maanantai 12. helmikuuta 2018

Laihtumisvinkkejä 13-vuotiaalle

Minä luin 13-vuotiaiden oppilaitteni nimettömiä terveyskyselyjä. Yksi kysymys kuului: Mihin seuraavista haluat erityisesti keskittyä terveytesi kohentamiseksi? Terveellinen ruoka, riittävä liikunta, säännöllinen ja riittävä uni, painonhallinta, kaverisuhteet, harrastukset. Tytöistä suurin osa oli rastittanut painonhallinnan.

Minä sairastin rajun vatsataudin, kun olin 11. Nuorempi siskoni sairasti myös. Me puhuimme: kamalaahan tää on, mutta ainakin paino putoaa. Taudin jälkeen punnitsimme itsemme ja iloitsimme.

Minä tiesin jo 10-vuotiaana, että Voimariini ei ole hyvä valinta leivän päälle. Mutta koulussa oli vain niitä iankaikkisia Voimariini-nappeja, se oli 2000-luvun alkua, ja minä söin näkkärin ilman levitettä. Selitin muille, että pitäisi olla Keijua, ja he nauroivat.

Siskoni on syntynyt tammikuussa. Hän ei pidä täytekakusta, joten hän pitää usein ystävilleen lettukestit. Juhlissa lettuja ei syönyt juuri kukaan, ja useimmat korkeintaan yhden; kaikki halusivat pudottaa painoa uudenvuodenlupauksenaan.

Kävimme vastikään ystäväni kanssa ostoksilla. Hän sovitti farkkuja, jotka menivät päälle, mutta puristivat niin, että vatsa tursusi niistä ulos. Hän osti ne silti, sillä hän halusi niistä motivaatiota laihduttamiseen. Samoin minä teininä tungin itseni koon tai jopa kaksi liian pieniin vaatteisiin, koska halusin kokea olevani pienempi, ja koska halusin farkkujen puristavan minut pienemmän näköiseksi.

Jos tiedän, että minun on syötävä herkkuja - kaverin syntymäpäiväkakkua, äidin minua varten leipomia laskiaispullia - minä teen oikein pitkän kävelylenkin tai vedän kunnon kuntosaliharjoituksen, että voin syödä ilman sietämätöntä ahdistusta.

Monet tytöt haaveilevat sairastuvansa anoreksiaan, niin minäkin haaveilin. Anorektikot kieltäytyivät ruuasta sairaalakuntoon asti, heille se vaikutti olevan uskomattoman helppoa. Minä lankesin ensimmäisenä paastopäivänä, viimeistään seuraavana, ja silloin minä ahmin. Jotkut anorektikot väittivät, etteivät he pysty syömään - buliimikosta se näytti taivaanlahjalta.

Nettikeskusteluissa annettiin vinkkejä, joiden avulla voisi välttää syömistä. Voisi työntää sormet kurkkuun ja nostaa mahahapot suuhun niin, ettei ainakaan tekisi mieli syödä. Voisi katsella netistä todella ylipainoisten ihmisten kuvia. Voisi ajatella kaikkia niitä, jotka uskoivat, ettet sinä pysty, ja sitten sinä pystyisit, sittenkin.

Nuortenlehti kertoi viihdeosiossaan, kuinka kuuluisa laulajatar oli aloittanut laihduttamisen jo kymmenvuotiaana, koska rakasti vaatteita niin paljon.

Jo hyvin nuoret tytöt ovat alkaneet nähdä liikunnan nimenomaan painonhallinnan keinona. Luistelu ja tanssi ovat hauskoja asioita, mutta tärkeintä niiden harrastamisessa on, että ne kuluttavat kaloreita. Nuoret tytöt eivät ajattele, että he harrastavat liikuntaa, koska liikunta on heille hyväksi.

Minun kehoni oppi, että kun saatavilla on ruokaa, varsinkin jos on saatavilla herkkuja, on syötävä mahdollisimman nopeasti, sillä herkut voidaan koska vain ottaa pois. Ja voisihan ne ottaa pois syömisen jälkeenkin, jos on oikein taitava.

Kahvipöydässä joku aina sanoo: kyllä nämä mokkapalat taas niin reisiin menevät, mutta jos sitä nyt yhden palan voisi tällainenkin pullukka ottaa.

