Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.

Mutta miksi sinä et

Sanotaan, syystä, ettei taakse pidä katsoa eikä mitään, virheitäkään, katua. Koska ne opettavat. Turhaa katua, kun mitään ei voi tehdä. Kadumme sitä, mitä emme ole tehneet, enemmän kuin sitä, mitä olemme tehneet. Katse eteen. Ja suupielet ylöspäin. Ja niin edelleen.

On kuitenkin jotain, mitä kadun aktiivisesti, ja haluan nyt kertoa teille siitä.

Aloitin psykoterapian tammikuussa 2014 YTHS:n maksamana. Huhtikuussa sain Kelan tuen ja kolme vuotta terapiaa, kahdesti viikossa. YTHS:n psykologina oli vanhempi mies, joka myi aikoja YTHS:lle ostopalveluna. Olin niin masentunut, etten jaksanut etsiä toista terapeuttia, vaikka olisin todellisuudessa halunnut naisen. Mutta nyökkäsin psykologille ja lääkärille. Aloittaisin sen kolmen vuoden terapian tämän henkilön luona.

Minulla oli tapana istua nahkatuolissa nojaten muhkeaan käsinojaan, jalat toisen nojan yli heitettynä. Halusin olla rennosti, mutta toinen syy oli, etten halunnut katsoa päin, kun kerroin vaikeista asioista.

Aloitin pohjustamalla. Kerroin, että olen aina ulkopuolinen, olen epävarma itsestäni ja janoan rakkautta ja hyväksyntää. Teen muille mieliksi, jotta he rakastaisivat minua. Kerroin kokevani, että jos teen virheen, minut hylätään välittömästi.

Pohjustuksen jälkeen aloin kertoa elämästäni. Kerroin, että olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Etten oikein sopinut joukkoon, vaivuin omiin maailmoihini. Sitten kerroin, että vaivuin omiin maailmoihini, koska ne maailmat olivat ainoa turvapaikka minulle. Omassa elämässäni ei ollut turvallista. Olin muiden leikkikalu. Minulle sai sanoa mitä vain ja minuun sai koskea. Minulle myös tehtiin niin. Kun tein virheen (tai "virheen"), kun tein jotain, mistä minua saattoi syyttää, minulle käännettiin selkä. Se saattoi olla mitä vain, ja siksi minä varon koko ajan.

Lopulta palasin itsenäisyyspäivän aattoon 2008. Menin koulun pommisuojaan vessaan, ja neljä nuorta poikaa seurasi perässäni. Kun tulin vessasta, he ahdistivat minut seinää vasten ja sanoivat minulle kaikenlaista nöyryyttävää. Kehostani, aivoistani. Sitten heistä kaksi alkoi kosketella minua, kaksi muuta kannustivat. Vaatteiden päältä ja vaatteiden alta. Koko ajan solvaten.

Tämän kaiken minä kerroin ääni väristen.

Vähän myöhemmin tästä kerroin juhlista, joissa minulle melko tuntematon mies työnsi kätensä pikkuhousuihini ja ujutti kaksi sormea minun sisääni. Olin kovassa humalassa ja muistan vain oman lahnamaisuuteni, löysyyteni, raajat jotka eivät totelleet.

Halusin käsitellä ne asiat.

Mutta terapeutin tapa käsitellä asioita oli erilainen kuin olin kuvitellut.

Aloimme käydä tapahtumia läpi siltä kantilta, miten minun olisi kannattanut toimia, ettei niitä asioita olisi tapahtunut. Pohdimme pommisuojaa ja sitä, että itse asiassa fyysinen väkivalta tilanteessa oli vähäistä. Olisin voinut rimpuilla vastaan ja poistua. Ei minua oikeastaan pidetty edes vahvasti kiinni siinä seinässä. Minä vain seisoin siinä kuin joku idiootti.

"Olen 160 senttiä pitkä", yritin puolustella. "En olisi pärjännyt heitä vastaan."

"Sinulla olisi ollut yllätysmomentti puolellasi", terapeutti sanoi. "He eivät olisi odottaneet vastarintaa, ja olisit varmasti voittanut heidät."

En osannut puolustautua enempää.

Kävimme tilannetta läpi samalta kantilta. Mikset huutanut apua? Yläkerrassa oli muita. Mikset lyönyt heitä? Seisoit siinä vain. Mikset soittanut poliiseille? Mikset kertonut kenellekään? Mikset puolustautunut? Sinun olisi pitänyt puolustautua. Ottaa rohkeammin oma tilasi.

Syy tähän metodiin oli, että kun tämä tapahtuu toisen kerran, osaan puolustautua. Jälkeenpäin olen miettinyt, onko ihmisen elettävä niin, että hän odottaa pahoinpitelyn ja seksuaalisen ahdistelun tapahtuvan jonain päivänä uudestaan.

Sormien työntämistä sisälleni käsittelimme samalla tavalla.

"Mikset huutanut apua, jos viereisessä huoneessa kerran oli muitakin?"

"Musiikki taisi olla aika kovalla", sepitin.

"Mutta tekijä olisi säikähtänyt. Ja olisithan sinä voinut lyödä häntä, kyllä itseään saa puolustaa."

Minusta tuntui surulliselta, että hän kannusti minua syyttämään itseäni. Minä osasin syyttää itseäni ihan itsekin, jo valmiiksi.

Miksi sinä et tehnyt mitään.

"Olisithan sinä edes voinut mennä poliisille heti tapahtuman jälkeen eikä vasta kuukausien päästä", terapeutti pohdiskeli myös. "Sitten se asia olisi todennäköisemmin saatu selvitettyä."

Sentään hän ei kysynyt, miksi olin juonut niissä juhlissa niin paljon.

Ylipäätään koulukiusaamista käsiteltiin tältä kantilta. Olisit vain ottanut oman paikkasi! Sanonut rohkeammin vastaan, lyönyt takaisin, puhunut kovempaan ääneen. Jos olisit puhunut kovempaan ääneen! Etkä ollut sellainen löllykkä. Hän todella käytti sitä sanaa.

Sanonut takaisin. Lyönyt takaisin! Helvetti! Kerran terapeutti sanoi, että minun pitää alkaa kantaa mukanani veistä. Se oli vertauskuva itsensä puolustamiselle. Mitä jos niissä tilanteissa kaivaisit taskustasi esiin veitsen?

Jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos.

Tajusin, etten voi saada oikeita ystäviä, ennen kuin opin ottamaan paikkani. Minua ei kohdella kunnioittavasti, ennen kuin opin ottamaan oman paikkani. Puolustamaan itseäni. Ehkä se on omaa syytäni.

Arvostettaisiinko minua parisuhdessa?

En koskaan kysynyt, mitä merkitsi, että pommisuojapahoinpitelyn aikaan olin 15-vuotias. 15-vuotias on lapsi.

Enkä sanonut, etten osaa lyödä. En ole ihminen, joka lyö. En vain ole.

Haluaisin tietää, miten väkivallankokemuksia käsitellään toisten terapeuttien kanssa.

Lopulta koin paremmaksi olla puhumatta vaikeista asioista. Aloin puhua tv-sarjoista. Kerroin päivästäni, luennoista, jumpista, lukemistani kirjoista. Aamupalasta. Jos halusin puhua jostain vakavammasta, ne olivat pieniä yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa. Joku sanoi töykeästi, nettikeskustelu ärsytti. Opinnot etenivät tahmeasti. Niistä me sitten keskustelimme. Rintaani painoi päivittäin ja ajatukset risteilivät päässä. Aloitin tämän blogin, jotta saisin purettua ajatuksia toiselle ihmiselle, siitäkin huolimatta, että kävin kahdesti viikossa terapiassa.

Otti jopa tragikoomisuuden piirteitä, kun hän suhtautui vakavammin pieniin juttuihin. Joku sanoi kirjamessuilla rumasti. Joku keskeytti minut, kun puhuin. Joku varasti kännykkäni. Niissä asioissa hän ei vähätellyt eikä soimannut. Sitten me keskustelimme niistä. Se oli turvallista, koska en kokenut häpeää kännykkävarkaudesta. Siksi, vaikka hän olisi soimannut minua, en olisi ollut häpeissäni.

Mutta eihän kännykkävarkaus määritä minua ihmisenä.

Pienistä asioista kertominen varmaan lujitti hänen kuvaansa siitä, ettei minulla ollut todellisia ongelmia. Siis jos jonkun tuntemattoman ihmisen ilkeä kommentti bussissa on sinulle se kaikkein raskain, niin ehkä sinulla on kaikki hyvin.

Ei se ollut suurin ongelmani.

Kerran terapeutti sanoi, että jos menisin ryhmäterapiaan, jossa on pakolaisnainen, tuo pakolaisnainen ei ollenkaan ymmärtäisi minun ongelmiani. Hän olisi kokenut niin paljon pahempaa.

Terapian aikaan olin tosi masentunut ja ahdistunut ja väsynyt. Tartuin kaksin käsin kaikkeen apuun, jota minulle annettiin. Olin avoimin mielin. Mietin tosissani, miksen puolustanut itseäni.

En olisi jaksanut lähteä kapinoimaan. Enhän minä edes uskonut, että minä ansaitsen apua. Koin, etten ansaitse mitään hyvää. Ja sitäkin selittää menneisyyteni. Eikä hän tajunnut sitä, ei hän tajunnut mitään.

Terapia hajotti itsetuntoani ja sai minut kokemaan itseni läpikotaisin epäonnistuneeksi. En osannut pelastaa itseäni. Olin kädetön. En määrännyt omasta elämästäni.

Olin surkea luuseri.

Olisinko toisen terapeutin vastaanotolla voinut oppia tekemään asian kanssa rauhan? Lakata syyttämästä itseäni. Kantamasta sitä painoa.

Lakata olemasta itselleni niin vihainen.

En ole kertonut tästä teille aiemmin, koska olen hävennyt sitäkin, etten puolustanut itseäni siellä terapeutin vastaanotolla pontevammin. Mutta kai se on niin, että kun on alan kokenut ja koulutettu ammattilainen, hänen neuvoihinsa ja näkökulmiinsa suhtautuu kuin ne olisivat totuuksia.

Kelan kolmen vuoden terapia käytettiin siihen, että aloin vihata itseäni entistä enemmän.

Orjantappurakruunu

Julkaisin tämän tekstin vahingossa, kun siitä oli olemassa vasta alkuasetelma. Huitaisin vahingossa julkaise-nappia, kun piti painaa tallenna. Ehkä ihmettelittekin tekstiä. Tässä nyt valmis versio.

---

"Miksi sä luulet, että mä piittaan mitä muut ajattelee?"

"Kyllä sä lopulta piittaat", minä sanoin.

"Enkä piittaa. En mä piittaa nytkään."

"Niin sä nyt sanot", minä vastasin ja pudistin päätäni.

"Mutta sä et tiedä, mistä sä puhut. Lopulta sä piittaat, Ocean. Kyllä sä piittaat." 

"Misi sä et voi antaa mun päättää itse, mistä mä piittaan ja mistä en?" Minä pudistelin yhä päätäni. En pystynyt katsomaan häneen. 

"Kuuntele", hän sanoi ja tarttui minua käsistä, ja vasta silloin tajusin, että minun käteni vapisivat. Hän puristi sormiani. Veti minua lähemmäs. Sydämeni hakkasi villisti. 

"Kuuntele", hän sanoi taas. "Mä en välitä siitä mitä muut ihmiset ajattelee. Mä en välitä, onko selvä?"  

"Kyllä sä välität", minä sanoin hiljaa. "Sä luulet ettet välitä, mutta kyllä sä välität." 

"Miten sä voit sanoa jotain tuollaista?" 

"Koska", minä sanoin", koska mä itse sanon aina niin. Mä sanon, etten välitä mitä muut ajattelee. Mä sanon, etten piittaa, ettei kenenkään paskapäitten mielipiteet merkkaa mulle mitään, mutta se ei ole totta", minä sanoin, ja silmiäni kirveli, kun sanoin sen. "Se ei ole totta, koska se sattuu joka kerta, ja se tarkoittaa, että mä välitän edelleen. Se tarkoittaa, että mä en vielä ole tarpeeksi vahva, koska joka kerta kun joku sanoo jotain törkeää, jotain rasistista - joka kerta kun joku sairas spurgu saa kohtauksen kun se näkee mut kadulla - se sattuu. Se ei ikinä lakkaa sattumasta. Siitä on vaan vähitellen helpompi päästä yli. Etkä sä tiedä, millaista se on", minä sanoin. "Sä et tiedä, millaista mun elämä on, etkä sä tiedä, millaista olisi olla osa sitä."

