Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Mä lähden, ja se tänään tapahtuu

 Pakkasin laukun ja lähdin. Yhteisestä kodista. Toiseen paikkaan.

En ehkä palaa.

Olinko valmistellut?

No, kyllä kai.

Olinko valmis?

En todellakaan.

Olinko päättänyt?

En ollut.

Alitajuntani oli.

Sehän tekee päätökset aina ensin.

Ajatus tulee myöhemmin, sanat sitten, ja sitten, ehkä, teot.

Kävin perjantaina psykologilla. Aioin puhua eromietteistä, mutta psykologi ei antanut suunvuoroa; kerroin, mikä mieltä painoi, ja hän vaan puhui, puhui, puhui ja puhui.

Jälkeenpäin tajusin, että alitajunnassa asia oli jo valmiina, se vain odotti pulpahtamista pintaan. Ehkä oikeaa hetkeä, ehkä triggeriä, ehkä oikeita sanoja. Joo, kyllä: se odotti oikeita sanoja.

Oikeat sanat olivat ensin: mä luulen, että mä alan etsiä uutta kotia

ja sitten, hetken päästä, läpi kyynelten:

mä en kestä enää.

Ja pam, siinä ne olivat.

Tarkalleen ottaen olin sanonut, että lähden nyt kaverin luokse. Nyt, mies kysyi. Nyt, vastasin. Autolla, lisäsin. Autolla? mies kysyi. Joo, autolla, ja mä lähden nyt.

Itku tuli.

Ootko sä ajokunnossa? hän kysyi.

Vastasin, vaikkakin itkien, itsevarmasti: Mä olen täysin kunnossa.

Sillä hetkellä tuntui, että todella olin. Tuntui, että olen enemmän kunnossa kuin pitkään aikaan.

Sitten sanoin: Mä en kestä enää.

Siinä se oikeastaan oli. Mä en kestä enää.

Terapiassa olen huomannut, että kun jonkin asian viimein saa sanottua, sanallistettua, se kirkastuu, selkenee. Joskus jotain saattaa lipsahtaa itselleen odottamattomastikin. Ja voi miten hyvältä tuntui sanoa ne sanat. Mä en kestä enää. Sillä minä en kestä enää, en kestä, en kestä.

Kovin yksinkertainen virke, kovin painava, kovin yksiselitteinen.

Sillä minä olen kaikki nämä vaikeat viikot ollut se, joka hokee, että otetaan aikaa, ei ole kiire, mietitään rauhassa, katsotaan mitä tapahtuu, eletään tätä arkea, voidaan hetki olla erillämmekin, katsotaan, ei päätetä vielä.

Ja koko ajan minä olen ollut se, joka ei kestä.

Sanoin myös, etten pysty olemaan täällä. En pysty nyt menemään vain nukkumaan, sanoin. Sekin oli totta.

Minulla oli mahdollisuus päästä asumaan kaverin kämppään siksi aikaa, kun hän on ulkomailla, kesän yli ainakin. Minulla oli jo avain. Tiesin, että minulla olisi turvapaikka.

Siksi menin työhuoneeseeni ja kaivoin kaapista esiin laventelinvärisen ison matkalaukun, jonka olin ostanut aiemmin sillä viikolla. (250 euroa, mutta alennuksessa hintaan sata euroa, mikä mäihä!) Mies kysyi, mistä olin saanut tuollaisen ison laukun. Vastasin, että ostin aiemmin sillä viikolla. Ja siinä se oli, merkki, halkeama: ehkä hän siinä kohdin tajusi, miten vakavasta asiasta on kyse.

Hän käski ajaa varovasti.

Sanoin joo. Sanoin nähdään. Hyvää yötä.

Nähdään. Hyvää yötä. Haluatko halauksen?

Halusin. Halasimme.

Otin laukun, menin rappukäytävään, suljin oven. Ei itku tullut vielä siinä. Oli paljon tehtävää. Tankkaaminen, kaupassakäynti (oli yö mutta Citymarket on auki ympäri vuorokauden), ajomatka, autotallin avaimen hakeminen, autotallin löytäminen (rynkytin sitten väärää ovea varmaan kymmenen minuutta), parkkeeraaminen, tavaroiden roudaaminen ylös, ja sitten, sitten kun sain turvapaikkani oven kiinni, sitten tuli itku.

Sittenkin vielä suorittamista, asia kerrallaan. Jääkaappi päälle, ostokset jääkaappiin, lakanoiden vaihto sänkyyn, hampaidenpesu, suihku, iltalääkkeet. Koko ajan itkin, itkin, itkin.

Viimeiseksi katsoin kännykkää. Mies oli lähettänyt vielä viestin. Se kuului: "Toivottavasti pääsit perille turvallisesti ja sinulla on kaikki tarvittava siellä. Olet kuitenkin minulle tärkeä, vaikka käy näin."

Ehkä noita sanoja olisin kaivannut jo aikaisemmin.

Paat oven kiinni silmin itkuisin

Just pudotit ydinpommin

Sä lähdet, ja se tänään tapahtuu

Kun tää rakkaus vaan ahdistaa

niin pakko se on lopettaa

Ehkä silloin kumpikin voi pelastuu

Sun sydäntäs peittää ikijää

Tunnet, ettet tunne mitään

Korvissa vaan paine tunnelin

Eteiseen jäät

Me erosimme.

En osaa sanoa muuta.

Kauheaa. Mutta pakko.

Nyt on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen

vaikken pystyisi rakkauteen

vaikken kestäis sun vihaa

nyt on lähtö

Enää en voi hengittää, koska sinä veit minulta ilman

Miksi se ei vain lähde? 

Tätä kysymystä kysytään ihmisistä, jotka ovat väkivaltaisessa parisuhteessa. Että miksei se vaan. Miksi se ei vain lähde? Yksinkertaisesti. Miksi se ei vain lähde?

Moni haluaisi osata vastata tähän kysymykseen, mutta moni ei osaa. Jospa sitä tietäisi vastauksen?

Tästä aiheesta on kirja, sen nimi on Miksi se ei vain lähde. Kirja käsittelee parisuhdeväkivaltaa, mutta sen otsikko herättää silti ajatuksia laajemminkin.

Kirjoitin aiemmin kaverista, joka kommentoi ulkonäköäni ikävästi. Kirjoitin asiasta myös Facebookin vertaistukiryhmään. Sain vastauksen: "This is not friendship, this is abuse." Sana abuse on hirveän voimakas, joten en allekirjoita täysin tätä väitettä. Lausahdus sai minut silti mietteliääksi. Jos tämä ei ole ystävyyttä, mitä tämä on?

Minä kirjoitin Facebookin vertaistukiryhmään, ja minultakin kysyttiin, miksen minä vain lähde. En osannut vastata siihen, vaikka sisimmässäni tiedän, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia juttuja, että ne eivät yleensä ole yksinomaan hyviä tai pahoja, vaan monissa, niissäkin, joissa on paljon pahaa, on myös paljon hyvää, niin on tässäkin.

Meillä on yhteinen historia ja paljon yhteistä historioissamme. Tiedämme toisistamme sitä ja tätä, ehkä vähän liikaakin kumpainenkin. Olemme itkeneet yhdessä ja halanneet porttikongissa. Hän on lukenut kirjojani ja ollut tukena niiden kirjoittamisessa. Hän on ainut, jolle olen kertonut maniasekoiluistani, koska hän on ainut, johon luotan. Ja minä olen se, jolle hän on kertonut menneisyydestään ja synkistä ajatuksistaan, ehkä hän on kertonut minulle enemmän kuin puolisolleen, joistain asioista ainakin. En halua heittää sitä kaikkea menemään.

Siksi minä en vain lähde. Se ei lähde siksi.

Se ei ole vain lähtemistä, muutenkaan. Se on monien lankojen katkaisemista. Se tarkoittaa usein muidenkin ihmissuhteiden poikkaisemista. Se tarkoittaa sitä, että toinen muuttuu läheisestä ihmisestä muistoksi. Se tarkoittaa, että elämästä katoaa joku, jonka kanssa on ollut paljon hyvää. Jokaisella ihmissuhteella on alku. Usein alku on hyvä, jos se johtaa ihmissuhteen jatkumiseen. Keskikohtakin on usein hyvä. Loppu saattaa olla kauhea. Se on kauhea nyt.

Se ei lähde siksikään, että siltä on riistetty omanarvontunto. Väkivalta satuttaa ja vetää matalaksi. Se tekee heikoksi. Se vaurioittaa itsetuntoa.

Toinen kysymys, johon olen joutunut vastaamaan, kuuluu näin: Mikset sinä puolustautunut mitenkään?

Olen kyllästynyt tähän kysymykseen siitäkin huolimatta, että se on edelleen relevantti. Enkä edelleenkään osaa vastata siihen edes kuuden terapiavuoden jälkeen, mutta nyt minulla on valistunut arvaus, sillä minä jouduin vastaamaan niille ihmisille siinä ryhmässä. 

Siis: Miksi sinä et puolustanut itseäsi?

En puolustanut itseäni, koska minua ei ole lapsena kasvatettu puolustamaan itseäni. Kun minua on lyöty hiekkalaatikolla, minulle on opetettu kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Kun minua on lyöty koulussa, minun on käsketty ymmärtää tekijöitä. Kun minua on solvattu erinäisillä rumilla sanoilla, minulle on selitetty, ettei se sanoja kuitenkaan ymmärrä. Kun minä olen kohonnut vastaan parisuhteessa, jossa en jaksanut aina harrastaa seksiä kun toinen olisi halunnut, minut on haukuttu itsekkääksi ja toisia ajattelemattomaksi. Kun minä olen aiemmin tässä ystävyyssuhteessa sanonut, ettei minusta tunnu kivalta minun ulkonäköni kommentointi, minulle on sanottu, että mutta kun näin sen vain on mentävä.

Sitten olen jäätynyt. Tämän kaiken jälkeen minun olisi pitänyt puolustaa itseäni edelleen, mutta minä olen vain jäätynyt. Antanut niiden lyödä, antanut niiden solvata, antanut niiden käyttää kehoani mihin huvittaa, ja lopuksi pyytänyt anteeksi.

Minun äitini on samanlainen. Tämän suvun naiset ovat. Antavat toisten kävellä itsensä yli, antavat toisten päättää. 

Yritän muuttua, minä todella yritän. Se alkaa pienestä. Kiellän naista ohittamasta minua kassa jonossa. Hiljennän luokassa meuhkaavan oppilaan. Totean rasistisuuksia laukovalle kaverilleni, että tuo on kamalaa paskaa. Kaikki nämä ovat tapahtuneet tällä viikolla. Näin minä olen tehnyt. Minä olen yrittänyt, ainakin. 

Nyt minä seison taas tässä pisteessä, jossa lähtö on lähellä. Poltan aina sillat takanani, en voi muuta, en osaa muuta. Näin tässä käy taas. Minä lopetan ihmissuhteita, koska minä en osaa muuta. Minä valitsen joko hyvän ihmissuhteen tai sen ihmissuhteen lopun. Välimuotoja ei ole. Toivoisin, että olisi. Että osaisin ottaa paikkani ihmissuhteessa, kieltäytyä huonosta kohtelusta mutta pystyä antamaan anteeksi. En kieltäydy, enkä pysty. Minä poltan sillat takanani, niin minä aina teen.

Haluan jäädä, minä todella haluan.

Mutta ehkä minä en pysty.

Enää en voi hengittää, koska sinä veit minulta ilman.

I don't know where to begin,

you made me feel so dead in my own skin

You stretched me paper thin

You knew I'd always give in

You pushed me to the brink

You knocked me down or so you think

I played the game

is what the man in the mask would say

Who's the man behind the mask?

You wore it well you had me fooled

till the last laugh

Were you faking every day?

Now I can't breathe because you too my air away

Ivy & Gold: Behind the Mask

Kuolleet kukat

Seurustelin vajaan vuoden yhden miehen kanssa. Tämä tapahtui joskus Jaakon ja nykyisen kumppanini välillä, vuodet olivat 2015, 2016. Suhteen olisi pitänyt kyllä päättyä alkuunsa, nyt kun sitä mietin, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Monet asiat ymmärtää vasta jälkikäteen.

Suhde oli intensiivinen ja täynnä ylä- ja alamäkiä. Usein meillä oli hyviä hetkiä, kävimme usein syömässä ja elokuvissa, pelasimme usein korttia ja erilaisia lautapelejä. Pidimme samoista asioista sängyssä, ja meillä oli useimmiten kivaa yhdessä. Mutta se ei riittänyt.

Mies oli äkkipikainen ja saattoi suuttua aivan yllättäen ja haukkua minut sitten maahan, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksikin. Hän saattoi lähteä luotani ovet paukkuen ja pitää päiviä mykkäkoulua. Suuttumisen syyt vaihtelivat: saatoin sanoa jotain vähän hölmösti, käyttäytyä väärin, toisinaan kieltäytyä seksistä, ja sitten oli muita syitä, mielenterveyteni tila yhtenä esimerkkinä. 

Ja aina hän katui sanojaan, tietysti, ja pyysi anteeksi mitä vilpittömimmin. Soitti parin päivän kuluttua itku kurkussa anteeksipyyntöjä, halasi tavatessamme syvään ja pitkään ja syytteli itseään omasta typeryydestään. Minä en tiennyt oikeastaan, miten olisin suhtautunut anteeksipyyntöihin. Olin itse tehnyt väärin, ja nyt hän pyyteli anteeksi minulta.

Riitojen jälkeen aloin saada kukkia. Ruusuja, neilikoita, orkidean. Oli kevättalvi ja tulppaanit olivat silloin parhaimmillaan. Ystävänpäivän kukat, naistenpäivän kukat, riidan jälkeiset kukat, itkunjälkeiset kukat. Rapisevaa sellofaania ja koristenauhoja. Suureellisia kukkapuskia, ehkä kalliitakin. Maljakkoni oli täynnä yhtenään. Jos maljakko oli täynnä, se tarkoitti todennäköisesti, että vastikään oli riidelty.

