Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Nouse nyt

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Minä olen luultavasti elossa. Nyt minä nousen, vielä kerran, taas. Yhtäkkiä kaikki on selvää.

Nostan itseni tautivuoteelta. Jos sen aika on joskus, olkoon se nyt. Minä olen elänyt toisenlaistakin elämää ja tiedän, ettei tämä ole se elämä, jonka itselleni haluan.

Minulla on hädin tuskin voimia unelmoida, mutta nyt minä unelmoin. Minä ajattelen yhtä sellaista päivää, jona tämä kaikki ei painaisi minua lainkaan, ja minä voisin mennä ulos kevyenä, kuin vapautettuna painosta ja kivusta.

Niin minä pelastan itseni. Menen suihkuun, pesen tukan, pukeudun. Keitän kahvit, syön aamupalan. Tiskaan, imuroin, varaan pyykkivuoron. Laitan itselleni monipuolisen aterian.

Soitan ystävälle. Menen paikkoihin. Pakotan itseäni. Uimahalliin, elokuviin, kahvilaan. Kohtaamispaikkoihin. Toiseen paikkaan tautivuoteen ääreltä. Pakotan, lopulta voitan.

Sanon yhä useammin kyllä.

Enkä vaadi itseltäni liikaa, vain sen mitä olen tähän ylös kirjoittanut, sen on riitettävä, ja kyllä se riittää, se on paljon enemmän kuin tämä, mihin minä nyt pystyn.

Yksikään myrsky ei kestä ikuisesti, ja ehkä niitä on siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.

Minä nousen nyt.

Teiniangsti & angstiteini

Joulukuu 2008.

Hämärtyvä talvi-ilta, maassa lunta, lähenevä joululoma, pöydän ääressä minä, äitini, koulukuraattori ja luokanvalvoja. Minä tärisen pelosta, jännityksestä ja toivosta: viimeinkö se loppuu, viimeinkö tälle kaikelle tulee loppu, viimeinkö joku auttaa minut pois täältä, kun en itse lainkaan tiedä, miten?

Luotan, että minun puolellani ollaan nyt. Luotan aikuisiin ja heidän oikeudentuntoonsa.

Jospa joku nyt kuuntelisi. Kuulisi.

Kerrottuani kädet ja ääni ja maailma täristen kaikesta tästä ja siitä, mikä minussa velloo ja mitä minä pelkään, koulukuraattori tekee ratkaisunsa, jonka eräs perustelu on seuraava:

"Fiksuna tyttönä sinä varmaan tiedät, että pieni ahdistus kuuluu tuohon ikään", hän sanoi. "Sellaista teiniangstia, niin kuin me terveysalan ammattilaiset sanomme, ei mitään vakavaa. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Muutaman vuoden kuluttua tuo menee ohi ihan itsestään, kun vähän kasvat ja opit maailmaa."

Tietysti minä fiksuna tyttönä tiedän, että tämä menee ohi niin kuin kaikki muukin menee aina ohi, ei mikään ole ikuista. Ja koska olen ns. fiksu tyttö, varmasti jaksan odotella itse siihen asti, itsekseni.

Kyllä se menee ohi. Loppuu.

Toukokuu 2009.

Olen ihmisenraato. Päivisin olen opiskellut viimeisiin kokeisiin, vältellyt maailmaa ja elänyt päiväni omenoilla. Juoksin silti pitkiä matkoja ja pyöräilin. Öisin en pystynyt nukkumaan, vaan makasin silmät selälläni sängyssä kouristellen. Päiväkirjaani kirjoitin kuolemasta. Äiti otti minut puhutteluun ja vei rangaistukseksi internetin, kun olin koko ajan niin synkkä enkä tavannut ketään. Koulussa minulle huusivat rumia sanoja nyt jo myös ihmiset, joiden nimiä en tiennyt.

Mutta pianhan se olisi ohi, koko peruskoulu, ja tulisi kesä. Mutta kukaan ei kertonut minulle, mitä sitten tapahtuu - tai miten mitään sen jälkeen tapahtuu? Miten sen jälkeen eletään, kun mitään ei ole jäljellä?

Ja ennen kaikkea: miten minä jaksaisin lukiossa, jos en jaksa yläasteella? 

Kukaan ei kertonut, että vaikka pääsisin pois, se ei silti loppuisi.

---

Kevät 2013.

Säpsähtelen öisin hereille kesken nukkumisen enkä saa enää unen reunasta kiinni. Sydän takoo hullun voimalla ja olen ihan hikinen kuin painajaisesta noustuani, vaikken muista edeltävää unta. Olen valtavan peloissani, vaikken tiedä, mitä pelkään. Olen alkanut vältellä ulkona liikkumista, sillä toisinaan, kun liikun julkisilla paikoilla, minut valtaa järjetön paniikki ja tunnen kuolevani siihen paikkaan. Kotonakin niitä tuntemuksia on, mutta silloin ne on helpompi hallita. En jaksa enää osallistua aktiviteetteihin, mutta en tehdä paljon enää mitään muutakaan, en ainakaan töiden päälle.

Olen pian 20-vuotias, asun omassa kodissa ja olen opiskellut syksystä 2012 yliopistossa. Teiniangstin pitäisi jo pian olla ohi. Miksi se sitten tuntuu niin samalta? En kuitenkaan ajattele, että minun pitäisi mennä lääkäriin tai olla edes huolissani itsestäni, koska ehkäpä tämä on vain omaa syytäni, tai jotain. 

Kun nuori ihminen voi pahoin, kaikki hänen ongelmansa selittyvät teiniangstilla. 

Jos nuori ihminen on väsynyt eikä nuku öisin, syynä ovat tv, pelit ja internet; nuori ihminen ei voi sairastaa unihäiriötä.

Jos nuori ihminen on ahdistunut, hän kärsii teini-ikäiselle tyypillisistä kasvukivuista, jotka menevät ohi ajan kanssa; hän ei tarvitse tukea, eikä häntä tarvitse ottaa vakavasti.

Jos nuori ihminen on koulun vuoksi uupunut, hän tekee vain kovasti töitä tulevaisuutensa eteen, ja uupumus on sikäli hyvä juttu; nuoren opiskelun kautta tullut työuupumus ei ole yhtä vakava juttu kuin aikuisen töiden kautta tullut työuupumus. Ja eikös se ole vain hyvä, että nuori tekee töitä arvosanojensa eteen?

Jos nuori ihminen kuvittelee olevansa masentunut, hän luultavasti vain kuvittelee; nuori ihminen kun ei erota surua sairaudesta eikä ymmärrä, että pieni ahdistus kuuluu elämään.

Jälleen kerran aikuinen, jonka työtä on pitää nuorista huolta, onnistui selittämään ongelman olemattomiin. Hän sanoi, että minun paha oloni on teiniangstia, joka menee ohi itsestään. Ok sitten. Mutta se mitä hän sanoi ei kuulunut minun korviini näin: "Älä huoli, kyllä olosi siitä helpottuu!" Viesti kuului näin: "Sinun ongelmasi ovat kuviteltuja. Sinä et ole niin tärkeä, että ansaitsisit apua." Menin itseeni, mutta toisin kuin tämä terveydenhuollon ammattilainen väitti, paha olo sisällä ei pienentynyt ja hälvennyt olemattomiin, vaan paisui, kasvoi, kasvoi vielä vuosia, kunnes vyörähti päälle. Olisiko sitä voitu pienentää tai ainakin sen kasvu estää, jos minut olisi otettu alusta lähtien tosissaan? Voisinko voida nyt paremmin? Lisäksi koin päivittäin henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti se aiheuttaa sitä pientä ahdistusta. Mutta onko sen pakko? Vai onko silläkään väliä. Jos pientä ahdistusta on teini-iän takia joka tapauksessa, ehkä pieni lisäangsti ei venettä kaada.

Ja sitten aina se, että kun sinulla menee koulu noin hyvin, ei ole syytä huoleen. Olisiko pitänyt lopettaa opiskelu ja antaa numeroiden pudota, jotta olisin saanut apua?

Miksi nämä oireet, joita esimerkiksi minulla oli teini-iässä - unettomuus, levottomuus, ahdistus, väsymys, uupumus, aloitekyvyttömyys, haluttomuus, ilottomuus, itsetuhoisuus, alemmuudentunne, syyllisyys, keskittymiskyvyttömyys sekä toiminnalliset oireet kuten dyspepsia, ruokahaluttomuus, päänsärky, niska-hartiakivut, muuttuvat sairaudeksi vasta, kun niitä on aikuisella?

Ja sitten: jos se "pieni ahdistus" johtuukin vain teini-iän kasvukivuista, niin mitä sitten? Sekö tarkoittaa, ettei nuori ansaitse tukea? Sekö tarkoittaa, että aikuiset - ne samat, joiden tehtävä on pitää nuorista huolta - voivat naureskella ja kuitata kaiken jollain vittuilusävytteisellä teiniangstilla? Mitä se viestii nuorille?

