tiistai 19. syyskuuta 2017

Sopimus Jumalan kanssa

On tämä kuva:

Mies saapuu luokseni kahvilaan, jossa tietää minun kirjoittavan, ja suutelee minua kannettavan tietokoneen ja kahvikuppien yli.

Ja seuraava, voimakkaampi, se on samalta päivältä:

Minä tulen heitä vastaan, kun he ovat hänen uusien, naispuolisten opiskelukavereidensa kanssa ulkona, ja hän suutelee minua. Sellainen teko vähentää mahdollisuuksia löytää niistä naisista tyttöystävää.

Myöhemmin minun on vaikea myöntää itselleni, että niin kävi. Ahdistuneena en pysty tarttumaan tähän yksityiskohtaan, vaan näen ainoastaan merkkejä hänen alkavasta lähdöstään. Mitään muita merkkejä en näe, en näe tänne jätettyjä vaihtosukkia tai pyyntöä tuoda ensi kerralla litra mansikoita. Minä en ymmärrä sitä: ei ihminen pyydä toista tuomaan litraa mansikoita silloin, kun on jättämässä tämän.

Rätisevämmät, jo reunoiltaan hapertuneet kuvat ovat siirtymässä menneisyyteen. Niitä ovat yhdessä nukutut yöt, jaetut sanomalehdet, kauniit sanat ja suudelmat ja lupaukset, sekin tosiasia, että minut on esitelty hänen perheelleen. 

Jos luottaisin elämän jatkuvuuteen, olisin hölmö. Onhan se nähty sata kertaa aiemmin, ettei jatkuvuutta ole, vaan kaikki voi päättyä milloin vain. Ikään kuin jokainen päivä olisi oma linnakkeensa, jossa luottamus ja kiintymys on ansaittava uudelleen. Kuten ystävyyssuhteissa, sen opin jo varhain: on toisia päiviä, jona minun seurani on haluttua, jopa timanttista; ja sitten on toisia päiviä, joina toisten ihmisten läsnäolo häivyttää minut tyystin, eikä ikinä voi tietää ennalta, kumpi päivä on edessä.

Minä elän tällaisten lainalaisuuksien mukaan, koska ne ovat minun elämäni lainalaisuuksia. Ihmisillä on erilaisia rajoituksia, kuten vaurioita, jotka kaventavat elämää. Jokaisella on omansa. Tämä on minun. 

Jos tämä olisi satu, minä sukeltaisin synkkään luolaan merennoidan luokse, ja minä tekisin hänen kanssaan vaihtokaupan: jos hän antaisi minulle tämän, minä antaisin hänelle mitä hän haluaa. Vastineeksi jaloista hän halusi pienen merenneidon äänen. Mitä hän pyytäisi vastineeksi lupauksesta, jota ei petetä? Asiasta, joka säilyy? 

Tämä kipu, jota tunnen. Se on samaa jota pieni merenneito tunsi ottaessaan ensimmäisiä askelia rantahiekalla.

Nyt minä rukoilen Jumalaa, sillä tämä on niin suuri paino, etteivät minun, etteivät yhdenkään elävän ihmisen hartiat kykene sitä kannattelemaan. Keneltä muulta minä pyytäisin? Kukaan ei voi auttaa. Voisin antaa vaikka elimeni tai ruumiinosani, voisin antaa käteni, jos Jumala antaisi minulle tämän. En tiedä, voiko häntä lahjoa, mutta minä yritän, sillä enhän minä muuhunkaan pysty. Minä en pysty muuhun.

Järjetön tosiasia: kaikki on muuttunut. Minä olen muuttunut. Minusta on tullut kerjäläinen. Minä en enää hallitse itseäni enkä minä hallitse elämääni. Minä en enää päätä tästä.

Seuraava kuva: minä kuolen.



