tehnyt kivoja juttuja, että olin ollut onnellinen

"Oletko yllättynyt painosta?" hän kysyi.

"Olen", henkäisin onnellisena.

"Et siis ole laihduttanut?" hän tarkensi.

"En, en ole vain käynyt vaa'alla yli kahteen vuoteen", kerroin.

"Hyvä", terveydenhoitaja sanoi. "Laihduttaminen ei ole sinun ikäisillesi."



Ps. 63 kilon paino 160-senttiselle ei ole ylipainoa.

(Tekstissä olevat rajut väitteet, mm. "Jos olisin ollut laiha, minulla olisi ollut ihmisarvo" eivät ole minun mielipiteitäni, vaan nuoren minäni puhetta itselleni. Älkää siis harmistuko :) 

Paljon rakkautta <3

- Aoda

lauantai 25. helmikuuta 2017

En halua toista, haluan olla toinen

En olisi koskaan halunnut kirjoittaa mitään tällaista, mitä nyt kirjoitan.

Kaikki vaatteet hiertävät päällä, uudetkin. Heitin konmaripäissäni vaatekaapista pois kaiken mikä ei enää tuota iloa, puolet sai lähteä, mutta nyt inhoan jo vanhaakin. Vaatteet ovat nukkaisia, nuhjuisia ja nukkavieruja, istuvat huonosti ja tuntuvat epämukavilta. Kaikki tuntuu epämukavalta. Tukan leikkasin syksyllä ja tuntuu kuin eläisin välitilassa odottamassa, että se kasvaa takaisin ja olen taas oma itseni. Hormonit ovat sekaisin ja naama täynnä finnejä, iho kuivuu pakkasessa, ja jos jaksan ajaa ihokarvat, viillän halvoilla Lidlin höylillä haavoja ihon täyteen. Meikata jaksan vain vaivoin. Pipo sähköistää hiukset.

On kuin koko ajan olisi kuukautiset. Likainen, tahmainen, niljainen olo, hikinen, kankea, väsynyt, epämiellyttävä.

Lääkityksen aloittamisen jälkeen painoa on tullut noin kymmenen kiloa. Siihen on pakko totutella, sillä paino ei ole näköjään lähdössä mihinkään, vaikka olen luopunut sokerista, vehnästä ja perunasta. Yritän jaksaa käydä jumpissa, mutta menestys on vaihtelevaa. Ja jos menen jumppaan, olen jumpan jälkeen niin nälkäinen, että on pakko syödä melko iso ateria, jotta pystyn nukkumaan.

Useimmiten pehmeät reidet, leveä lantio tai pyöreä vatsa eivät häiritse. Mutta joskus häiritsevät. Nyt viime aikoina varsinkin, kun on alkanut tuntua, etteivät mitkään vaatteet sovi. Ihan vanhimmista vaatteista olen lihonut ulos, mutta ihan uusimmista laihtunut pois. Housut joko kiristävät tai roikkuvat.

Lisäksi perustelen aina, kun kysytään. Että kun ne lääkkeet. Usein perustelen, vaikka ei kysyttäisikään. Harvemmin edes huomataan, että kas, olet lihonut. Ainakaan ei sanota ääneen. Silti tunnen olevani velassa: ymmärtäkää nyt, ettei tämä ollut minun oma valintani! Ilman lääkkeitä en kuitenkaan pärjää, se nyt on ihan selvä asia. En halua enää toista samanlaista syksyä kuin viime syksy, jona en enää päässyt sängystä ylös.




Olen järkyttyneenä muistellut aikoja joskus ennen kahtakymmentä ikävuotta, kun lounaaksi saatoin syödä yhden tomaatin ja illalla nälän riitti taltuttamaan jukurtti. Enää sellainen ei riitä mihinkään. Mihin ne ajat ovat kadonneet, ja mikä on muuttunut, paitsi se, että syön nykyisin lääkitystä?

Muistan, miten syksyllä 2012 seisoin Jaakon kanssa keskellä kauppatoria suutelemassa, kello oli kaksi yöllä, ja hän työnsi kädet taskuihinsa. Sieltä löytyi tomaatin punnituslappu, tomaatti, 52 senttiä, siinä luki. Hän liimasi lapun punaiseen takkiini ja sanoi minua tomaatiksi, koska käytän aina punaista. Se oli hassu, koskettava hetki, yksi niistä parhaista.

Olin käynyt nopeasti ennen koulua ostamassa tomaatin evääksi ruokakaupasta ja työntänyt punnitustarran taskuun. Mikä on eri tavalla, kun pärjäsin silloin koulupäivän pelkällä tomaatilla? Nykyään syön ihan hirveästi. Toisekseen en enää tule täyteen hedelmistä ja jukurtista, vaan tarvitsen hiilihydraatteja, kuten ruisleipää tai kaurapuuroa. Toiset syövät aamupalaksi maustamattoman maitorahkan ehkä marjoilla, ja jaksavat sillä lounaaseen. Minä en saa maitorahkaa alas, se on kamalan paksua ja kamalan makuista ja tönkköistä ja ällöttävää, yritän höystää sitä, ja silti ei onnistu. 

Nälkäisenä en toisaalta jaksa. Tulen kiukkuiseksi ja voimattomaksi. Minulla ei ole määrättömästi energiaa niin kuin joillain on. Nälkääkin on kahdenlaista: on sitä, joka tuntuu kehossa, ja sitä, joka tuntuu aivoissa. Se nälkä joka tuntuu kehossa on keveää, kipeää nälkää, joka tietyssä mielentilassa lähenee nautintoa. Mutta se nälkä, joka tuntuu aivoissa, repii keskittymiskyvyn kappaleiksi ja saa kaatumaan, luovuttamaan. Se on nujertavaa, tappavaa nälkää, jonka edessä minä nöyrryn saman tien.

Minulla ei ole enää aavistustakaan, mikä on oikea määrä ruokaa. Toisaalta yksi tomaatti lounaaksi tuntuu kamalan vähältä, kun ottaa huomioon, että tomaatti on melkein pelkkää vettä. Toisaalta syön nyt epäilemättä liikaa, sillä onhan paino noussut ja pysyykin ylhäällä - huolimatta siitä, että jätin pois ruoka-aineet, joita eniten kauhistellaan. Mikä on oikein, mikä on kohtuullista? 

On niin väsyttävää inhota itseään, ihan kuin elämässä ei olisi muitakin suruja. Tunnen itseni sitä paitsi niin pinnalliseksi. Olen päättänyt, ettei tällaisilla asioilla pidä olla väliä, ja sitten on, kuitenkin.

Pelkään jotenkin sitäkin, että lukijat nyt pettyvät minuun. Kirjoitan paljon siitä, miten ulkonäkö tai ulkonäköangsti ei saa rajoittaa elämää, mutta nyt sorrun sellaiseen itse. Niin meistä vahvimmatkin kai joskus nujertuvat. Hirveän syvällisiä ja "syvällisiä" ajatuksia tämäkin blogi täynnä, ja silti minä seison peilin edessä puristelemassa persettäni. Ja sitten vielä se, että tästä yrittää tehdä jotain tragediaa! Vaikka kai traagisinta on se, että tuhannet ja taas tuhannet minun kaltaiseni naiset puristelevat perseitään peilin edessä ja toivovat näyttävänsä joltain toiselta. 

Antakaa minulle anteeksi.

Tietysti pitäisi vain ajatella, että mitä sitten. Mitä sitten vaikka painoa olisi nyt tämän verran tai entä jos olisi kymmenen kiloa enemmän ja entä jos olisi kymmenen kiloa vähemmän, niin että mitä sitten. Miten elämä muuttuisi? Mutta tunne on tunne, ja se on kokonaisvaltainen, kaikenkattava, se säteilee ihan kaikkeen mitä teen.

Kyllä minä tiedän, ettei sillä ole väliä! Että jos joku huomauttaa painonnoususta, niin hän on ilkeämielinen idiootti! Että minun elämäni ei juuri muuttuisi, vaikka painoni olisi eri! Että minun ei kannata hankkia itselleni lisää ongelmia! Että laihtumista tärkeämpää on olla onnellinen! Että masennuksen välttäminen on laitettava prioriteetiksi! Kyllä minä tiedän! Mutta kuinka minä voin elää sen mantran mukaan, kun koko maailma on minua vastaan!



Eilen kävin uimahallissa naisten vuorolla. Uimahallissa näkee jos jonkinlaista kerta kaikkisen kaunista kehoa. En koskaan ajattele uimahallissa kenestäkään, että he näyttävät rumilta. Edes vatsan poikki kulkevat leikkausarvet eivät näytä kauheilta; ne näyttävät vain elämän jäljeltä, oikeastaan sikäli kauniilta, vaikka saattavat olla kantajalleen iso taakka. Mutta miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsessään sitä, mitä pitää muissa niin kauniina? Minun pitäisi käydä uimahallissa useammin.

Vaakakapina on ehkä paras asia tässä vuodessa. Se julistaa: Lopeta laihdutus ja aloita elämä. Juuri niin minäkin tahtoisin tehdä. En jaksa laihduttaa, koska on muuta tekemistä. Ja pitäisi olla kiltti itselleen niin kuin on kiltti kaikille muillekin, ja niin edelleen. Mutta kuinka voisin olla, kun koko maailma huutaa itsekästä laiskaa paskaa korvissani ja pääni sisällä. Kuinka voisin? Olen niin pettynyt itseeni, kun en pysty, en pysty tähän, en pysty rakastamaan elämää kun en pysty rakastamaan itseäni. Ja Vaakakapina julistaa, ettei onnellisuus ole kiinni koosta. Eikä se olekaan. Mutta minä en tahdo olla tällainen. Minä tahdon olla kokonaan toisenlainen. Ihan kokonaan toisenlainen.

Haaveilen elämästä, jossa kehoni vain olisi olematta tiellä. Haaveilen siitä, miten jonain päivänä voisin yhdistyä, olla vain yksi ihminen, eikä keho, joka on toinen osa, ja mieli, joka on toinen ja joka koko ajan vahtii ja sättii kehoa. Haluaisin elää vapaana omasta kehostani, tehdä asioita joista nautin olematta kehostani samalla yhtään mitään mieltä - pahaa sen paremmin kuin hyvääkään. En halua enää hetkiä, joina puristelen persettäni tyytymättömänä. Mutta en tahdo myöskään hetkiä, joina ajattelen, että näytänpä hyvältä. En oikeastaan - tahdon vain hetkiä, joina minä olen kokonainen, yhtenäinen, täysi ihminen, henkilö, jolla on haaveita, toiveita, tavoitteita ja koko maailma sormenpäillä.



pääni äänet rikkoo hiljaisuuden kuulen kaukaa kutsun oman nimen muurien sisältä he katsovat minua toivottavat tervetuloa kylmässä talossa palaneita leluja lattialla varjota nurkissa huutaa älä jätä meitä elämään olen pieni ja pimeä muutan luokses asumaan


(Lasten Hautausmaa: Suomenlinna)

Armoa!

- Aoda

lauantai 11. helmikuuta 2017

Sydämen muutos

Ja niin minä olen jälleen yksin.

En sano, että olen varsinaisesti yksinäinen. Yritän vain ehkä vetäytyä pohtimaan, mitä tämä kaikki edes tarkoittaa ja mihin ollenkaan olen menossa. Lisäksi minusta tuntuu, että minun pitää nyt seistä ennen kaikkea itseni tukena - niin kuin olen aina seissyt. Ja aina selvinnyt kaikesta.

Talvinen hanki kimmeltää tuhansina jääkiteinä, ja kipakat pakkaspäivät tarkoittavat kevättalven armeliasta aurinkoa. Päivän valoisa aika kasvaa joka viikko 20 minuuttia  - sunnuntaina valoista aikaa on 20 minuuttia enemmän kuin maanantaina. Kävelen ympäri kaupunkia, käyn hiljaisella maauimalalla ja tyhjentyneen eläinpuiston luona, toimitan erilaisia asioita. Kävin avantouimassa. Päivisin opiskelen itsenäisesti tentteihin parhaani mukaan. Kotoa olen heittänyt pois tavaraa niin paljon kuin suinkin hennon - nyt täällä on tyhjää, suorastaan avaraa yksiöksi. Juon hirveitä määriä vihreää teetä. Olen kirjoittanut runoja. Enkä ole koskaan pitänyt runoista, saati kirjoittanut niitä.

Hankikantokevät. Valoa on joka päivä pikkuisen enemmän, enkä käännä katsettani pois toisin kuin tavallista.

Tunnen, että jokin on muuttumassa. En vielä tiedä, mikä. Ainakin kevät on tulossa, se on päivä päivältä ilmiselvempää, vaikka on vasta helmikuu. On mennyt silti jo aikaa siitä, kun halusin piiloutua pöydän alle pakoon tätä maailmaa.



Yritän etsiskellä uusia juttuja, sillä vanhat eivät enää palvele tai anna oikein mitään. Olen liiaksi juuttunut vanhoihin kuvioihin, enkä niiden vuoksi voi edes kirjoittaa, koska ei ole mitään uutta sanottavaa. Mutta jotta uutta voi tulla tilalle, vanhan on ensin väistyttävä, ja siksi heitin tänään jätesäkillisen paperia (ruutuvihkoja, konseptipapereita, muistivihkoja) menemään. Ehkä niistä joissain oli tarinan aineksia, mutta tuskinpa oli. Miksi olin edes säästänyt niitä? Siksikö että takerruin menneeseen enkä luottanut tulevaan? Enkö luottanut itseeni?

Mutta paitsi että heitän pois vanhaa ja tarpeetonta rojua, minun on poistettava myös jotain sellaista, minkä vain minä voin tuntea. Asenteita ja ajatuksia, jotka roikkuvat riippoina matkallani. Ensimmäisenä niistä yritän luopua itseni alituisesta sättimisestä ja korvata kaiken sen itsemyötätunnolla ja armolla. Moraalisestikaan minun ei tarvitse olla aina niin täydellinen, ei aina selvittää jokaisen vaatteen alkuperää ennen kuin voin ostaa tai varoa jokaikistä sanaani sen vuoksi, että joku voi loukkaantua, sillä vastuu maailman pahuudesta ei lepää minun hartioillani, enkä minä ole vastuussa toisten ihmisten reaktioista.

Kodin ja mielen lisäksi puhdistan kehoa. Yritän herätellä sitäkin eloon hedelmillä, voiteilla ja kuorinnoilla, ja yritän muistaa juoda vettä. Minusta tuntuu, että olen alkanut suhtautua kehooni jo melko kohteliaasti. En voi sanoa, että kehoni olisi kumppani tai ystävä, mutta välimme ovat jo lämpimämmät. Jollain lailla olen alkanut ajatella kehoani kylmästi välineenä - se on väline, jolla minä liikun ja teen asioita, jonka avulla minä nautin elämästä. Se ei ole kaikkien mittarien mukaan kaunis, ei ehkä minkään mittarin mukaan, mutta ainakin minulla on toimivat jalat, joilla voin ottaa tanssiaskelia, ja toimivat kädet, jotka voin upottaa multaan tai maaliin. Kun joku rakastaa minua, hän rakastaa myös kehoani, sillä hän ei voi saada vain toista.

Heitän vanhaa pois, jotta uusi voi tulla sisään. Mitä se uusi sitten on, uusi parisuhdeko, uusi ystävyyssuhde, uudet ideat, uusi suunta koko elämälle? Vai kaikki ne? Vai jotain aivan muuta? En tiedä, ja sekin on niin vapauttavaa.

Ennen muuta haluan taas uskaltaa unelmoida.

Ajattelin opiskella kirjallisuusterapeutiksi. Olisin varmasti hyvä siinä. Olen leikannut hiukset. Olen kokeillut avantouintia, kamppailulajeja ja jin & jang -joogaa. Olen sulkenut kaikki elektroniset laitteet kello kahdeksan. Olen maalannut lasten sormiväreillä ja molemmilla käsillä. Olen kuorinut ihon. Olen ollut kaksi päivää nestepaastolla. Olen etsinyt uutta musiikkia. Olen lakannut kynnet. Olen pitkästä aikaa jaksanut lakata kynnet.

Olen pyyhkinyt pölyt peilistä ja hyllyjen päältä, tuulettanut vanhat petivaatteet ulkona pakkasessa. Olen päästänyt valon sisään. Valo saa tulla.

Haukuin terapeuttini viime viikolla. Arvostelin hänen ammattitaitoaan ja kerroin, miten pettynyt olen ja miten paljon pahaa oloa kannan terapiasta kotiin sen sijaan että jättäisin sitä sinne. Sanoin, että terapia on täysin epäonnistunut. Kirjoitan näistä tuntemuksistani ehkä myöhemmin. Terapeutti kuitenkin nosti kulmiaan, kun olin puhunut. "Sinähän osoitat, että olet vihainen", hän sanoi. "Purat aggressiotasi. Kerrot, miltä sinusta tuntuu. Et olisi tehnyt niin terapian alussa."

Niin.

Jokin on todella muuttumassa.


A light in the darkness
been dreaming for so long
searching for a witness
or means to carry on
Sweet talk for hours
'bout things we're gonna do
and sometimes I lose track of my heart
but this could never work out oh ohh

Never stop
We will never stop





lauantai 21. tammikuuta 2017

Eloon

Ja niin minä olen jälleen tässä.

Ihan niin kuin lähtötilanteessa ihmettelemässä, miten tähän päädyin ja miten pääsen tästä pois.

Se on ihan ok.

Eivätkö kaikki loput ole aina uusia alkuja? Mutta kaikkein kivuliainhan on se hetki, jossa istuu päättyneen ja alkavan rajalla eikä tiedä, mihin suuntaan katsoa.

Olin viime syksynä yksinäinen. Ehkä omasta halustani, tai ainakin olosuhteiden pakosta. En tohtinut soittaa kenellekään, ja ehkä tuntui myös, ettei kukaan minun seuraani kaipaisikaan. Kaipasin kaikkia Saksassa tapaamiani ihmisiä. Eikä ollut miestä, ei minkäänlaista, ehkä yksi epämääräinen suhde, ja sekin on nyt päättynyt. Kaiken lisäksi olin kirjoittanut kirjan, saattanut sen valmiiksi ja lähettänyt eteenpäin, ja yhtäkkiä ei ollut enää mitään, mihin olisin voinut laittaa voimani.

Masennus palasi syksyllä, menin oikein monta askelta taaksepäin. Tiesin, että se on hetkellistä, että serotoniinit vain heittelevät, kun yritin lopettaa lääkettä. Sitten myönnyin: minä tarvitsen sitä vielä, ja jos se tekee minusta heikon, niin sitten tekee. Vieroitusoireissa makasin vain sängyssä, katselin Areenasta tv-sarjoja ja nukuin liikaa, olin hikinen enkä jaksanut peseytyä, söin huonosti, en jaksanut liikkua, välttelin ihmisiä. Minua pyydettiin kaikkialle, mutta en vastannut viesteihin, suljin jopa puhelimen tai vähintään keksin tekosyitä. 

Sitten havahduin: tällaista elämää en todellakaan halua, ja nyt on pakko tehdä jotain, ennen kuin menen vielä syvvemmälle.

Kerta kaikkiaan, nyt saa riittää tämä! Minä en tahdo takaisin vanhaan elämään, en mistään hinnasta.

Siksi päätin tehdä voitavani. Pienistä askelista isompiin. Pelastaa, mikä on pelastettavissa, ja rakentaa jotain uutta vanhan tilalle. Ennen kaikkea - ja ilman tuottavia tai taiteellisia päämääriä - pitää itsestäni huolta ja nauttia elämästäni.