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri. Sivut 150 - 151. Kääntäjä: Leena Peltomaa

---

Minä sanoin terapiassa, että kannan näitä menneisyyden väkivallankokemuksia kuin orjantappurakruunua.

"Orjantappurakruunua? Mitä sinä sillä tarkoitat?" terapeutti kysyi.

En ollut tarkoittanut sitä sanaa mitenkään erityisen syvällisesti, mutta terapeutti takertui siihen, niin kuin takertuu sananvalintoihini usein. Hätkähdin itsekin.

Kohautin kuitenkin vain olkiani.

"Eikös Jeesuksella ollut orjantappurakruunu?" terapeutti kysyi.

Nyökkäsin.

Orjantappurakruunu on kärsimyksen symboli, ja sitä se on minulle. Orjantappurat sattuvat, mutta sana kruunu viittaa johonkin ylvääseen. Kyllä, minä kannan menneisyyden kokemuksia kuin orjantappurakruunua, se on kärsimykseni symboli. Ja ehkä minä haluan tehdä kärsimyksestä itselleni kruunun. Ehkä minä kannan kärsimystä mukanani kuin jotain ylvästä, kuin minä haluaisin näyttää: Katsokaa, minä olen mennyt kaiken tämän läpi, ja olen vielä elossa.

En vertaa itseäni Jeesukseen. En ole niin narsistinen. Mutta hänen kruununsa minulla on.

Minä roikun kärsimyksessäni. Minä en päästä siitä irti. Ajattelen tapahtumia päivittäin. Ne suorastaan tunkeutuvat mieleeni. Mitä tahansa teen, muistot tulevat eivätkä jätä minua rauhaan. Kun teen ruokaa. Kun ajan autoa. Kun punnitsen inkivääriä. Kun olen ystävien kanssa. Niin, etenkin, kun olen ystävien kanssa: sillä minä ajattelen koko ajan, että he toivoisivat minun olevan jossain muualla. Niin minut on opetettu ajattelemaan.

Nyt kirjoitan siitä. Minun kärsimyksestäni, ja siitä, miksi olen niin jumissa.

Sillä sitä olen ajatellut paljon, ja on sitä minulta kysyttykin: Mikset sinä päästä irti? Mikset sinä päästä irti tästä?

Miksi sinä haluat kärsiä edelleen?

On mennyt kymmenen vuotta siitä, kun pahin tapahtui. Ei lukiokaan ollut mitenkään ihanaa, en minä sielläkään saanut olla minä, mutta suorin väkivalta oli yläasteen jälkeen ohi. On mennyt kymmenen vuotta, ja edelleen kärsin kaikesta siitä.

Poikia ja tyttöjä. Samalla luokalla, eri luokalla, useimmiten tunsin heidät, joskus en. Suoraa fyysistä väkivaltaa. Suoraa henkistä väkivaltaa, johon liittyi solvaamista, huutelua, nimittelyä, seksuaalista häirintää. Fyysisen koskemattomuuden rikkomista. Ostrakismia. Puhumattomuutta. Järjestelmällistä yksin jättämistä ja kaverisuhteiden sabotointia juoruilulla. Minun yhdeksän vuottani, sellaista se oli. Minä en toivu siitä.

Minä en toivu siitä, ja siksi tämä blogi on nykyisin pelkkää valittamista, itkua ja hammastenkiristelyä. Minä halusin tästä selviytymistarinan. Me kaikki halusimme selviytymistarinan! - Mutta tämä ei ole selviytymistarina.

Elän menneessä. Eivät kaikki pääse tulevaisuuteen. Olen katkera ihminen. Enkä voi katkeruudeltani hengittää.

Ajattelen edelleen, että he ajattelevat minua huolimatta siitä, miten yhdentekeviä ja äkkinäisiä heidän kommenttinsa, heidän lyöntinsä, heidän selänkääntämisensä ovat olleet. Ajattelen, että he ajattelevat, millainen luuseri minä olin ja olen ja toivovat minulle pahaa. He toivoivat minulle pahaa. He toivoivat, että minä menen pilalle, että minä tuhoudun, että minä lakkaan olemasta, että minä en mene minnekään tässä elämässä. He toivoivat sitä, ja he voittivat. Minä olen pilalla. Minä olen pilalla.

Me törmäämme toisinaan. Juna-asemalla, baarissa, sosiaalisessa mediassa; ja jopa yliopistolla, sillä se yksi kusipää todella opiskelee yliopistossa. Ja ne kohtaamiset pilaavat päiväni. Ajattelen koko ajan. Ajattelen heitä. Ja hekin ajattelevat: vittu mikä luuseri. Vieläkin, vittu mikä luuseri.

Tämäkin meni ruikuttamiseksi. Huomaatteko. Tässäkin minä vain uin tuskassani kuin se olisi minusta mukavaa, minun orjantappurakruununi on minun sädekehäni, minun orjantappurakruununi on minun häviöni symboli. Minun kärsimykseni symboli.

Minä uin tuskassa. Minä en suostu tulemaan täältä ylös. Minä takerrun tähän niin kuin jotkut takertuvat suruun tai pulloon. Minä olen itsepäinen.

Koska minulla ei ole muuta kuin tämä tuska. Ei ole muuta. Kuin tämä tuska. Ei ole muuta kuin tämä tuska. Siispä: tässä minä, ja tässä orjantappurakruununi, katsokaa sitä nyt, katsokaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin.

Koulukiusattuudesta on tullut identiteettini. Kärsimys on osa identiteettiäni, kaikki se, mitä olen kokenut.

"Mutta sinähän olet myös yliopisto-opiskelija", terapeuttini huomautti. "Etkö sinä identifioidu yliopisto-opiskelijaksi?"

Terapeutti oli aivan oikeassa. Voisin identifioitua vaikka miksi. Mutta minä identifioidun entiseksi koulukiusatuksi ja luuseriksi.

Minun persoonani? Minun työni? Minun harrastukseni? Minun ihmissuhteeni? Tytär, sisko, tyttöystävä, opiskelija, opettaja, ystävätär, nainen. Kaikkia näitä. Ja minä näen itseni vain sen kautta, mikä minä olen joskus ollut.

Kaikki on pinttynyt minuun.

Käyn psykodynaamisessa terapiassa. Siellä tutkaillaan mennyttä ja kirjoitetaan sitä uudestaan. Isäpuoleni sanoi kuitenkin, että pitäisi mennä eteenpäin. Ei roikkua siellä menneessä. Ei saisi vatvoa! Mutta minä en pääse irti, minä en pääse irti. - Eikä hän ymmärrä, että minä kärsin traumasta. Minä kärsin traumasta.

Minä itse ajattelen, että olen vihdoinkin alkanut käsitellä tapahtunutta. Olen alkanut perata sitä paitsi terapiassa, myös tässä blogissa aivan eri tavalla.

Kysyn usein, miksi minä. Ensimmäinen terapeuttini oli mieltynyt evoluutiopsykologiaan ja selitti kaikkea evoluution näkökulmasta. Lauma karsii heikoimmat, hän sanoi. Ja: ryhmä säilyttää koheesionsa sulkemalla ulos ne, jotka eivät ryhmään kuulu. Niin ryhmät toimivat.

Se tuntui pahalta. Minä olen siis ryhmän heikoin. Poikkeuksetta, minä olen ryhmän heikoin. Mutta vielä pahemmalta tuntuivat kysymykset ja spekuloinnit. Siitä pahoinpitelystä pommisuojassa, noin vaikkapa.

Mikset mennyt pois siitä tilanteesta? Mitä jos olisit mennyt pois siitä tilanteesta?

Mikset puolustautunut? Mikset sanonut niin, mikset sanonut näin?

Mikset lyönyt takaisin?

Mikset huutanut apua?

En osannut vastata hänen kysymyksiinsä.

Ja edelleen minä kysyn, miksi.

Koska sinä et puolustaudu, entinen terapeuttini sanoi. Se oli paras selitys, joka hänellä oli minulle antaa. Sitä tapahtuu niin kauan, kunnes opit puolustautumaan. Koko maailma on oleva sinun vihollisesi. Niin, se tapahtuu vielä. Se tapahtuu uudestaan. Se on jo tapahtunut uudestaan. Ennen kuin minä opin puolustautumaan, mikään ei muutu.

Tämä terapeutti lähti siitä, että se tapahtuu minulle uudelleen. Ei hän ollut väärässä.

Mutta onko lapsen aina oltava puolustusasemissa? Tai aikuisenkaan?

Haluaisin niin tietää, miksi minä. Mikä minussa on se piirre, joka lietsoo ihmisiä tekemään minulle pahaa. Minä en ole paha ihminen. Minulla on joskus pahoja ajatuksia, ja joskus teen virheitä, mutta minä en ole paha. Minä olen empaattinen ihminen, joka ottaa toiset huomioon. Minussa on myös hyviä puolia.

En silti tiedä, miksi. Ei, en koskaan saa tietää, miksi.

Nykyinen terapeuttini ei ole kiinnostunut siitä, miksen puolustaudu. Se tuntuu hyvältä. Minä voin purkaa sitä, mitä minulle on tapahtunut. Minä voin purkaa ja purkaa ja purkaa sitä lankakerää ja kaivertaa ja kaivertaa ja kaivertaa sitä lohkaretta juuri niin paljon kuin haluan, eikä hän toppuuttele minua.

Nuorisotyöntekijät sen sijaan puolustavat koulukiusaajia. He sanovat, että koulukiusaajilla on omia ongelmia. He sanovat, että hei, ne olivat lapsia. He sanovat, että ehkeivät ne tarkoittaneet, mitä ne sanoivat. Minä en kestä sitä. Tekisi mieli paiskata teekuppi seinään joka kerta kun joku sanoo, että niillä oli omia ongelmia, että ne olivat vain lapsia, että ne eivät tarkoittaneet. Koska kiusaajien ongelmat eivät kuulu minulle. Minullakin on ongelmia, enkä minä kiusaa ketään. Minäkin olin lapsi, ja se mitä tapahtui oli lapseen kohdistuvaa väkivaltaa. Ja kyllä, kyllä he tarkoittivat. Kyllä, kyllä, kun he sanoivat: tapa ittes!, he tarkoittivat: tapa itsesi. Kyllä.

Jotkut ovat kiusaajien puolella. Ja sitä minä en kestä. Sitäkin minä kannan itsessäni. Vitun victim blamingia ja väkivallan tekijän puolustelua.

Niin, ne olivat vain lapsia. Se on yksi selitys kaikelle. Lapselta ei tietenkään voi odottaa sellaista käytöstä, että hän osaisi kunnioittaa toisia. Lapselta ei voi odottaa väkivallatonta käytöstä. Vaan toiset lapset siihen pystyvät. Toisten kunnioittamiseen ja väkivallattomuuteen. Minä esimerkiksi pystyin.

Mutta minä olin myös lapsi. Ja minut rikottiin kappaleiksi, joita kerään edelleen, enkä löydä niitä kaikkia. Ja vaikka löytäisin, minäkuvani ja itsetuntoni ei olisi koskaan ehjä. Koskaan, ehjä. Ei koskaan.

Teiniangsti on toinen selitys, kiusaajien omat ongelmat kolmas.

Yksi heistä nimitteli minua itsekkääksi ja itserakkaaksi. En tiedä, miksi hän ajatteli minusta niin. Se asia kaivertaa minua edelleen. Ajattele joskus jotakuta muutakin kuin itseäsi, hän sanoi minulle, kun minä avasin luokassa sälekaihtimet. Se satuttaa edelleen. Siitäkään minä en pääse yli enkä irti, minä en irrota. En pysty olemaan ihmisten seurassa omana itsenäni, vaan mietin koko ajan, olenko heidän mielestään liikaa äänessä, puhunko liikaa itsestäni, vaikutanko narsistilta. Viimeksi se tapahtui eilen.

Mutta miksi minä roikun jossakin jutussa, jonka joku on sanonut minulle kymmenen vuotta sitten? Mitä väliä sillä on, mitä muut minusta ajattelevat? Saati: mitä väliä sillä on, mitä joku minusta joskus ajatteli? Ei mitään. Ei mitään väliä. Ihan yksi paskanhailee koko vitun tyyppi. Ei pitäisi olla mitään merkitystä minun elämäni kannalta.

Ja miksi minä niin kovin ajattelen sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Enkö ajattele itse, omilla aivoillani?

Minä en ole niin vahva. Se on fakta. Se on lähtemätön fakta, jota vastaan on turha taistella. Minä yritän koko ajan tulla vahvemmaksi, mutta minä en ole vahva. En ole koskaan ollut vahva. Olen päässyt aika pitkälle elämässäni siihen nähden, miten paljon edessäni on ollut esteitä. Mutta ei se tarkoita, että minä olisin vahva. Jotkut väittävät, että koulukiusatusta tulee vahva, koska hän on joutunut olemaan sellainen. Mutta se ei ole totta. Koulukiusatusta tulee heikko. Hän ei tule menestymään elämässä yhtä hyvin kuin ne, joita ei ole kiusattu. Hän ei luota itseensä. Hän kärsii huijarisyndroomasta, hän kärsii mielenterveyden ongelmista. Hän kärsii huonosta itsetunnosta ja ikuisesta yksinäisyydestä, joka ei pääty, vaikka hänellä olisi ystäviä.

Jotkut koulukiusatut selviävät. He ovat voittajia suurten taisteluiden. Mutta minä en ole yksi heistä.

Mutta vaikka olen hävinnyt taistelun, ehkä voin silti elää tämän elämän.

Sen päätöksen minä olen tehnyt. En tapa itseäni, vaan elän tämän elämän. Rumana, huonona surkimuksena, kengänpohjiin liiskattuna kastematona minä elän tämän elämän, koska se on ainut, jonka olen saanut. Rakastan perhettäni liikaa. Lisäksi pidän monista asioista, kuten kirjoista, musiikista. Niiden vuoksi minä elän tämän elämän.

Tietysti he toivoisivat, että minä tappaisin itseni. Se sinetöisi heidän voittonsa. Mutta minä jatkan kärsimistä.

Niin, minä olen päättänyt: minä elän kuitenkin tämän elämän.

Ja vaikka tämä blogi on silkkaa ruikuttamista - nykyään - ja terapiassani en puhu mistään muusta kuin siitä, mitä minulle on tehty, minä olen ainakin alkanut puhua. Olen alkanut puhua, olen alkanut kirjoittaa. Olen tehnyt näkyväksi - terapiassa, ja blogissa, teille, rakkaat lukijat, teille olen tehnyt näkyväksi tätä - mitä minulle on tapahtunut, ja se helpottaa minun oloani. Että on ihmisiä, jotka kuuntelevat. On jopa ihmisiä, jotka ovat minun puolellani. Vaikka minä olen kastemato asvaltissa, he ovat minun puolellani.

Sekasin-chatin työntekijä sanoi ykskantaan: Se, mitä sinulle on tehty, on väärin. Se mitä sinulle on tehty on väärin. Se on väärin. Väärin. Ne sanat lämmittivät mieltäni. Sillä kukaan ei koskaan ole sanonut minulle niitä sanoja. Ei yksikään terapeuttini, eikä yksikään nuorisotyöntekijä. Ja juuri niitä sanoja minä tarvitsin.

Se on väärin. Väärin väärin väärin. Niin ei saa tehdä. Niin ei saa tehdä. Niihin sanoihin minä nyt takerrun.

Ja minä olen päättänyt elää tämän elämän. Yksinkertaisesti. Siihen loppuun saakka, joka minulle annetaan.

Se elämä voi olla kaikenlaista. Haluaisin perheen ja haluaisin julkaista kirjan. Siinä suurimmat unelmani. Haluaisin myös omistaa asunnon, haluaisin olla työkuntoinen ja käydä töissä, tehdä ainakin lähes täyttä työaikaa. Haluaisin matkustaa. Haluan olla perheeni kanssa. Näitä asioita minä haluan. Ne ovat ihan normaaleja asioita. Vaikka työkykyni on alentunut, on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa. Tämä yhteiskunta tekee sen minunkin kaltaiselleni reppanalle mahdolliseksi.

Terapiani on sellaista kuin on, ja tämä blogi tulee nyt olemaan jonkin aikaa tällainen. Kirjoitan kaiken, mikä tulee. Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni. Kirjoitan samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ja ehkä lopulta lakkaan kirjoittamasta; ja jatkan omaa elämääni.

Mutta toistaiseksi jatkan kirjoittamista.

Sydämen muutos

Ja niin minä olen jälleen yksin.

En sano, että olen varsinaisesti yksinäinen. Yritän vain ehkä vetäytyä pohtimaan, mitä tämä kaikki edes tarkoittaa ja mihin ollenkaan olen menossa. Lisäksi minusta tuntuu, että minun pitää nyt seistä ennen kaikkea itseni tukena - niin kuin olen aina seissyt. Ja aina selvinnyt kaikesta.

Talvinen hanki kimmeltää tuhansina jääkiteinä, ja kipakat pakkaspäivät tarkoittavat kevättalven armeliasta aurinkoa. Päivän valoisa aika kasvaa joka viikko 20 minuuttia  - sunnuntaina valoista aikaa on 20 minuuttia enemmän kuin maanantaina. Kävelen ympäri kaupunkia, käyn hiljaisella maauimalalla ja tyhjentyneen eläinpuiston luona, toimitan erilaisia asioita. Kävin avantouimassa. Päivisin opiskelen itsenäisesti tentteihin parhaani mukaan. Kotoa olen heittänyt pois tavaraa niin paljon kuin suinkin hennon - nyt täällä on tyhjää, suorastaan avaraa yksiöksi. Juon hirveitä määriä vihreää teetä. Olen kirjoittanut runoja. Enkä ole koskaan pitänyt runoista, saati kirjoittanut niitä.

Hankikantokevät. Valoa on joka päivä pikkuisen enemmän, enkä käännä katsettani pois toisin kuin tavallista.

Tunnen, että jokin on muuttumassa. En vielä tiedä, mikä. Ainakin kevät on tulossa, se on päivä päivältä ilmiselvempää, vaikka on vasta helmikuu. On mennyt silti jo aikaa siitä, kun halusin piiloutua pöydän alle pakoon tätä maailmaa.