Kouluissa terveydenhoitajat punnitsevat murrosikäiset tytöt ja kertovat painosta mielipiteensä. He voivat kehottaa tytöt tarkkailemaan syömisiään, liikkumaan enemmän, mutta eiväthän murrosikäiset yleensä päätä, mitä kotona syödään.

Koulussa minun oppilaani sanovat: Katsokaa miten läski mä olen - ja puristavat reisilihastaan.

Minun 13-vuotiaat oppilaani.


perjantai 9. helmikuuta 2018

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kun pääsin yläasteelta ja väkivalta loppui, luulin, että se kaikki on nyt ohi. Muistan vieläkin sen järkytyksen samana syksynä, kun tajusin, ettei ole. Enkä silloin edes tiennyt, kuinka kauan siinä vielä menisi, liekö vieläkään loppunut.

Heidän osaltaan se oli toki ohi, sillä heille se oli ohimenevä kokemus, niin kuin useimmat kokemukset ovat, lounas tai radiossa soiva musiikkikappale. Siinä mielessä kokemukset satuttamisesta olivat minullekin ohimeneviä, ettei niistä itsestään jäänyt erityistä muistijälkeä - mutta tunnemuistoa ihminen kantaa pitkiä aikoja, ehkä hautaan saakka.

Seisoin koulun käytävällä lukion alussa elokuussa 2009 ja tajusin, että minä olen niin vaurioitunut, etten ole toimiva. Miten yhtäkkiä olisinkaan toimiva, kaiken sen jälkeen, miten minä olin ollut niin tyhmä, että luulin.

Miten minä ajattelin niin pinnallisesti.

Seisoin siinä vaurioituneena, avuttomana ja loputtoman yksin ja tajusin, etten minä sittenkään selviä. Se oli suuri kauhun hetki, jossa kaikki toivo vaihtui toivottomuuteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä punatukkainen tyttö kysyi, miksen koskaan puhu mitään. Minä katsoin kurkiauraa syvissä mietteissä, ja hänen sanansa hätkähdyttivät. "Haluatko sitten, että sanon jotain?" olisin voinut sanoa. En tiedä, mitä sanoin. Muutos tapahtui hitaasti. Joka päivä puhuin enemmän, sanan tai pari. Mutta siinäkin tilanteessa, kuulas syyspäivä ja kurkiaura taivaalla, ja hän käveli kanssani, mitä hän olisi halunnut minun sitten sanovan?

Ja myöhemmin, koulun ruokalassa kalapuikkojen ja kermaviilikastikkeen yli: mikset koskaan puhu itsestäsi?

Se minua vasta järkytti. "Miksi haluat, että puhuisin itsestäni?" olisin voinut kysyä, mutten muista, mitä sanoin. "En halua vaikuttaa itsekeskeiseltä", olisin voinut myös vastata, niin se oli. En tiedä, mitä hän olisi siihen sanonut. Kerro nyt itsestäsi, minä tahdon tietää, kerro mitä luit viikonloppuna, hän sanoi turhautuneena, hän oli impulsiivinen ja kärsimätön ihminen. Minä tahdon tietää. Sinusta. Ei minulle ole koskaan sanottu niin.

Vuonna 2010 tapasin koulussa komean jalkapalloilijan. Loin hänestä päässäni ideaalikuvan, johon rakastuin kaikella nuoruuden voimalla. Mutta kun me istuimme koulun penkillä vierekkäin ja minä luin kirjaa ja hän kysyi: "Mitä luet? Onko se hyvä?", minä menin niin lukkoon, etten saanut sanaa suustani. Niin, minä olin lukossa. Hän katseli minua toisinaan käytävällä. Minäkin katselin häntä. Mutta en koskaan sanonut mitään.

Sitten aloin laihduttaa hänen takiaan. Minä tosiaan luulin, että olen ylipainoinen. Ja minä tosiaan luulin, etten kelpaisi kenellekään sellaisena kuin olen. Enkä usko kyllä vieläkään.

Vuonna 2012 minä seurustelin ensimmäisen kerran. Jaakko sanoi: "Minä pidän sinusta." Ja sitten tuli mutta. "Mutta... sinussa on jokin salaisuus, ja mä en..." Hän ei sanonut sitä loppuun. Myöhemmin hän puuskahti: "Mikset sinä kerro!" Hän luuli, etten välitä hänestä, koska en sanonut mitään. Mutta minä en välittänyt mistään muusta kuin hänestä.