Minä istuin katselemassa niitä kukkasia siinä ja mietin, miten mitättömiä ne oikeastaan olivat. Olen aina pitänyt kukista ja ostan niitä toisinaan itsekin itselleni. Vaikka kukat olivat kuinka kauniita, ne eivät herättäneet minussa myönteisiä tunteita. Ne herättivät yleensä suorastaan ikävän tunteen, muiston rumista sanoista. Ja itse asiassa kukat tuntuivat yhdentekeviltä, koska vaikka niiden tarkoitus oli ilmaista välittämistä, niistä välittyi aivan toiset tunteet. Aloin muistella erästä vanhaa venäläistä iskelmää, jossa laulettiin jotenkin niin, että rakkaus on kuin kukkakimppu – paketti kuolleita kukkasia. 

Erään kerran viiltelin itseäni. Se tapahtui vuonna 2015, enäähän en sitä tee, en ole tehnyt ikuisuuksiin. Olin joutunut kauheaan tilanteeseen julkisella paikalla ja purin ahdistusta omaan kehooni. Jäin siteistä ja pitkistä hihoista huolimatta kiinni. Mies itki ensin sylissäni ahdistustaan ja pettymystään ainakin tunnin, kunnes sitten sanoi, ettei voi jäädä suhteeseen itseään viiltelevän naisen kanssa. Tunsin jääneeni aivan yksin; ja lisäksi tunsin vihaa itseäni kohtaan siitä, mitä olin mennyt tekemään.

”Minä en ole mikään psykologi”, hän valitti, ”minä en voi olla sinun psykologisi; minä en voi olla suhteessa, jossa pitää koko ajan olla sydän syrjällään.” Hän oli epäilemättä oikeassa.

”Sinähän sanoit, että sinä lopetit; sinä valehtelit!” Ja siinäkin hän oli oikeassa – minä olin sanonut, että vanhat viiltelyjäljet ovat mennyttä elämää.

Sen jälkeen minä en saanut kukkia. En liioin saanut halausta tai kysymystä, mikä minulla on ollut hätänä. Mutta se nyt vain kuului asiaan. Minä olin tehnyt väärin, taas, taas minä.

Useimmat riitamme liittyivät seksiin, sillä minä olin – ehkä osittain lääkkeiden vaikutuksesta johtuen – vähemmän halukas kuin hän. Lopulta opin ottamaan suihin tehokkaasti, sillä se tapahtui nopeammin ja tyydytti hänet, eikä minun tarvinnut tarjoilla itseäni sen enempää, kaikki oli pian ohi. Mutta toisinaan en jaksanut sitäkään. Ja niin hän sitten haukkui minut, usein itsekkääksi, toisinaan tyhmäksi. Ja toi sen jälkeen kukkia.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehken ollut kovin halukas seksiin siksi, että minun oli yleensä pakko olla, kun kieltäytymisen mahdollisuutta ei ollut.

Yritin pohtia käytöstäni ja välttää vakavimmat virheet, ettei taas tarvitsisi tapella. Se oli kuitenkin vaikeaa niin äkkipikaisen ihmisen kanssa. 

Miksi sitten pysyin suhteessa? En kai ole sitä tyyppiä, joka kovin helposti lähtee. Ja jollain hullulla tavalla kiinnyin häneen, niin kuin toiseen ihmiseen kiinnytään. Siihen, että on joku, jonka viereen nukahtaa ja joku, jonka vierestä herätä, joku jonka kanssa sitten keitellä kahvia ja jota suukottaa ovenraossa, toivottaa hyvää työpäivää, että on joku toivottamassa hyvää työpäivää.

Lopulta suhde päättyi. Olimme vastikään riidelleet ihan typerästä asiasta. Minä menin riidan masentuneena jälkeen päiväunille, sitten pyysin anteeksi tietämättä lainkaan, mitä oikeastaan pyysin. Sitten lähdin tanssitunnille. Tunnin jälkeen katsoin, mitä hän oli vastannut anteeksipyyntöön – ja hän sanoi vain, että tajusi minun kohtelevan häntä aika huonosti. Silloin minä, vielä tanssitunnin antamia välittäjäaineita aivoissani, vihastuin. Hän oli itse lähtenyt ovet paukkuen ja ilmoittanut haluavansa mahdollisimman kauas minusta. Siitä tiesin, että suhde on ohi, ja niin se oli.

Viimeisimmät riitakukat jäivät pöydälle ja lakastuivat pois. Kun ne olivat lakastuneet, minä tajusin olevani viimein vapaa.

Розы из бумаги, трепет лепестков,
Лилии, маки из цветных шелков.
Розы из бумаги, ярко-алый цвет,
Лилии, маки - неживой букет.
Как твоя любовь, неживой букет.

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento vasten tornitalon lasista seinää

"Kun käy läpi äkillisen muutoksen, odottaa, että maailmakin on jotenkin erilainen." - Elif Shafak (Valkoinen elefantti, s. 270, suom. Maria Erämaja)

Mies lähti. Yritin kirjoittaa siitä viimeksi, mutten pystynyt, joten kirjoitin muusta. Mutta miksi minä kirjoittaisin suhteen päättymisestä ja sen raastavuudesta? Mitä minä siitä edes kertoisin?

Ja ketä kiinnostaa?

Istuin kaksi päivää sängyssä ja itkin. En syönyt paitsi suklaata söin. Luin uutisia ja toivoin katastrofia maailmaan, koska omakin elämäni järisi. Mutta mitään ei tapahtunut (paitsi Ecuadorissa järisi maa, mutta se ei ollut iso uutinen, vaikka kuolleita oli jotain 700). Kaikki oli ennallaan sittenkin kun palasin arkeen. Se oli minusta järkyttävää. Ydinkatastrofi ja sota ja maanjäristys ja tulivuorenpurkaus! Täällä järisee maa!

Mutta mitään ei tapahtunut.

Itkin, vaikka mies pakotti minut tekemään asioita joita en tahtonut ja vaikka hän suuttui minulle vähän väliä.

Itkin, vaikka rakastellessamme mietin usein Jaakkoa.

Itkin, vaikka olin samaan aikaan Todellisuudessa Rakastunut runokurssin Hassuun Poikaan. Analysoin hänen kanssaan Catharina von Gripenbergin Elle-runoa, joka hänen mielestään kertoi epäselvästä sukupuoli-identiteetistä ja minun mielestäni naiseksi kasvamisesta. Emme päässeet yhteisymmärrykseen mutta keskustelu oli Mahtavaa. Se oli ihana päivä.

Itkin, vaikka Tuntematon Mies Turusta seuraa minua Instagramissa ja minä häntä ja tykkäilemme toistemme kuvista, ja olen varma, että jonain päivänä vielä pyydän häntä treffeille.

Itkin, vaikka haaveilin ihan muusta kuin suhteesta, kuten Oikeasti Toteutuvasta matkasta Saksaan tai Huikeista Seikkailuista ja festareista.