It doesn't hurt me
You wanna know how it feels?
You wanna know, know it doesn't hurt me?
You wanna know about a deal I'm making?
You...
It's you and me

And if I only could
I'd make a deal with God
and I'd get him swap our places
Be running up that road
be running up that hill
be running up that building

If I only could

You don't wanna hurt me
but see how deep the bullet lies
Unaware I'm tearing you asunder
Oh, there is thunder in our hearts

Is there so much hate for the ones we love?
Well tell me, we both matter, don't we?
You
It's you and me
It's you and me won't be unhappy

And if I only could
I'd make a deal with God
And I'd get him sway our places
Be running up that road
be running up that hill
be running up that building

If I only could

If I only could

If I only could

If I only could

If I only could...





keskiviikko 30. elokuuta 2017

Elävien kirja

Yritän ajatella konkreettisia asioita, joiden kautta saisin jälleen kosketuksen tähän maailmaan. Se alkaa pienestä. Minä en pysty kirjoittamaan enää, en oikein mistään, joten kirjoitan siitä, mitä näen.

Aloitetaan kylpyhuoneesta.

Peilikaappini. Siellä on seuraavia esineitä: sähköhammasharja, sähköhammasharjan laturi, hammastahna, hammaslanka. Meikinpoistoaine, kasvovesi. Deodorantti. Vanupuikkoja, joita ei saa työntää korvaan, mutta minä työnnän silti, toisinaan. Hiusharja, hiuslenksuja, hiuslakkaakin. On toisarvoisempia esineitä: kuorintavoide, kasvovoide, höylä, höyläysvaahto - miksi sitä kutsutaan, en saa päähäni enää sitä sanaa. Meikkipussi, jossa on seuraavia meikkejä: ripsiväri, eyeliner, kulmakynä, peitevoide, puuteri, useita huulipunia. Meikkipussin vieressä on parfyymi. Käytän parfyymia, koska välitän siitä, miltä tuoksun ihmisten mielestä. Haluan pyrkiä positiiviseen mielikuvaan.

Näistä esineistä useimmat eivät ole aidosti tarpeellisia, mutta minulla on niitä silti. Ajatelkaa sellaista esinettä kuin kuorintavoide, voide, jossa on pieniä hiekanmuruja muistuttavia murusia. Jonain päivänä ihminen on niin vahvasti olemassa, että hän ajattelee kauppareissullaan tai jopa ennen sitä sellaista asiaa kuin kuorintavoide, ajattelee kuollutta solukkoa, josta haluaa eroon. Ajatelkaapa sitä: ihmiselle, joka käyttää kuorintavoidetta, on tärkeää saada kuollut solukko pois, jotta uusi pääsee kasvamaan. Minä olen joskus ollut ihminen, joka on käyttänyt kuorintavoidetta.

Meikeistä en edes jaksaisi aloittaa. On silti totta, että omistan useita huulipunia, vaikka tarvitsisin vain yhden ja tuskinpa oikeasti sitäkään. Minusta on vain hauska vaihdella sävyjä sen mukaan, mikä sopii vaatetukseen. Toisina päivinä olen niin paljon olemassa, että minusta se, minkä väriset huulet minulla on, on jotenkin merkityksellinen asia. Minun psykiatrini kirjoitti B-lausuntoon: huoliteltu ulkoasu, siisti, huulipunaa. Psykiatri on lääkäreistä ainut, joka saa lausunnoissaan kommentoida potilaan ulkonäköä.

Meikit. Niillä on valtavasti suurempi merkitys ihmiselle kokonaisuutena kuin useimmat meistä suostuvat myöntämään. On jopa ihmisiä, joiden mielestä meikit ovat ihmisyydelle pilkkaa, ihmisiä, joiden mielestä olisimme parempia, jos emme värittäisi naamaamme huulipunilla ja muilla. Ne ihmiset eivät ymmärrä, mikä merkitys voi olla sillä, että kun on koko yön valvonut paniikkikohtausten vallassa, aamulla kuitenkin ennen töihin lähtöä sipaisee huuliinsa hiukan vaaleanpunaista. Se vaaleanpunainen sanoo: minä olen vielä täällä, ja minä välitän, edes tästä minä välitän.