Pakotin itseni jumppaan, vaikken olisi jaksanut, jätin pois vehnän ja sokerin, opettelin menemään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista ja heräämään viimeistään yhdeksältä, nostin lääkeannoksen korkeaksi, ostin uusia, nättejä vaatteita, pakotin itseni meikkaamaan ja laittamaan vähän tukkaa, pakotin itseni haukkaamaan raitista ilmaa joka päivä, latasinpa kännykkään äpinkin, joka mittaa askeleeni ja johon voin kirjata syödyt hedelmät ja vesilasilliset.

Ja hiljalleen aloin tiedostaa sen hyvän, mitä tässä oli ihan käden ulottuvilla. Olihan minulla, ja oli koko ajan ollut, ystäviä, jotka pyysivät paikkoihin, teatteriin ja keikoille, mutta en ollut vain jaksanut mennä. Mutta lopulta yksi pyysi minut kahville, ja minä pakotin itseni, ja se oli mukavaa; ja toinen pyysi elokuviin, ja niin me kävimme elokuvissa, ja sekin oli mukavaa, ja sain siitä enemmän kuin se vei, vaikka tahdoinkin vain jäädä kotiin. Sitten on niitä, joiden suu piirtyy hymyyn, kun he näkevät, ja he tulevat saman tien halaamaan, huudahtavat, että mitä kuuluu, ihana nähdä. 

Kaikkein valaisevin oli ehkä se hetki, kun kävin pitkästä aikaa opiskelukaverini kanssa lounaalla, ja hän harmitteli: "Tapasimme varhempina opiskeluvuosina niin kamalan usein, nyt hyvin, hyvin harvoin. Mitä oikein on tapahtunut, kun minun seurani ei enää kiinnosta?" - ja niin minä tajusin, että sekin ihminen on koko ajan ollut elämässäni ja valmis ottamaan minut vastaan, mutta minä olen väistellyt, koska olen ajatellut, etten kuitenkaan jaksa olla hauska tai kiinnostava, ja jos en ole toiselle iloksi ja hyödyksi, on parempi olla olematta.

Mutta hänkin oli miettinyt minua, hän, joka on naimisissa, tekee gradua ja matkustelee. Ei hän minua mihinkään tarvitse. Silti hän on kenties tarvinnut minua. Niin että ehkäpä ihmiset sittenkin hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Olen edelleen aivan reunalla. Jos pysähdyn, jos luiskahdan, voin pudota takaisin masennukseen. Minä teen kuitenkin parhaani. Ei se välttämättä riitä, mutta se on sitten toinen kysymys. Syvänne paljasti kuitenkin, miten masennuksesta parantuminen on jatkuvaa työntekoa senkin jälkeen, kun on jo parantunut - ainakin tapauksessa, jossa masennus on ollut pitkäaikaista, kuten minun tapauksessani. Ei ihminen ole mikään ongelmanratkaisupeli, jonka on saavutettava lopputilansa ja sitten se on valmis ja niin täydellinen kuin se voi koskaan olla. On kamalan rajua tajuta, ettei olekaan vielä valmis - ja samalla helpottavaa, koska epätäydellisyys ja rikkonaisuus tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia.

Ja vaikka on kurjaa, että masennus ei koskaan lähde minusta täysin, niin senkin asian kanssa täytyy vain oppia elämään. Ja pitää itsensä liikkeessä.

Silti luulen, että jotain todella hyvää on alkamassa, sillä olen päättänyt pitää silmät auki.

Maanantaina vanha ystävä soitti. 

Tiistaina vuodatin terapiassa omaa pienuuttani, ja se oli voimaannuttavaa. Sen jälkeen kirjoitin vielä jotain, ja ehkä se teksti on verso.

Keskiviikkona eräs juuri tänne muuttanut, hassulta ja leppoisalta kuulostavaa Savon murretta puhuva tyttö, sanoi, kun me odotimme bussia, että mennään joskus kahville, se olisi kiva.

Torstaina opiskelin ahkerasti ja huomasin, miten mukavaa opiskelu oikeastaan on.

Eilen kävin aivan uudessa jumpassa, jossa pääsin purkamaan aggressiota. Minulla oli sen jälkeen itseni voittanut olo.

Tänään oli kaunis, luminen päivä, ja minä tein pitkän kävelylenkin joen rannalla.



Miksi pelkäisin?
Lumi sataa pian ja antaa valonsa
Miksi pelkäisin?
Kevät tekee taas tuloaan
Miksi pelkäisin?
Kyllä huominen taas antaa valonsa
(Viitasen Piia: Miksi pelkäisin)

Aurinkoa päiviinne. 

torstai 5. tammikuuta 2017

Gomenasai.

Olen kirjoittanut todella vaikeita tekstejä, mutta tämä teksti tulee olemaan vaikein, jonka koskaan olen kirjoittanut tai koskaan tulen ehkä kirjoittamaankaan. Lisäksi tämä on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä postauksista, jos ei tärkein. Aloitin tekstin kirjoittamisen 20. joulukuuta, nyt se vasta on valmis.

Huh mitä vyörytystä. Nyt asiaan.

Minulta on joskus kysytty, mikä on suurin virhe, jonka olen koskaan elämässäni tehnyt. Olen vastannut jotain sentapaista kuin "tinnituksen hankkiminen" tai "lihominen" - ihan yhtentekeviä asioita, kun niitä nyt miettii. Olen myös sanonut filosofisesti, että kadun enemmän sitä mitä en ole tehnyt kuin sitä mitä olen tehnyt - mutta ei sekään ole totta, täysin.

Kirjoitan usein ihmisistä, jotka jättivät minut yksin, kun olisin tarvinnut heitä. Ystävästä, joka käänsi selkänsä, kun tarjolla oli parempaa seuraa. Äidistä, joka ei omien lapsuuden traumojensa vuoksi pystynyt kohtaamaan minun kipuani eikä omien ongelmiensa vuoksi jaksanut kantaa minun ongelmiani. Miehestä, joka jätti minut ilman selitystä. Toisesta miehestä, joka ei kestänyt sitä, etten aina jaksanut antaa hänelle parasta itseäni. Ja kolmannesta, joka rakasti toista naista ja lievitti suruaan minulla. Koulukuraattorista, joka selitteli ongelmani olemattomiin teini-iän angstilla ja sillä, että muilla on pahemmin. Kouluterveydenhoitajasta, jota syömishäiriöni ei kiinnostanut, koska olisin joka tapauksessa voinut laihduttaa pari kiloa. Kaikessa katkeruudessani unohdan kiittää niitä, jotka pysyivät rinnallani kaikista vioistani huolimatta. Ei heitä monta ollut, mutta joitakin.

Erityisesti oli yksi.

Sen veroista ystävää minulla ei ole koskaan elämässäni ollut eikä erittäin suurella todennäköisyydellä tule koskaan olemaankaan. Kun tajusin sen eräänä niljaisten lehtien syysyönä, en ollut saada henkeä. Niin pelottavalta ajatus tuntui, ja kamalinta oli, että se oli niin totta.

Viime elokuussa istuin kiinalaisen kämppikseni Xiaozhoun kanssa penkillä odottamassa bussin lähtöä kiipeilypuistosta takaisin kotiin, ja hänen kanssaan jutellessani tajusin, että joidenkin ihmisten kanssa sitä vain synkkaa. Joidenkin ihmisten välille syntyy sellainen sanaton yhteisymmärrys, ja jo lähes ensi hetkestä tietää, että hänessä on jotain erityistä. Great minds think alike, sanotaan. Xiaozhou oli sellainen ihminen, minä todella välitin hänestä ja hän välitti minusta, ja me vietimme koko sen kuukauden yhdessä. Xiaozhoussa oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan tätä ystävää uudella tavalla.

Tapasimme lukion alussa 2009.

Hän ymmärsi minua puolesta sanasta, minä ymmärsin häntä. Olimme molemmat omalla tavallamme sekaisin, lapsellisia, hieman repaleisia reunoista, ja yhdessä sietämättömiä. Jaoimme salaisimmat fantasiamme ja hävettävimmät salaisuutemme. Räkätimme kuin kakarat niin, että henki meinasi loppua ja että vastaantulijat kääntyivät katsomaan. 

Hän oli se, joka ikuisti kamerallaan meidän parhaat hetkemme ja kokosi ne yhteen valokuvakirjaksi.

Hän oli se, joka lukiossa yritti parhaansa mukaan järjestää minut ruotsintunnilla lukioihastukseni viereen istumaan.

Hän oli se, jonka kanssa puimme päättömiä ihastuksia, tulkitsimme miesten eleitä, katselimme heitä kohti, kun he kävelivät ohi, ja tirskuimme kuin pikkuiset tytöt.

Hän oli se, jonka kanssa ennustimme korteista tulevaisuuden kumppaneita ja pelasimme yökaudet Game of Lifeä.

Hän oli se, jonka kanssa pänttäsimme ruotsin ylppäreihin, jonka kanssa istuimme uskonnontunnit ja raapustelimme toistemme vihkoihin, jonka kanssa jännitimme ylppärituloksia ja jonka kanssa hypime riemusta, kun ne tulivat, tai jotka lohdutimme toinen toistamme, kun ne tulivat.

Hän oli se, jolle soitin, kun yksi yhteinen ystävämme sai perusteettoman raivokohtauksen minua kohtaan ja haukkui minut täysin.

Hän oli se, jonka vedin bileissä ja yökerhoissa nurkan taakse tai vessaan puimaan visaisia ihmissuhdekuvioita.

Hän oli järjen ääneni; kun minä ahdistuin turhasta, hän oli se, joka puhui järkeä ja palautti minut maan pinnalle.

Hän oli se, joka käski minun tehdä rikosilmoituksen, kun minulle tuntematon mies kävi päälleni lenkillä ja työnsi kätensä paitani alle. Hän oli ylipäätään ainoa, jolle kerroin siitä.

Hän oli se, jolle viestin ensimmäisenä, kun olin kuullut päässeeni yliopistoon - ennen kuin kerroin edes vanhemmilleni.

Hän oli se, jolle kerroin ensimmäisenä, kun olin ensimmäistä kertaa ollut miehen kanssa.

