Mieli voi ilosi viedä (F41.1)

Kun lähden töistä, tarkastan, että jääkaapit ja pakastimet ovat kiinni. Siivoan tarkastuksen varalta, ettei minua vain voida syyttää huolimattomuudesta. Lukitsen oven, väännän koodin väärään asentoon, tarkastan, että se on kiinni. Sen jälkeen avaan lukon, menen takaisin sisään, tarkastan jääkaapit ja pakastimet, menen ulos, suljen lukon, rynkytän sitä, että se on varmasti kiinni. Kotona mietin, mikä meni ehkä pieleen.

Tämä on kesätyö, jota yksinkertaisempaa saa hakea, silti pelkään koko ajan mokaavani. Punnitsen myymäni tuotteet, etten vain myy liian vähän (jotta asiakkaat ovat tyytyväisiä) enkä liikaa (jotta työnantaja on tyytyväinen). Pesen käsiäni, etten vain tartuta jotain tautia annostellessani marjoja. Lasken kassan aina varmaan kolme kertaa, jotta summa on varmasti oikea. Kyselen työkavereiltani, teenkö kaiken oikein ja missä voisin parantaa. Säikähdän, jos saan pienenkin huomautuksen. Pelkään saavani potkut, vaikka mitään syytä ei ole. Ja sitä paitsi tämä on vain kesätyö.

Silmiinpistävän huvittavaa käytöstä, paitsi että minulle se kaikki on totta.

Ja tämä on vain jäävuoren huippu. Pelkään muun muassa ajaneeni jonkun viattoman päälle huomaamatta sitä, jättäneeni vesihanan valumaan, pesseeni pyykit vahingossa 95 asteessa, keittäneeni liian vahvaa tai laihaa kahvia vieraille, tulleeni väärinymmärretyksi tai asettaneeni sanani väärin, pitäneeni esitelmää farkkujen vetoketju auki, kaataneeni vettä viemäristä alas vaikka on vedenkäyttökielto, unohtaneeni maksaa laskut, kirjoittaneeni tenttivastaukseen läpiä päästäni, parkkeeranneeni väärin ja saaneeni sakot sekä muuta yhtä fiksua. Kyselen usein lähimmäisiltäni, onko se ja tämä asia kunnossa ja selittelen etukäteen siltä varalta, että jokin on mennyt pieleen. Järki hei? Mutta ei, järjen tai ylipäätään logiikan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ei kukaan jätä vettä valumaan tai aja huomaamattaan kenenkään päälle, ja tiedän sen hyvin, mutta ei se minua auta.

Se mitä sekä psykiatrini että terapeuttini ovat kyselleet on sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta sellaista minulla ei ole lainkaan. Olen onnellisimmillani ihmisten keskellä, rakastan jutella iloisten marjan- tai jäätelönostajien kanssa tai jutella kivoja kirjastontädille. Tulen siitä hyvälle tuulelle. Ahdistus kuitenkin rajoittaa elämääni siinä määrin, etten uskalla mennä ja tehdä samalla tavalla kuin ennen. Paitsi että pelkään julkisia paikkoja, en uskalla enää lähteä mihinkään, missä en ole parhaimmillani tai mistä en voi päästä pois, jos voimakas ahdistus tai peräti paniikkikohtaus iskee.

Olen alkanut pohtia, miten tämä taipumus huolestuneisuuteen vaikuttaa kehooni. Pulssini on selkeästi nopeampi kuin monilla ikäisilläni, vaikka olen ihan hyväkuntoinen. Kroppani käy koko ajan ylikierroksilla, silloinkin kun minun pitäisi rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. En ole oikein varma siitäkään, pystyisinkö ajattelemaan selkeämmin ja järkevämmin, jos ajatukset eivät koko ajan askartelisi jonkin muun parissa. Sellainen vie yllättävän paljon energiaa. Maatessani paikallanikin mietin kaikkia asioita, joihin en voi edes vaikuttaa. Saataan valvoa öitä miettien, miten olisin voinut toimia toisin. Olen nykyään huono keskittymään, vaikka juuri määrätietoisuus ja keskittyneisyys olivat avaimeni menestykseen esimerkiksi opiskelussa. Nykyään minun täytyy pinnistellä, jotta pystyn lukemaan kymmenenkin sivua tenttikirjaa yhteen putkeen. 

En osaa sanoa, missä on tämän häiriön pohjimmainen syy. Onko se vain epäonnistumisen pelkoa? Kenet minä tosissani pettäisin, jos mokaisin jossakin? Itsenikö vain? Vai ovatko läheiseni tosiaan niin pikkumaisia, etteivät ymmärtäisi, jos tekisin jotain väärin? Mitä minä pelkään? Onko tosiaan niin, että pienikin virhe tekee minusta täydellisen epäonnistuneen? 

Kaikista pahinta on oikeastaan se, että ahdistus ja epäonnistumisen pelko estävät oikeasti toimimasta järkevästi. Siksi en tahdo, että ihmiset katsovat minua, kun laitan ruokaa tai siivoan. Ei että en osaisi, en vain pysty toimimaan, kun joku muu voi nähdä mahdolliset virheeni. Silloin sählään, käyn kyvyttömäksi ja joudun pyytämään apua. Tiedän miten huvittavaa se on, mutta minulle se on totista totta ja vakavaa.

Minun kanssani tarvitaan loputtomasti kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.

Tässä linkki hyvään artikkeliin: Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi

Olen tehnyt asioita,

joita ei olisi pitänyt tehdä

Mennyt perässäsi paikkoihin,

joihin ei olisi pitänyt mennä

Olen nähnyt unia, 

joita ei olisi pitänyt nähdä

Kuullut sanottavan sanoja

joita en olisi halunnut kuulla

Olen tullut maailmasta,

jota ei olisi pitänyt olla

Kaikki kuvattuna julisteissa,

joita ei enää ole

Aion katua tekoja,

joita en ole tehnyt

Odottaa tulevia vuosia,

jolloin kukaan ei enää muista

- Anni Sinnemäki

Hyvää juhannusta!

- Aoda