Kehoni on häkki

Kahdeksannen luokan keväällä istuin jännittyneenä terveydenhoitajan huoneessa. Kuuntelin vakavana ja vastaanottavaisena katsellen tietokoneen ruudulle piirtynyttä punaista kasvukäyrää.

"Painoindeksi 24. Se on aika paljon. Tästä paino ei kyllä saa ainakaan nousta, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet ja pituuskasvu päättynyt."

Tiedän. Kuulen siitä joka päivä koulussa. Terveydenhoitajan tarkastusta varten olin ollut syömättä ja juomatta, jotta nestettä ainakin olisi kehossa vähemmän. Kerroin, että olin kyllä yrittänyt. Paastota ja oksentaa jos syön liikaa ja sen semmoista. Kyllä minä tiedän. Ihmiset ympärillä muistuttavat, että olen ruma, ja terveydenhoitajan huomautus sinetöi sen tosiasian - ja sen, että painoni on myös epäterve.

Kun seuraavan kahden vuoden aikana kasvoin vielä viisi senttiä, painoindeksi putosi 21,7:ään. Naisen normaali painoindeksi on 19 - 25. Mutta kuukautisten alkamisen jälkeenhän ei enää pituutta kasveta. Noinkohan. En saa koskaan tietää, olisinko nyt pitempi, jos en olisi sen kevään jälkeen vähentänyt syömistä.

14-vuotias on ihan alkutekijöissään. Juuri ja juuri astunut teini-iän kynnyksen yli, lähempänä lapsuutta kuin aikuisuutta. Pitääkö 14-vuotiaan laihduttaa? Osaako 14-vuotias laihduttaa oikein? Tiedostin kehoni ja sen virheet jo sen ikäisenä, mutta sellaiseksi minä olin tullut asiaan vaikuttamatta. En ymmärtänyt, missä oli mennyt pieleen. Olin vain syönyt aika paljon, koska oli usein nälkä. Ja kuukautisia varten keho keräsi rasvaa. Hoikistuin ilman eri ponnisteluja, kun keho muotoutui siksi, joksi se oli tulossa. Ajan kanssa, kun sain kasvaa itsekseni.

Vaikka ei se ihan niin helppoa ollut. Paastosin ja sitten taas ahmin, kun nälkä kävi liian kovaksi, ja sitten, toisinaan, oksensin. En osannut katsoa itseäni kuin vihaten. Tottahan se oli, olin normaalipainon yläkantissa ja ihan liian paksu. Mahdoton rakastettavaksi. Vätys ja epäonnistuja, kun en pysty olemaan ilman ruokaa. Oli vaikeaa keskittyä ulkonäköönsä mitenkään muutenkaan, siis että olisi laittanut tukkaa ja ostanut kauniita vaatteita, koska oli lähtökohtaisesti kuvottavan näköinen. Ja, ennen kaikkea, koska olen läski, minua on oikeus kutsua myös halventavilla nimillä. Mikäs siinä, tottahan ne ovat, terkkarikin sen sanoi! Ihmisoikeuksista ja koskemattomuudesta viis.

Vitsipä on siinä, että olisin kasvanut kauniiksi ja taatusti terveemmäksi, jos olisin saanut kasvaa rauhassa. Terveyttäni romutti paljon enemmän painostressi kuin se ylipaino, jota minulla ei edes ollut.

Nykyään en osaa suhtautua laihduttamiseen normaalisti. Kimpaannun, kun nuoret, hädin tuskin teinit, kieltäytyvät kesän ekasta jäätelöstä ja puristelevat reisissään olevaa olematonta läskiä peilin edessä. Suutun, kun joku sanelee, miltä tytön tai pojan kuuluu näyttää. Ja, mikä merkitsevintä, en edes puolla sellaisten ihmisten laihduttamista, joilla laihduttamiseen periaatteessa olisi syytäkin.  Miksi laihduttaa, kun ihmisen onnellisuus on paljon muusta kiinni? Miksi laihduttaa, kun voi sen sijaan hyväksyä itsensä? Se on kauaskantoisempaa. Jos laihduttaa, se täytyy tehdä itsensä takia, ei muiden. Sillä muiden takia useimmat laihduttavat. Tyttöjä, poikia, terkkareita varten. Kelvatakseen itselleen ja sitä kautta muille.

Syömishäiriöitäkin on niin monenlaisia. Siihen on onneksi herätty viime aikoina. On ollut anoreksia ja bulimia, jonkin aikaa BED ja ortoreksia. Mutta syömisongelmasta voidaan puhua myös, jos jokaista suupalaa täytyy erikseen pohtia ja kaikesta syömästään tuntee huonoa omaatuntoa. Ja syömisongelmaista toimintaa on, kun yrittää laihduttaa ja ajatukset pyörivät ruuassa, ja sitten soimataan itseä, kun paino ei putoa. Kun itsensä arvostaminen on kiinni painosta. Ei syömishäiriö ole mikään laihojen ihmisten sairaus, eikä syömishäiriötä tarvitse todistaa olemalla laiha. Se pitäisi kaikkien syömisongelmista kärsivien tiedostaa. Jos jokin asia tuottaa pahaa oloa, se on ongelma. Ennen kaikkea on hyvä, että poikien syömishäiriöistä on viimein alettu puhua. Vaikka suurin osa sairastuneista on tyttöjä, pieni osa on myös poikia, ja he tarvitsevat apua ja tukea ja tietoa yhtä lailla.

Itseinhoon hukkuu niin paljon hyvää. Kun pitää itseään niin kuvottavana, ei uskalla tehdä asioita joista unelmoi, tai edes välttämättä asioita jotka olisi pakko tehdä. Tiedostaa itsensä liian tarkkaan. Tragikoomista on, että kaikkia itseään inhoavat ihmiset ovat oikeasti ihania. Heidän pitäisi vain tajuta se.

Olen kaunis. Pidän itsestäni hurjasti. Minulla on isot rinnat ja leveä lantio, sellaista ihanaa pyöreyttä ja pehmeyttä, josta itse pitäisin naisessa. Se ei ehkä ole kauneusihanteiden mukaista, mutta se on sitä mistä itse pidän. Ei kauneutta ole vain yhdenlaista. Jos miellytän omaa silmääni, miksi en miellyttäisi jonkun toisen silmää? Ja taas - entä vaikka en miellyttäisikään? Ei minun kehoni kenellekään kuulu. Minulla on oikeus koskemattomuuteen. Lisäksi olen tajunnut, että jos jokainen hyväksyisi seurustelukumppanikseen ainoastaan laihan naisen tai lihaksikkaan miehen, suurin osa viettäisi elämänsä sinkkuna.

Ymmärrän, että kuulostan ihan sormi pystyssä saarnaavalta tädiltä. Kerron tämän tarinan oikeastaan siksi, että tiedän, miltä tuntuu inhota itseään sen takia, miltä näyttää. Ja tiedän, miten paljon onnellisuutta lisää se, kun oppii hyväksymään itsensä. Se ei tietenkään tapahdu tuosta vain, mutta se on kaiken vaivan arvoista. Paljon arvokkaampaa kuin laihduttaminen ja itsensä rääkkääminen.

Painoa en enää juuri ajattele. Masennuslääkityksen myötä olen lihonut hiukan mutta viis siitä. Olen silti kaunis. Töissä söin hyvällä omallatunnolla rippeet jäätelöpurkkien kansista työkaverini kanssa, enkä tuntenut sekuntiakaan huonoa omaatuntoa. Mansikkajäätelö ja lämmin kesäpäivä kuuluvat onnellisuuteen. Sen sijaan onnellisuuteen eivät kuulu mitkään suureet, eivät kalorit, grammat tai sentit.

Minua eivät rajoita sellaiset asiat. 

Vaikka pituuskasvu olisi loppunut, keho ja sen muutokset ovat vasta alkutekijöissään. Uskokaa pois. Kasvuikään laihduttaminen ei kuulu.

Tämä on paras kommentti painoahdistukseen, minkä olen ikinä nähnyt. Mutta huomatkaa yksi asia: paitsi että Doven mallit ovat normaalipainoisia, he myös hymyilevät.

Rakastakaa itseänne, rakastakaa niin että sydämessä tuntuu,

- Aoda

Mieli voi ilosi viedä (F41.1)

Kun lähden töistä, tarkastan, että jääkaapit ja pakastimet ovat kiinni. Siivoan tarkastuksen varalta, ettei minua vain voida syyttää huolimattomuudesta. Lukitsen oven, väännän koodin väärään asentoon, tarkastan, että se on kiinni. Sen jälkeen avaan lukon, menen takaisin sisään, tarkastan jääkaapit ja pakastimet, menen ulos, suljen lukon, rynkytän sitä, että se on varmasti kiinni. Kotona mietin, mikä meni ehkä pieleen.

Tämä on kesätyö, jota yksinkertaisempaa saa hakea, silti pelkään koko ajan mokaavani. Punnitsen myymäni tuotteet, etten vain myy liian vähän (jotta asiakkaat ovat tyytyväisiä) enkä liikaa (jotta työnantaja on tyytyväinen). Pesen käsiäni, etten vain tartuta jotain tautia annostellessani marjoja. Lasken kassan aina varmaan kolme kertaa, jotta summa on varmasti oikea. Kyselen työkavereiltani, teenkö kaiken oikein ja missä voisin parantaa. Säikähdän, jos saan pienenkin huomautuksen. Pelkään saavani potkut, vaikka mitään syytä ei ole. Ja sitä paitsi tämä on vain kesätyö.

Silmiinpistävän huvittavaa käytöstä, paitsi että minulle se kaikki on totta.

Ja tämä on vain jäävuoren huippu. Pelkään muun muassa ajaneeni jonkun viattoman päälle huomaamatta sitä, jättäneeni vesihanan valumaan, pesseeni pyykit vahingossa 95 asteessa, keittäneeni liian vahvaa tai laihaa kahvia vieraille, tulleeni väärinymmärretyksi tai asettaneeni sanani väärin, pitäneeni esitelmää farkkujen vetoketju auki, kaataneeni vettä viemäristä alas vaikka on vedenkäyttökielto, unohtaneeni maksaa laskut, kirjoittaneeni tenttivastaukseen läpiä päästäni, parkkeeranneeni väärin ja saaneeni sakot sekä muuta yhtä fiksua. Kyselen usein lähimmäisiltäni, onko se ja tämä asia kunnossa ja selittelen etukäteen siltä varalta, että jokin on mennyt pieleen. Järki hei? Mutta ei, järjen tai ylipäätään logiikan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ei kukaan jätä vettä valumaan tai aja huomaamattaan kenenkään päälle, ja tiedän sen hyvin, mutta ei se minua auta.

Se mitä sekä psykiatrini että terapeuttini ovat kyselleet on sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta sellaista minulla ei ole lainkaan. Olen onnellisimmillani ihmisten keskellä, rakastan jutella iloisten marjan- tai jäätelönostajien kanssa tai jutella kivoja kirjastontädille. Tulen siitä hyvälle tuulelle. Ahdistus kuitenkin rajoittaa elämääni siinä määrin, etten uskalla mennä ja tehdä samalla tavalla kuin ennen. Paitsi että pelkään julkisia paikkoja, en uskalla enää lähteä mihinkään, missä en ole parhaimmillani tai mistä en voi päästä pois, jos voimakas ahdistus tai peräti paniikkikohtaus iskee.

Olen alkanut pohtia, miten tämä taipumus huolestuneisuuteen vaikuttaa kehooni. Pulssini on selkeästi nopeampi kuin monilla ikäisilläni, vaikka olen ihan hyväkuntoinen. Kroppani käy koko ajan ylikierroksilla, silloinkin kun minun pitäisi rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. En ole oikein varma siitäkään, pystyisinkö ajattelemaan selkeämmin ja järkevämmin, jos ajatukset eivät koko ajan askartelisi jonkin muun parissa. Sellainen vie yllättävän paljon energiaa. Maatessani paikallanikin mietin kaikkia asioita, joihin en voi edes vaikuttaa. Saataan valvoa öitä miettien, miten olisin voinut toimia toisin. Olen nykyään huono keskittymään, vaikka juuri määrätietoisuus ja keskittyneisyys olivat avaimeni menestykseen esimerkiksi opiskelussa. Nykyään minun täytyy pinnistellä, jotta pystyn lukemaan kymmenenkin sivua tenttikirjaa yhteen putkeen. 

En osaa sanoa, missä on tämän häiriön pohjimmainen syy. Onko se vain epäonnistumisen pelkoa? Kenet minä tosissani pettäisin, jos mokaisin jossakin? Itsenikö vain? Vai ovatko läheiseni tosiaan niin pikkumaisia, etteivät ymmärtäisi, jos tekisin jotain väärin? Mitä minä pelkään? Onko tosiaan niin, että pienikin virhe tekee minusta täydellisen epäonnistuneen? 

Kaikista pahinta on oikeastaan se, että ahdistus ja epäonnistumisen pelko estävät oikeasti toimimasta järkevästi. Siksi en tahdo, että ihmiset katsovat minua, kun laitan ruokaa tai siivoan. Ei että en osaisi, en vain pysty toimimaan, kun joku muu voi nähdä mahdolliset virheeni. Silloin sählään, käyn kyvyttömäksi ja joudun pyytämään apua. Tiedän miten huvittavaa se on, mutta minulle se on totista totta ja vakavaa.

Minun kanssani tarvitaan loputtomasti kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.

Tässä linkki hyvään artikkeliin: Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi

Olen tehnyt asioita,

joita ei olisi pitänyt tehdä

Mennyt perässäsi paikkoihin,

joihin ei olisi pitänyt mennä

Olen nähnyt unia, 

joita ei olisi pitänyt nähdä

Kuullut sanottavan sanoja

joita en olisi halunnut kuulla

Olen tullut maailmasta,

jota ei olisi pitänyt olla

Kaikki kuvattuna julisteissa,

joita ei enää ole

Aion katua tekoja,

joita en ole tehnyt

Odottaa tulevia vuosia,

jolloin kukaan ei enää muista

- Anni Sinnemäki

Hyvää juhannusta!

- Aoda

Ja kävelin heikoin jaloin kotiin

Kymmenes syyskuuta viime vuonna romahdin. Niin siinä sitten lopulta kävi. Jos se ei olisi käynyt silloin, se olisi käynyt myöhemmin, ja kuka tietää, ehkä se silloin olisi ollut kaksin verroin pahempaa ja vaikeammin selvitettävissä. Se oli yksi elämäni kamalimmista päivistä ja samaan aikaan tärkein. Leikille ja tunnolliselle suorittamiselle tuli piste, ei yksi ihminen jaksa kaikkea, eikä yksi ihminen voi huijata itseään loputtomiin, ei vaikka se olisi armollisinta.

En muista siitä hetkestä paljon. Istuin luentosalin takaosaan ystävieni kanssa, istuin käytäväpaikalla. Kontrolloitiin kurssin läsnäolijat, siellä oli läsnäolopakko ja oli ensimmäinen kerta. Mies alkoi lukea nimiä paperista, edeten A:sta kohti minua. Meitä oli siinä huoneessa niin paljon, jokainen paikka täytetty, varasijalla olleet odottivat tietoa, oliko heidät hyväksytty kurssille. Tiesin jo, että minut oli. Odotin nimeäni, jotta voisin nostaa käteni, mutta olin lakannut kuuntelemasta. Silmissä sumeni, järki tuntui katoavan. Tuijotin eteeni. Tuli jälleen se puristavan pakokauhuinen ahdistunut olo, joka oli hyökännyt kimppuuni arvaamatta aina silloin tällöin. Se kauhea olo. Nyt tiedän sille nimen, se on paniikkikohtaus. Silloin en tiennyt, tiesin vain että se oli kamalaa. Ja sitten tiesin, etten kestäisi sitä enää.


Ei, ei, ei, ei, e i,  e i , ei. Ei, ei. Ei.

Tämä ei voi olla totta.

ei

ei ei

ei

en tahdo

Hätähuutoko? Tämä on  l i i k a a.

Pakkasin laukkuni ja nousin. Punainen Marimekon laukku, Vero Modan huivi, Puma-huppari, farkut ja Converset. Converset, liikettä, askel kerrallaan, älä kaadu. Harkiten eteenpäin. Luennoitsija kysyi, että sinäkö lähdet pois. En vastannut. No terve menoa, hän sanoi ja sain luentosalin naurahtamaan. Saatuani oven kiinni juoksin. Juoksin kuin henkeni edestä.

Kirkkopuistossa pysähtyin ja aloin itkeä. Pako oli päättynyt.

Se oli hyvin vakavaa aikaa. Kotona istuin kylpyhuoneessa ja tuijotin eteeni. Valo oli niin kirkas ja kaikki niin valkoista. Valo oli niin kirkas ja minä niin sotkussa. Kerroin tapahtuneesta ystävilleni, mutta niin epäselkeästi, ettei kukaan ymmärtänyt eikä osannut auttaa. En minäkään ymmärtänyt. Ei kukaan ymmärrä. Halusin kuolla, en osannut haluta mitään muuta. Minua painoi ahdistus ja uupumus, tunsin itseni yhtäkkiä täysin voimattomaksi ja kykenemättömäksi vaikuttamaan mihinkään. En tiennyt, miten jatkaa tästä. Miten herätä taas huomenna pirteänä ja valmiina palaamaan töihini, miten herätä joka aamu ja mennä töihin ja tulla kotiin ja ahdistua välillä melkein kuoliaaksi ja jatkaa taas? Miten...?






Miten? ... Enää koskaan?










On olemassa yksi turvapaikka. Sen paikan nimi on kirjoituksissani jatkossakin Turvapaikka, koska en halua tarkalleen kertoa, missä käyn. Istuessani kylpyhuoneessa veitsen ja pahojen ajatusten kanssa minun oli mietittävä tosissani, mitä haluan - tai voin - tehdä. Oli kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli selvitä, keinolla millä mahdollista. En tiennyt miten, mutta sen vain tiesin, että näin en ainakaan voi jatkaa. Se kauhea olo tulisi taas, ja se saattaisi tulla useammin. Kauanko menisi, että se tekisi minut hulluksi? Menin seuraavana päivänä Turvapaikkaan. Pyysin punatukkaisen naisen kanssani huoneeseen, jossa istuimme korituoleilla kahdestaan. Mitä kuuluu, punatukkainen nainen kysyi.

Aloin kertoa eilisestä, siitä miten juoksin ulos luentosalista. Sanoin, etten enää jaksa. Että tahtoisin vain unohtaa. Oli ollut täydellinen mies, sitten yhtäkkiä ei ollut enkä tiedä miksi, oli paljon yksinäisyyttä ja liikaa ajatuksia, on liikaa ahdisusta ja painoa ja huolia, on väkivallan kokemuksia nuoruudessa ja sen takia ei ole luottamusta, on unettomuutta, ja on niin paha olla, niin paha, ja sitten itkin, itkin lujaa kuin lapsi.

Punatukkainen nainen varasi minulle lääkäri- ja psykologiajan.

Kaikki tuntuu niin uskomattomalta nyt kun katson taaksepäin. En voi ymmärtää, miten jaksoin sitä kaikkea niin kauan. Jopa säälin itseäni, sitä pientä tyttöä, joka kaikesta huolimatta selviytyy eikä puhu mistään. Se mitä tapahtui luentosalissa kymmenes syyskuuta oli niin kauheaa, etten pysty löytämään sille sanoja. Varmaa silti on, että ilman sitä lopullista iskua en olisi ehkä herännyt tästä itse kehittämästäni harhasta, että kaikki on hyvin. Tiesin silloin jo hyvin paljon mielenterveysongelmista, tiesin oireita, syitä ja hyvinvointiniksejä, mutta en tunnistanut mitään itselläni enkä suonut itselleni hengähdystaukoa. Olen tunnollinen suorittaja, mutta en ole kaikkivoipa. Olen vahva, mutta kaikkea kehoni ei kestä. Olen järkevä, mutta kuitenkin tyhmä.

Olin käskenyt itseäni olla itkemättä. Katse tulevaan, tolkutin itselleni. Älä sitä miestä ainakaan kaipaa, se ei vain ollut sinulle se oikea. Nauti elämästäsi kun olet nuori. Syntymäpäiväsi jälkeen et ainakaan sure! Lue laatukirjallisuutta, ei mitään hömppää. Liiku paljon ja syö terveellisesti, vähennä eläintuotteita vielä. Ole kaunis. Laihduta vähän, etsi itsellesi mies. Ja hymyile paljon koko ajan. En tullut ollenkaan ajatelleeksi, mitä loppujen lopuksi tavoittelin. Mitä suunnitelmiini tulee, niin tuskin se oli ainakaan onnellisuus.

Olin jaksanut sitä kaikkea monta kuukautta, kitunut yksin ahdistuksessani talvipakkaset, kevätkatupölyt ja kesähelteet, ja silti noussut aamuisin kouluun tai töihin, hoitanut työni, soimannut itseäni tunnepuuskista ja odottanut, että paha olo menee ohi. Kuunnellut kohteliaasti muiden murheita mutta pitänyt häpeällisen ahdistuksen itselläni. Sillä siitähän siinä on loppujen lopuksi kysymys, häpeästä, heikkoudesta ja epäonnistumisesta, jota ei uskalleta myöntää. Ei muille, eikä myöskään itselle.

Mutta kunpa itselleen olisi voinut olla edes hiukan armollisempi.

Kaikki päättyy joskus
Viikkokausia oli satanut
Meri alkoi nousta
Rakkausavioliiton pettymykset

Ja vesi kimmelsi
Eikä mikään olisi tuottanut
enää suurempaa tuskaa
Sanasi kuin nielisi jotain terävää

Jos kaupunki tulvisi,
vesireittejä pääsisi pakoon

Vaan minä en ole kala.
- Anni Sinnemäki



Pitäkää huoli itsestänne.

- Aoda

Päivä on maailman ihanin

Pahoittelen hetken jatkunutta hiljaisuutta. En ole kerta kaikkiaan ehtinyt istahtaa koneelle. Olin sitä paitsi aikonut tehdä viimeinkin sen erään synkän päivityksen, joka on odotuttanut itseään. Nyt kuitenkin valitettavasti menee niin hyvin, etten viitsi pilata mielialaani synkistelyllä.

Minulle kuuluu siis hyvää. Aloitin työt mansikka- ja jäätelökioskissa, ja rakastan sitä. Palkka ei tosiaankaan ole kummoinen, mutta työ on piristävää ja päivät kevyitä. Saan nauttia säistäkin, jopa sade on vain vilvoittava. Ihmiset ovat hyväntuulisia tullessaan ostamaan jäätelöä, tapaan päivittäin ihania lapsia ja ihania vanhuksia. Olen juuri nyt niin rakastunut kaikkiin ihmisiin. Tunnen pitkästä aikaa itselleni tutun hellyyden tunteen.

Tuona yhtenä hellepäivänä makasin kotitalomme nurmikolla ja katselin taivasta, jolla seilasi vain muutama pilvi. Taittelin voikukista seppeleen, nuuhkin nenäni keltaiseksi. Kaikki oli hetken siinä, kuin aika tai mikään voima ei olisi velvoittanut.

Lisäksi olen kuljeskellut paljon luonnossa, uinut viimein luonnonvedessä, lukenut paljon kirjoja, katsellut elokuvia, tehnyt soda streamerilla ihania virvoitusjuomia, juhlinut ystäväni valmistumista kuohuviinin ja mansikoiden kera, käynyt terassilla poliittista debattia ystäväni kanssa tuopin yli, avautunut terapeutilleni rohkeammin, kuunnellut todella paljon musiikkia, ollut onnellisena uutispimennossa, liannut varpaani mullassa, poiminut kukkia, nauttinut lounaan kalliissa ravintolassa, hankkinut festarilippuja, kulkenut kaupungilla vailla päämäärää, antanut säärieni päivettyä, syönyt paljon marjoja, käynyt veneilemässä ja ongella veljeni kanssa, käynyt katsomassa velipuolen jalkapallopeliä, nukkunut päiväunia ja herännyt aamulla aikaisin katselemaan, kun aurinko nousee. Se värittää ensin korkeiden kuusten latvat, sitten nousee valaisemaan koko taivaan ja koko maailman.

Tästä tulee ihana kesä, kesä täynnä tutkiskelua, seikkailuja ja huolettomuutta. Niin sen on oltava.

Ennan aamun lehteä
olen tänään hereillä
Auringossa huone väreilee
Laukku on jo valmiina
Pakkasin sen illalla
Enkä kerro kellekään, et meen
Ne ei ehkä tajuiskaan
Sanois: "Tuskin kannattaa"

Päivä on maailman ihanin
Meri auki ja taivas sinisin
Sinisempi kuin on ollut aikoihin
(Ei muuta tarvita)

Kuinka monta kertaa mä
oon jo ollut lähdössä
Etsinyt ne paikat joihin vois
Mutta karttapallosta
ei vain löydy kaikkea
Enkä kerro, miksi tahdon pois

Aina ehkä kuiskaan sen
koloon puun ja pakenen

Kun meren pohjaan asti nään
ja menen maihin vieraisiin
En ole paljon kellekään
Haluan juosta eksyksiin
Nimeni annan unohtaa
Ei kukaan oota palaamaan
En ole muiden ollutkaan
En ole muiden ollutkaan

Rakkaat, ihanat lukijat, hemmotelkaa itseänne! Kukaan noin ihana ei ansaitse olla onneton. Hyvää kesää!

- Aoda