Yritän etsiskellä uusia juttuja, sillä vanhat eivät enää palvele tai anna oikein mitään. Olen liiaksi juuttunut vanhoihin kuvioihin, enkä niiden vuoksi voi edes kirjoittaa, koska ei ole mitään uutta sanottavaa. Mutta jotta uutta voi tulla tilalle, vanhan on ensin väistyttävä, ja siksi heitin tänään jätesäkillisen paperia (ruutuvihkoja, konseptipapereita, muistivihkoja) menemään. Ehkä niistä joissain oli tarinan aineksia, mutta tuskinpa oli. Miksi olin edes säästänyt niitä? Siksikö että takerruin menneeseen enkä luottanut tulevaan? Enkö luottanut itseeni?

Mutta paitsi että heitän pois vanhaa ja tarpeetonta rojua, minun on poistettava myös jotain sellaista, minkä vain minä voin tuntea. Asenteita ja ajatuksia, jotka roikkuvat riippoina matkallani. Ensimmäisenä niistä yritän luopua itseni alituisesta sättimisestä ja korvata kaiken sen itsemyötätunnolla ja armolla. Moraalisestikaan minun ei tarvitse olla aina niin täydellinen, ei aina selvittää jokaisen vaatteen alkuperää ennen kuin voin ostaa tai varoa jokaikistä sanaani sen vuoksi, että joku voi loukkaantua, sillä vastuu maailman pahuudesta ei lepää minun hartioillani, enkä minä ole vastuussa toisten ihmisten reaktioista.

Kodin ja mielen lisäksi puhdistan kehoa. Yritän herätellä sitäkin eloon hedelmillä, voiteilla ja kuorinnoilla, ja yritän muistaa juoda vettä. Minusta tuntuu, että olen alkanut suhtautua kehooni jo melko kohteliaasti. En voi sanoa, että kehoni olisi kumppani tai ystävä, mutta välimme ovat jo lämpimämmät. Jollain lailla olen alkanut ajatella kehoani kylmästi välineenä - se on väline, jolla minä liikun ja teen asioita, jonka avulla minä nautin elämästä. Se ei ole kaikkien mittarien mukaan kaunis, ei ehkä minkään mittarin mukaan, mutta ainakin minulla on toimivat jalat, joilla voin ottaa tanssiaskelia, ja toimivat kädet, jotka voin upottaa multaan tai maaliin. Kun joku rakastaa minua, hän rakastaa myös kehoani, sillä hän ei voi saada vain toista.

Heitän vanhaa pois, jotta uusi voi tulla sisään. Mitä se uusi sitten on, uusi parisuhdeko, uusi ystävyyssuhde, uudet ideat, uusi suunta koko elämälle? Vai kaikki ne? Vai jotain aivan muuta? En tiedä, ja sekin on niin vapauttavaa.

Ennen muuta haluan taas uskaltaa unelmoida.

Ajattelin opiskella kirjallisuusterapeutiksi. Olisin varmasti hyvä siinä. Olen leikannut hiukset. Olen kokeillut avantouintia, kamppailulajeja ja jin & jang -joogaa. Olen sulkenut kaikki elektroniset laitteet kello kahdeksan. Olen maalannut lasten sormiväreillä ja molemmilla käsillä. Olen kuorinut ihon. Olen ollut kaksi päivää nestepaastolla. Olen etsinyt uutta musiikkia. Olen lakannut kynnet. Olen pitkästä aikaa jaksanut lakata kynnet.

Olen pyyhkinyt pölyt peilistä ja hyllyjen päältä, tuulettanut vanhat petivaatteet ulkona pakkasessa. Olen päästänyt valon sisään. Valo saa tulla.

Haukuin terapeuttini viime viikolla. Arvostelin hänen ammattitaitoaan ja kerroin, miten pettynyt olen ja miten paljon pahaa oloa kannan terapiasta kotiin sen sijaan että jättäisin sitä sinne. Sanoin, että terapia on täysin epäonnistunut. Kirjoitan näistä tuntemuksistani ehkä myöhemmin. Terapeutti kuitenkin nosti kulmiaan, kun olin puhunut. "Sinähän osoitat, että olet vihainen", hän sanoi. "Purat aggressiotasi. Kerrot, miltä sinusta tuntuu. Et olisi tehnyt niin terapian alussa."

Niin.

Jokin on todella muuttumassa.

A light in the darkness

been dreaming for so long

searching for a witness

or means to carry on

Sweet talk for hours

'bout things we're gonna do

and sometimes I lose track of my heart

but this could never work out oh ohh

Never stop

We will never stop

Oltais kuin metsän eläimet

Koska minulla on nyt energiaa, huomaan haalineeni kalenterin täyteen kaikenlaista. On koulu ja työ, joka ilta tanssitunti ja sen päälle vielä sosiaaliset suhteet minkä nyt kerkiän. Ei ihme, että tänään rojahdin terapeutin tuoliin aika uupuneena.

Eipä siinä mitään. Ihanaa, että on elämää. Ihanaa että on harrastuksia ja kavereita. Ihanaa, että on töitä, eikö vaan? Tänä epävarmana aikana. Ei pitäisi vittuuntua, kun kesken koulupäivän soitetaan, että niin sähän olit luvannut tulla huomenna töihin, vaikka en ollut luvannut.

Syyllisyydentunteet painavat, taas. Nyt siksi, että kaipaan yksinoloa. Suljin eräänä iltana puhelimen ja sain närkästyneitä viestejä. Ja sitten selittelin.

Tarvitseeko yksinäisyyden tarvetta perustella, siitä me tänään keskustelimme. Tarvitseeko omia tarpeita perustella?

Minä niin pelkään hylkäämistä, jos en jaksa tavata eikä minulla ole kunnon perusteita. Tai minä pelkään epäluottamusta jos kieltäydyn tarjotusta työvuorosta. Minun pitäisi voida sanoa ei ja lähipiirin pitäisi hyväksyä se vastaus, terapeutti sanoi, ei sitä pitäisi joutua perustelemaan. Ja vaikka lähipiiri hyväksyisi kieltävän vastauksen tapaamispyyntöön, yleensä silti poden syyllisyyttä ja pelkoa. Siis eikö seura kelpaa?

Viikonloppuna menen Tampereelle Viisas elämä -messuille, joilla todennäköisesti kuulen, että omia tarpeita pitää kuunnella. Eikä siitä kauankaan ole, kun kirjoitin, että kehon viestejä mielelle on syytä kuunnella tarkkaavaisesti. Toisaalta haluan nyt käyttää tämän kaiken energian, jota minulla kerrankin on. Mutta kuinka kauan se jatkuu, kuinka pitkään voin pitää sitä yllä?

Itse asiassa tänään on kaksi vuotta siitä, kun romahdin ja jouduin hakemaan apua. Se oli se syyskuun varhainen tiistai luentosalissa, kun paniikkikohtaus kaatoi minut ja jouduin poistumaan salista melkein juosten, itkua pidätellen, kanssaopiskelijoiden nauraessa, kun niin vain tökerösti kesken nimenhuudon poistuin. Ja Jaakko istui siellä tyttöystävineen. Niin nöyryyttävää. Siihen tilanteeseen, jossa oli pakko paeta, olin joutunut juuri siksi, että olin ylisuorittanut elämääni, syönyt liian yksipuolisesti, väistellyt tunteitani ja kehon viestejä ja yrittänyt olla liian pitkään vahva.

Usein tuntuu, että muilla on valtavasti energiaa, ihan loputtomiin. Esimerkiksi eräs ystäväni: hänellä on lapsi, mies ja koira. He ostivat juuri omakotitalon. Hän aikoo suorittaa 80 opintopistettä tänä vuonna (ja se on silkka mahdottomuus, jos on perheellinen, ja muutenkin vaikeaa) ja lisäksi hän käy töissä, jotta voi elättää lapsensa ja maksaa asuntolainaa. Jotkut ihmiset uurastavat sillä lailla, koulun jälkeen töissä ja sitten kotona, eivätkä he edes valita. No, minä en ole sellainen eikä minun pitäisi verrata. Kerroin tästä ystävästä terapeutille, joka sanoi, että voin toivottaa hänet tervetulleeksi ovesta sisään.

Toisaalta olen aina haaveillut tällaisesta minästä. Naisesta, joka on hyvin sosiaalinen, älykäs, menevä. Harrastaa paljon liikuntaa ja lukee korkeakirjallisuutta. Mutta onko minusta siihen? Minä olen pienten piirien ihminen.

Siksi haaveilenkin siitä, kun tulee ilta, jona saan olla rauhassa, ja sen jälkeen on aamu, jona ei tarvitse kiirehtiä heti jonnekin. Sinä iltana kokoaisin palapeliä, lukisin Anja Snellmanin uutta romaania jonka juuri ostin, selaisin vähän blogeja, kuuntelisin musiikkia. Aamulla keittelisin kahvia, söisin hyvän aamupalan, kuuntelisin radiota, lukisin lehteä, kävisin Kupittaanpuistossa lenkillä ja katselemassa lintuja.

Parin viikon päästä tulee sellainen päivä, siihen asti minun pitää jaksaa.

Pahimpia on aamut

joiden päättymistä ei näy

Mä pelkään aina ne saa mut

ja niin lopulta käy

- Maija Vilkkumaa

Ihanaa alkusyksyä kaikille!

- Aoda

Surullinen nainen, joka laulaa vaan

Musta vaan tuntuu että mä olen niin turha. Tuskin mä edes saan oman alan töitä, mihin mut edes otettais. Vaikka mun alan osaajia tarvittaisiinkin, niin mähän olen lapsentekoiässä kun valmistun, ei mua uskalleta palkata. Mut mihin kukaan oikeasti edes tarvitsee kieltä tai kielten osaajia? Jos olisin opettaja, opettaisin sijamuotoja ihmisille, jotka eivät osaa edes yhdyssanoja. Ja jos olisin kielenhuoltaja, siinä ihmiset olis vaan, että lopeta se pilkun hinkkaminen ja tee jotain oikeeta, koska ei monille oikeesti oo väliä sillä, onko teksti oikeakielistä vai ei. Eikä musta varmaan tältä tuntuis, jos opiskelisin esimerkiksi matematiikkaa. Ainahan humanistien on pitänyt jotenkin todistella olemassaolonsa tarpeellisuutta, se oli nähtävillä jo lukiossa. Että eihän humanistisia aineita oikeasti tarvita vaan pelkkiä luonnontieteitä.

Ethän sä oikeasti ajattele, että kulttuuri on turhaa? terapeutti kysyi.

No en!

Luojan kiitos. Sitten terapeutti viittasi minut ikkunalle. Katso tätä kaupunkia, hän sanoi. Tämä on Suomen vanhin kaupunki ja meillä on upeita rakennuksia, kuten kauniita kirkkoja, jugend-taloja ja vanha kaupunginosa. Sitten joku idiootti insinööri tuli ja suunnitteli keskustasta harmaan ja ankean. Jos nämä talot olisi suunnitellut joku taiteellisesti lahjakas, täällä näyttäisi aika erilaiselta. Tai sitten nämä lamput, terapeutti jatkoi. Helppoja ne on valmistaa ja toimivat kätevästi, mutta näyttävät saatanan rumilta. Ja entäpä tuo maalaus? Ei sitä matemaatikko maalaisi. Ilman kulttuuria täällä olisi tosi ankeaa.

Mä luulen, että sä pelkäät, ettei sua kuunnella, terapeutti sanoi. Että sulle käy työmarkkinoilla samoin kuin aikoinaan koulussa, sut ja sun näkemys vaiennetaan, vaikka sulla on ammattiosaamista. Vertaapa vaikka noihin katusoittajiin. Ne soittavat tuossa ikkunan alla koko päivän, ja se kuulostaa kauhealta. Oikea osaaminen ja taide hukkuu tuon melun alle.

Sen tapaamisen jälkeen suunnistin kuulokkeet korvillani kirjakauppaan sormeilemaan uutuuskirjoja hymyssä suin. Minä en ikinä vaihtaisi rakkauttani taiteeseen kylmiin numeroihin ja fysiikkaan, vaikka ne muka ovatkin tarpeellisempia elämän kannalta. Mutta mitä elämä olisi ilman kirjoja, kuvia, melodioita? ajattelin katsellessani taidepostikortteja. Ankeita, harmaita laatikkomaisia taloja, ei mitään lohtua tai selitystä.