Itkin, vaikka miesystäväni ei ollut kovin hyvä miesystävä enkä minäkään varmaan erityisen hyvä tyttöystävä.

Näin on varmaan parempi, ja silti itkin.

Ja kaikkea sen sellaista ja mitä sitten.

Miksi itkisin?

 

 

On ollut jo monia aurinkoisia päiviä. Se on outoa, koska nyt on vasta toukokuu, ja viime kesä- ja heinäkuussa ei ollut ollenkaan näin lämmin. Ihmisetkin tuntuvat kumman iloisilta. Bussissa mies istui vieressäni koira sylissään. Koiran nimi oli Pera ja sillä oli hermovaurio, jonka vuoksi se ei osannut ollenkaan pelätä. Sen elämän täytyi olla vaarallista mutta ehkä toisaalta ihanaa. Se ei pelkäisi oikeita asioita mutta ei niitä vääriäkään.

Tänään istuin kahvilan terassilla juomassa hyvää kahvia ja lukemassa sanomalehteä ja runoja. Mietin, että varför Paris, vi har ju Åbo. Kun Jaakko jätti minut, vihasin tätä kaupunkia, mutta nykyään rakastan. Tekisin vielä Suuria Asioita. Olen Vallankumouksellinen Nainen, maahan niin usein lyöty ja silti aina taisteluvalmis.

Antaa tulla!

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento

Vasten tornitalon lasista seinää

Se on sääli ja tietenkin niin surullista

Siltikin samantekevää tänään

Onni multa otettiin eilen pois

Ja aamun tyhjän sängyn laidalla itkin

Sitten soi jo puhelin pöydän pyyhkäisten

Nauttikaa ihanista aurinkoisista päivistä!!

- Aoda

(Anteeksi isot kirjaimet, luin ennen tämän kirjoittamista Catharina von Gripenbergiä.)

Jos vielä haluat minut

Ehkä Jaakko on elämäni rakkaus.

(Sanon niin, vaikka olen vasta hiukan yli kahdenkymmenen. Sanon niin kaiken korniuden uhalla, ja entä sitten. Näen asiat 22-vuotiaan mittakaavassa, ja nyt se vaan on niin.)

Olen pitänyt toisistakin miehistä. Ehkä rakastanut, tai ollut rakastunut, ehkä kiinnostunut ja pihkassa vähintään? Olen ollut miehen kanssa ollakseni jonkun kanssa. Ja olen harrastanut irtoseksiä baari-illan jälkeen ja aikana vain siksi, etten olisi niin yksinäinen, ja aamulla surrut kuitenkin. Ja olen kuumeisesti etsinyt seuraa, luullut että se ratkaisee ikävän tai ajatellut, että pitää vain nähdä vähän vaivaa ja olla vähemmän nirso.

Minulla on kaikin puolin ihana miesystävä nytkin, ja silti kaipaan. Minä niin ajattelin, että kun löydän jonkun toisen, kaikki aiempi kaipuu katoaa. Ja niinhän sitä on sanottu: kyllä sä jonkun toisen löydät! Niin löydän ja löysin. Mutta on valetta, että jokin uusi korvaa vanhan tai että rakkauden määrä on vakio. Se on valetta. 

Entä olisinko valmis särkemään tämän kaiken? Edes yhden yön vuoksi? Edes yhden lupauksen vuoksi, vaikka voisin olla varma, että se lupaus rikottaisiin? Vain siksi, että antaisin saman ihmisen rikkoa minut taas uudelleen, kun olen juuri saanut palat kokoon?

En empisi.

Olenko paha ihminen? Kun en tyydy, kun kaipaan? Kun tahdon olla onnellinen, välittämättä toisesta, joka minusta välittää? Ehkä sitten niin.

Ehkä olikin tarkoitus, että hän lähti. Silti voi olla tarkoitus, että minä rakastan ikuisesti.

Tuijotan tekstiviestiä, jonka aamulla sain.

Haluatko nähdä? 

Ai haluanko nähdä?

Haluan vetää sinut kotiini tai kotiisi, repiä vaatteet päältä jo eteisessä, antaa kauluspaidan nappien irrota ja varista kynnysmatolle, purra kaulan mustelmille, raapia selän täyteen punaisia viiruja, ahmia suutasi, puristaa sinut reisilläni jalkojeni välin enkä enää koskaan, en koskaan päästää sinua katoamaan.

Samanaikaisesti haluan jättää tämän kaiken, ihan kaiken, pakata lentolaukullisen tavaraa ja lähteä matkalle yhden suunnan lipulla, kadota Afrikkaan tai Intiaan tai Kiinaan, samota viidakkoja ja tavata paikallisia ihmisiä, olla aina liikkeessä jotta unohtaisin, unohtaisin kaiken tämän, kaiken sen, kaiken sinusta, olla vapaa ja paossa.

Ja haluaisin olla ihminen, joka voisi vain unohtaa ja pyyhkiä pois, yksinkertaisesti ilman kommervenkkejä: opiskella, valmistua, mennä töihin, mennä naimisiin, saada lapsia, elää onnellisen perhe-elämän läpi ilman kaipausta, ilman kysymystä: mitä jos?

Niin, mitä minä haluan?

Odotan ratikkaa

Yritän unohtaa

ikävää, joka jäi

muhun asumaan

muhun asumaan

Kaulahuivissa kaulaani paleltaa

kaupan kassalla

Joku itki taas koiraansa

Sitä kuollutta koiraansa

Ehkä sitten koirien taivaassa

en enää odota

suurta rakkautta

Rakkautta...

Haluisin sytyttää kotini palamaan

leivänpaahvimella

mutta pelkäänkin kuolemaa

Ilman sinua

Kuolemaa

Tulisitko vastaan

kukkakaupan kulmalle,

kun annan mun sydämen takaisin sinulle 

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille!

- Aoda

Meidän rakkaus on rajua, emmekä odota siltä muuta

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." - Tove Jansson

Elämää on joskus vaikeaa käsittää. Oikeastaan suurin osa syistä ja seurauksista on vaikeasti selitettävissä. Rakkautta en ymmärrä enää laisinkaan, enkä sydämen toimintaa. Enkä osaa käsitellä onnea, onnistumisia, kaikkia hyviä asioita. Kysyn aina: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Entä koska se otetaan pois, ja kuka sen ottaa?

En osaa ajatella, ettei asioita aina ansaita, eivät suinkaan kaikki ihmiset ansaitse onneaan. He vain ovat onnellisia. Eivätkä kyseenalaista sitä, eivät koko ajan odota, että joku vie sen onnen pois.

Rakkauttakin on niin vaikea käsittää. Ei siinä ole kerrassaan mitään järkeä. Kaksi ihmistä vain kohtaa ja heidän välilleen syntyy näkymätön side. Kaksi ihmistä, toisistaan riippumattomia, eivätkä sitten yhtäkkiä voikaan elää ilman toisiaan. Erossa oleminen on kuin olisi jotenkin vajavainen, vaikka on ollut ennen tuon ihmisen kohtaamista täysi itsessään. Muulloin tuntuu kuin itsestä puuttuisi jotain, ja jokin paikka ammottaa tyhjyyttään kipeästi. Eron jälkeen on aina sellaista, millään ei ole enää merkitystä.

