Älä lyö enää, sydän

Älä lyö enää sydän, älä lyö lyötyä.

Olin kirjoittanut päiväkirjaani viime helmikuussa näin: 

"Terapian aloittaminen kuulostaa jotenkin niin suurelta ja erikoiselta. Aivan kuin olisin sairas."

On hyvin mielenkiintoista, että vielä viime helmikuussa, aika monen lääkäri-, psykiatri- ja psykologikäynninkin jälkeen ajattelin, etten ole sairas. Ja vaikka olisinkin pitänyt itseäni sairaana, en taatusti ajatellut, että kärsisin juuri masennuksesta. Vaikka masennuksestahan on kyse juuri siinä, kun ei ole energiaa tehdä oikeastaan mitään. Näin ahdistuksen suurempana ja selkeämpänä ongelmana. Sen takia hakeuduinkin hoitoon, sen ja paniikkikohtausten. Paniikkihäiriötä minulla ei diagnosoitu. Käsittääkseni yleistyneen ahdistuneisuushäiriön pointtina on se, että ahdistus on pitkäkestoista eikä ilmene kohtauksittain. Tosin en ymmärrä, miksi ne sulkisivat toisiaan pois.

Tunnen jatkuvaa syyllisyydentuntoa kaikista tekemättömistä asioista, aloitekyvyttömyydestä ja väsymyksestä. Siksi onkin käsittämätöntä, etten voi myöntää itselleni olevani sairas. Pidän itseäni vain laiskana ja saamattomana vätyksenä ja ajattelin alakuloisuuden olevan lapsellista itsesäälissä rypemistä. Eikä lääkäreiden arvioista huolimatta ollut mahdollista ajatella, etten olekaan syypää kaikkeen, eikä ratkaisu ole vain se, että ryhdistäytyisin.

En jaksanut paneutua kouluhommiin, palautin työt ja maksoin laskut myöhässä vain koska en jaksanut tehdä mitään ajoissa. En osannut sitäkään oikein ihmetellä. Lasku olisi ollut pöydällä, pankkitunnukset vieressä ja rahaa tilillä, ja siltikään en saanut aikaiseksi. Enkä pystynyt yhdistämään masennukseen sitäkään, että niin usein olisin mieluummin jäänyt sänkyyn makaamaan kuin lähtenyt ulos. Tai että mieli viistää niin matalalla, etten jaksa iloita paljon mistään, odotan vain iltaa, kun pääsen takaisin nukkumaan. Nukkumaan, vaikka saan taas taistella saadakseni unta. Ja sitten samaa rataa seuraava päivä.

Sitä vaan tässä yritän sanoa, että on turhauttavaa pohtia oikeutusta oireille ja väsymykselle, kun en niille kuitenkaan voi noin vain mitään. Sen sijaan että keskittyisin parantumaan, soimaan itseäni kaikesta tästä. Uskomatonta, että edes minä en osaa sisimmässäni pitää masennusta sairautena. Lisäksi epäilen jatkuvasti muiden ajattelevan minusta ilkeästi, jos puhun voinnistani. Miksi he ajattelisivat minusta niin, kun en minäkään ajattelisi heistä?

Toisin sanoen pelkään vähättelyä, vaikka samaan aikaan pahin vähättelijä olen minä itse. Ja kaiken tämän itsesyytöksiin käytetyn energian voisin käyttää parantumiseen.

Toinen asia, mitä en ehkä koskaan ymmärrä, on se, miten en tajunnut pahimpina aikoina (kevät ja kesä 2013), että jokin on pielessä. Koko ajan oli kauhea olo, olin niin yksin ja ahdistus vyöryi päälle kohtauksina. Miksen kyseenalaistanut sitä? Olinko jo unohtanut, mitä on olla onnellinen? Korkeintaan ajattelin, että tämä menee ohi, kun odotan. Ja sitten vain kasvatin kaikkea kauheaa sisälläni, kunnes se tuli ulos, kun ei enää mahtunut mihinkään. Ja silloin se tuli valtavana pyrskäyksenä. Jos olisin antanut sen vaikean olon tulla pois pikkuhiljaa, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Niinkin olin ajatellut, että minun pitäisi voida todella huonosti, että voisin pyytää apua. Eikö paha olo sitten ole tarpeeksi?

Terapeutti kysyi, onko kyse siitä, etten tahdo myöntää sairauttani siksi, että se olisi todiste heikkoudestani. Sanoin, että siitä ei ole kysymys, vaan pikemminkin siitä, etten näe oikeutusta heikkoudelleni. Koen, että minun pitäisi jaksaa ja pystyä enempään.

"Joskus sotilaat jäätävät makaamaan sotatantereelle eivätkä nouse ylös, vaikka voisivat", terapeuttini sanoi eilen. "Sitä kutsutaan taisteluväsymykseksi. Eikä silloin auta, jos heitä soimaa. Hehän kuolevat. Taisteluväsymys on varmaankin sukua masennukselle."

"Ai niin kuin että jos roikkuu kaksin käsin pelastusveneen reunassa kiinni, mutta päästääkin irti", sanoin, "ja hukkuu."

Niin.

"Sitten tarvitaan joku nostamaan sinut takaisin veneeseen", terapeutti jatkoi.

Haluan sanoa vielä jotain. Olen lueskellut aika paljon muiden kohtalontovereitteni blogeja viime aikoina ja huomannut, että yllättävän moni painiskelee samojen ajatusten ja ongelmien parissa. Ei riitetä muille eikä itselle, puristellaan reisiä ja vatsaa peilin edessä ja lasketaan senttejä, kaloreita ja kiloja, itketään itse uneen ja hymyillään silti kaikille kohteliaasti. Tahdon vain sanoa teille kaikille, että te olette niin ihania, kauniita ja hyviä, että meinaan alkaa itkeä lukiessanne tekstejäni. Ja sen tahdon sanoa, että te olette myös älyttömän vahvoja. Kaikki ne asiat, mitä olette käyneet läpi, ovat niin valtavan raskaita, että heikompi olisi antanut lopullisesti periksi. Kyllä se on siellä, se toivo, sisu ja voima, joka pitää teitä elossa, vaikka aina ei siltä tunnu. Älkää siis vähätelkö itseänne ja tunteitanne, ette ole sen arvoisia. Teillä on oikeus olla juuri niin pieniä ja heikkoja kuin teistä tuntuu, ja lähipiirillänne on velvollisuus ottaa se vakavasti.

Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan

vievät minut kauaksi kotoani nopeaan

vievät minut kauas, silti oon aina tässä

En pääse pois

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä

Mä en enää

Joskus koetan sopeutua, avautua, kuunnelkaa mua

Se on säälittävää

Ne sanoo: Vaikeaa?

Ahaa, ei susta huomaa

(Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa)