Olen ollut ollut eilen poissa kotoa enkä tahdo osallistua keskusteluun

Juuri nyt tekisi mieli mennä pois.

Lukita ovi, sulkea ikkunat, sytytellä kynttilöitä ja olla yksin, olla poissa kaikkialta. Olla jopa vastaamatta viesteihin. Keskittyä lukemiseen, keskittyä elokuviin, ehkä kirjoittamiseen. Nukkua, vain nukkua.

Niin tapahtuu aina silloin tällöin. Paitsi että vetäydyn kaikkialta, olen toisinaan myös kylmä ja kalsea.  En ehkä ilkeä, mutta kylmä, enkä jaksa huomioida toisten tarpeita samaan tapaan kuin toisina kertoina. En halua, että minua halataan. En halua, että minua säälitään. En halua, että minun lähelleni tullaan, enkä halua olla se alati huolehtiva ja kiva tyttö, joka olen enimmän aikaa. En jaksa kantaa toisten taakkoja. Vaikka toiset ovat kivoja, toiset tahtovat hyvää, niin silti.

Johtuuko se masennuksesta? En tiedä. Ehkä se johtuu. Se on niin kausittaista: joskus vain haluan olla yksin, loputtoman yksin. Minulla ei ole voimia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Niin kännykkä saa kilahdella viestejä yöpöydälläni, enkä jaksa vastata niihin, jaksanko edes lukea. Kahvipöydässä, jos sinne siunaannun, olen hiljaa ja vastaan vain, kun minulta kysytään. En tahdo osallistua keskusteluun.

Ystävyyssuhteita on mennyt pilalle sen takia. Se on ymmärrettävää. Minun ei ehkä pitäisi muodostaa suhteita, jotka vaativat jatkuvaa alttiina oloa. Mutta olen saanut myös ystäviä, jotka ymmärtävät minua ja jättävät toisinaan rauhaan, sitten ottavat taas takaisin syleilyynsä, kun minä jaksan palata.

Unohdan usein muutenkin vastata viesteihin. Olen kammottava. En vain aina jaksa olla sosiaalinen. Tarvitsen oman tilan, joka toisinaan on iso mutta tiivis. Turvaväli, turvaväli. Antakaa minun olla ihan yksin.

Sitten minä kömmin esiin masennuskolostani ja säteilen iloisesti. Pyydän kahville, kuuntelen murheet, silitän käsivartta. Nauran ja nauratan kaikkia jutuillani. Sellainen minä olen, kausi-ihminen.

Elämä skitsoaffektiivisen häiriön kanssa voi joskus olla vuoristorataa niin kuin elämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Se kaikki tapahtui minulle marraskuussa. Olin yltiösosiaalinen, juttelin tuntemattomille, olin holtiton. Sitten iski häpeä, ja lukittauduin kirjojen kanssa kotiin. En kestänyt kohdata ketään. En ole nyt masentunut, mutta olen häpeissäni ja tarvitsen rauhan, jonka aikana kokoan taas itseni. 

En halua, että se toistuu enää. Että minä saatan itseni ongelmiin. Haluan olla rauhassa, ihan rauhassa, ja elää tavallista elämää.

Saattaisin heilua kattokruunusta

Saattaisinpa heilua kattokruunusta. Riippua vaikka ylösalaisin. Heilua edes ja taas, niin että vatsanpohjasta ottaa, kokea korkean ja matalan, ihanan ja kamalan.

Hullu saatana.

Niin minä teen joka tapauksessa toisinaan, vaikka kattokruunu onkin pelkkä metafora. Koen matalikon kaislikoineen, syvän mustan veden, ja kokea taivaan tähtineen, kauniin kuutamon ja tulisen auringon. Kaiken tämän minä koen ja nyt olen palannut kattokruunustani teille siitä kertomaan.

Alkukuusta koin taivaan. Nukuin vain vähän, enkä ollut lainkaan väsynyt. En tarvinnut unta enkä tarvinnut ruokaa. Seksiä sen sijaan tarvitsin, jopa useita kertoja päivässä, olisin jaksanut vaikka kuinka paljon, kunnes olin aivan uupunut. Tuhlasin rahaa. Olin yltiösosiaalinen. Sössin asiani. Tein kaikkea tyhmää ja jälkeenpäin jouduin kantamaan vastuun. Lääkäriin menin – aiemmin varatulle ajalle – manian loppuvaiheessa. Lääkäri diagnosoi sen: hypomania, ehkä jopa mania. Lääkeannosta nostettiin. Seuraavan päivän nukuin. Olin univajeessa ja väsynyt kaikesta touhuamisesta. Lakkasin heilumasta kattokruunussani ja vain roikuin siitä, roikuin käteni puuduksiin.

Useammin olen kokenut matalikon. Koin sen pitkäaikaisestikin ainakin yläasteella ja vuonna 2014. Silloin minä nukuin päivät ja valvoin aamuyöt. Lääkäri diagnosoi – virheellisesti – somaattisen keskivaikean masennuksen. Asunnossani tehtiin putkiremonttia, ja minä makasin päiväunilla kello 11 aamupäivällä, kun putkimiehet tulivat sisään ja hämmästelivät kenties, kuka tavallisena keskiviikkona nukkuu tällaiseen aikaan. Söin lääkkeitä, ne eivät auttaneet, vasta vuosia jälkeenpäin selvisi, miksi: kaksisuuntaista ja masennusta lääkitään eri tavoin.

Matalikko kestää kauemmin kuin taivas. Ehkä onneksi, taivas on kuitenkin melkoisen tuhoisa, ja siinä kattokruunussa saattaa tulla liian kova vauhti ja käydä vähän köpelösti. Matalikko tekee silti elämästä haastavaa, kun tiskit saattavat kasaantua tiskipöydälle ja jääkaapissa olla pelkkä valo, ja sitten keitellään kaurapuuroa, kunnes puurohiutaleetkin loppuvat. Pitää jaksaa ryhdistäytyä, mutta yksin se on kamalan vaikeaa. Ja kun tarpeeksi syvällä ollaan, nouseminen taas tavallisten elävien pariin on entistä hankalampaa. Tarvitaan vähän vetoapua, jotta päästään ulkoilmaan, puhumattakaan tenttikirjojen ääreen raahautumisesta. Töistä ei voi edes puhua. Suuri haaveeni tällä hetkellä onkin, että jonain päivänä pääsen täysiosaiseksi työelämään.

Hullu se on, totesin itsekin itselleni. Tunsin itseni mitättömäksi raukaksi. Lääkäri sanoi, että syön lääkkeitä loppuelämäni. Siihen olin jo henkisesti valmistautunut, mutta silti ajatus nujersi minut. Minä haluaisin pitää selvän pään. Haluaisin, että muistini toimisi, että välittäjäaineita välittyisi oikeassa suhteessa, vaikka olenkin niin sekaisin. Mutta minä joudun edelleen roikkumaan kattokruunusta, ehkä heilumaankin siinä, vaikka yritän jarrutella.

Kaikesta huolimatta minä tulen edelleen roikkumaan kattokruunusta ja ottamaan kovan vauhdin, enkä pelkää. Elän kuin huomista ei olisi, ja kun huominen sitten tulee, paiskaudun sitä vasten ja kenties romahdan alas kattokruunustani. Kaikki lakkaa olemasta kaunista, kaikesta tulee irvokasta ja raskasta. Mutta silti minä roikun, heilun, edes ja takaisin, edes ja takaisin.

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

I'm gonna live like tomorrow doesn't exist

Like it doesn't exist

I'm gonna fly like a bird through the night,

feel the tears as they dry

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

Unelmoin päivästä, kun se kaikki on ohi - mutta unet ovat yötä varten

Tänään sain paperin, ja siinä se lukee. Skitsoaffektiivinen häiriö, kaksisuuntainen muoto.

Minä en tiedä, mitä ajatella. Siksi en ehkä pysty kirjoittamaan. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja pysyn oman, sekaisen pääni sisällä. Minusta tuntuu, etten pääse enää ulos.

Viime vuonna aloin mennä päin seiniä. Sellaiseksi minä sitä kutsun, parempaa ilmausta en tunne. Aloin kuvitella omiani. Uskoin olevani raskaana, uskoin sairastavani syöpää, uskoin, että joudun ulkona vainotuksi. Uskoin vastoin kaikkia totuuksia, että miehelläni on joku toinen.

Lopulta tuli marraskuu, ja jouduin osastolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuorisotyöntekijä vei minut päivystykseen, kun puhuin liiaksi kuolemasta. Olin kuulemma sanonut: Tekisi vain mieli ottaa purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista tätä itse, mutta niin ohjaaja sanoi lääkärille.

Ja marraskuun jälkeen tuli tammikuu, ja silloin tapahtui pelottavin ensimmäisen kerran: minä näin, kun seinät liikkuivat. Minä tosiaan näin sen; seinät tulivat lähemmäs minua. Ja minä makasin sängyssä, pelkäsin enkä pystynyt liikkumaan. Oli uuden osastojakson aika, tällä kertaa pidemmän. Maaliskuusta asti olen ollut sairauslomalla.

Sain vahvat antipsykootit. Sen jälkeen seinät eivät ole liikkuneet, eikä miehelläni ole ollut toista. Vainotuksi koen itseni toisinaan edelleen, mutta en lainkaan niin pahasti. Voin jo paremmin. Onneksi elämme aikaa, jona olemassa on hyviä lääkkeitä, sillä ilman lääkkeitä minä en ehkä olisi selvinnyt.

Tämä kaikki tapahtui. En uskaltanut kirjoittaa siitä blogiin, koska tiesin, että jotkut tutut tietävät blogini. Enkä ehkä osannutkaan lukea. Mutta nyt minä sain sairaudelle nimen - jonka olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta jota ei ole lukenut missään - ja nyt minun on kirjoitettava. Tehtävä se itseni vuoksi. Ja lukijoitteni; jotenkin uskon olevani velvollinen lukijoilleni. Arvostan teitä kaikkia niin kovasti.

Minä haluan kertoa teille tästä.

Minun on ollut ja on vaikea myöntää sitä totuutta, että olen sairaampi kuin koskaan, ja etten ehkä koskaan parane, ja ehkei minusta tule edes työkykyistä. Nyt me yritämme pitää työkykyäni yllä kuntoutustuella, sairauslomalla ja kaupungin maksamalla psykoterapialla, jotta minä joskus pääsisin edes hieman ehjempänä työelämään. Sillä sinne minä haluan. Minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Minä haluan tehdä sitä työtä, minut on tarkoitettu siihen. Minä en halua olla koko elämääni sairas - mutta ehkä minun täytyy.

Tänään olen kävellyt paljon ilman päämäärää. Tarvitsen ilmaa, tilaa ajatuksille. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Minä ajattelen, että paljon hyvää on kaikesta huolimatta edessä. Haluan jo kovasti takaisin kouluun. Haluaisin kovasti takaisin siihen elämään, joka minulla vielä joskus oli. Kaipaan kovasti sitä naista, joka olen joskus ollut. Nyt olen vain varjo hänestä. Mutta jossain täällä hän on; ja minä aion ottaa hänestä vielä otteen.

I dream of a day

when it's all gone away

and the sun is shining bright

I dream of a day

when it's all gone away

but dreams are for night