lauantai 23. kesäkuuta 2018

Minä ja syömishäiriö, osa 3

Minä söin kahvin kanssa palan suklaakakkua, kun ystävä tarjosi. Hän oli minua varten leiponut.

Illalla kärvistelen sängyssä nälkäisenä, minun on vaikea saada unta. En kuitenkaan syö, sillä suklaakakkupala täytyy hyvittää.

Sen jälkeen, kun lopetin oksentamisen, olen ajatellut, etten enää ole syömishäiriöinen. Osittain se on ollutkin totta, sillä olen elänyt paljon terveempää elämää nyt kuin vielä jokin aika sitten. Kaloreiden vahtimisesta, paastoamisesta, pakkoliikunnasta ja herkkujen hyvittämisestä nälällä oli kuitenkin tullut niin keskeinen osa elämää, ettei niitä osannut kyseenalaistaa.

Aloin syömisoireilla uudelleen keväällä 2017, kun minulla aloitettiin Ketipinor-lääkitys. Olin aiemmin syönyt painoa helposti nostavaa mirtatsapiinia, mutta Ketipinorin annos oli niin iso, että arvelin sen lihottavan minua entisestään. Päätin, etten suostuisi enää lihomaan, joten aloin jättää aterioita väliin. Ensin pois jäi päivällinen, sitten aamupala, sitten vielä toisinaan lounas. Lopulta aloin tottua nälkään, jopa tavallaan nauttia siitä, sillä tunsin tekeväni jotain oikein. Aloin ajatella, että teen itselleni hyvää, kun pidän kehoni ja mielihaluni kurissa.

Myöhemmin paastoaminen alkoi saada jopa uskonnollisia sävyjä, kun kuvittelin pääseväni lähemmäs henkistä minääni viis veisaamalla fyysisesta puolesta. Saavutin euforian, ja minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Vähä vähältä kehoni alkoi sammua, suolistosta tuli työtön, ja lopulta olin tilassa, jossa minulla oli koko ajan kylmä. Ja niin kuin mikään, ei nälän aiheuttama euforiakaan ollut ikuista, vaan minusta tuli väsynyt ja hiljainen. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, koko ajan jossain toisaalla.

Olin myös järjestänyt itseni syömishäiriökäyttäytymistä lietsovaan seuraan. Paras ystäväni alkoi jostain syystä kommentoida kehoani ja antaa minulle laihdutusvinkkejä. Hän muun maussa sanoi, että minulla on isot allit, ja että minun pitäisi lopettaa hiilihydraattien, kuten perunan, syöminen, jotta laihtuisin. Hän myös kommentoi inhottavasti toisten ihmisten kehoja, pilkkasi yhteistä tuttavaamme, joka oli lihonut, ja solvasi laulajatähti Almaa ylipainosta. Kun yritin puolustella painoani mielialalääkkeiden painoa nostavalla vaikutuksella, hän nauroi ja sanoi, että syy liiassa painossani on vain siinä, mitä työnnän kurkustani alas. Minä huomasin lähteväni yhteisistä tapaamisistamme yhä useammin pahalla mielellä ja kotona ehkä puristelleeni liian isoa vatsaani. Ymmärrän kyllä hiilihydraattien ongelmallisuuden, mutta jos en syö monipuolisesti, en jaksa vaan tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi.

Kerran humalassa ystäväni kuitenkin kertoi, että puhuu toisista ihmisistä niin rumasti, koska vihaa itseään niin paljon. En osannut sanoa siihen mitään, tiesin vain, että toisten lyöminen alas ei tosiasiassa helpottanut hänen pahaa oloaan kuin korkeintaan hetkeksi.