Miten rakkaus vain tapahtuu? Ilman varoituksia se vain yhtäkkiä käy. Elämä on tavallista ja arkista, ja sitten siihen ilmestyy ihminen, joka muuttaa kaiken. Kun se tulee, millään muulla ei sen jälkeen ole enää merkitystä. 

Esimerkiksi: aloitat paritanssin hieman hämilläsi, mietit askelsarjoja ja arkisia juttuja, kun tanssitunnilla vieras, vähän vanhempi mies tulee luoksesi, tarjoaa kättä ja kysyy: Saanko luvan? Ja vuosien päästä teillä on omakotitalo ja kaksi kissaa. Niin kävi ystävälleni. Tai sinulla on rinnuksillasi valtava kahvitahra, jota et ole edes huomannut, koska oli aamulla kauhea kiire töihin. Lounasta jonottaessasi tuntematon mies huomauttaa tahrasta ja pyytää sinut pöytäänsä istumaan, ja kahden vuoden kuluttua teillä on lapsi. Niin kävi koulukaverilleni. Tai sitten voi käydä niin, että olet torilla ostamassa tuoreita tomaatteja, kiepautat pussin ranteesi ympärille, ja viereesi tupsahtaa silloin mies, joka on tullut torikojun katoksen alle pitämään sadetta. Niin minä tapasin Jaakon, johon rakastuin päätä pahkaa ja joka sitten myöhemmin hajotti minut. Olin lähes kaksi vuotta pieninä palasina.

Suurin mysteeri piilee oikeastaan juuri siinä. Kaikesta siitä kivusta, pelosta ja nöyryytyksestä huolimatta kohtasin nykyisen miesystäväni kahvilassa viime syyskuussa, kun oli vielä lämmintä ja aurinkoista. Se oli valinta. Valitsin tavata miehen, jonka kanssa olin jutellut internetissä. Valitsin mennä hänen luokseen. Valitsin antaa hänen tulla lähelle. Kaikesta huolimatta, siitäkin, että osa sydämestäni on vieläkin teillä tietymättömillä ja osa palasista kiinni vain miten kuten.

Rakkaus on niin rajua, rakkaus on rehellistä. Rakkaus on sekopäistä. Jaamme pienen karun yksiön, luemme yhdessä kirjastosta lainattuja kirjoja, rakastelemme taloyhtiön saunassa. Opiskelemme vieretysten tenttiin hänen asuntonsa lattialla. Teemme pitkiä kävelyretkiä. Kokkaamme intialaista ruokaa. Riitelemme silmät kyynelissä, sitten sovimme.  Joskus olen niin onnellinen, että huippaa.

Minusta tuntuu, että rakastun mieheen päivä päivältä enemmän. En enää muista paljon elämästä ilman häntä, en enää ajattele asioita ilman häntä, kaikki asiat tulevaisuudessa liittyvät jotenkin häneen. Tajuan, miten tyhjän päälle itseäni taas ajan, samalla lailla kuin Jaakon kanssa. Siirrän merkitystä ja turvallisuudentunnettani toisen syliin. Mitä sitten tapahtuu, kun hän ei olekaan enää siinä? - Sitten on vain pakko taas raapia itsensä kasaan jostain, opetella taas elämään, pyrkiä pysymään tässä maailmassa mukana. Mutta minä en vain mieti sitä, en juuri nyt, en enää. Minä vain olen, tässä mukana, tässä elämässä, tässä hetkessä. En olisi edes vuosi sitten uskonut, että minä pystyn tähän.

Toisin sanoen: elämä menee eteenpäin. Hyviä asioita tapahtuu. Minulla on kaikki mahdollisuudet ja täysi oikeus olla onnellinen, haaveilla, nauttia elämästä. Olla arvokas, rakastettava, rakastettu.

Ja jotenkin tässä elämässä vaan aina selvitään. Kaikkea kamalaa tapahtuu, ihmiset lähtevät, maailma sumenee, millään ei ole merkitystä, ja silti tässä vaan ollaan. Ei ehkä kunnossa, ei aina hyvinvoivana tai järkevänä, mutta epäilemättä elossa. Niin että Jaakon lähdettyä sain yllättäviä itkupuuskia, paniikkikohtauksia, pelkäsin maailmaa, lojuin kylpyammeessa ahdistuneena haluamatta nousta, huusin, paiskoin tavaroita ja raavin itseäni, kaikki oli turhaa ilman häntä, mutta sitten kuitenkin kokosin itseni taas. Ja kykenen rakastamaan, kaikesta huolimatta. Uskallan rakastaa, vaikka tiedän, miten sekaisin menen, jos mies lähtee. Mutta sitten siitä taas selvitään - jollain käsittämättömällä tavalla - ja jatketaan elämää, ehkä jopa hitusen vahvempana, ja lopulta vastaan tulee taas joku, jonka päästää elämäänsä.

Tapahtui meille mitä vain, ainakin minä voin sanoa, että rakastin. Rajusti, vilpittömästi ja leiskuen.

Kaunis päivä

Vein tänään tavaroita takaisin asuntooni. Valmistaudun muuttamaan opiskelupaikkakunnalleni elokuun lopussa.

Äiti auttoi tavaroiden tuomisessa ja kantamisessa. Hän siivosi kylpyhuoneen. Hän heitti tietämättään pois Jaakon hammasharjan.

Kyllä, olin säilyttänyt sitä tähän asti, haluttomana luopumaan viimeisestä kouriintuvasta asiasta, joka minulla hänestä oli jäljellä. Nyt se on poissa. Ja kotikin näyttää erilaiselta parin kuukauden jälkeen. Avarammalta, valoisammalta. Minun kotini.

Viimeksi pohdin, muuttaisiko maisemanvaihto ja uusi kaupunki kaiken. Häviäisivätkö paniikkikohtaukset, ahdistus, pelot? Oli niin tai näin, tästä kaupungista en pääse pois vielä ainakaan vuoteen. Aikanaan muuttaessani olin varma, että elämäni parhaat vuodet tapahtuvat täällä, mutta tapahtuivatkin kauheimmat. Kelle olen velkaa? Kenen siunausta odotan?

Siksi on murtauduttava vapauteen. Se vain alkaa lähempää kuin toisesta kaupungista tai mantereesta, se alkaa mielestäni, joka on suurempi kuin koko maailma, aavempi kuin kaikki meret.

Ja aivan tarkalleen se matka alkoi kylpyhuoneen kaapista, roskikseen lentäneestä hammasharjasta.

Jalat vahvistuvat,

jalat kantavat

Vaikka illat tuhlaan, 

aamut antavat

Ja minä nousen, vaikka putoan

Nousen, vaikka putoan

Kaunista elokuuta!