Pienessä telineessä lavuaarin alla minulla on kaksi koria. Toisessa on koruja. Toisessa on terveyssiteitä sekä tamponeja. Näistä esineistä voi päätellä, että toisinaan minulla on kuukautiset. Kuukautiset implikoivat kahta asiaa: ensinnäkin minä olen terve, minun kehoni on terve. Anoreksiaa sairastavilla naisilla ei ole kuukautisia. Toinen asia on mutkikkaampi ja järisyttävä: minun kehoni on, ainakin on pääteltävissä, kykenevä tuottamaan lapsia. Tietysti en tiedä, toimiiko kohtuni niin kuin kuuluu ja niin edelleen. Mutta ainakin teoriassa minä olen kykenevä lisääntymään. Se kuvastaa elämää suuremmassa mittakaavassa. Nämä esineet joita olen luetellut ovat lyhytikäisiä ja hetkittäisiä, mutta kuukautissuojien merkitys ulottuu kauemmas. Minulla on kuukautiset, minä voin saada lapsen = minulla on tulevaisuus?

Koukuissa seinällä roikkuu neljä pyyhettä, kaksi isoa ja kaksi pientä. Ne ovat kaikki vaaleanpunaisia muumipyyhkeitä ja ihan kaikki niistä olen saanut lahjaksi. Se on hauska ajatus: läheiseni ovat tienneet minusta asioita. He ovat tienneet, että pidän muumeista, ja uskon jopa, että jotkut ovat tietäneet, että olen pyrkinyt sisustamaan kylpyhuoneeni vaaleanpunaisella. Ja lisäksi: minulla on läheisiä, jotka ovat halunneet antaa minulle lahjan; minulla on läheisiä, jotka ovat miettineet minua, minun syntymäpäivääni esimerkiksi.

Pyyhekoukkujen yläpuolella on lappuja: toisessa lukee vieraat. Täällä ei enää käy vieraita, mutta jos käy, he tietävät, kumpaan pyyhkeeseen pyyhkiä kätensä. Toisessa lapussa lukee minun nimeni. Minulla on nimi. Joskus maistelen nimeäni esimerkiksi suihkussa. Kaksi avotavua, pehmeä alku, ronskimpi lopetus. Se on minun nimeni. Minä olen se henkilö. Toinen iso pyyhe kuuluu miehelle. Jonain päivänä joudun heittämään sen pyykkiin viimeistä kertaa, ja silloin minulle jää vain kolme pyyhettä: oma käsipyyhe, oma kylpypyyhe, sekä käsipyyhe vieraille, joita ei koskaan käy.

Päivittäin käytössä olevia puhdistusaineita säilytän niille tarkoitetussa pikku hyllyssä suihkun vieressä niin kuin kuka tahansa. On arkinen pesusaippua, sitten vähän hienompi, tuoksuva pesusaippua, ja shampoo, ja hoitoaine. Minä omistan myös pesusienen, se on vihreä, sekä pesukukan, joka taas on keltainen. Näitä esineitä kaupassa valitessani olen miettinyt niiden väriä, todennäköisesti, kyllä. Minä haluan keltaisen pesukukan, koska keltainen symboloi useille meistä onnellisuutta. Minä en olisi ostanut valkoista pesukukkaa. Ja ne pesuaineet: niistä ainakin suihkusaippuaa minun on käyttämä joka ainut päivä.

Nämä esineet ankkuroivat minut maailmaan ihmisenä niin kuin kuka tahansa, ihmisenä, jolla on arkensa. On tärkeää tehdä päivittäin seuraavat asiat: käydä suihkussa niin että vähintään nopeasti pesee, ja lisäksi on pestävä hampaat mieluiten kaksi kertaa päivässä. Hiukset on pestävä toisinaan. Nämä toimet ovat asioita, joita tekevät ihmiset, jotka välittävät itsestään. On monia ihmisiä, joille päivittäinen suihku tuottaa vaikeuksia. Jotkut peseytyvät hyvin harvoin, sillä he eivät jaksa, ehkä he eivät pysty, eivätkä he enää välitä. Samasta syystä he jättävät hampaansa harjaamatta.

Tämän vuoksi minä teen itseni kanssa sopimuksen: joka ainoana päivänä minä menen suihkuun, ja olen ylpeä itsestäni; samoin joka päivä minä harjaan hampaat, joka aamu minä taistelen itseni kylpyhuoneeseen ja harjaan hampaat. Tämä kuuluu diilissä niihin osiin, joista ei pidä luistaman. Toisinaan tämä on tehtävä askel askeleelta, pakottaa askel kerrallaan, ensin kylpyhuoneeseen, sitten valo päälle, no eihän valoakaan aina tarvita, kaappi auki, hammasharja, hammasharjan pää, hammastahna, harja suuhun, ja paina nappia, harja alkaa surista. 

Sitten tulee sopimuksen visaisempi osuus: joka päivä, kun poistun kotoani muualle kuin lähikauppaan, minun on laitettava naamaani meikkiä. Vähintään ripsiväriä, mutta kun tapaan ihmisiä, niin myös mieluiten meikkivoidetta ja ainakin huulipunaa. Minulle on aivan sama, vaikka muiden mielestä olisin räjähtäneen näköinen. Kyse ei ole siitä. Kyse ei ole edes kulissista. Jos jollekulle valehtelen, niin valehtelen sitten itselleni. Minä olen siisti, minulla on huoliteltu ulkoasu - vaan ennen muuta: minä olen vieläkin olemassa, nainen joka käyttää huulipunaa.

On tällainen päivä! Niin kauhea päivä, sinä itkit yöllä! Ja tänään sinä laitat huulipunaa!

Minä haluan välittää siitä, vaikken kaikkina päivinä välitä edes siitä, vaikka auto ajaisi päälleni. Mutta jostain on aloitettava. 



tiistai 29. elokuuta 2017

Oli minulla ennenkin sydän

Yritän muistella asioita, joita oli ennen. Ennen kesää. Ennen kuin.

Oli ainakin juoksulenkkejä. Puistossa, joskus Ruissalossa. Oli tanssitunteja jumppasalin raidoitetulla lattialla. Minun elämässäni oli kloorinhajuisia hiuksia ja uimahallin kaakelit, ja joskus sukelsin veden alle tietäen, että nousen aivan juuri taas ylös. Vettä on nytkin, mutta jos sukellan, jään sinne. Tämä on selkein ja kiistattomin tosiasia tästä hetkestä elämässäni. Ennen oli juoksulenkkejä, ja nyt ei ole.

Oli kahvihetkiä ja viinilasillisia, minulla oli lounastreffejä, minulla oli paljon ystäviä, joita siedin, halusin kuulla mitä heille kuuluu ja halusin kertoa, mitä minulle kuului. Enää minulle ei kuulu yhtään mitään enkä välitä muista. Tämä on elämäni rumin tosiasia.

Minulla oli vaistoja ja varmuutta. Tiesin, että pystyn pitämään esitelmän isolle yleisölle pelkäämättä yhtään. Tiesin että pystyn ottamaan vastuuta harteilleni ja täyttämään odotukset. Minä tiesin, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Enää en pysty mihinkään. Tämä on tosiasia, joka rajoittaa elämääni kaikkein eniten.

Minulla oli koti. On minulla vieläkin, mutta se on harmaa ja pölyinen ja tiskit tulvivat tiskipöydän yli. Se on nyt vain asunto, jonne minä lukittaudun pois tieltä maailmassa, jossa ihmisillä on omat liikeratansa, joita pitkin he kulkevat toteuttaessaan unelmiaan ja suunnitelmiaan. 

Minulla oli lempivaatteita. Muistan ne. Vahingossa kirpputorilta löydetty keltainen pusero, jonka ostin kun se oli halpa, ja siitä tulikin lempivaate. Samoin kirpputorilta ostetut nahkakengät. Useita somistehuiveja. Kauniita pikkuhousuja. Pehmeitä puuvillapuseroja, hyvin yksinkertaisia mutta siksi niin monipuolisia, sillä ne kävivät minkä kanssa vain. Vaatteita minulla on edelleen paljon, mutta lempivaatteita ei enää ole, vaatteista on tullut arkipäivän välttämättömyyksiä. Pukimiksi minä niitä sanon.

Minulla oli unelmia. Oli toiveita. Oli tarkoitus saada kustannussopimus; oli tarkoitus saada lapsi; oli tarkoitus mennä Amsterdamiin. Voi jopa sanoa, että oli suunnitelmia: oli säästötili, jotta pääsisin ensi vuonna Kiinaan; oli lukujärjestys seuraavalle opintovuodelle; oli lukupiirin jäsenmaksu; oli ilmoittautumislipuke terapiaryhmään. Näitä asioita ei enää ole.

Oli sanoja. Se on kaikkein kipeintä. Oli sanoja, joita pystyin itse kirjoittamaan; minä pystyin kirjoittamaan virkkeen, ja se oli totta. Minä pystyin kirjoittamaan myös virkkeen, joka ei ollut totta mutta jolla sain kiinni katoavaa. Minä pystyin kirjoittamaan elämästä, minä pystyin kirjoittamaan todellisuudesta, minä pystyin kirjoittamaan olemattomasta, minä pystyin kirjoittamaan katoavasta. Enää minä en kirjoita. Sanat ovat mustaa valkoisella. Siinä se.

Nämä asiat ovat vähemmän konkreettisia asioita niin kuin auringonpaiste, jota sitäkin oli joskus, mutta ei ole enää. Säätyyppejä on olemassa useita erilaisia, vaikka ihmisille usein on olemassa vain hyvä sää ja huono sää, ja kuulijan oletetaan näistä laatusanoista jo tietävän, millaisesta säästä on kyse tarkentamatta yhtään, onko kyse autereesta, usvasta, tihkusateesta, rankkasateesta, ukkosmyrskystä,  lumimyrskystä, puhurista, pilvipoudasta, helteestä, pakkasesta, ja vaikka nämä säätyypit ovat useille meistä totta, minulle eivät enää, sillä nekin ovat kadonneet, ja nyt minulla on enää pelkkä sää.

Edellä mainittujen abstraktien asioiden lisäksi minulla oli useita, joskin pieniä, konkreettisia asioita, kuten tuoksukynttilöitä, kukkasia maljakossa, suklaakonvehteja, postikortteja, muistikirjoja, villasukkia, kynsilakkoja, huulipunatarhoja kahvimukeissa. Jotta näitä asioita voi omistaa, on oltava ajatuksia ja haluja, kuten halu lakata kynnet tai laittaa huulipunaa, mutta koska minulla ei ole enää näitä ajatuksia, ei ole myöskään näitä asioita. Toiset ihmiset voivat sanoa: jos sinä takerrut suklaakonvehteihin ja kynsilakkaan, sinun elämäsi ei voi olla kummoista, mutta minä sanon heille: elämä koostuu sellaisista asioista. Elämä on moniselitteinen kokonaisuus, jossa myös kynsilakalla on paikkansa, sillä kynsilakka ilmentää halua olla olemassa ja vaikuttaa todellisuuteen. Mitä sinä itse tekisit elämälläsi, jos sinulla ei olisi pieniä asioita? 

Toiset asiat häviävät elämästä yllättäen ja lopullisesti, kuten ihmiset, jotka hylkäävät tai kenties jopa kuolevat, eikä tällöin hylänneen tai kuolleen ihmisen välillä ole suurta eroa. Toiset ihmiset häipyvät vähitellen, hiipuvat pois, ja niiden poistumisen huomaa yleensä vasta sitten, kun niistä iso osa on jo kadonnut, eikä jäljellejääneeseen pysty enää tarttumaan.

Ehkä kaikkein kipeintä on se, kun asiat ovat huvenneet vasta osittain ja osasia niistä on vielä meidän keskuudessamme. Niin kuin syöpäsairas, joka sairauden uuvuttamana on jo osittain siirtynyt tuonpuoleiseen mutta jonka kipu pitää vielä täällä ja muistuttaa elämästä, jota ei pian enää ole. Kauheinta on epävarmuus: jos katoava asia on vielä täällä, kummalle puolelle se lopulta keinahtaa, sillä välitilaan ei voi ikuisesti jäädä? On menettämisen kipu, joka alkaa siitä, kun ensimmäiset haipumisen merkit ovat havaittavissa. Haipuminen voi kestää miten kauan tahansa, mutta tosiasia on, että todellinen katoaminen tapahtuu.

Tietysti me voimme kysyä, onko mikään tuleva jäämään, voiko miltään asioilta vaatia sitä, että ne jäisivät. Jos juoksulenkit tai huulipuna voivat niin vain kadota, eikö mikä vain muukin katoa?

Elämästäni on kadonnut jo enemmän kuin siihen on jäänyt. Ja koska näin on, on luultavasti aihetta olettaa, että ne loputkin häviävät pian. Se on jo alkanut.

Minä yritän tarttua niihin epätoivoisesti. Minä listaan ne tähän.

Toki on vieläkin tekstiviestejä. Niissä kysytään: Mitä kuuluu? Missä sinä olet? Oletko sinä vielä? - Minä viivyttelen, muotoilen vastausta, mutta sitten menee päiviä, enkä enää uskalla vastata.

On minulla vieläkin koti, kolmekymmentä neliötä kivenheiton päässä kauppatorista. Koti, minun kotini, paikka jossa on henkilön vakituinen osoite on useimmiten paikka, jota se henkilö kutsuu kodiksi.

Kasvot ovat yhä samat, vaikka ei sitä aina uskoisi, kun kylpyhuoneessa katson hammastahnatahraiseen peiliini: minun silmäni, vaikka ne eivät näe enää tulevaisuuteen, minun lasittunut katseeni, minun rohtuneet huuleni, minun harmaat poskeni, minun näppyläinen otsani.

Joitain sellaisiakin asioita on, jotka ovat samoja: esimerkiksi kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Varpaat ovat kiistattomat, kun aamulla pakottaudun kylpyhuoneen kylmille kaakeleille, ja sormetkin, kun etsin valokatkaisijaa. On minulla jalat, kaksi toimivaa, vaikkeivät ne enää juokse. Toimivat sisäelimetkin, esimerkiksi: kaksi keuhkoa ja niiden välissä sydän, mutta enää se ei lyö yhtä määrätietoisesti vaan vaimeammin.

On minulla silti. On kolmekymmentä neliötä, neljänsadanviidenkymmenen euron edestä. Parketti, huonekaluja, kahvinkeitin. On perhe: kuusikulmio, josta minä olen yksi kulma, jota ilman kuusikulmio ei olisi kuusikulmio vaan jotain muuta. Ja koska minulla on keho, joka toimii, minulla on periaatteessa mahdollisuudet mihin vain, vaikka pää onkin minun ulottumattomissani. 

Ja ennen muuta: minulla on nainen. Sisäelimet, sormet, suu, silmät, sydän. Se nainen olen minä, ja minä katson, kun hän luisuu pois, jättää hitaasti jäähyväisiä. Myös nainen on alkanut kadota. Minä en haluaisi menettää häntäkin, hän on ainut asia, jonka vuoksi minä elän. Olen aina voinut luottaa häneen ja siksi pelkään, että hän muuttuu epäluotettavaksi ja että hänkin hylkää minut, eikä minulle jää enää ketään.

Jos menetän naisen, olen menettänyt ihan kaiken, ja sitten minä kuolen.

Minun elämäni, minä ajattelen sairaalan sängyssä. Minun elämäni. 

Oli minulla ennenkin sydän.



Anna mulle vielä uusia kuvia
iloa ja tuoreuden tuntua
peilikirkkaita vesiä
niin tyyniä että uskaltaa pärskiä

Anna minulle vielä uusia kertoja
murheita, toisia kohteita
kahleista kasvava maa
niin puhdas että tahria saa

(M: Lampi)

maanantai 21. elokuuta 2017

Äiti

Äiti, nosta minut taas lattialta. Ota syliin ja käske laskea kymmeneen.

Äiti. Minä tarvitsen sinua nyt. Minulla on itseni ja vain itseni, mutta se ei enää riitä. En pysty tähän yksin, en enää. Ehkä joskus vielä olenkin, mutta nyt minä olen nöyrtynyt ja tunnustanut vajavaisuuteni. Minä olen jälleen lapsi, minä olen sinun lapsesi.

Äiti, minä olen rikki, minä olen sekaisin ja minä olen koskettanut pohjaa, enkä minä, äiti, jaksa aloittaa enää alusta. Kuinka monta kertaa oikein voi aloittaa alusta? Äiti, minä sairastuin taas. Äiti, minä haluan hypätä ikkunasta, ja sinä olet ainoa syy, minkä vuoksi en sitä tee.

Äiti, kaikista ihmisistä juuri sinä saavut silloin paikalle, nostat minut lattialta, puet, viet minut päivystykseen, missä minut lääkitään ja lähetetään sairaalaan, ja sinnekin sinä tulet minun kanssani. Ja vaikka minä olen kuin sinun äitisi, se ei haittaa sinua. Äidit eivät ole ihmisiä, he ovat äitejä, ja vaikka se on raskasta, se on ällistyttävän yksinkertaista.

Ja äiti, kun sinä sairaalasta tuot minut kotiin, minä annan peitellä itseni sänkyyn kuin lapsen, koska lapsi minä olen, sinun lapsesi, lapsi, kaiken sen hoivan tarpeessa, eikä minun tarvitse todistella, selittää eikä korvata, enkä minä todistele tai selitä enkä kenties korvaakaan, koska en pysty siihen, eikä minun tarvitse pystyä. Korvaa se lapsellesi, sitten kun olet itse äiti, sinä sanot, sitten kun itsekin olen huolenpidossa ja kärsivällisyydessä ehtymätön. Keität teen, lämmität saunan, viet terassille kuuntelemaan linnunlaulua, jotta muistaisin olevani elävä.

Äiti, puupino, sauna, uimahalli, kirjasto, kesäkeittiö, trampoliini, sinun tekemäsi villasukat, lankavanoja olohuoneen lattialla, meidän sotkuinen kotimme, minun rautasänkyni, jonka sinä petasit, ja jalkapalloa myöhään televisiosta, minä olen kotona.

Äiti, muistatko, kun lapsena halusin aina hyppiä vesilätäköissä? Minulla oli punaiset kumisaappaat, joissa oli elefantin kuva. Ne saappaat ovat vieläkin tallella, koska et raski heittää niitä pois.

Äiti, minä olen vieläkin se tyttö.

Äiti, muistatko, kun tulit hakemaan minut koulusta, kun oli kauhea sadepäivä? Olin seitsemän. Kumisaappaat eivät enää mahtuneet silloin. Me jäimme lopulta tunneliin pitämään sadetta. Minä säälin sisiliskoa, joka melkein huuhtoutui veden voimasta viemärikaivoon.

Äiti, minä olen vieläkin se tyttö.

Äiti, muistatko, kun minä tulin koulusta itkien kotiin?

Äiti, minä olen se tyttö, vieläkin.


Mother looking at me
Tell me what do you see
Yes, I've lost my mind

Daddy looking at me
Will I ever be free?
Have I crossed the line?





perjantai 14. heinäkuuta 2017

En pysty kirjoittamaan.

Luen vanhoja tekstejäni ja mietin, olenko minä oikeasti kirjoittanut ne. Vaikka blogitekstitkin ovat vain harrastelua enkä näe niiden eteen yhtä paljon vaivaa kuin proosani eteen, monet niistä ovat yllättävän koherentteja ja niissä on jopa ajatuksia. Se on hämmentävää.

Mutta nyt tekstiä ei tule, ei proosaa, ei blogitekstejä, eikä edes yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. WhatsAppissakaan en jaksa kirjoittaa kenellekään. Olen aloittanut kymmeniä blogitekstejä, jotka odottavat viimeistelyään. Olen kirjoittanut menettämisen pelosta ja siitä, miten väkivalta ei koskaan lopu vaikka olisikin ehkä loppunut, koska jälkipuinti on vielä pidempi. Olen kirjoittanut yhdestä päättyneestä ihmissuhteesta ja toisesta alkaneesta. Mutta kaikki on liian toteavaa, missään ei ole syvyyttä, ajatukset ovat latteita eivätkä kovin kiinnostavia. En pysty tähän.

Minä olen niin tyhjä ja tuijotan seiniä enkä ajattele enää mitään. Vihaan itseäni. Ja on kaunein kesä. En enää tiedä mikä on hätänä. Lääkitykseni on vaihdettu, Cipralex Brintellixiin ja Mirtazapin Ketipinoriin. Nekö minut ovat pilanneet. Siitäkin voisin kirjoittaa, mielialalääkkeistä ja niiden tarpeellisuudesta. Mutta en pysty.

Elossa ollaan, enemmän tai vähemmän. Mutta kirjoittamaan en pysty.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Taakseni kääntyisi en koskaan

Ei minusta ja Jaakosta olisi edes tullut mitään, ja kyllä minä sen ihan hyvin tiedän.

Aika oli väärä. Se ei lohduta vaan lyö naamaa, vetää matalaksi, saa minut huutamaan. Se on niin epäreilua, niin väärin, minä olisin tahtonut, enkä voinut.

Kuinka voit nimittäin rakastaa toista, jos et rakasta ensin itseäsi? Toisesta ihmisestä tulee tilkettä sinun tyhjään kohtaasi. Sinä toivot pelastajaa. Minä toivoin. Rakastin, koska tarvitsin. Ja vaikka kuinka olisin tahtonut, se ei olisi riittänyt, koska minussa oli tyhjä paikka, jota kukaan muu ei voi täyttää.

Väistin häntä. Jos olisin antanut itseni kokonaan, hän olisi satuttanut minua niin kuin satuttavat aivan kaikki muutkin. Minä haluan ajatella, että antauduin ja siksi rikkouduin, mutta se ei ole täysin totta, osittain totta, muttei täysin totta. Väistin häntä koska pelkäsin kipua, ja hän luuli, etten tahdo häntä. Minä yritin silti parhaani. Kaikki kaunis mitä sanoin oli totta. Jokaisena hetkenä, jona hän sai minut kiinni tuijottamassa muualle, minä ajattelin häntä, mutta hän luuli, että ajattelin kaikkea muuta. Minä yritin luottaa, mutta kuinka voi luottaa, jos juuri kukaan ei ole ennen ollut luottamuksen arvoinen?

Yritin parhaani, eikä se riittänyt.

Sille taas ei voi enää mitään, vaikka kuinka tappelisi vastaan. Voin ainoastaan antaa anteeksi itselleni sen, että olin niin heikko. Oli liian paljon käsiteltävää, liian paljon kipua, liian vähän itsearvostusta, pelkoja, vihaakin ja katkeruutta. Ehkä minä olisin voinut kertoa siitä hänelle ja hän olisi ymmärtänyt, mutta minä en ollut siihen valmis, ja sekin pitää vain antaa anteeksi.

Ja sitten voi katsoa taas eteenpäin.

Tämän viikonlopun olen viettänyt miehen kanssa, joka tuli elämääni yhtäkkiä, yllättäen ja täysillä. Tein hänelle lohikeittoa, hieroin hartioita ja jaoin Helsingin Sanomat, ja mietin, miten tällaista voi tapahtua minulle. Kaikki on oikein ja teeskentelemätöntä. Niin se voisi olla aina: kahvia, aamupalaa, pörröinen tukka, hymy pöydän yli. Sellaista on onni. Hän sanoi, että olen kaunis, eikä minusta tuntunut, että hän valehtelee. Ulkona vuorottelivat räntäsade ja kirkas auringonpaiste ja kaikki oli niin yksinkertaista.

Tietysti mietin, olenko minä ansainnut sellaista. Ja mietin kaikkea sitä, mitä on tapahtunut aiemmin ja kaikkea, mitä kadun, sitä etten eronnut aiemmasta suhteesta aikaisemmin tai sitä etten pitänyt Jaakosta tarpeeksi lujaa kiinni, ja sitten tajuan, että jos olisin tehnyt asioita toisin, en olisi ehkä tavannut tätä miestä.

Entä jos kaikki olisi mennyt niin kuin minä aina toivoin?

Enkä tiedä, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tänään, kun me kävelimme käsi kädessä ylös Tähtitorninmäelle, jonka laelta näkyy koko kaupunki, minusta tuntui, että ehkä elämässä kaikki asiat ovat sittenkin menneet niin kuin niiden piti.



Kun kanssas lähden,
tiedän sen:
taakseni kääntyisi en koskaan
Pois surut pyyhin menneisyyden
kun huominen sinä oot

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tapasin hänet Tuomiokirkon edessä,

eikä millään muulla ole yhtäkkiä enää väliä.


I'm trying but I keep falling down
I cry out but nothing comes now
I'm giving my all
and I know peace will come
I never wanted to need someone

Yeah, I wanted to play tough
Thought I could do all just on my own
but even a Superwoman
sometimes needed Superman's soul

Help me out of this hell
Your love lifts me up like helium
Your love lifts me up when I'm down down down
When I've hit the ground
you're all I need

And if you let go
I'll float towards the sun
I'm stronger 'cause you fill me up
But when the fear comes
and I drift towards the ground
I am lucky that you're around

Help me out of this hell
Your love lifts me up like helium
Your love lifts me up when I'm down down down
When I've hit the ground
you're all I need
'Cause your love lifts me up like helium

Your love lifts me up like helium