Hän oli se, jonka kutsuin kahville ja vein päämäärättömälle ajelulle, kun Jaakko oli jättänyt minut.

Hän oli se ainut, johon tiesin aina voivani luottaa. Silloinkin, kun lähellä oli minua parempia ihmisiä.

Hän oli se, joka näki minussa hyvää silloinkin, kun minä en nähnyt.



Sitten tuli 2013, ja sairastuin. Olin ahdistunut ja kireä. Sain käsittämättömiä raivokohtauksia ilman syytä, huusin ja paiskoin tavaroita, sitten sain järjettömiä itkukohtauksia. Läheiset säikähtivät, koska minä en raivoa yleensä silloinkaan, kun olisi tarvetta. Lopulta juhannusjuhlien jälkeen purin pahan olon ystävääni. Haukuin hänet ensin yhteiselle ystävällemme ja sitten hänelle itselleen puhelimessa. Muka aikuismaisesti, vaikka paskamainen minä olin, ja ennen kaikkea kohtuuton. Hän pyysi anteeksi käytöstään, joka oli laukaissut raivarini. Hänessäkin oli syytä, mutta moninkertaisesti syytä oli minussa. Olin tietysti sairas ja kriisissä, mutta ei silläkään voi selittää paskamaisuutta. Olin sairas ja kriisissä, ja sen vuoksi pilasin elämäni parhaan ystävyyssuhteen. Tai elämäni parhaan ihmissuhteen, noin ylipäätään.

Ja se. Jos joku kysyy.

Se on elämäni suurin virhe. Ei tinnitus eikä ainakaan lihominen tai ne asiat, jotka ovat jääneet tekemättä. Vaan se.

Ja tiedän kyllä, että kaikki tekevät virheitä, ja ettei sairaudelle ja sen oireille voi mitään, ei varsinkaan jos niistä ei ole edes tietoinen eikä niiden ongelmallisuutta tajua, ja että itselleen pitää olla armollinen, ja virheistä huolimatta on jatkettava elämää, niin silti. Silti tahtoisin tehdä kaiken uudestaan. Eläisin kaikki ne vaikeat vuodetkin uudestaan, jos saisin peruutettua, poistettua, hävitettyä, tai edes korjattua. Ja vaikka olin sairas, en tahdo perustella kaikkea sitä sairaudella; kusipäinen käytös on kusipäistä käytöstä sairaudesta huolimatta, kusipää on kusipää kriisissäkin. Vastuu on minulla, enkä tahdo sysätä sitä kenellekään toiselle.

Kyllä hän on minulle anteeksi antanut, vaikka minä en ole koskaan anteeksi pyytänytkään. Siinäkin asiassa hän on minua parempi. Päässäni olen pyytänyt anteeksi sata kertaa, anteeksi, gomenasai, anteeksi, mutta ääneen ei kertaakaan. Ja vaikka hän on antanutkin anteeksi, ja yhteydenpitomme jatkuu, kaikki ei silti ole korjautunut, jokin on mennyt lopullisesti rikki. Jotain on särkynyt lopullisesti.

Anteeksi silti. Gomenasai kaikesta.

Tietysti teen parhaani, ja silti se on niin saatanan vähän.

Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että kun Jaakko teki eroa, ajattelin, että ainakin minulla on ystävä aina ja iankaiken rinnallani. Sitten sekoilin ystävyyssuhteeni pilalle, eikä mitään jäänyt jäljelle, paitsi minä ja kasa rumia virheitä ja häpeää, ja ihan yksin.



Olen kyllä halunnut sanoa, mikä merkitys hänellä on minulle ollut ja miten paljon häntä rakastin, olen rakastanut ja rakastan. Kaipaan häntä, kaikkia niitä naurunremakoita uskonnontunneilla tai kännissä tai kahvilassa tai liian väsyneinä pyjamabileissä, ja kaikkia niitä kyyneliä paskojen miesten, huonojen ystävien ja epäonnistuneiden kokeiden takia. Kaikkia niitä puheluja, typeriä Facebook-päivityksiä, joita teimme toistemme letkautuksista, kaikkia salaisuuksiamme, sitä sanatonta yhteisymmärrystä, joka meillä oli. Kaikkea mitä meillä oli, hyvässä ja pahassa. Vaikkeivät ne ajat palaa, ja aikansa kutakin, ja niin edelleen, ajattelen kaikkea sitä lämmöllä, ja hän oli paras asia, joka minulle niinä vuosina tapahtui. En ole koskaan kertonut sitä hänelle.

Enkä koskaan, en edes sinä aikana, kertonut hänelle, mitä hän teki minulle, kun siirryin yläasteelta lukioon. En koskaan, ikinä kertonut hänelle niistä ajoista edes silloin, mutta silti hän paransi minut. Hän sai minut tuntemaan iloa. Hän sai minut nauramaan. Hän sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Rakastetuksi. Hän piti minusta parempaa huolta kuin omat vanhempani. Minusta se ei ole vähän. Hänellä ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä arvosta, joka hänellä oli minun parantumiselleni, ja silti hän teki kaiken sen, hän paransi minut. Minä en tänäkään päivänä tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos en olisikaan tavannut häntä. Tietysti olisin varmaan tavannut toisia tyttöjä ja ystävystynyt heidän kanssaan, mutta en usko, en, aivan vilpittömästi, usko, että kenelläkään muulla olisi ollut minuun sama parantava vaikutus, sillä kaikkien ihmisten kanssa ei vain ole sitä sanatonta yhteisymmärrystä, joka oli minun ja hänen välillä, tai minun ja Xiaozhoun välillä.

Sanoin sen kaiken jonain humalaisena iltana, kun tahmea likööri oli takertunut kurkkuun, kun kumpikin huojui, kun jotkut sytyttivät tupakoita, kun diskon valot välähtivät tai kun käännyin koroillani häntä kohti. Huusin: "Vittu että mä rakastan sua!" Tai: "Mun elämä ois paskaa ilman sua!" Tai jo laskuhumalan hetkellä, hetkellä ennen sammumista jonkun ihan toisen vuoteella: "Mä en tiedä, mitä mä tekisin ilman sua."

Joskus olisin silti halunnut sanoa toisinkin. Ilman humalan ja taianomaisten yöelämäöiden tuomaa helpotusta tai liudennusta, ilman sanoja siirappiseksi teennäistäviä korostussanoja, kuten vittua, tai ilman, että hän olisi ennen sitä tehnyt ehkä jotain, kuten kuunnellut suruja. Ainahan minulle riitti, että hän vain oli siinä, ja että hän oli aina siinä, enkä suruni keskellä joutunut koskaan erikseen pohtimaan, kuuntelisiko joku, sillä tiesin, että hän kuuntelisi. Merkittävin ero hänen ja joidenkin toisten ystävieni välillä oli, että hän oli aina siinä. Joskus hän oli ehkä vihainen minulle, mutta silti hän oli siinä. Joskus olin kamala, mutta hän oli silti siinä. Kun menin kouluun, minun ei koskaan tarvinnut miettiä: Olisiko joku siellä siinä, istuisi ruokalassa samaan pöytään, kysyisi, mitä kuuluu? Koska hän istui, tervehti ja kysyi.

En koskaan kertonut hänelle, mikä merkitys sillä minulle oli. Hän ei varmaankaan ollut koskaan elänyt elämää, jossa hän olisi joutunut kyseenalaistamaan tuollaiset asiat, kuten sen, istuuko joku hänen viereensä. En koskaan kertonut hänelle, miten harvinainen minulle oli aito kysymys: Mitä kuuluu? En koskaan pitänyt niitä hetkiä itsestäänselvyyksinä, vaan olin kiitollinen jokaisesta. Hän teki minut iloiseksi, ja sitten ihmetteli, miksi iloisuudessa oli minulle jotain niin suurta. Minun elämässäni hän oli harvinaislaatuinen ihminen. Jossain mielessä hän on harvinaislaatuinen ihminen myös isommassa mittakaavassa. Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani, enkä usko, että hän koskaan tekisi sitä. Vaikka olen ollut häntä kohtaan täysi paska, hän ei silti ole käyttänyt niitä aseita, joita hänellä olisi minua vastaan. Hän voisi loukata minua pahasti, sillä hän tietää kipeimmät paikkani - mutta hän ei sitä tekisi. Hänellä on moraali, joka pitää. Hän ei ainoastaan sano, että ihmisten pitää olla lojaaleja toisiaan kohtaan. Kaikki sanovat, että ihmisten pitää olla lojaaleja toisilleen, mutta kaikki eivät ole. Hän on, hän pitää sanansa.

Olen halunnut sanoa sen hänelle, kirjoittaa korttiin tai edes tekstiviestiin. Pelkään kuitenkin niin isoja sanoja, joten ostan lahjoja ja käytän hymiöitä, eivätkä ne ole sinnepäinkään. En uskalla sanoa, koska pelkään niin isoja, niin tosia sanoja.

Ne sanat jäävät aina alkuunsa, kädet puolimatkaan. Minä pelkään sanoja. Minä pelkään totuuksia. Minä pelkään ihmistä, jota rakastan.

Toisaalta jollain lailla olen varma, että jossain sydämensä sopukassa hän tiesi, silti, kaikesta huolimatta, sillä joidenkin ihmisten välillä sanoja ei tarvita.



What I thought wasn't mine
in the light
was one of a kind
a precious pearl

When I wanted to cry
I couldn't 'cause I
wasn't allowed

Gomenasai for everything
Gomenasai, I know I let you down
Gomenasai till the end
I never needed a friend
Like I do now

What I thought wasn't all
so innocent
was a delicate doll
of porcelain

When I wanted to call you
and ask you for help
I stopped myself

Gomenasai for everything
Gomenasai, I know I let you down
Gomenasai till the end
I never needed a friend
Like I do now

What I thought was a dream,
a mirage
was as real as it seemed
A privilege

When I wanted to tell you
I made a mistake
I walked away

Gomenasai for everything
Gomenasai, I know I let you down
Gomenasai till the end
I never needed a friend
Like I do now

Gomenasai, for everything.

- Aoda