- Aoda

Täältä pois vain pääsee kulumalla

"Minusta tuntuu, että olen tulossa hulluksi. En kestä näitä kauheita aikoja. En taida enää toipua. Kuulen ääniä enkä pysty keskittymään työhöni. Teen sen, minkä näen parhaaksi. Olette antaneet minulle suurimman mahdollisen onnen. Tuskin kukaan olisi voinut olla onnellisempi sinä aikana ennen kun tämä kauhea sairaus saapui. En jaksa enää. Tiedän että pilaan elämänne, että ilman minua pystyisitte toimimaan. Ja tehän pystytte, tiedän sen. En pysty enää edes kirjoittamaan, enkä pysty lukemaan. Tahdon vain sanoa, että olen teille velkaa kaikesta siitä onnesta, jonka olen saanut. Olette olleet loputtoman kärsivällisiä kanssani, ja uskomattoman hyviä. Sen vain tahdon sanoa. Jos joku olisi voinut minut pelastaa, niin te. Olen menettänyt kaiken paitsi teidän hyvyytenne. En voi jatkaa näin ja pilata elämäänne. En usko, että kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin me olimme."

- Virginia Woolfin itsemurhakirje

Törmäsin kaupungilla vanhaan tuttavaani, jota en olisi halunnut enää tavata. Hän jutteli kuulumisiaan estoitta, kertoi suorittaneensa tänä vuonna 80 opintopistettä ja edenneensä elämässä, niin, poikaystäväkin on, ja hyväpalkkainen oman alan työ. Nyökyttelin muka kiinnostuneena, tiesin sanojen olevan haavassa tieten tahtoen kääntyvä ja käänneltävä veitsi. Mitä olisin voinut vastata? En jaksanut suorittaa edes suositeltuja 60 opintopistettä, mies lähti aikaa sitten eikä mikään tai kukaan kiinnosta. Rahaakaan ei liiemmin ole, palkkani on kesällä alle tonni kuussa. En jaksa hymyillä. Niin, mitä sinulle kuuluu? Ihan hyvää.

Jos olisin maannut kuukausia sairaalassa, olisin voinut kertoa sen, mutta minä vain käperryin itseeni ja pimeään. Se on melkein sama asia, mutta ei tarpeeksi konkreettinen.

Miten aina tuntuu, että olen huonompi kuin muut? Aina vähän jäljessä ja vähän vähemmän, edistymiseni elämässä on säälittävää räpiköintiä, ja kaikki näkevät sen. En pärjää! En saa mitään pidettyä kasassa, en edes itseäni! Enkä edes osaa syyttää muita, vaan pelkästään itseäni. Ei sillä, että syytä olisi muissa, mutta se ainakin tekisi taakastani hieman kevyemmän kantaa.

Olen yksinäinen. Tajuan sen nyt. Seurasta ei ole puutetta, mutta itse olen koko ajan poissa ja tyytymätön. En jaksa kuunnella. Missään ei ole hyvä. On joko turvatonta, yksinäistä tai synkkää. Tahtoisin luoda olemattoman tilan, jonkin joka olisi tämän ja sen toisen ulottuvuuden - eli kuoleman - välissä. Siellä ei olisi kipua, väsymystä eikä vaatimuksia. En tahdo kuolla, mutta jaksan tuskin elää. Liian usein väsyttää ja jokin paikka kehossa kolottaa. Nytkin. Kaikki painaa liikaa. Olisin aina vain valmis käymään makaamaan lämpimään ja pehmeään. Maailmassa on ihan liikaa ärsykkeitä, ne sekoittavat pääni.

Lisäksi olen kohtuuton taakka lähipiirilleni. Vaadin erityiskohtelua ja ymmärrystä, mutta en osaa antaa tarpeeksi takaisin. Vaikutan kylmältä ja välinpitämättömältä. Haluan kovasti pitää muista huolta, mutta olenkin itse se, jota muut joutuvat hyysäämään. Enkä kestä arvostelua tai kyseenalaistamista. Olen ihan sairas kaikenlaisille kritiikille, tai pelkille huomautuksillekin. Kaikki, aivan kohtuullisetkin vaatimukset, saavat minut suuttumaan, enkä osaa kohdistaa omaa aggressiotani mihinkään.

Kaipaan itseäni, sitä joka olin ennen. Miksi minä muutuin? Minulla on kaunis hymy, minulle sanottiin aina. Nyt sekin on hukassa, se pitää tehdä kasvoille. Olin iloluontoinen, hauska ja rakastunut kaikkeen ja kaikkiin ympärilläni. Jaksoin tukea muita heidän elämässään. En ymmärrä, mihin se hävisi.

En saa enää mistään nautintoa, en tunne onnistumisen tunteita tai luottamusta. Tämä ei ole välitila vaan tätä nykyä. Ahdistus ei ole poikkeustila, se painaa minua koko ajan. Koen elämäni ilotkin vääriksi, kirjat ajanhukaksi ja haaveeni liian kaukaisiksi. En näe eteeni, en näe mihinkään, hädin tuskin lähelle. En tiedä, missä olen vuosien päästä, vaikka kaiken pitäisi olla selvää. Minähän käyn koulua ja kaikkea, minulla on, jos nyt ei haave-, niin tavoiteammatti. Perhe ja ystäviäkin. Ja silti.

En tiedä, missä olen. En nyt, en ensi syksynä, en vuosien päästä.

Työt alkoivat toissa päivänä. Joudun sopeutumaan rutiineihin ja pakkoihin. Se ahdistaa, mutta työ itsessään on ihan kivaa. Aivot saavat lepoa, kun keskityn näpertämään käsilläni. Juuri sellaista tekemistä tarvitsen lisää., sellaista missä ei tarvitse kauheasti ajatella. Ja ulkoilmaa. Toivon, että saan töistä loppujen lopuksi lisää energiaa. Lisäksi tolkutan itselleni, että niin kauan kuin jaksan nousta sängystä ja lähteä töihin tai kouluun, ei ole vielä mitään hätää.

Kesä saapui niin nopeasti. Nyt ulkona sataa ja kaikella vihreällä on harmaa tausta. Räystäältä noruu vettä. On hiljainen helatorstai, kaikkialla on äänetöntä. Eilen kävin saunassa ja istuin pimeässä haistelemassa saunan seinistä hikoilevaa pihkaa. Puiden rätinä rauhoitti. Saunan jälkeen kääriydyin villapeittoon lukemaan. Se oli niin ihanaa.

Olen ihan liian väsynyt, väsynyt ja yksin ja selittämätön. Haluan pois, mutta sellaista paikkaa ei ole.

 Mukavaa loppuviikkoa!

- Aoda

Toisesta aina jälki jää

Uskon useimmiten rakkauteen, mutta ihan aina en. Rakkaus tuo elämään järkeä ja tarkoitusta ja antaa voimaa, mutta myös vie sitä. Joskus siihen yrittämiseen turtuu niin pahasti, että tekee mieli heittää pyyhe kehään, ei tästä mitään tuu. Olisikin helpompi olla yrittämättä ja rakastamatta, ja silti niin moni yrittää ja rakastaa ja pettyy. Ja silti taas uudelleen yrittää ja rakastaa, ja pettyy taas, ja silti yrittää.

