Valoon

"Avaan silmät.

Valot tulevat.

--

Joku sanoo:

Nyt sinä pääset pois.

Pois!

Mutta sellaista paikkaa ei ole."

- Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa (s. 35 - 36)

Varoitan sen verran, että tässä postauksessa ei oikeastaan ole kauheasti järkeä. Mutta halusin silti kirjoittaa sen, sillä olen tänään ajatellut niin paljon.

Kun aamulla heräsin, aurinko oli noussut. Täällä kotona, metsän ympäröimänä, voi herätä lintujen lauluun. Niillä on konsertti jo aamuvarhaisesta, kuuntelen sitä sängyssä. Silloin jo oli hautovan kuumaa, olin lukenut, päivästä tulisi helteinen.

Lähdin kävelylle metsään. Jos metsään jää joskus hiljaa istumaan, näkee ja kuulee enemmän. Kaikessa tässä maailman kohinassa ei aina pääse mukaan aistit tukkivaan ärsykkeiden tulvaan. Mieli tarvitsee hiljaisia hetkiä yksin, valossa, lämmön syleilyssä. Keho on mielen koti, ei mielen luo pääse kuin aistien kautta. Ollessani hiljaa ja rauhassa aloin panna merkille lisää asioita itsessäni ja ympäristössäni. Joskus on syytä pysähtyä. Kuuntelemaan, katsomaan. Miten luonto on vivahteikas, miten valo siivilöityy lehtien lävitse, välitse, miten moniäänisenä lintujen laulu voi soida. Nyt on kesä ja kaikki kauneimmillaan, maa versoo kasveja, puihin puhkeaa lehtiä, luonnonvedet lämpeävät. Maailma herää eloon, mutta heräänkö minä?

Kaikki ympärilläni on kuin elävä hauta. Niin kuin vajoaisin. Paitsi että kaikki ympärilläni hengittävät. Kuka niin sanoi? Se on totta. Kaikki muut kylpevät kevään valossa ja heräilevässä luonnossa, minä siristelen silmiäni ja käännän päätäni.

Luulin pitkään, että masennus olisi mustaa ja pimeää, mutta se onkin harmaata. Siitä puuttuvat sävyt, kaikki on tasaista. Mikään ei tuota iloa, on vain laajaa surua ja turtunutta välinpitämättömyyttä. Ahdistuksessa taas on värit ja sävyt, mutta niihin ei voi tarttua.

Koko päivän rintalastani alla lainehti raskas ahdistus, raskas kuin tämä kuuma ja kostea ilma. Minäkin enteilin ukkosta, mutta toisin kuin taivas, en tänään revennyt kappaleiksi ja satanut alas, minä vain olin ja kannattelin painoa. Ei minulla ole edes kyyneleitä, mutta voimakkailla myrskypilvillä on se sade, jonka jälkeen kaikki on taas normaalia ja elävää. Minulla on vain pilvet ja tasainen, selittämätön, puristava ahdistus.

Kun olin aikani kävellyt metsässä, istuuduin korkealle kivelle ja katselin ympärilleni. Minulla oli aikaa tarkkailla. Jokainen aisti oli portti toisaalle. Tuuli huokaili ja valo tanssi välkehti säihkyi liukui, hajut olivat merkkejä, pihkan maku melkein kielelläni. Viereisellä kivellä kiemursi kyy. Se oli vääntäytynyt talvikolostaan takaisin maailmaan, siristeli silmiään valossa, ihmetteli yhtäkkiä sen suomuja hyväilevää lämpöä. Se tuskin muisti aiemmista päivistään mitään, horteesta tai edellisestä kesästä.

Kivi raapi selkää, kun kävin siihen makaamaan ja katsoin ylös. Taivas näkyi tuuheiden kuustenoksien läpi vain miten kuten ja hädin tuskin, kuusten varjossa oli niin varjoista ja viileää. Se on kuin mielen syvyys. Vain vähän valoa pääsee siivilöitymään tummien peitteiden läpi. Mutta silti vähän.

Kaipaanko minä pimeää? Tilaa, jossa olen vain minä, piilossa siellä, niin ettei valo paljasta suruani. Valo tekee meistä näkyviä, se miltei riisuu meidät. Kaipaan itkua, raivoa ja voimakkaita tunteita, mutta kaikki mitä tunnen on kuin seisovaa vettä. Kehonikin on yllättäen niin voimaton ja hauras, siitä on tullut olematon. Se on mieleni suoja, mutta se on helppoa murtaa. Joka solu siitä on minua, se on kouriintuvaa ja pelottavaa minua. Jokainen sentti minussa tuntee. Jokainen aisti on terävä ja tarkka, vaikka haluaisin usein maata vain sumeassa, viileässä ja olemattomassa, olla itse vain olematon. Minä tahtoisin p a e t a. En tahdo n ä k y ä. Pimeään olisi niin paljon helpompaa vain kääriytyä suojaan, pimeä olisi kaltaiseni. Mutta valo, sehän häikäisee, sokaisee, tekee minusta läpinäkyvän! Kaikki näkevät että olen masentunut ja harmaa! Miten kauheaa on olla voimaton ja surullinen, kun on meneillään elämän paras vuosi ja kaikkein kaunein kesä.

En minä tahtoisi olla surullinen valossa enkä pysytellä synkkänä varjossa. Kuusen oksien alla tuijotin taivasta ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en keksinyt. Missä on minun paikkani? Tänne en voi jäädä ja pois en pääse. Olen niin kovin yksin. Voisin lipua kauemmas elämästä, välitilaan niin kuin valon ja varjon rajalle ja miettiä, mutta pelkään, että valitsen helpomman: varjon.

Mutta onko se sittenkään valinta, valo ja pimeys? Ja onko se niin tai näin, joko tai? Kyllähän kuusen oksatkin päästivät valoa maahan. Vähän, mutta päästivät. Ja sen valon voimalla kasvoivat jotkin kasvit, märät sammalet ja saniaiset. Ne eivät ole koreita auringonkukkia, mutta ne ovat kasveja, ja niitäkin tarvitaan. Eivätkä ne ole huonompia ollenkaan, niiden päällähän voi vaikka nukkua. Ja ne ovat kestäviä eivätkä niin vaativia.

Myöhemmin samana päivänä istuin terassin portailla aiemmin kirkasvärisellä mutta nyt haalistuneella räsymatolla kuppi mansikkateetä kädessäni ja odotin myrskyn nousemista. Se oli hyvin jännittävä hetki. Kaikki oli niin tyyntä ja painavaa, jossain kaukana jyrähti ja voikukat ne vain tärisivät. Jyrinä tuli lähemmäs ja salamat välkkyivät, ne valaisivat sen koko mustan pimeän. Yksien alle sekunnin mittaisten hetken osasten aikana kaikki oli hetken toisin, sitten taas samoin. Ja sitten, sitten taivas repesi ja satoi. Se oli juuri se hetki, se jona kaikki alkoi kevetä. Puristus rinnassani alkoi hiljalleen hellittää.

Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen seisoivat kallion laella ennen sateen nousua. Taivas on jo mustana pilvestä ja on pimeää. Nuuskamuikkunen sanoo, miten hieno hetki se onkaan, se juuri ennen sadetta, kun arvailee oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä, jona pitää lähteä, "niin että välttyy kastumasta".

Seuraavana aamuna myrsky on väistynyt ja Nuuskamuikkunen herättää Muumipeikon. "Vielä ehdit jos nouset nyt", hän kuiskaa. Ja he juoksevat takaisin sen kallion laelle katselemaan hattivatteja, jotka pienillä lehtivenheillään purjehtivat kohti aavaa ulappaa, vaaralliseen aukeaan... sinne mistä aurinko hiljaa nousee. Vesi niin kimmeltää, kimmeltää.

Me kaikki haluamme loppujen lopuksi elää valossa. Loppujen lopuksi. Aina. Ja sieltä, sieltä synkkyyden raoista sitä tihkuu, valoa. Valoa, valoa.

Yötä aina ikävöin,

vaikka päivän lapsi oon

Pimeyden laskiessa kaipaan valoon

Tuhannet mun kasvot

ja ne vaihtuvat vaan
- Mariska

Nauttikaa kesästä!

- Aoda