Saattaisin heilua kattokruunusta

Saattaisinpa heilua kattokruunusta. Riippua vaikka ylösalaisin. Heilua edes ja taas, niin että vatsanpohjasta ottaa, kokea korkean ja matalan, ihanan ja kamalan.

Hullu saatana.

Niin minä teen joka tapauksessa toisinaan, vaikka kattokruunu onkin pelkkä metafora. Koen matalikon kaislikoineen, syvän mustan veden, ja kokea taivaan tähtineen, kauniin kuutamon ja tulisen auringon. Kaiken tämän minä koen ja nyt olen palannut kattokruunustani teille siitä kertomaan.

Alkukuusta koin taivaan. Nukuin vain vähän, enkä ollut lainkaan väsynyt. En tarvinnut unta enkä tarvinnut ruokaa. Seksiä sen sijaan tarvitsin, jopa useita kertoja päivässä, olisin jaksanut vaikka kuinka paljon, kunnes olin aivan uupunut. Tuhlasin rahaa. Olin yltiösosiaalinen. Sössin asiani. Tein kaikkea tyhmää ja jälkeenpäin jouduin kantamaan vastuun. Lääkäriin menin – aiemmin varatulle ajalle – manian loppuvaiheessa. Lääkäri diagnosoi sen: hypomania, ehkä jopa mania. Lääkeannosta nostettiin. Seuraavan päivän nukuin. Olin univajeessa ja väsynyt kaikesta touhuamisesta. Lakkasin heilumasta kattokruunussani ja vain roikuin siitä, roikuin käteni puuduksiin.

Useammin olen kokenut matalikon. Koin sen pitkäaikaisestikin ainakin yläasteella ja vuonna 2014. Silloin minä nukuin päivät ja valvoin aamuyöt. Lääkäri diagnosoi – virheellisesti – somaattisen keskivaikean masennuksen. Asunnossani tehtiin putkiremonttia, ja minä makasin päiväunilla kello 11 aamupäivällä, kun putkimiehet tulivat sisään ja hämmästelivät kenties, kuka tavallisena keskiviikkona nukkuu tällaiseen aikaan. Söin lääkkeitä, ne eivät auttaneet, vasta vuosia jälkeenpäin selvisi, miksi: kaksisuuntaista ja masennusta lääkitään eri tavoin.

Matalikko kestää kauemmin kuin taivas. Ehkä onneksi, taivas on kuitenkin melkoisen tuhoisa, ja siinä kattokruunussa saattaa tulla liian kova vauhti ja käydä vähän köpelösti. Matalikko tekee silti elämästä haastavaa, kun tiskit saattavat kasaantua tiskipöydälle ja jääkaapissa olla pelkkä valo, ja sitten keitellään kaurapuuroa, kunnes puurohiutaleetkin loppuvat. Pitää jaksaa ryhdistäytyä, mutta yksin se on kamalan vaikeaa. Ja kun tarpeeksi syvällä ollaan, nouseminen taas tavallisten elävien pariin on entistä hankalampaa. Tarvitaan vähän vetoapua, jotta päästään ulkoilmaan, puhumattakaan tenttikirjojen ääreen raahautumisesta. Töistä ei voi edes puhua. Suuri haaveeni tällä hetkellä onkin, että jonain päivänä pääsen täysiosaiseksi työelämään.

Hullu se on, totesin itsekin itselleni. Tunsin itseni mitättömäksi raukaksi. Lääkäri sanoi, että syön lääkkeitä loppuelämäni. Siihen olin jo henkisesti valmistautunut, mutta silti ajatus nujersi minut. Minä haluaisin pitää selvän pään. Haluaisin, että muistini toimisi, että välittäjäaineita välittyisi oikeassa suhteessa, vaikka olenkin niin sekaisin. Mutta minä joudun edelleen roikkumaan kattokruunusta, ehkä heilumaankin siinä, vaikka yritän jarrutella.

Kaikesta huolimatta minä tulen edelleen roikkumaan kattokruunusta ja ottamaan kovan vauhdin, enkä pelkää. Elän kuin huomista ei olisi, ja kun huominen sitten tulee, paiskaudun sitä vasten ja kenties romahdan alas kattokruunustani. Kaikki lakkaa olemasta kaunista, kaikesta tulee irvokasta ja raskasta. Mutta silti minä roikun, heilun, edes ja takaisin, edes ja takaisin.

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

I'm gonna live like tomorrow doesn't exist

Like it doesn't exist

I'm gonna fly like a bird through the night,

feel the tears as they dry

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier