Unelmoin päivästä, kun se kaikki on ohi - mutta unet ovat yötä varten

Tänään sain paperin, ja siinä se lukee. Skitsoaffektiivinen häiriö, kaksisuuntainen muoto.

Minä en tiedä, mitä ajatella. Siksi en ehkä pysty kirjoittamaan. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja pysyn oman, sekaisen pääni sisällä. Minusta tuntuu, etten pääse enää ulos.

Viime vuonna aloin mennä päin seiniä. Sellaiseksi minä sitä kutsun, parempaa ilmausta en tunne. Aloin kuvitella omiani. Uskoin olevani raskaana, uskoin sairastavani syöpää, uskoin, että joudun ulkona vainotuksi. Uskoin vastoin kaikkia totuuksia, että miehelläni on joku toinen.

Lopulta tuli marraskuu, ja jouduin osastolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuorisotyöntekijä vei minut päivystykseen, kun puhuin liiaksi kuolemasta. Olin kuulemma sanonut: Tekisi vain mieli ottaa purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista tätä itse, mutta niin ohjaaja sanoi lääkärille.

Ja marraskuun jälkeen tuli tammikuu, ja silloin tapahtui pelottavin ensimmäisen kerran: minä näin, kun seinät liikkuivat. Minä tosiaan näin sen; seinät tulivat lähemmäs minua. Ja minä makasin sängyssä, pelkäsin enkä pystynyt liikkumaan. Oli uuden osastojakson aika, tällä kertaa pidemmän. Maaliskuusta asti olen ollut sairauslomalla.

Sain vahvat antipsykootit. Sen jälkeen seinät eivät ole liikkuneet, eikä miehelläni ole ollut toista. Vainotuksi koen itseni toisinaan edelleen, mutta en lainkaan niin pahasti. Voin jo paremmin. Onneksi elämme aikaa, jona olemassa on hyviä lääkkeitä, sillä ilman lääkkeitä minä en ehkä olisi selvinnyt.

Tämä kaikki tapahtui. En uskaltanut kirjoittaa siitä blogiin, koska tiesin, että jotkut tutut tietävät blogini. Enkä ehkä osannutkaan lukea. Mutta nyt minä sain sairaudelle nimen - jonka olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta jota ei ole lukenut missään - ja nyt minun on kirjoitettava. Tehtävä se itseni vuoksi. Ja lukijoitteni; jotenkin uskon olevani velvollinen lukijoilleni. Arvostan teitä kaikkia niin kovasti.

Minä haluan kertoa teille tästä.

Minun on ollut ja on vaikea myöntää sitä totuutta, että olen sairaampi kuin koskaan, ja etten ehkä koskaan parane, ja ehkei minusta tule edes työkykyistä. Nyt me yritämme pitää työkykyäni yllä kuntoutustuella, sairauslomalla ja kaupungin maksamalla psykoterapialla, jotta minä joskus pääsisin edes hieman ehjempänä työelämään. Sillä sinne minä haluan. Minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Minä haluan tehdä sitä työtä, minut on tarkoitettu siihen. Minä en halua olla koko elämääni sairas - mutta ehkä minun täytyy.

Tänään olen kävellyt paljon ilman päämäärää. Tarvitsen ilmaa, tilaa ajatuksille. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Minä ajattelen, että paljon hyvää on kaikesta huolimatta edessä. Haluan jo kovasti takaisin kouluun. Haluaisin kovasti takaisin siihen elämään, joka minulla vielä joskus oli. Kaipaan kovasti sitä naista, joka olen joskus ollut. Nyt olen vain varjo hänestä. Mutta jossain täällä hän on; ja minä aion ottaa hänestä vielä otteen.

I dream of a day

when it's all gone away

and the sun is shining bright

I dream of a day

when it's all gone away

but dreams are for night

Tähtitorninmäki

Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.

Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!

Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.

Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin. 

Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.

Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?

Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?

Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.

Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.

Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui. 

Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.

Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.

Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.

Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.

Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.

Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.

Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.

Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.

Me elämme tappavan sairauden kanssa

"En tosiaankaan halua propagoida itsemurhan puolesta. Minusta itsemurha ei ole hyvä ratkaisu. Se ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Minusta minusta on tärkeää puhua siitä, että meitä on. Meitä jotka emme jaksa elämäämme. Meitä jotka kannamme äärimmäisen tappion kokemusta. Meitä jotka kannamme häpeää siitä ettemme selviä elämästä. En tahdo surkutteluanne. Minua ei ole sääli. En tarvitse halauksianne tai huoltanne. (Ehdottomasti en halauksia. Vastustan halauksia.) Minä tarvitsen hoitoa. Tarvitsen psykiatrista hoitoa. Lääkkeitä. Minunlaisiani on muitakin. Meitä on aika paljon. Elämme tappavan sairauden kanssa. Se on tosiasia. Kyse ei ole siitä että pitäisi vain ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Tämä tilanne vaatii ammattitaitoista lääketieteellistä hoitoa. Joka vuosi noin 1500 ruotsalaista kuolee oman käden kautta. Se on paljon. Heitä on enemmän kuin liikenneonnettomuuksissa kuolleita. Olen varma että niistä 1500:sta voisi pelastaa pari sataa. Uskon että osa heistä haluaa tulla pelastetuksi. Uskon siihen vilpittömästi."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 122 - 123, suom. Ulla Lempinen.  

Olen kyllästynyt paskapuheeseen.

Antakaa anteeksi.

Olen kyllästynyt kaikkeen paskapuheeseen.

Olen kyllästynyt kaikkeen vitun self-help-/wellness-/hyvinvointipaskakirjallisuuteen, jolla otetaan rahat pois väsyneiltä ihmisiltä ja siirretään rahat yrityksille, jotka rahastavat toisten tyhjyydentunteella. Jätä ruokavaliosta viljat, niin tulet onnelliseksi. Osta jotain, mitä olet aina halunnut, ja tulet onnelliseksi. Heitä kotoasi pois kaikki, mikä ei tuo iloa, ja tulet onnelliseksi. Syö ruokaa, joka hellii suolistoasi, ja tulet onnelliseksi. Poista elämästä myrkylliset ihmissuhteet, ja tulet onnelliseksi. Meditoi joka päivä 15 minuuttia, ja tulet onnelliseksi. Opettele sanomaan ei, niin tulet onnelliseksi.

Ja vielä pahempi: Rakasta itseäsi, niin. Halaa itseäsi, niin. Pidä itsestäsi huolta, niin. Arvosta itseäsi, niin. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, niin. Opettele päästämään irti, niin. Sano itsellesi: minä riitän, niin. Ole lempeä, niin. Hemmottele itseäsi, niin.

Toista mantroina: minä olen riittävä, minä olen kaunis, minä olen hyvä, minä olen tärkeä, minä olen ihana, NIIN SINUSTA TULEE ONNELLINEN.

Se ei jumalauta ole niin yksinkertaista!

Kaupallinen hyvinvointitavaratalo, jonka keskiössä on minä. Minäminäminä. Minää palvotaan kuin uutta jumalaa, minälle tehdään alttari, minää kehotetaan ajattelemaan enemmän minää; minää kehotetaan sen kaiken nimissä ostamaan.

Itsemyötätunto. Itsensä rakastaminen. Erityisherkkyys, jonka nimissä vaaditaan erityiskohtelua, koska ollaan niin erityisiä. Kaikki sellainen pehmeä puhe, jolla yritetään parantaa sairas mieli kuin taikaiskulla. Toistele mantraa kuin rukousta, niin tautisi poistuu.

Onko se puhe oikeastaan kauhean kaukana takavuosien puheesta: laihduta viisi kiloa, niin tulet onnelliseksi. Tai: osta kalliita vaatteita, niin tulet onnelliseksi.

Suurin vitsi on tämä: hyväksy itsesi epätäydellisenä, niin tulet onnelliseksi. Samaan aikaan sinun pitää kuitenkin pyrkiä kohti täydellistä onnea, täydellistä tyyneyttä, täydellistä kykyä toimia ihmissuhteissasi hyvin ja oikein ja niin, ettet koskaan joudu tekemään mitään, mikä tuntuu sinusta epämiellyttävältä. Sillä sekin on yksi vitsi: sanotaan, että voit aina kieltäytyä tekemästä jotain, kun sinulla ei ole voimavaroja. Niin sen pitääkin olla. Mutta entä jos ystävä soittaa hädissään, on vaikka eronnut, on vaikka menettänyt läheisen? Sopiva itsekkyys on tervettä. Mutta self-help-kirjallisuus opettaa itsekkyyttä, joka on vastoin ainakin minun moraalikäsitystäni. 

Ketkä ovat hyvinvointi-imperiumin uhreja? Onnettomat ihmiset. Väsyneet ihmiset. Ihmiset, jotka ovat eksyksissä. Minunkaltaiseni ihmiset. Me! He etsivät ratkaisua ongelmiinsa kirjoista, joissa on kuvia kauniista, hyvinvoivista ihmisistä, ja he haluavat samastua näihin photoshopattuihin, hymyileviin ihmisiin. He ymmärtävät, että tulevat onnellisiksi vain, jos pyrkivät tähän, mitä edessään näkevät, ja pettyvät kun eivät pysty. Kotona on aina jossain pölyä, paita ei koskaan ole ihan sileä, joskus kaupassa suututtaa kun jono matelee, vaikka pitäisi keskittyä siihen ainaiseen kiitollisuuteen, joka tekee onnelliseksi.

Minä olen tukenut hyvinvointi-imperiumia. Minä olen ollut mukana siellä julistamassa kaikenlaista, tässä blogissa minä olen julistanut. Minä olen toistellut mantroja. Minä olen ostanut kirjoja ja lehtiä. 

Varmasti moni hyvinvointikirjailija haluaa lukijalleen hyvää. Mutta hyvän haluaminen ei ole keskiössä. Keskiössä on raha. Ihmiset ostavat kirjoja ja kursseja, jotta he pääsevät kuulemaan taas lisää pumpulinpehmoista paskapuhetta sen sijaan, että he menisivät lääkäriin.

Syö puhtaammin. Nuku levollisemmin. Harrasta parempaa seksiä. Saa enemmän orgasmeja. Asu kuvankauniissa kodissa. Ole parempi ystävä. Toimi eettisemmin. Kohtele toisia paremmin. Kohtele itseäsi paremmin. Ole parempi ihminen.

Tämä onnellisuutta jumalana palvova kulttuuri tekee meidät onnettomiksi. Tee arjestasi juhlaa! - mutta ei arjen ole tarkoitus olla juhlaa. Arki on arkea, sitä ihan tavallista elämää. Jos joka kerta, kun kauppareissulla tai laskuja maksaessa ajattelee, että se oikea, onnellinen elämä on tuolla jossain ja minä en sitä tavoita ennen kuin olen täydellinen.

Pitkään ajattelin, etten voi olla onnellinen niin kauan kuin olen sairas. Tietysti sairaus kaventaa onnellisuutta, tekee arjesta vaikeampaa, kaikesta vaikeampaa. Mutta onhan sellainen ajatus aika toivoton, että kun nyt sattumalta olen sairas, en voisi myöskään nauttia elämästäni ja tuntea itseäni toisinaan tyytyväiseksi. Monet elävät pitkäaikaissairauden kanssa ja ovat ihan onnellisia, vaikka joutuvat silloin tällöin kärsimään kipuja. Voisi minun elämäni olla tietysti parempaa, mutta se on nyt tällaista. Jos ajattelen, että olen jotenkin vajavainen niin kauan kuin elämäni on tällaista, niin kyllä elämästä sitten tuleekin yksi iso pettymys.

Lukekaa hyvinvointikirjallisuutta jos siltä tuntuu, kyllä sieltä saa varmasti ituja omaan elämään. Mutta jos olette masentuneita, jos olette ahdistuneita, jos olette harhaisia, niin menkää lääkäriin. Sillä teidän tilanne voi olla psykiatrista hoitoa vaativa tila.

Aivan jumalattoman kyllästynyt olen kaikkeen sääliin ja kaikkeen myötätuntoon. Antakaa se minulle anteeksi. Tiedän, että haluatte vain hyvää.

Älkää lohduttako minua. Älkää säälikö minua. Älkääkä vittu ainakaan silittäkö käsivarttani ja sanoko, että kyllä se siitä. Ei minun tukkaani tarvitse silitellä niin kuin lapsen tukkaa tai koiran turkkia. Eikä minulle tarvitse lässyttää. Minä olen aikuinen ihminen. Minä ymmärrän normaalia puhetta, vaikka olisinkin saanut uuden diagnoosin ja se olisi paha.

Puhukaa asiaa. Älkää sanoko, että tiedätte miltä minusta tuntuu, koska te ette vittu tiedä.

Ystäväni eivät enää osaa kohdata minua enkä minä heitä. Siksi me etäännymme. He haluavat halata ja osoittaa myötätuntoa, minä haluan pitää metrin turvavälin.

He eivät kerta kaikkiaan pysty suhtautumaan minuun normaalisti.

Ja minä tiedän, että he haluavat vain hyvää, mutta silti minä torjun heidät luotani toivoen: voisitteko suhtautua minuun ihan sinä tavallisena ihmisenä, joka olen edelleen, vaikka minulla on diagnoosi?

Älkää lässyttäkö mitään hyvinvointi- tai itsemyötätuntopaskaa. Minä menen lääkäriin, sillä tämä on sairaus, johon on olemassa hoitoa ja lääkettä. Hyvinvointilässytys vähättelee sairauttani. Ei se ole näin yksinkertaista. Se ei ole näin yksinkertaista.

Mitä pahemmaksi tauti menee, sitä vihaisemmaksi minä tulen. Häädän kaikki hyvät ihmiset ympäriltäni. Mutta sekin kuuluu taudinkuvaan. Kirjoitan siitä jonain päivänä.

Vielä tuohtuneempi olen siitä, miten mielenterveysongelmista ollaan tekemässä yhtä raitaa johonkin vitun Pride-lippuun. Rikotaan hiljaisuus, lopetetaan stigma, poistetaan häpeä, tehdään mielenterveysongelmista normaali juttu! Tehdään siitä sellainen vitun juttu, että voit yhtä hyvin sanoa käyneesi psykologilla kuin hammaslääkärillä. Minun henkilökohtaisesta helvetistäni halutaan tehdä keppihevonen, jonka varjolla voidaan syyllistää ihmisiä, joilla ei mielenterveysongelmia ole tai jotka eivät niitä ymmärrä. Ikään kuin uusi vähemmistö mukaan vähemmistöbingoon, josta voi sitten ruksia omansa ja näyttää muille, miten kovin erikoinen on ja miten ymmärtämätön muu maailma on.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun sanot olevasi "masentunut" tenttiarvosanasta, vaikka olet vain pettynyt. Ei minua loukkaa, jos joku sanoo "masentunut" väärässä kontekstissa. Minun masennukseni loukkaa minua.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun oletat kaikkien jaksavan käydä töissä. Näin mielenterveysongelmaisena minua loukkaa, kun käytät minun sairauttani lyömäaseena.

Näpit irti minun todellisuudestani. Ne eivät ole mikään vitsi. Ne ovat todellista totta. Ne ovat joillekuille niin todellisia, että te ette tajuakaan sitä. Se, että minun kärsimykseni halutaan nostaa lipputankoon ja tehdä siitä jokin juhlan aihe on aivan saatanan perverssiä ja loukkaavaa. Ymmärrätekö te, että kyse on sairaudesta? Häh? Entä mitäpä luulette, haluanko, että minun sairauteni normalisoidaan, niin että se on ihan normaali tila, tosiaan ihan normaali, että mitään eroa ei ole siinä, onko minulla mielenterveyden häiriö vai ei? Arvatkaa kahdesti.

Ja tosiaan, olemassa on ihmisiä, jotka eivät usko, että mielenterveysongelmat ovat todellisia. Tiedättekö mitä: ei kiinnosta. Olkoot luulossansa vaan. Minun ei tarvitse kysyä, ovatko ne todellisia, sillä minulle ovat. Ja siinäpä se: se, että te normalisoitte minun henkilökohtaista helvettiäni ja riepottelette sitä tuolla noin, ei tee siitä yhtään sen pienempää. Ei. Yhtään. Pienempää. Sillä arvatkaa mitä: minun masennukseni, minun ahdistukseni, minun harhaisuuteni ovat aivan todellisia asioita, jotka eivät pienene, vaikka ne olisivat siellä lipputangon nokassa. Se saattaa yllättää teidät, sillä te tosiaan kuvittelitte, että mielenterveyden häiriöstä parannutaan naps näin.

Ette te usko, että minä olen oikeasti sairas. Te ette usko, että minä sairastan tautia, jossa on korkea kuolleisuus. Te luulette, että pelastatte minut tekemällä minun sairaudestani viirin. Se on irvokasta.

"Mutta en suostu pitämään psyykkistä sairauttani vain 'konstruoituna'. Minun ahdistukseni on mitä suurimmassa määrin todellista. Hypomaaninen tilani on hyvin konkreettista, samoin masennus silloin kun se tarraa kiinni. Ahdistukseni ei tuntuisi yhtään helpommalta, vaikka se olisi sosiaalisesti hyväksytympää. Se ei mene puhumalla pois sen paremmin kuin syöpä, epilepsia tai hiv menevät pois. Minuun sattuu avain yhtä paljon. Ahdistus, masennus, psykoosi ja maanis-depressiivisyys ovat korkean kuolleisuuden sairauksia. Niissä on kyse elämästä ja kuolemasta. Ne ovat vakavia. Yhtä vakavia kuin syöpä. Hiv. Somaattiset sairaudet. Psyykkiset sairaudet ovat aivan yhtä todellisia niistä kärsiville. En tarvitse ymmärrystä. En kaipaa hyväksyntää. En tahdo omia Pride-paraateja. Enkä ehdottomasti halua jäseneksi johonkin hullujen tukiyhdistykseen. Haluan saman oikeuden hoitoon, jota muutkin henkeä uhkaavista sairauksista kärsivät saavat. En muuta. En muuta.

-  -

Ja sitten nämä 'psyykkiset sairaudet'. Mikä ihmeen käsite sekin on? Sama kuin niputettaisiin yhteen luunmurtumat, diabetes, ALS, keuhkosyöpä, vesirokko ja leukemia ja sanottaisiin niitä 'fyysisiksi sairauksiksi'. Ei onnistu. Sen sijaan masennus, skitsofrenia, ADHD, psykoottinen mania, autismi, psykopaattisuus, loppuun palaminen, Aspergerin syndrooma ja maanis-depressiivisyys niputetaan surutta yhteen. Ei mitään ongelmaa siinäkään."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 75 - 76, suom. Ulla Lempinen.