Mikä rakkaudessa on kantava voima ja valo ja lämpö, jota vasten ihmiset menevät siitäkin huolimatta, että kärventävät itsensä lopulta? Ihan niin kuin kärpäset kärpäsvalon ympärillä, huonostihan siinä käy.

Jaakon jälkeen olen ollut palovammoilla, jotka alkavat sattua aika ajoin kun niitä koskettelee. Yritän jättää ne rauhaan ja ajatella muita asioita, mutta aina se ei onnistu. Ne asiat tulevat väkisin mieleen, yleensä öisin, mutta myös kun altistun jollekin, mikä muistuttaa hänestä. Ei asioita voi jättää käsittelemättä, asiat löytää kuitenkin uudelleen edestään. Muutama kuukausi eron jälkeen aloin siivota Jaakkoa pois elämästäni, sillä mikä on poissa silmistä on poissa mielestä. (Se ei ole totta.) Peitin hänet Facebookissa, heitin pois kaiken mitä häneltä oli kotiini jäänyt, kuten hammasharjan ja jotain vaatteita ja kahvikupin, en kuunnellut enää levyjä, joita olimme yhdessä kuunnelleet. Ei se toiminut, aina jostain tuli jotain, mikä muistutti kaikesta. Facebookista silmiin pomppasi hänen profiilikuvansa, jossa hän halaa jotain tyttöä, joten oli pakko lähteä Facebookistakin kokonaan. Ja sitten tapasin hänet - heidät - kaupungilla. Ikävöin öisin, kylpyammeessa, kapakoissa, mutta ei itku auta.

Jaakko on minulle vieläkin naru kaulassa. Se on säälittävää, mutta en voi sille mitään.

Minulla oli aika, jona kovasti yritin saada (rakkaus)elämän takaisin raiteilleen. Koin kauheaa häpeää siitä, etten saa pidettyä parisuhdetta kasassa, koin, että elämä vain lipuu ohi tässä ahdistuksessa ja pelossa. Syksyllä tapailin miestä, joka rakastui minuun mutta minä en häneen. Mietin: hän on kaikin puolin hyvä, välittää ja pitää huolta, ostelee lahjoja eikä kohtele huonosti, minun on pakko rakastua. Soimasin itseäni, kun en tuntenutkaan mitään. Lopulta sanoin, etten olekaan valmis suhteeseen. Joka hetki hänen sylissään olin ajatellut Jaakkoa. Olin kamala. En pystynyt kertomaan hänelle ahdistuksesta. On väärin hukuttaa siihen ketään, jolle se ei kuulu.

Tammikuussa tapasin Madsin, opiskelijan samasta tiedekunnasta. Tapasin häntä yhden kurssin yhteydessä kerran tai kaksi viikossa. Madsille sydän väpätti, hän oli hauska ja fiksu ja komeakin. Lopulta päädyin keskustelemaan hänen kanssaan kahden, meillä oli sairaan hauskaa. Pyysin häntä ulos, mutta hän kieltäytyi. Uusi onneton loppu siis, mutta ensi kerran tunsin, että elämä jatkuu. Jaakon jälkeenkin. Rakkauselämä jopa, ehkä joskus vielä. Toistaiseksi tyydyn unelmoimaan, en tiedä, voiko kukaan vielä tulla kovin lähelle. Oli typerää rynnätä suin päin uuteen suhteeseen pelkästään siksi, että minun muka kuuluisi olla suhteessa. Tuntuu etten itsekään mahdu itseeni enää, paha olo on niin iso ja vahva. Miten voisin olla hyvä kenellekään muulle, kun en osaa olla hyvä edes itselleni?

Jaakko. Joko kyllästyttää? Voi yrittää olla kiitollinen siitä, että on saanut joskus pidellä onnea ja on saanut rakastaa sydämensä pohjasta. Minä rakastin sitä miestä, en osaa sanoa muuta. Voin yrittää kiittää häntä siitä, että hän sai luottamukseni ja murskasi sen, nythän olen kokemusta rikkaampi. En tahdo olla katkera. Tein itse päätökseni mennä täysillä tulta päin. Poltin itse siipeni, tein luottamuksesta entistä aremman. Yritän olla vihainen mieluummin kuin surullinen, kiitollinen mieluummin kuin vihainen. Toiveikas ja ymmärtäväinen. En ole koskaan ollut hyvä päästämään ketään lähelle ja luottamaan, että minua kohdellaan kuin arvoistani, ja nyt vielä vähemmän. Niin se on, eikä sille valitettavasti voi mitään. Luottamus on yksi rakkauden kulmakivistä, se on kunnioituksen ja rehellisyyden välissä. Ilman sitä ei voi rakentaa mitään kestävää.

Rakkautta on turhauttavaa etsiä. Olin turhautunut rakkauden tarpeeseen ja päätin lakata etsimästä, ja silloin, vain muutaman päivän kuluttua, tapasin Jaakon sateisella keskustorilla kukka- ja vihanneskojujen välissä. Sillä tavalla rakkaustarinat alkavat, kun toinen pitelee käsissään tomaattipussia ja toinen on unohtanut sateenvarjonsa. Rakkaus voi alkaa myös bussista, kun huivi tarttuu miehen napinläpeen eikä lähde irti ilman saksia. Tai katseesta jossain puistossa. Kun koirat alkavat tapella puistossa. Kun toinen pudottaa lompakkonsa ja toinen kiiruhtaa tuomaan sen. Silloin vaihdetaan katseita, ja kummallakin on katseessa kaipaus, kysymys: olisitko se sinä?

On turhaa yrittää elää elämää puhtaana, jäljettömänä. Elämä jättää aina jäljen, ja niin jättää jokainen ihminen. Se on nyt koettu, sydämen täydellinen särkyminen. Mitä siitä jäi käteen? Kiitollisuuttako?

Niin minä ainakin yritän ajatella.

Jaakko

Aioin kertoa tässä merkinnässä itsestäni, mutta kerronkin Jaakosta.

Jaakko lähti elämästäni samalla tavalla kuin oli tullutkin. Hivuttautui varoen, askel kerrallaan, sanoi sanatta sen minkä pystyin arvaamaan. Kummassakin tapauksessa menin aivan sekaisin.

Oli varhainen syyskuu, mutta aiempi syyskuu, ennen viime syyskuuta. Tapasimme torilla. Koko päivä enteili sadetta, ja me saimme sateen niskaamme kävelyllä. Pistäydyimme kahvilaan juomaan teetä. Jaakko kertoi, kuinka monta kertaa elämässään oli muuttanut ja miksi. Hänen juttunsa tuoksuivat sahanpurulta eikä hän katsonut silmiin. Miehet katsovat harvoin silmiin. Se oli aluksi outoa, mutta lopulta rakastin sitäkin.

Rakastin Jaakossa kaikkea, deodorantin tuoksua, virnettä, reikiä sukissa, hulluja ideoita. Rakastin sitäkin, miten hän oli aina myöhässä ja sain odotella häntä ties missä säässä. Meissä oli niin paljon samaa ja riittävästi erilaista. Me leivoimme omenapiirakkaa ja joimme teetä, sillä tee on ratkaisu kaikkeen. Me kävimme lelukaupassa ja keikoilla. Olin aivan haltioissani hänestä. Me rakastelimme sekä ensimmäisellä ja että viimeisellä kerralla hänen vuoteellaan poikamiesboksissa. Ensimmäisellä kerralla tiesin jonkin alkavan ja tiesin miten se sattuisi. Viimeisellä kerralla tiesin kaiken loppuvan ja se sattui. Itkin itseeni, me vain makasimme päällekkäin eikä kumpaakaan kiinnostanut. Me makasimme siinä yli tunnin, toivoin että hän laukeaisi pian, mutta en osannut kuitenkaan tehdä mitään. Käänsin päätäni pois. Olin vain halunnut, että hän halaisi minua, mutta kun hän kierähti pois päältäni, hän jätti väliimme raon, niin että tunsin hänen ruumiinlämpönsä mutta en hipaissutkaan häntä.

Jaakko vain häipyi, hiipui pois. Lakkasi soittamasta, lakkasi vastaamasta. Siinä kaikki.

Keskitalvella heräsin yöllä yhtäkkiä. En saanut enää unta. Olin lähettänyt Jaakolle viestin illalla, mutta hän ei ollut vastannut siihen. Tuijotin toiveikkaana puhelinta, mutta se oli mykkä. Aloin vapista, tajusin itkun olevan silmien takana. Minuun sattui kamalasti, mutta kyyneliä ei tullut. Jälkeenpäin olen ollut ihmeissäni siitä, miten vahvasti henkinen kipu tuntuu fyysisenä, sillä minua sattui joka paikkaan. Hengitys oli nopeaa ja pakokauhuista. Hoin itselleni, että sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, koska muutoin olisin joutunut myöntämään, etten selviä.

Vertasin itseäni lintuun, joka on lentänyt päin ikkunaa. Se on kuvitellut lentävänsä metsään, joka heijastuu ikkunalasista, mutta törmännytkin todellisuuteen ja pudonnut sitten pökertyneenä maahan. Maannut siinä kuvittellen vielä nousevansa, vaikka lopulta kuolee. Se oli pateettista, mutta sellainen olo minulla oli. Olin koko talven uskotellut itselleni, ettei Jaakko minua jätä, koska en halunnut myöntää totuutta. Ja sitten iskeydyin siihen itse, avuttomana ja tyhmänä, osaamatta valittaa tuskaani. Kävin makaamaan ja yritin saada unta. Kun uni tuli, se oli haurasta, ja se on sitä edelleen.

Seuraava päivä oli aurinkoinen, kunnon pakkaspäivä. Kävelin loputtomiin, kunnes jalkani olivat turrat. Joka ilta pelkäsin, etten nukahda. Joka päivä mietin, mitä tekisin, jotta en ajattelisi. Katsoin boksikaupalla televisiosarjoja, yritin tapailla ihmisiä, keräsin voimalauseita ja onnenamuletteja ja muita yhtä typeriä juttuja, hymyilin kun näin iloisen pikkupojan, koska yritin tartuttaa iloa itseeni. Olo oli raskas ja pelkoinen.

Olin sumussa koko talven ja kevään ja kesän. En koskaan saanut tietää, miksi hän lähti. En saa koskaan tietää. Kidutin itseäni kaikilla mahdollisilla skenaarioilla, kunnes olin aivan uupunut ja kuiva kaikesta itkemisestä. Yökaudet kuvittelin katselleeni tähtiä, mutta ne olivatkin vesipisaroita, pelkkiä vesipisaroita, jotka koristivat ikkunaani, kun Tähtitorninmäki valaisi ne. Oloni oli käsittämätön. Olin niin ymmälläni hänen lähdöstään, etten osannut ikävöidä. Niskaa ja päätä särki koko ajan, minun käskettiin välttää tietokoneella istumista, mutta se ei auttanut. Söin kylmää porkkanalaatikkoa ja jukurttia ja karjalanpiirakoita ja aloin vihata kaikkia, jotka olivat ongelmissa, koska en jaksanut kantaa muiden ongelmia. Sitten kaikki alkoivat vihata minua, koska olin välinpitämätön. Join mukikaupalla kahvia, jotta jaksaisin päivät, ja iltaisin väsytin itseäni, jotta pystyisin nukkumaan. Luin koko ajan, ja pääni oli lopulta täynnä turhaa nippelitietoa paikkaamassa jotain, mikä puuttui. Silmäni väsyivät.

Tuli hidas kevät ja lämmin kesä, enkä tehnyt mitään. Valo tuntui kuin kidutukselta, pilkalta painoani kohtaan. Odotin innolla syksyä ja ensi kertaa innolla myös talvea, koska arvelin pimeyden olevan lohtu. Yksi maailman surullisimmista asioista on se, kun ihminen itkee auringonpaisteessa ja lämmössä.

En puhunut kenellekään, koska hävetti. Päiväkirjaanikin kirjoitin valheita. Odotin Jaakolta yhteydenottoa koko kevään ja vielä kesälläkin, aina kun sain tekstiviestin, toivoin sen olevan hän. En enää kehdannut lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli lakannut vastaamasta viesteihini. Minua hävetti, minua hävetti niin paljon se että olin onnistunut pilaamaan tämänkin, minua hävetti oma nöyristelyni, minua hävetti se miten kauan yritin saada häneen kontaktin vaikka hän vain kääntyi pois, minua hävetti etten päässyt yli pikaisesta ja nöyryyttävästä suhteesta, vaikka minulla oli kaikki edellytykset sille. En pystynyt puhumaan, koska en tiennyt, mitä olisin sanonut. Hoin vain itselleni, että se menee ohi, se menee ohi. Se tulee taas, mutta se myös menee taas.

Luentosalissa syyskuun kymmenentenä viime vuonna kestokyvylleni taisi tulla seinä vastaan. Keho ei enää jaksanut jatkuvaa jännitystä, se vain käski pakenemaan. Se vaisto on pitänyt ihmiskunnan elossa. Se pelasti minut. Seuraavana päivänä hain apua.

Pelkään, että törmään Jaakkoon. En tahdo nähdä häntä, en katsoa silmiin, koska hän taatusti näkisi sen sirpaleisuuden, joka hänestä aiheutui. En tahdo kohdata häntä ja pakottaa hänet muistamaan, miten nöyrryin hänen edessään, miten yritin pidellä hänestä kiinni, ja silti hän pystyi jättämään minut taakseen täysin risaisena. En tahdo nähdä, miten onnellinen hän on ja minä en ole. En tahdo tietää, miksi hän lähti, koska en ehkä kestä vastausta.

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

Siellä nauretaan

Ilma on kauniimpi kuin aikoihin

Miksi itkisin?

- Paula Vesala

Rikkumatonta rakkautta ja hyvää viikonloppua,

- Aoda