Paasto sujui pitkään hyvin, ja laihduin useita kiloja. (Vaa'alla en käy; pelkään vaakaa kuin kuolemaa. Jos joudun lääkärille ja on vaarana, että minut pitää punnita, saatan miltei oksentaa ahdistuksesta. Laihtumisen tai lihomisen huomaan vaatekoon muutoksesta.) Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan, kun paastoamisen rinnalle tuli ahmiminen, ja olin jälleen samassa buliimisessa kierteessä kuin vuosia aiemmin. Olen kuitenkin pyhästi päättänyt olla oksentamatta, minkä vuoksi en tajunnut kierrettäni pitkään aikaan. Ahmimisen jälkeen päätin korvata tapahtuneen olemalla syömättä seuraavan päivän, mutta taas seuraavana iltana olin niin nälkäinen, etten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Paastosin päivät, mutta iltaisin olin niin nälkäinen, että söin kaiken mitä kotiini kannoin. Söin pastaa, vaaleaa leipää, juustoa ja mysliä, tavallisia ruokia. En koskaan herkkuja; siksi annoinkin itselleni luvan syödä.

Alkuvuodesta heräsin tilanteeseeni ja tajusin, ettei sairauteni hoitoa ainakaan helpota se, etten syö riittävästi. Järkytys kuitenkin iski, kun tajusin, ettei kierre katkeakaan pelkästään siksi, että päätän sen katkaista. Edelleen jatkoin paastoa aina kun se oli mahdollista. Kun oli kiireinen päivä, jätin muka kiireen varjolla lounaan syömättä ja join korkeintaan kahvia. Kun nälkä ei kotiin päästyä ollut kohtuuton, korvasin vaivihkaa päivällisen Skyrillä. Kun olin päivän aikana syönyt mielestäni liikaa, menin nälkäisenä nukkumaan.

Syömishäiriöt ovat salakavalia sairauksia. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on monella niin yleistä, ettei sen ongelmallisuutta lainkaan tajuta. Monella meistä on stereotyyppinen kuva syömishäiriöisestä: langanlaiha anorektikko, joka ei koskaan sorru mihinkään lihottavaan saati edes tavalliseen kotiruokaan, tai buliimikko, joka ahmii valtavat määrät ruokaa ja oksentaa. Syömishäiriöt ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia sairauksia, ja usein anoreksia ja bulimiakin limittyvät. Syömishäiriöllä ei ole painoindeksiä, vaan minkä kokoinen ihminen vain voi sairastua. Hallitseman stereotyyppisen kuvan vuoksi monen syömishäiriö jää kuitenkin hoitamatta, sillä moni ajattelee, ettei isokokoisella henkilöllä voi olla syömishäiriötä.

Moni mielen sairauksista kärsivä joutuu pohtimaan monien mielialalääkkeiden ikävää sivuvaikutusta: painonnoususta. Itseäni lihotti mirtatsapiini, jota söin unettomuuteen kolmisen vuotta. Ketipinor aiheuttaa myös painonnousua, mutta sen olen saanut pidettyä jokseenkin kurissa. Painoa nostavia lääkeaineita ovat tietääkseni ainakin olantsapiini ja venlafaxiini, joista kumpaakin on minulle harkittu, mutta päätetty kuitenkin jättää aloittamatta, jottei painoni nousisi enää enempää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä mielialalääkkeiden voimia, niin kuin ystäväni, saattavat sanoa, että pitää vain syödä vähemmän, vaikka lääke nostaakin ruokahalua. Minä kuitenkin muistan, miten mirtatsapiinin kanssa minulla oli koko ajan nälän tunne, vaikka olisin juuri syönyt. Sitä vastaan oli lähes mahdoton taistella. Mutta ihmisille, jotka ovat päättäneet olla ymmärtämättä, ei yleensä kannata väkisin selittää mitään, sillä he eivät muuta mieltään toisen kokemuksenkaan kuultuaan.

Lääkkeillä on kuitenkin paikkansa. Ystäväni alkoi voida heti paremmin, kun Cipralex vaihdettiin Venlafaxiniin. Minä puolestani olisin tullut hulluksi, ellei unettomuuttani olisi hoidettu, ja mirtatsapiini oli unilääkkeenä mitä parhain. Terapeuttini on sitä mieltä, ettei painoa nostavia lääkkeitä pitäisi lainkaan määrätä, sillä varsinkin naisten hyvinvoinnille painolla on suuri merkitys. Ei hän aivan väärässä ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennus on tärkeää hoitaa, ja silloin painonnousu, jos ei ole kohtuuttoman suurta, on sivuseikka. Jos saisin valita, olisin mieluummin hieman ylipainoinen ja terve kuin hoikka ja sairas. Monilla masentuneilla ja ahdistuneilla, varsinkin naisilla, on kuitenkin jonkinlaista syömishäiriötaustaa, minkä vuoksi lääkkeitä kammoksutaan, ja sivuvaikutus voi monille olla jopa syy olla käyttämättä mielialalääkkeitä. Se on ikävää, vaikka on toki jokaisen oma päätös, ottaako sairauden hoitoon lääkkeet tueksi vai ei. 

Itse yritän nyt opetella syömään viisi kertaa päivässä. Se ei mitenkään onnistu, vaan määrä tuntuu minusta aivan valtavalta. Kolme kertaa onnistuu, neljä myös, jos ateriat ovat pieniä. Hiljalleen kehoni on lähtenyt jälleen käyntiin, enkä ole enää viluissani. Yritän opetella ajattelemaan, ettei huolenpito itsestä ole paastoamista ja pakkoliikuntaa, vaan riittävää syömistä ja sopivissa määrin urheilua. Vielä en sinne yllä, ja päädyn varmasti edelleen paastoamaan silloin tällöin, mutta ainakin olen ymmärtänyt, että syömishäiriö on monimuotoinen sairaus, joka sairastavan koosta ja sairauden tyypistä riippumatta pilaa elämän.




keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Masennuksen tainnuttamat



Tänään minulle vieras poika sanoi kahvipöydässä: "Vaikea saada tästä elämästä mitään irti, kun niin kovasti väsyttää." Ja hän kertoi masennuksestaan. Minä katsoin häntä kahvikuppini yli yllättyneenä, eihän sellaista sanota tässä maailmassa, jossa meidän on ensisijaisesti oltava pärjääjiä. Ja yllättyneenä, vaikka minä itse tuskin pääsen aamuisin sängystä ylös.

"Tässä ei ole mihinkään kiire", sanoi toinen nainen sitten, ehkä pojan tilanteen jo ennestään tienneenä, "keskityt vain pitämään itsestäsi huolta."

Minun teki mieli halata tuntematonta poikaa, ottaa hänet suojaan kuin linnunpoikasen, mutta tyydyin vain hörppimään kahviani enkä sanonut mitään.

Miehet harvemmin sanovat mitään sellaista. Minusta tuntuu, että miehet harvoin sanovat sellaisissa tilanteissa mitään ollenkaan sentapaista. Minä tapaan usein vain uupuneita naisia. Itse asiassa ympärilläni on liuta itsensä loppuun polttaneita naisia, jotka asettavat muut edelleen ja unohtavat pitää huolta itsestään. Mutta samojen paineiden alla miehet väsyvät, ehkä vielä voimakkaammin kuin olen ymmärtänyt, sillä en usein tapaa masentuneita miehiä tai ainakaan miehiä, jotka puhuvat masennuksestaan.

Minua lämmittivät naisen sanat. Ei ole kiire, keskity pitämään huoli itsestäsi. Sitä minäkin olen ajatellut viime päivät. Että kaikki, mitä tekisin, tähtäisi vain siihen, että pidän itsestäni huolta ja teen itselleni hyvää. Jo kahtena päivänä olen onnistunut melko hyvin. Päivät sitä ennen ovat kuitenkin olleet vaikeita. Olen maannut sängyssä pahimmillaan kello kolmeen asti, syönyt vain puuroa ja unohtanut täysin kaikenlaisen liikunnan. Se minun teki mieli hihkaista kahvipöytäkeskustelussa. "Sinä et saa elämästä mitään irti, minä taas olen maannut sängyssä, minullekin elämä on vain kaukainen haave!" - Ehkä se olisi lohduttanut häntä. Ehkä se olisi myös ärsyttänyt. Olisin astunut hänen masennukseensa, ikään kuin sanonut yhdet maailman tympeimmistä sanoista: "Tiedän miltä sinusta tuntuu." En minä voi tietää miltä hänestä tuntuu. Mutta ehkä minulla on valistunut arvaus.

Kuva käyttäjältä Bruno


Vaikka tiedän, että iso osa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen - on oikeastaan kyllästyttävää kuulla erilaisia tilastoja - on sairauden pauloissa silti hyvin yksinäinen ja syyllinen olo. Syyllisyydentunteet itse asiassa kuuluvat masennuksen diagnositisiin kriteereihin. Sängyssä maailmaa piilossa maatessani tunnen itseni ehkä maailman surkeimmaksi olennoksi, kuin minun pitäisi todellisuudessa voida vain nousta ylös sängystä ja päättää olla hyvinvoiva. Kaikkihan riippuu lopulta siitä, saanko otettua siitä kuuluisasta niskasta kiinni vai jäänkö vellomaan omiin suruihini. Joskus haluaisin lahjoittaa uupumukseni niille, joiden mielestä minun pitäisi vaan nousta.

Joskus tunnen syvää katkeruutta siitä, että tämä tauti on ottanut valtaansa juuri minut. Olen nuori aikuinen, ei nuoren aikuisen kuulu olla niin sairas, että makaa koko päivän sängyssä liian väsyneenä tekemään yhtään mitään. Muiden elämä vaikuttaa silmiini silloin uskomattoman helpolta, kuin terveillä ihmisillä ei olisi lainkaan omia ongelmia elämässä tai kuin ne olisivat mitättömän pieniä.

Pahinta on, etten tiedä, kuinka kauan tämä jatkuu. Voiko olla tae, että jos selviän tästä tämän ikäisenä, minun ei tarvitse enää koskaan aikuisena selvitä? Tai onko tae, että jos selviän tästä kerran, selviän tästä taas? Olen kyllästynyt pitämään itsestäni jatkuvasti hyvää huolta. Haluaisin vain keskittyä tavalliseen elämään ilman, että minun pitää koko ajan tiedostaen tehdä itselleni hyviä asioita, etten taas putoaisi niin että jään sängynpohjalle makaamaan.

Olen myös kyllästynyt kaiken maailman neuvojiin. Monet kertovat mielellään, miten terveet elämäntavat, kuten liikunta, monipuolinen syöminen, riittävä uni ja alkoholin välttäminen auttavat masennukseen. Siksi olin helpottunut maanantaina, kun kerroin psykiatrilleni, etten millään jaksa harrastaa liikuntaa, ja hän sanoikin: "Sinun tilasi on nyt sellainen, että harva siinä jaksaisikaan pahemmin liikkua." Olin äimistynyt ja onnellinen, suuri syyllisyyden kimpale tipahti sydämeltäni. Psykiatri neuvoi liikkumaan vähän ja siihen tahtiin, joka tuntuu hyvältä. "Liika yrittäminen johtaa yleensä pettymykseen ja luovuttamiseen. Teet vähän kerralla, et pysty tekemään enempää."

Siksi tänään olen tehnyt sen, mitä olen jaksanut, ja antanut sen olla tarpeeksi. Siksi olenkin jaksanut paljon enemmän kuin odotin. Olen kävellyt paikasta toiseen, laittanut ruokaa, käynyt kohtaamispaikassa tapaamassa ihmisiä ja poikaystävän kanssa kahvilla ja kirjastossa. Ja vaikka inhoan kaikenlaista tyhjää tsemppipuhetta, niin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä sentään jotain teen oikein.

vintage -kuva


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Nouse nyt

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Minä olen luultavasti elossa. Nyt minä nousen, vielä kerran, taas. Yhtäkkiä kaikki on selvää.

Nostan itseni tautivuoteelta. Jos sen aika on joskus, olkoon se nyt. Minä olen elänyt toisenlaistakin elämää ja tiedän, ettei tämä ole se elämä, jonka itselleni haluan.

Minulla on hädin tuskin voimia unelmoida, mutta nyt minä unelmoin. Minä ajattelen yhtä sellaista päivää, jona tämä kaikki ei painaisi minua lainkaan, ja minä voisin mennä ulos kevyenä, kuin vapautettuna painosta ja kivusta.

Niin minä pelastan itseni. Menen suihkuun, pesen tukan, pukeudun. Keitän kahvit, syön aamupalan. Tiskaan, imuroin, varaan pyykkivuoron. Laitan itselleni monipuolisen aterian.

Soitan ystävälle. Menen paikkoihin. Pakotan itseäni. Uimahalliin, elokuviin, kahvilaan. Kohtaamispaikkoihin. Toiseen paikkaan tautivuoteen ääreltä. Pakotan, lopulta voitan.

Sanon yhä useammin kyllä.

Enkä vaadi itseltäni liikaa, vain sen mitä olen tähän ylös kirjoittanut, sen on riitettävä, ja kyllä se riittää, se on paljon enemmän kuin tämä, mihin minä nyt pystyn.

Yksikään myrsky ei kestä ikuisesti, ja ehkä niitä on siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.

Minä nousen nyt.


lauantai 9. kesäkuuta 2018

Käki kukkuu sille, jota kohtalo odottaa

Minä esitin yhden toiveen, rukoilin yhden rukouksen. Se meni näin: anna minun pitää tämä; anna yksi lupaus, joka pitää; anna yksi asia, joka pysyy.

Rukouksiini, jos vastattiin, se peruttiin.

Minä elän partaterän päällä. Jokainen askel voi mennä vikaan, jokainen virhe viiltää syvän haavan. Horisontti väikkyy tuhannen pilven takana, mutta on siellä jossain. 

Minua ei ole, jos en kirjoita, ja hädin tuskin pystyn enää kirjoittamaan. Minua ei ole. Vain sanoista voin olla todellinen.

Ne käskevät ajattelemaan tulevaa elämää, kurkottamaan tulevaisuuteen, päästämään irti menneestä, päästämään irti siitä, joka ei halua jäädä. Minä olen väsynyt aloittamaan alusta; enkä minä tahdo elää enää tulevassa. Tämä on se tulevaisuus jonka varaan laskin, ja joka minut petti.

Ne käskevät olemaan rohkea. Konstiko on olla rohkea sille, joka ei pelkää, ja konstiko on sanoa. Minä pelkään. Minä olen pienistä pienin ja heikoista heikoin, eikä kukaan voi auttaa. Minä pelkään kuolemaa, ja juuri nyt metsässä kukkuu käki.

Silti metsä on se, joka minut nyt ottaa vastaan, askel askeleelta. Metsä on ainut paikka, joka ei vaadi mitään, ja silti se vastaa minulle, kun minä vuodatan sille suruja. Sammal imee kyyneleeni, tuuli silittää tukkaa.



Maailmanpuun latvassa tyttö ohutta lankaa neuloo
kultakankaaseen

Kun lanka katkeaa
kyyneleistä valutamme jokea
Käki kukkuu sille,
jota kohtalo odottaa

Suomalmia järven pohjassa
Kraatterijärven rannalla asuu
rajahaltija

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Rakas kehoni

Astelen terassille, kun ilta jo hämärtää. Sytytän tulen pieneen lyhtyyn. Ilmassa on kesän tuoksu.

Saunan jälkeen kehossa on hyvä olo. Juon valkoviiniä muovimukista. Jossain laulaa satakieli.

Katselen varpaitani, kymmentä pientä. Ja säärtä, sääressä on sänki. Ja sitten reisiä: liian isot.

Juuri nyt en välitä siitä.

Joinain hetkinä sillä ei tosiaan ole väliä, minkä muotoinen olen. Tämä on yksi niistä, koska tämä on kesäkuinen perjantai ja minä olen kesälomalla, olen juuri saunonut, pessyt hiukset, ja jossain laulaa satakieli ja koko elämä on tässä.

Kaikki hetket eivät ole näitä hetkiä. On myös maanantaiaamuja, kun tukka on kamala ja sekaisin, ja perjantai-iltoja, joina vanha mekko ei menekään päälle, ja sunnuntaita, joina äiti tarjoilee tiikerikakkua enkä tohdikaan ottaa, koska vyötärönauha kiristää.

Mutta tänään terassilla minä mietin elämää, jossa reidet eivät rajoittaisi mitään sen paremmin kuin vatsakaan. Siinä elämässä minä pulahtaisin uimaan pää edellä, tanssisin useammin, lemmiskelisin pidäkkeettä. Siitä elämästä puuttuisi tyystin tämä alituinen häpeä, joka minun mukanani on kaikkialla, se häpeä, joka on minussa kuin tatuoituna. Liikaa, liian paljon olemassa. Anteeksipyyntö omasta itsestä.

Tässä hetkessä terassilla minä mietin: mitä väliä on vartalon muodolla, kun tässä on kaikki ja kun elämässä asiat ovat usein muita asioita, puutarha on mitä kaunein vaikka minä en sovi kauneusihanteeseen, rakkaus ei ole palikka, jonka on oltava tietyn muotoinen mahtuakseen sisään laatikkoon. Kirjat eivät kysy minulta vaatekokoa eikä kirjoittaminenkaan, maailmaa minä saatan katsella minkä kokoisena vain. Lapseni rakastaa minua reisieni koosta huolimatta, hän ei huomaa edes reisiäni, niiden ohi hän näkee minut.

Joka minusta sitten näkeekin vain reidet, vatsan, näkee minun ohitseni, ja miksi hänen katseensa merkitsisi yhtään mitään; hän voisi nähdä sädehtivät silmät, hän ei näe. Hän tuskin näkee mitään muutakaan, luontoa, kesää, esimerkiksi, noitakaan perhosia tuolla. 

Minä olen niin paljon enemmän. Ja miten paljon enemmän onkaan tämä maailma.

Tässä hetkessä minä päätän elää niin; elää ajattelematta vatsani kokoa, reisieni suhdetta toisiin reisiin.

Mutta koko maailma on minua vastaan. Jopa ystävät, jotka kommentoivat syömistäni ja kehoani. Joka tapaamisen jälkeen on kurja olo. Ja sitten ne mainosten naiset, kiiltävien lehtien naiset, elokuvienkin naiset, ne tietynlaiset, jotka meidän eteemme marssitetaan. Nettikeskusteluissa nainen hiljennetään ja lyödään lokaan välittömästi, jos hän on liian iso muottiin mahtuakseen. Ihmisten ilkeys on hillitöntä, mahdotonta käsittää.

Terassilla tänä perjantaina minä mietin itseäni ja kysyn jälleen, olisiko minusta niin radikaaliin tekoon, että lakkaisin välittämästä kehoni väärästä muodosta ja alkaisin elää oikeaa elämää. Minun kuuluisi vihata itseäni, mutta entä jos en sitä tekisikään - mitä siitä seuraisi minulle, entä mitä sanoisi maailma, jota vastaan taistelen? Olisiko minulla sellainen määrä voimaa? - Vapautuisiko energiaa vihaamisesta johonkin muuhun, siihen taisteluun vaikka?

Toisina hetkinä voimaa ei tarvita. Tässä hetkessä esimerkiksi, kun koko elämä on tässä: sauna, luonto, linnut, ja minä vain hengitän.