Tähtitorninmäki toukokuussa

Eilen kapusimme piknikille Tähtitorninmäelle. Katselin sieltä alas kaupunkiin. Minä yritän rakastaa tätä kaupunkia, minä todella yritän, sillä minä niin tahtoisin rakastaa paikkaa, joka on kotini.

Toisina päivinä ulos lähteminen on aika helppoa, toisina suunnattoman vaikeaa. Eilen jahkailin kauan, ennen kuin sain lähdettyä korttelin päähän kenkäostoksille. Toissa päivänä taas jouduin ottamaan tukihenkilön mukaan lähtiessäni hoitamaan työasioita. Hän käveli kanssani toimistoon, neuvoi hengittämään, laski hengitykselleni rytmin, kyseli vointiani, silitteli. Oloni on suunnattoman etuoikeutettu, kun minulla on tukihenkilö käytössäni. Kaikilla ei ole. He varmaan jäävät kotiin.

 Eväsretki tutun porukan kanssa oli kuitenkin toinen juttu. Eräänlainen side meidän välillemme on jo ehtinyt syntyä, mutta ei kuitenkaan täydellistä luottamusta, joten en osannut kertoa, millaisia hankaluuksia ulos lähteminen minussa aiheutti. Jälkeenpäin ajateltuna he olisivat todennäköisesti ymmärtäneet. Oloa helpottaa jo kummasti se, kun seuralaiset tietävät, miksi pakenen, jos pakenen ja kun pakenen. 

Oli meneillään suuri opiskelijatapahtuma, haalarupukuisia ja juopuneita opiskelijoita niin ammattikorkeista kuin yliopistoista oli joka puolella. Sillalla väkeä oikein vyöryi vastaan edestä ja takaa. Ilma oli mitä parhain ulkona juomiselle ja juhlimiselle. Tai eväsretkelle. Puistokin pelotti minua, sekin olisi voinut olla täynnä väkeä.

Muistan sen tunteen, joka tulee suuressa väkijoukossa. Paniikkikohtaus se ei ole, mutta ehkä jokin paniikkikohtauksen pikkusisko. Muistan, kuinka silmissä sumeni siinä sillalla. Pidin katsetta tiukasti edessäni, hengitin syvään kuten tukihenkilöni oli neuvonut. Tunsin hetken olevani kuin kuplassa, tunteeton ja välinpitämätön kaikesta. Sisällä myllersi, ajatukset säntäilivät. Mutta pysyin järjissäni, ylitin sillan ja tien. En kuollutkaan! Eri asia sitten on, pelkäsinkö oikeasti jonkinlaista katastrofia, kuten että vesi vyöryy ylitseni ja taivas sataa niskaan. Tuskinpa. Mutta pelkäsin paniikkikohtausta, sillä se on kyseenalaistaa kaiken olemisen ja hetket sen jälkeen ovat sekavia. Melkein kuin taivas olisi satanut päälle ja vesi nielaissut, vesi siellä alla.

En voi viettää elämääni neljän seinän sisällä, vaikka se tuntuukin kaikkein helpoimmalta vaihtoehdolta. Arkikin aiheuttaa valtavaa ponnistelua. Kyse ei ole niinkään jaksamisesta tai halusta, kyllä minä haluan mennä ulos, mutta en vain aina pysty. Tunnen auringon lämmön ihollani ikkunan läpi ja mietin, kuinka tahtoisin nauttia siitä kuten ihmiset yleensä nauttivat, jäätelökioskeilla, kesäkaduilla, terasseilla. Mutta se on minusta erillään olevaa elämää, välissämme on seiniä, ikkunoita ja tuhansittain lukkoja.

Joskus istun parvekkeella ja katselen alas. Asun kahdeksannessa kerroksessa ja näen kauas. Näen talojen katot, kirkontornit, näen linnan, näen Tähtitorninmäen. Kaupunki heräilee ja nukahtaa, minä vain nukun. Olen syntynyt täällä, asuin vain aikuiseksi asti muualla. Oli pakko tulla tänne syntymään, kun synnytysosasto kotipaikkakunnalla laitettiin kiinni. Ehkä siksi halusin takaisin, ehkä ajattelin kuuluvani tänne? Voidaanko puhua palaamisesta - tai jopa kohtalosta? Olisiko kaikki helpompaa jossakin muualla? Voisinko lähteä? Haaveilen siitä usein, mutta tähän osaan maata syntyneenä en osaa ajatella itseäni muualle, en puhumaan tätä murretta jonnekin toiseen osaan Suomea.

Tunnen huonoa omaatuntoa verkkaisesta ja varovaisesta elämästä, jota elän. Saatan vaikuttaa tyhmältä, miettikää nyt, ulkona paistaa nytkin aurinko, mutten mene sinne. En tahdo puolustella, tyhmäähän se onkin. Minne edes menisin?

Piknikillä meillä oli hulppeat eväät: salaattia, fetajuustoa, pähkinöitä, siemeniä, salaatinkastiketta, mehua, patonkia, tuorejuustoja, vadelmavalkosuklaata ja tummaa suklaata, tuoreita ja kuivattuja viikunoita, mansikoita, päärynöitä, viinirypäleitä, suklaa- ja kinuskikastiketta, teetä. Levitimme viltin maahan, söimme, puhuimme, nautimme auringosta. Se oli ensimmäinen kokemus elämästä pitkään aikaan. Olen tässä, enkä halua pois. Olen tässä, enkä samaan aikaan missään muualla.

Lopulta kerroin kaikille, että minulla on julkisten paikkojen pelko. Seuralaiset sanoivat, että ovat iloisia, kun tulin kaikesta huolimatta mukaan, ja vastasin olevani iloinen, että tulin. En osannut sanoa muuta, mutta tarkoitin joka sanaa. Olin yksinomaan iloinen.

Kun olimme syöneet, nousin yksin mäen laelle katselemaan kaupunkia. Hengittelin syvään kevätilmaa, kuuntelin kännisten opiskelijoiden huutoa. Usein vihaan tätä kaupunkia, mutta yritän alkaa rakastaa sitä, sillä se on minun kotini. Palasin tänne melkein kahden vuosikymmenen jälkeen. Synnyin sitä paitsi liian aikaisin, laskettu aika oli vasta seuraavassa kuussa, ja silloin kotikaupunkini synnytysosasto olisi ollut auki.

Seisoin siinä ja katselin kauas kaupunkiin. Öisin Tähtitorninmäki on valaistu, näen sen makuuhuoneeni ikkunasta, ja jos ikkunassa on sadepisaroita, ne näyttävät oikeastaan tähdiltä.

Ja päivä tää ei lopu
Sekunnit ei häviä
Mun elämä on ruma,
ajatukset hävettäviä
Päänsä kääntää pois joku satunnainen kävijä
Yksiksensä itkeskelevät on häviäjiä

Mitä mä oikein teen?
Mä en tiedä, minne mä meen
Niin tämä katu on hellä
Se jatkuu
niin kauan kuin kävelee

- Maija Vilkkumaa

Uskaltakaa. Minäkin yritän uskaltaa, askel kerrallaan.

- Aoda

Ps. Tuhannes katselu tuli joskus viime viikolla. Kiitos kaikille ihanille lukijoille! Toivon teille niin paljon hyvää ja toivon, että teksteistäni joku samoissa ongelmissa painiskeleva voi saada jotain, jos ei voimaa, niin vertaistukea.