Se viestii: sinun murheesi, huolesi, ongelmasi, tunteesi, pelkosi, ahdistuksesi eivät ole tärkeitä, niin kauan, kuin ole tietyn ikäinen.

Ja vaikka ne kuin taikasauvan iskusta muuttuisivatkin tärkeiksi, kun nuoret kasvavat, nuorten kokemus omien murheittensa, huoltensa, ongelmiensa, tunteittensa, pelkojensa, ahdistustensa tärkeydestä ei muutu. Eivät he kuin taikasauvan iskusta ala kokea, että joku välittää heistä, heidän murheistaan, huolistaan, ongelmistaan, tunteistaan, peloistaan, ahdistuksestaan.

He ovat jo tottuneet pärjäämään yksin ja tietävät olla pyytämättä apua.

- Aoda

Valoon

"Avaan silmät.

Valot tulevat.

--

Joku sanoo:

Nyt sinä pääset pois.

Pois!

Mutta sellaista paikkaa ei ole."

- Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa (s. 35 - 36)

Varoitan sen verran, että tässä postauksessa ei oikeastaan ole kauheasti järkeä. Mutta halusin silti kirjoittaa sen, sillä olen tänään ajatellut niin paljon.

Kun aamulla heräsin, aurinko oli noussut. Täällä kotona, metsän ympäröimänä, voi herätä lintujen lauluun. Niillä on konsertti jo aamuvarhaisesta, kuuntelen sitä sängyssä. Silloin jo oli hautovan kuumaa, olin lukenut, päivästä tulisi helteinen.

Lähdin kävelylle metsään. Jos metsään jää joskus hiljaa istumaan, näkee ja kuulee enemmän. Kaikessa tässä maailman kohinassa ei aina pääse mukaan aistit tukkivaan ärsykkeiden tulvaan. Mieli tarvitsee hiljaisia hetkiä yksin, valossa, lämmön syleilyssä. Keho on mielen koti, ei mielen luo pääse kuin aistien kautta. Ollessani hiljaa ja rauhassa aloin panna merkille lisää asioita itsessäni ja ympäristössäni. Joskus on syytä pysähtyä. Kuuntelemaan, katsomaan. Miten luonto on vivahteikas, miten valo siivilöityy lehtien lävitse, välitse, miten moniäänisenä lintujen laulu voi soida. Nyt on kesä ja kaikki kauneimmillaan, maa versoo kasveja, puihin puhkeaa lehtiä, luonnonvedet lämpeävät. Maailma herää eloon, mutta heräänkö minä?

Kaikki ympärilläni on kuin elävä hauta. Niin kuin vajoaisin. Paitsi että kaikki ympärilläni hengittävät. Kuka niin sanoi? Se on totta. Kaikki muut kylpevät kevään valossa ja heräilevässä luonnossa, minä siristelen silmiäni ja käännän päätäni.

Luulin pitkään, että masennus olisi mustaa ja pimeää, mutta se onkin harmaata. Siitä puuttuvat sävyt, kaikki on tasaista. Mikään ei tuota iloa, on vain laajaa surua ja turtunutta välinpitämättömyyttä. Ahdistuksessa taas on värit ja sävyt, mutta niihin ei voi tarttua.

Koko päivän rintalastani alla lainehti raskas ahdistus, raskas kuin tämä kuuma ja kostea ilma. Minäkin enteilin ukkosta, mutta toisin kuin taivas, en tänään revennyt kappaleiksi ja satanut alas, minä vain olin ja kannattelin painoa. Ei minulla ole edes kyyneleitä, mutta voimakkailla myrskypilvillä on se sade, jonka jälkeen kaikki on taas normaalia ja elävää. Minulla on vain pilvet ja tasainen, selittämätön, puristava ahdistus.

Kun olin aikani kävellyt metsässä, istuuduin korkealle kivelle ja katselin ympärilleni. Minulla oli aikaa tarkkailla. Jokainen aisti oli portti toisaalle. Tuuli huokaili ja valo tanssi välkehti säihkyi liukui, hajut olivat merkkejä, pihkan maku melkein kielelläni. Viereisellä kivellä kiemursi kyy. Se oli vääntäytynyt talvikolostaan takaisin maailmaan, siristeli silmiään valossa, ihmetteli yhtäkkiä sen suomuja hyväilevää lämpöä. Se tuskin muisti aiemmista päivistään mitään, horteesta tai edellisestä kesästä.