Koko lukion minä elin sen kivun kanssa. Kivun, jonka toisten ohimenevät mutta järjestelmälliset pahat sanat ja teot olivat minuun painaneet. Se ei kadonnut, se muutti minun sydämeeni asumaan, ja minä aloin jälleen heräillä aamuöisin. Jälleen: vaikka väkivaltaa ei ollut, ja vaikka minulla oli ystäviä.  Minä en olisi jaksanut nousta. Minä en olisi jaksanut opiskella; opiskelin silti, koska halusin laudatureja ja yliopistoon. Niin: minä sairastuin masennukseen. Vaikka kaikki oli hyvin. Ei enää väkivaltaa, ja minulla oli maailman ihanimmat ystävät. Minä sairastuin masennukseen.

Masennuksen kanssa yritin pärjätä lukiossa, jossa halusin pärjätä, mutta en pärjännyt. Opettajat haukkuivat, kun läksyt olivat huonosti tehty. Opettaja haukkui, kun nuokuin tunnilla, jolle olin tullut kahden tunnin yöunien jälkeen. Minä painoin kovaa työtä, jotta pääsisin yliopistoon, ja pääsinhän minä, sitten. Mutta minuun sattui. Iskut, sanat, ne sattuivat koko ajan. Koko ajan.

Ja vieläkin minä kannan niitä jälkiä mukanani, vaikka on mennyt melkein kymmenen vuotta elämää ja neljä vuotta terapiaa. En luota kehenkään, uskon, että he loppujen lopuksi haluavat minulle pahaa ja lopulta tekevät pahaa. Siksi en voi antaa aseita käteen, näyttää heikkoa kohtaa, paljastaa salaisuuksia - he iskisivät minua niillä. En voi luottaa varsinkaan miehiin, sillä juuri miehet minua ovat halunneet käyttää: nauttia hetkellisestä ilosta ja minun kivustani, jota he katselisivat hetken mutta jatkuisi loputtomiin.

Yhä edelleen mietin, kun koulussa tehdään paritöitä: "Voi ei, tuo tyttöparka joutui minun parikseni." Kun etsin ruokalassa paikkaa, mietin, kehtaanko istua muiden seuraan. Ja entä jos en istu - olenko minä ylimielinen? Ryhmätöissä en sano mielipidettäni vaan tuen muita. En halua saada heitä kuvittelemaan, että olisin pätevä, että olisin parempi. Opiskelemaan päästyäni ajattelin, että huijasin kaikkia pääsykokeissa. Ja pian paljastuu, että minä olen itse asiassa täysi paska.

Usein toivoin, että he olisivat lyöneet ja potkineet minua, heittäneet pitkin seiniä ja vetäneet hiuksista. Ne haavat olisivat paranneet ajan saatossa, ja niistä olisi jäänyt lääkäreille todisteet.

Toisinaan ajattelin, että kunpa he olisivat sittenkin tappaneet minut, tai minä itseni.

Mutta en minä kuollut. Ja koska en ollut ajatellut jääväni eloon, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka olisin voinut vielä jatkaa.




Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut
Kaikki onkin kynnetty turhaan

Luulin, että kuolisin tänne
Vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin jos nyt luovuttaisin
Tämän kaiken loppuun vien, ja se
olkoon lohtuni viimeinen

Vaiettu oikeus;
otit armosi itse
Tiedä, etten kertonut mistään
koskaan.
Kivi kasvoi mun rintaan
Hauta on jo luotu umpeen

(PMMP: Leskiäidin tyttäret)

tiistai 6. helmikuuta 2018

Hän näki siellä taivaan, ja se meri olikin pohjaton

Yhtenä päivänä tammikuussa ajattelin: minä haluan elää.

Muistan, että se oli perjantai, siivosin kotia ja mies oli tulossa luokseni. Ja aivan äkkiä, yllättäen jostakin ajatus: minä haluan elää. 

Mies tuli tänne, me joimme teetä, puhuimme politiikkaa, kuuntelimme Popedaa ja kokosimme palapeliä. En tahdo lisätä siihen mitään, koska mitään muuta ei tarvita.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin aikoihin. Minä sitten rakastan musiikkia. Tanssin taas.

Tänään löysin täydellisen mekon ja aloin melkein itkeä.

Tällaistako on onni? Se pelottaa minua. Onnellisuus, ja maailma. Niitä minä säikyn ja menen piiloon.

Maailma, sellaisena kuin se on, vaillisena ja säihkyvänä, minä haluan sitä lisää.

Eilen ajattelin Istanbulia. Sen vuosisatoja vanhoja, näkemättä kuvittelemattomissa olevia moskeijoita. Ääniä, hajuja, makuja. Saattaa olla, etten koskaan matkusta Istanbuliin. Minä elän vain yhden elämän, enkä koskaan näe Istanbulia, en ennennäkemättömän näkyisiä rakennuksia. En myöskään ehkä koskaan näe Kathmandua, New Yorkia tai Sydneytä, ja eikö se ole surullista. Voin vain katsella kuvia ja haaveilla. On vain yksi elämä, enkä sen aikana ehdi kaikkea.

Minä ajattelen myös esihistoriaa. Ajattelen naisia ennen minua, keisarien jalkavaimoja, orpokotien naisia, geishoja, suffragetteja heittelemässä kiviä, jotta tulevana aikana minä saisin äänestää. Sitten ajattelen niitä sukupolvia, jotka ovat kävelleet esihistoriallisen, kivi-, pronssi- ja rautakauden läpi tähän aikaan, ja nyt minä olen tässä, esiäitieni kohtujen läpi kulkeneena. On vaikeaa ajatella, etten koskaan saa tietää siitä kaikesta, mikä on kuljettanut minua tänne asti. Ja sitä, että minä olen syntynyt juuri tänä aikana; enkä kolmekymmentätuhatta vuotta sitten tai neljäsataa vuotta sitten tai tuhat vuotta myöhemmin.

Ja kaikki tämä mitä tapahtuu tällä kivellä keskellä äänetöntä ja painotonta avaruutta on sidoksissa muiden avaruuden kappaleiden liikkeisiin, suureen, kirkkaaseen tähteen, jonka ympäri me kierrämme ja kierrämme ja minäkin olen jo kiertänyt noin 25 kertaa. Tuolla äärettömyyden takana on muitakin galakseja, mutta tässä galaksissa asun minä, juuri tällä planeetalla, joka on meidän aurinkokunnassamme ainut, jolla on elämää - kaiketi.


Minä ajattelen kirjoja. Niitä on kirjastossa hyllymetreittäin ja voin viedä niitä kotiin pientä muovikorttia vilauttamalla. Illalla uppoudun keikkuvassa nojatuolissani kirjoihin, sukellan tulevaisuuden maailmaan, menneisyyden maailmaan, mahdolliseen maailmaan. Olen pieni lapsi, olen sairas nainen mielisairaalassa, olen maailman viimeinen eloon jäänyt ihminen, olen sotavanki, olen pakolainen, minä elän satoja elämiä ja matkustan uusiin maailmoihin. Haluan vain lisää. On vaikeaa hyväksyä, etten voi nähdä ja kokea kaikkea.

Vielä enemmän mietin kaikkia niitä tarinoita, joita aion kirjoittaa ja varsinkin niitä, joita en koskaan kirjoita. Minä tahtoisin kirjoittaa kaikesta. Kaikesta tästä; ja kaikesta muustakin. Kaikista elämistä, joita en koskaan elä. Kaikista elämistä, joita ehkä eläisin. Ja tässä minä kirjoitan elämästä, jota elän, niin surullisen lyhyestä elämästä, jona en ehdi nähdä kaikkea, en Istanbulia, en menneisyyttäni, en kaikkia niitä sanoja, joita joku muu on kirjoittanut.

Tässä minä hengittelen, tätä maailmaa. Ihmiskunnan liikkeet ovat tuoneet minut tähän läpi metsästämisen ja keräilyn ja maanviljelyn, evoluutio minut muovannut kädelliseksi, aivoiltani teräväksi. Ihmiset ennen minua ovat kirjoittaneet miljoonia sivuja, miljardeja sanoja, jättäneet ne muistoksi minulle siltä ajalta siellä jossain. Ihmiset ovat rakentaneet moskeijat ja katedraalit, he ovat rakentaneet torneja ja monumentteja, Taj Mahalin ja Kiinan muurin. Ihminen on kyllä käynyt sotia, mutta ihminen on myös maalannut Mona Lisan ja säveltänyt Joutsenlammen. Yhtenä ihmisenä muiden joukossa olen minä, joka kirjoitan tätä tarinaa.

Sattumankaupalla minä olen tässä, ja kirjoitan. Tuolla muualla on ihmisiä jotka tekevät toisia asioita. Sattumankaupalla me olemme tänne sattuneet, ja voihan olla, että sattuma tuo minullekin vielä kaikenlaista.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.



Hän näki siellä taivaan
ja se meri olikin pohjaton
Sokaisi ja kietoi hänet
maailma joka siellä on

Ei ole huolta, ei pimeää
Maan paine uupuu ja häviää
Niin suuri onni! - Ja satuun jää
sylissään meriheinää

(PMMP: Poika)

lauantai 13. tammikuuta 2018

Nälkä

En halunnut syödä aamupalaa, mutta mies oli siinä. 

En halunnut syödä aamupalaa. Siinä ajattelin, että onko syömishäiriö niin yksinkertainen asia. Ensin taistelet ruokaa vastaan, haluat syödä sitä muttet anna periksi. Sitten et enää edes halua syödä. Lopulta et pysty. En tiedä, kauanko kestää päästä sinne. En tiedä, millaista siellä on, vaikka olen laihduttanut yli kymmenen vuotta. Yleensä vain ne, jotka ovat päässeet sinne, tietävät kertoa, että se on kamalaa, mutta sen saa nähdä sitten.

Minulle bulimia on kaatumista kohtaan yksi. Haluan syödä, mutten salli sitä - kunnes sallin, ja siitä alkavat ongelmat. Minä en jumalauta oksenna enää. Kierre pitää katkaista alkuunsa. Eikä alku ole oksentaminen, alku on syöminen.

En voi syödä palaa leipää syömättä toista ja kolmatta. Pyhä kolminaisuus ovat Skyr, omenat, vihreä tee. Ne eivät aiheuta himoja. Olen syönyt niin paljon Skyriä, että se takertuu kurkkuuni, että lukijat voivat jo ajatella, että tämä on maksettu mainos. Jos haluat laihtua, syö Skyriä, koska se pitää nälkää ja menee helpommin alas kuin tavallinen maitorahka.

En voi syödä vähän syömättä sitten enemmän ja joskus jopa paljon. Siksi ainut ratkaisu on kaloreita nolla. Vihreää teetä, yrttiteetä ja vettä pullokaupalla. Mutta ei ruokaa, ei mitään kiinteää, missään nimessä.

Näkö on alkanut sumeta ja olen miettinyt, onko laseissani vikaa, mutta ei, ei, se olen vain minä, eikä minun tarvitse nähdä. Muisti katkeaa, sanat katoavat. Sekään ei haittaa, mutta ystävät - kyllä, minulla on ystäviä - ovat sanoneet: keskusteluissa olet poissaoleva. Mutta haluaisinko minä edes olla missään. Anteeksi, ystävät.

En halua seksiä mutta tarvitseeko sitä nyt halutakaan. Ruumiilliset nautinnot ovat yliarvostettuja.

Terapeutti kysyi, eikö syömättömyys sekoita elämääni, aiheuta lisää ongelmia. Ja vastauksena, empimättä minä sanoin: Ei, syöminen on ainoa asia, joka on kontrollissa. En hallitse elämässäni yhtään mitään muuta - mieti nyt tätä kaikkea! - mutta syömistä minä hallitsen. Minä olen lukenut sen kirjoista, mutta minä tiedän, nyt, että se on totta.

Aamuisin on parasta, kun keho on keveimmillään. Tunnen luuni. Aamuisin on nälkä, mutta olo niin euforinen, että juonkin vain kahvia.

Olen tällä vuosikymmenellä käynyt vaa'alla kaksi kertaa: vuonna 2011, kun jouduin vaihto-oppilasmatkan vuoksi terveystarkastukseen (olisin tietysti voinut kieltäytyä, mutten tajunnut), ja vuonna 2016, kun minulla tutkittiin uniapneaa (sitä ei ollut). Vuonna 2011 minä painoin 55 kiloa. Vuonna 2016 70. Mahdotonta hyväksyä. Kiitos mirtatsapiini, kiitos ketiapiini, nyt riittää.

