Täältä pois vain pääsee kulumalla

"Minusta tuntuu, että olen tulossa hulluksi. En kestä näitä kauheita aikoja. En taida enää toipua. Kuulen ääniä enkä pysty keskittymään työhöni. Teen sen, minkä näen parhaaksi. Olette antaneet minulle suurimman mahdollisen onnen. Tuskin kukaan olisi voinut olla onnellisempi sinä aikana ennen kun tämä kauhea sairaus saapui. En jaksa enää. Tiedän että pilaan elämänne, että ilman minua pystyisitte toimimaan. Ja tehän pystytte, tiedän sen. En pysty enää edes kirjoittamaan, enkä pysty lukemaan. Tahdon vain sanoa, että olen teille velkaa kaikesta siitä onnesta, jonka olen saanut. Olette olleet loputtoman kärsivällisiä kanssani, ja uskomattoman hyviä. Sen vain tahdon sanoa. Jos joku olisi voinut minut pelastaa, niin te. Olen menettänyt kaiken paitsi teidän hyvyytenne. En voi jatkaa näin ja pilata elämäänne. En usko, että kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin me olimme."

- Virginia Woolfin itsemurhakirje

Törmäsin kaupungilla vanhaan tuttavaani, jota en olisi halunnut enää tavata. Hän jutteli kuulumisiaan estoitta, kertoi suorittaneensa tänä vuonna 80 opintopistettä ja edenneensä elämässä, niin, poikaystäväkin on, ja hyväpalkkainen oman alan työ. Nyökyttelin muka kiinnostuneena, tiesin sanojen olevan haavassa tieten tahtoen kääntyvä ja käänneltävä veitsi. Mitä olisin voinut vastata? En jaksanut suorittaa edes suositeltuja 60 opintopistettä, mies lähti aikaa sitten eikä mikään tai kukaan kiinnosta. Rahaakaan ei liiemmin ole, palkkani on kesällä alle tonni kuussa. En jaksa hymyillä. Niin, mitä sinulle kuuluu? Ihan hyvää.

Jos olisin maannut kuukausia sairaalassa, olisin voinut kertoa sen, mutta minä vain käperryin itseeni ja pimeään. Se on melkein sama asia, mutta ei tarpeeksi konkreettinen.

Miten aina tuntuu, että olen huonompi kuin muut? Aina vähän jäljessä ja vähän vähemmän, edistymiseni elämässä on säälittävää räpiköintiä, ja kaikki näkevät sen. En pärjää! En saa mitään pidettyä kasassa, en edes itseäni! Enkä edes osaa syyttää muita, vaan pelkästään itseäni. Ei sillä, että syytä olisi muissa, mutta se ainakin tekisi taakastani hieman kevyemmän kantaa.

Olen yksinäinen. Tajuan sen nyt. Seurasta ei ole puutetta, mutta itse olen koko ajan poissa ja tyytymätön. En jaksa kuunnella. Missään ei ole hyvä. On joko turvatonta, yksinäistä tai synkkää. Tahtoisin luoda olemattoman tilan, jonkin joka olisi tämän ja sen toisen ulottuvuuden - eli kuoleman - välissä. Siellä ei olisi kipua, väsymystä eikä vaatimuksia. En tahdo kuolla, mutta jaksan tuskin elää. Liian usein väsyttää ja jokin paikka kehossa kolottaa. Nytkin. Kaikki painaa liikaa. Olisin aina vain valmis käymään makaamaan lämpimään ja pehmeään. Maailmassa on ihan liikaa ärsykkeitä, ne sekoittavat pääni.

Lisäksi olen kohtuuton taakka lähipiirilleni. Vaadin erityiskohtelua ja ymmärrystä, mutta en osaa antaa tarpeeksi takaisin. Vaikutan kylmältä ja välinpitämättömältä. Haluan kovasti pitää muista huolta, mutta olenkin itse se, jota muut joutuvat hyysäämään. Enkä kestä arvostelua tai kyseenalaistamista. Olen ihan sairas kaikenlaisille kritiikille, tai pelkille huomautuksillekin. Kaikki, aivan kohtuullisetkin vaatimukset, saavat minut suuttumaan, enkä osaa kohdistaa omaa aggressiotani mihinkään.

Kaipaan itseäni, sitä joka olin ennen. Miksi minä muutuin? Minulla on kaunis hymy, minulle sanottiin aina. Nyt sekin on hukassa, se pitää tehdä kasvoille. Olin iloluontoinen, hauska ja rakastunut kaikkeen ja kaikkiin ympärilläni. Jaksoin tukea muita heidän elämässään. En ymmärrä, mihin se hävisi.

En saa enää mistään nautintoa, en tunne onnistumisen tunteita tai luottamusta. Tämä ei ole välitila vaan tätä nykyä. Ahdistus ei ole poikkeustila, se painaa minua koko ajan. Koen elämäni ilotkin vääriksi, kirjat ajanhukaksi ja haaveeni liian kaukaisiksi. En näe eteeni, en näe mihinkään, hädin tuskin lähelle. En tiedä, missä olen vuosien päästä, vaikka kaiken pitäisi olla selvää. Minähän käyn koulua ja kaikkea, minulla on, jos nyt ei haave-, niin tavoiteammatti. Perhe ja ystäviäkin. Ja silti.

En tiedä, missä olen. En nyt, en ensi syksynä, en vuosien päästä.

Työt alkoivat toissa päivänä. Joudun sopeutumaan rutiineihin ja pakkoihin. Se ahdistaa, mutta työ itsessään on ihan kivaa. Aivot saavat lepoa, kun keskityn näpertämään käsilläni. Juuri sellaista tekemistä tarvitsen lisää., sellaista missä ei tarvitse kauheasti ajatella. Ja ulkoilmaa. Toivon, että saan töistä loppujen lopuksi lisää energiaa. Lisäksi tolkutan itselleni, että niin kauan kuin jaksan nousta sängystä ja lähteä töihin tai kouluun, ei ole vielä mitään hätää.

Kesä saapui niin nopeasti. Nyt ulkona sataa ja kaikella vihreällä on harmaa tausta. Räystäältä noruu vettä. On hiljainen helatorstai, kaikkialla on äänetöntä. Eilen kävin saunassa ja istuin pimeässä haistelemassa saunan seinistä hikoilevaa pihkaa. Puiden rätinä rauhoitti. Saunan jälkeen kääriydyin villapeittoon lukemaan. Se oli niin ihanaa.

Olen ihan liian väsynyt, väsynyt ja yksin ja selittämätön. Haluan pois, mutta sellaista paikkaa ei ole.

 Mukavaa loppuviikkoa!

- Aoda