Kivi raapi selkää, kun kävin siihen makaamaan ja katsoin ylös. Taivas näkyi tuuheiden kuustenoksien läpi vain miten kuten ja hädin tuskin, kuusten varjossa oli niin varjoista ja viileää. Se on kuin mielen syvyys. Vain vähän valoa pääsee siivilöitymään tummien peitteiden läpi. Mutta silti vähän.

Kaipaanko minä pimeää? Tilaa, jossa olen vain minä, piilossa siellä, niin ettei valo paljasta suruani. Valo tekee meistä näkyviä, se miltei riisuu meidät. Kaipaan itkua, raivoa ja voimakkaita tunteita, mutta kaikki mitä tunnen on kuin seisovaa vettä. Kehonikin on yllättäen niin voimaton ja hauras, siitä on tullut olematon. Se on mieleni suoja, mutta se on helppoa murtaa. Joka solu siitä on minua, se on kouriintuvaa ja pelottavaa minua. Jokainen sentti minussa tuntee. Jokainen aisti on terävä ja tarkka, vaikka haluaisin usein maata vain sumeassa, viileässä ja olemattomassa, olla itse vain olematon. Minä tahtoisin p a e t a. En tahdo n ä k y ä. Pimeään olisi niin paljon helpompaa vain kääriytyä suojaan, pimeä olisi kaltaiseni. Mutta valo, sehän häikäisee, sokaisee, tekee minusta läpinäkyvän! Kaikki näkevät että olen masentunut ja harmaa! Miten kauheaa on olla voimaton ja surullinen, kun on meneillään elämän paras vuosi ja kaikkein kaunein kesä.

En minä tahtoisi olla surullinen valossa enkä pysytellä synkkänä varjossa. Kuusen oksien alla tuijotin taivasta ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en keksinyt. Missä on minun paikkani? Tänne en voi jäädä ja pois en pääse. Olen niin kovin yksin. Voisin lipua kauemmas elämästä, välitilaan niin kuin valon ja varjon rajalle ja miettiä, mutta pelkään, että valitsen helpomman: varjon.

Mutta onko se sittenkään valinta, valo ja pimeys? Ja onko se niin tai näin, joko tai? Kyllähän kuusen oksatkin päästivät valoa maahan. Vähän, mutta päästivät. Ja sen valon voimalla kasvoivat jotkin kasvit, märät sammalet ja saniaiset. Ne eivät ole koreita auringonkukkia, mutta ne ovat kasveja, ja niitäkin tarvitaan. Eivätkä ne ole huonompia ollenkaan, niiden päällähän voi vaikka nukkua. Ja ne ovat kestäviä eivätkä niin vaativia.

Myöhemmin samana päivänä istuin terassin portailla aiemmin kirkasvärisellä mutta nyt haalistuneella räsymatolla kuppi mansikkateetä kädessäni ja odotin myrskyn nousemista. Se oli hyvin jännittävä hetki. Kaikki oli niin tyyntä ja painavaa, jossain kaukana jyrähti ja voikukat ne vain tärisivät. Jyrinä tuli lähemmäs ja salamat välkkyivät, ne valaisivat sen koko mustan pimeän. Yksien alle sekunnin mittaisten hetken osasten aikana kaikki oli hetken toisin, sitten taas samoin. Ja sitten, sitten taivas repesi ja satoi. Se oli juuri se hetki, se jona kaikki alkoi kevetä. Puristus rinnassani alkoi hiljalleen hellittää.

Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen seisoivat kallion laella ennen sateen nousua. Taivas on jo mustana pilvestä ja on pimeää. Nuuskamuikkunen sanoo, miten hieno hetki se onkaan, se juuri ennen sadetta, kun arvailee oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä, jona pitää lähteä, "niin että välttyy kastumasta".

Seuraavana aamuna myrsky on väistynyt ja Nuuskamuikkunen herättää Muumipeikon. "Vielä ehdit jos nouset nyt", hän kuiskaa. Ja he juoksevat takaisin sen kallion laelle katselemaan hattivatteja, jotka pienillä lehtivenheillään purjehtivat kohti aavaa ulappaa, vaaralliseen aukeaan... sinne mistä aurinko hiljaa nousee. Vesi niin kimmeltää, kimmeltää.

Me kaikki haluamme loppujen lopuksi elää valossa. Loppujen lopuksi. Aina. Ja sieltä, sieltä synkkyyden raoista sitä tihkuu, valoa. Valoa, valoa.

Yötä aina ikävöin,

vaikka päivän lapsi oon

Pimeyden laskiessa kaipaan valoon

Tuhannet mun kasvot

ja ne vaihtuvat vaan
- Mariska

Nauttikaa kesästä!

- Aoda