Toisesta aina jälki jää

Uskon useimmiten rakkauteen, mutta ihan aina en. Rakkaus tuo elämään järkeä ja tarkoitusta ja antaa voimaa, mutta myös vie sitä. Joskus siihen yrittämiseen turtuu niin pahasti, että tekee mieli heittää pyyhe kehään, ei tästä mitään tuu. Olisikin helpompi olla yrittämättä ja rakastamatta, ja silti niin moni yrittää ja rakastaa ja pettyy. Ja silti taas uudelleen yrittää ja rakastaa, ja pettyy taas, ja silti yrittää.

Mikä rakkaudessa on kantava voima ja valo ja lämpö, jota vasten ihmiset menevät siitäkin huolimatta, että kärventävät itsensä lopulta? Ihan niin kuin kärpäset kärpäsvalon ympärillä, huonostihan siinä käy.

Jaakon jälkeen olen ollut palovammoilla, jotka alkavat sattua aika ajoin kun niitä koskettelee. Yritän jättää ne rauhaan ja ajatella muita asioita, mutta aina se ei onnistu. Ne asiat tulevat väkisin mieleen, yleensä öisin, mutta myös kun altistun jollekin, mikä muistuttaa hänestä. Ei asioita voi jättää käsittelemättä, asiat löytää kuitenkin uudelleen edestään. Muutama kuukausi eron jälkeen aloin siivota Jaakkoa pois elämästäni, sillä mikä on poissa silmistä on poissa mielestä. (Se ei ole totta.) Peitin hänet Facebookissa, heitin pois kaiken mitä häneltä oli kotiini jäänyt, kuten hammasharjan ja jotain vaatteita ja kahvikupin, en kuunnellut enää levyjä, joita olimme yhdessä kuunnelleet. Ei se toiminut, aina jostain tuli jotain, mikä muistutti kaikesta. Facebookista silmiin pomppasi hänen profiilikuvansa, jossa hän halaa jotain tyttöä, joten oli pakko lähteä Facebookistakin kokonaan. Ja sitten tapasin hänet - heidät - kaupungilla. Ikävöin öisin, kylpyammeessa, kapakoissa, mutta ei itku auta.

Jaakko on minulle vieläkin naru kaulassa. Se on säälittävää, mutta en voi sille mitään.

Minulla oli aika, jona kovasti yritin saada (rakkaus)elämän takaisin raiteilleen. Koin kauheaa häpeää siitä, etten saa pidettyä parisuhdetta kasassa, koin, että elämä vain lipuu ohi tässä ahdistuksessa ja pelossa. Syksyllä tapailin miestä, joka rakastui minuun mutta minä en häneen. Mietin: hän on kaikin puolin hyvä, välittää ja pitää huolta, ostelee lahjoja eikä kohtele huonosti, minun on pakko rakastua. Soimasin itseäni, kun en tuntenutkaan mitään. Lopulta sanoin, etten olekaan valmis suhteeseen. Joka hetki hänen sylissään olin ajatellut Jaakkoa. Olin kamala. En pystynyt kertomaan hänelle ahdistuksesta. On väärin hukuttaa siihen ketään, jolle se ei kuulu.

Tammikuussa tapasin Madsin, opiskelijan samasta tiedekunnasta. Tapasin häntä yhden kurssin yhteydessä kerran tai kaksi viikossa. Madsille sydän väpätti, hän oli hauska ja fiksu ja komeakin. Lopulta päädyin keskustelemaan hänen kanssaan kahden, meillä oli sairaan hauskaa. Pyysin häntä ulos, mutta hän kieltäytyi. Uusi onneton loppu siis, mutta ensi kerran tunsin, että elämä jatkuu. Jaakon jälkeenkin. Rakkauselämä jopa, ehkä joskus vielä. Toistaiseksi tyydyn unelmoimaan, en tiedä, voiko kukaan vielä tulla kovin lähelle. Oli typerää rynnätä suin päin uuteen suhteeseen pelkästään siksi, että minun muka kuuluisi olla suhteessa. Tuntuu etten itsekään mahdu itseeni enää, paha olo on niin iso ja vahva. Miten voisin olla hyvä kenellekään muulle, kun en osaa olla hyvä edes itselleni?

Jaakko. Joko kyllästyttää? Voi yrittää olla kiitollinen siitä, että on saanut joskus pidellä onnea ja on saanut rakastaa sydämensä pohjasta. Minä rakastin sitä miestä, en osaa sanoa muuta. Voin yrittää kiittää häntä siitä, että hän sai luottamukseni ja murskasi sen, nythän olen kokemusta rikkaampi. En tahdo olla katkera. Tein itse päätökseni mennä täysillä tulta päin. Poltin itse siipeni, tein luottamuksesta entistä aremman. Yritän olla vihainen mieluummin kuin surullinen, kiitollinen mieluummin kuin vihainen. Toiveikas ja ymmärtäväinen. En ole koskaan ollut hyvä päästämään ketään lähelle ja luottamaan, että minua kohdellaan kuin arvoistani, ja nyt vielä vähemmän. Niin se on, eikä sille valitettavasti voi mitään. Luottamus on yksi rakkauden kulmakivistä, se on kunnioituksen ja rehellisyyden välissä. Ilman sitä ei voi rakentaa mitään kestävää.

Rakkautta on turhauttavaa etsiä. Olin turhautunut rakkauden tarpeeseen ja päätin lakata etsimästä, ja silloin, vain muutaman päivän kuluttua, tapasin Jaakon sateisella keskustorilla kukka- ja vihanneskojujen välissä. Sillä tavalla rakkaustarinat alkavat, kun toinen pitelee käsissään tomaattipussia ja toinen on unohtanut sateenvarjonsa. Rakkaus voi alkaa myös bussista, kun huivi tarttuu miehen napinläpeen eikä lähde irti ilman saksia. Tai katseesta jossain puistossa. Kun koirat alkavat tapella puistossa. Kun toinen pudottaa lompakkonsa ja toinen kiiruhtaa tuomaan sen. Silloin vaihdetaan katseita, ja kummallakin on katseessa kaipaus, kysymys: olisitko se sinä?

On turhaa yrittää elää elämää puhtaana, jäljettömänä. Elämä jättää aina jäljen, ja niin jättää jokainen ihminen. Se on nyt koettu, sydämen täydellinen särkyminen. Mitä siitä jäi käteen? Kiitollisuuttako?

Niin minä ainakin yritän ajatella.