Ehkä sitten uskallan, kun silmissäni jo hupenen. Mutta kun peilin edessä mittaan itseäni ja katson, en huomaa mitään, ei vieläkään vähemmän, ei yhtään vähemmän, koko ajan enemmän oikeastaan. Vatsa menee makkaroille, kun jalat nostaa syliin. Pytyllä istuessa reidet vain muhkeutuvat. Rinnat! Miten minulla voi olla näin isot rinnat?

Laihdutatko sinä miellyttääksesi sitä miestä, terapeutti kysyy. Se saa minut nauramaan. Mies muistuttelee: muista syödä, ihan kuin olisit pienentynyt taas! Joskus jopa mietin, lakkaako hän pitämästä minusta, jos hupenen. Minä laihdutan ollakseni maailmalle hyvä. Niin että kun he katsovat minua, he näkevät minut onnistuneena. Minä laihdutan vanhempieni vuoksi. Haluan olla hyvä tytär. He ansaitsevat sen. He rakastavat minua, vaikken minä ansaitse sitä. Vastalahjaksi on oltava hyvä.

En halunnut syödä aamupalaa, mutta oli pakko, olin valvovan silmän alla, taas, ihan niin kuin teininä. Huomenna en syö. Epäonnistun joka kerta, kun syön tänään enemmän kuin eilen. Vähemmän on paremmin.


sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Siskoni ja minä

Siskoni ja minä, me olimme kerran kovassa mahataudissa monta päivää. Joimme vettä, emme pystyneet syömään ja iloitsimme siitä. Me punnitsimme itsemme taudin jälkeen, me olimme menettäneet melkein neljä kiloa ja me riemuitsimme.

Siskoni ja minä, me olimme tarkkoja levitteestä, jos se ei olisi kevyttä kuin keiju, me emme sitä leivälle levittäisi. Me luovuimme oltermannista ja lauantaimakkarastakin.

Siskoni ja minä, me opettelimme peilin edessä vetämään vatsaa sisään, jotta luokkakuvassa saisimme navan kiinni selkään. 

Siskoni ja minä, me vaihdoimme pikaruokalassa pizzan salaattiin; me tiesimme jo hyvin nuorina, että se olisi hyvä. Meille ei enää kelvannut keltainen Jaffa eikä Fanta, Coca Cola Zeron kelpuutimme.

Siskoni ja minä, me aloimme viimein ymmärtää luistelun hauskanpidon sijasta kalorinkulutuksena, samoin hiihdon ja pulkkamäenkin, ajattelimme ylös mäkeen noustessamme painetta reisilihaksissa.

Siskoni ja minä, me opettelimme lautasmallin: puolet annoksesta olisi oltava salaattia. Mutta kun annoksesta puolet puolitetaan puoleksi onkin salaatti yksi neljäsosa lautasta.

Siskoni ja minä. Me olimme silloin lapsia.

Mutta siskoni oli aina minua parempi.

Hän peri luonnostaan atleettisen vartalon, pituuttakin enemmän; minä jäin lyhyeksi, rintavammaksi toki kuin siskoni, mutta minulla oli rehevä lantio, pyöreä peppu, pehmeä vatsa. Ja minun siskoni oli urheilussa parempi: hän juoksi kyllä maratonia, minä juoksin kilometrin. Hän näytti hyvältä tiukoissa farkuissa, jotka olivat kolme kokoa pienemmät kuin minun. Hän näytti hyvältä missä vain.

Hän oppi kieltäymyksen: tanssitunnin jälkeen minä söin lautasellisen ruokaa, ja hän söi porkkanan.

Ja hän rakasti liikuntaa: kun minä kääriydyin huopaan kirja seuranani, hän hölkkäsi syksyn tihkusateessa.

Siskoni, sinä sait rasvattoman kehon, joka suunnasta täydellisen. 

Siskoni - minä ajattelin -, minä sain ehkä kirjaviisauden, mutta mitä sillä tässä maailmassa tekee, tässä maailmassa joka elää näköaistista.

Siskoni. Minä luulin, että sinä olisit onnellinen.


Help, I have done it again
I have been hurt many times before
Hurt myself again today
and the worst part is there's no one else to blame

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small and needy
Warm me up
and breathe me

Sia: Breathe me