Jos en lukisi, näkemykseni elämästä jäisi kapeaksi, koska siitä puuttuisivat muut tarinat ja ajatusmaailmat. Ja jos en kirjoittaisi, en voisi selkeyttää omaa maailmaani tai ajatuksiani. Olisin koko ajan ihan täynnä. Eläisin vain yhden elämän, mutta kirjojen kautta voin elää useita. Aika monta kertaa olen jo kuullut jonkun sanovan, että hanki elämä, mutta minullahan on jo monta.

Minulla on jo lapsesta lähtien ollut paljon tarinoita. Mielikuvitukseni lapsena oli huikea niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta saatoin keksiä mitä kummallisempia leikkejä, mutta sitten taas pelätä oman mielikuvitukseni tuotteita. Jo ennen kuin osasin kirjoittaa, piirsin tarinoita kuva kuvalta vahaliiduilla ruutuvihkooni. Ja kun opin kirjoittamaan, tein ensin kankein tikkukirjaimin kuvatekstejä, sitten pitempiä tarinoita. Tietokoneella aloin kirjoittaa 9-vuotiaana, varmana siitä, että "kirjani" julkaistaan heti, kun vain saan sen valmiiksi. Sen jälkeen paluuta ei ole ollut. Elän paitsi tarinoista, myös tarinoissa. Yläasteella en olisi ehkä selvinnyt ilman kirjoittamista. Kirjoitin silloin pisimmän ja perusteellisimman romaanini. Se on yläasteikäisen kirjoittajan tason mukainen, mutta olen salaa ylpeä pitkäjänteisyydestäni, jonka käytin teoksen parissa. Jos minulla ei olisi ollut mitään, mihin käyttää energiani, olisin varmaankin kuollut.

Jollain tasolla näissä masennuksen syövereissä minua ovat pinnalla pitäneet juurikin kirjat. Kirjastossa tunnen olevani kuin kotonani, hyllyrivien välissä täysin turvassa. Voin hetkeksi vain unohtaa kaiken ympärilläni olevan, ehkä myös kaiken itsessäni olevan, ja eläytyä toisten kohtaloihin. Niiden kautta oppii myös paljon itsestään. 

En ole päätynyt opiskelemaan suomen kieltä sattumalta. Ei kyse ole vain siitä, että olisin typerä ja tylsä pilkunnussija, joka haluaa vain tunkea kielen ahtaaseen muottiin - ehei! Minä luen suomen kieltä, koska minua kiinnostavat sanat, rakenteet ja niiden tausta. Minulle kieli on muutakin kuin väline viestittää asioita. Suomen kieli on poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen. Sitä sietääkin tukea ja tutkia.

Äitini neuloi minua odottaessaan villapeiton. Minut tuotiin siinä kotiin, ja se on minulla edelleen. Se on minun turvallinen koloni, johon kaivaudun maailman kolhiessa. Jos saan seurakseni kupin vadelmateetä ja hyvän kirjan, olen kunnossa sen hetken, kun minulla on rivejä edessäni.

Ehkäpä minä siis pakenen? Onko niin? Toisaalta käsittelen omaa tilannettani kirjojen kautta. Noin vuosi sitten itkin silmät päästäni lukiessani Riikka Pulkkisen Rajaa, jossa Mari katsoo ensirakkauttaan silmään ja pyytää, että älä hylkää. Minä olin Mari, Marin tunteet olivat kuin omiani. Tai entäpä silloin, kun luin Iiris Lempivaaran tarinaa samaiselta kirjailijalta, ja sen jälkeen vapauduin ostamaan punaiset korkokengät ja suklaata sekä pyytämään melkein tuntematonta miestä ulos. Tai kun opin pakistanilaiskirjailija Tahmima Anamilta, että elämässä tärkeintä on rakkaus ja rakkaiden suojeleminen. Ja niin edelleen.

Toinen kannatteleva voima on musiikki. Jokainen tietää, millaista voimaa musiikista saa, olipa tunnetila surullinen, iloinen tai vihainen, tai mitä tahansa siitä väliltä. Muistan jokaisesta kriisistäni biisin, jota olen soittanut nupit kaakossa ja sen avulla jaksanut elää päivän läpi. Muistan kaikilta keikoilta hetken, jona jokin kappale on puhutellut juuri minua niin vahvasti, että olen unohtanut itseni ja pelkoni ja nostanut kädet ilmaan ja laulanut ääneni käheäksi. Muistan sen ja sen kappaleen uimarantareissulta autoradiosta, muistan lauluja laskuhumalasta, muistan laulut, jotka ovat keränneet kyyneleeni. Muistan lohdun, voiman, halun. Muistan lukemattomista lauluista tilanteen, jossa juuri se kappale on tahdittanut askeliani.

Eilen olin treffeillä, jotka venyivät koko päivän mittaisiksi. Istuimme ensin kirjaston viereisessä kahvilassa juomassa lattea ja keskustelemassa kirjallisuudesta, ja sitten mies veikin minut kotiinsa, sillä hän halusi näyttää kirjahyllynsä. Ihmisen anatomiaa käsittelevien kirjojen välistä löytyi klassikoita, joita minäkään en ollut lukenut. Siinä me istuimme lattialla ja joimme rooibos-teetä, ja minä luin vanhoja kirjakielisiä tekstejä ääneen. En ole ikinä saanut selittää kenellekään omasta erikoisalastani, etenkin vanhasta kirjakielestä, niin paljon, enkä olisi koskaan voinut kuvitella, että minä, humanisti, kuuntelen lääketieteen opiskelijan puhetta ihmisen anatomiasta niin kiinnostuneena. Hänkin vaikutti siltä, että oli kaivannut jotakuta, joka yksinkertaisesti jaksaa kuunnella. Kirjojen ja karttapallon välissä meni helposti kolme tuntia. Kotimatkalla kihisin, jos en ihastuksesta, niin toivosta. Minunkaltaisiani ihmisiä on enemmänkin.

Olemassa on siis ihmisiä, joiden ei tarvitse kuin saada käsiinsä kynä, vesivärit tai kampa, ja he ovat kirjoittaneet paperille runon, maalanneet kukkasen tai säveltäneet pikkuisen sinfonian. Mikä heitä oikein ajaa eteenpäin? Jotkut näistä teoksista ovat niin vaikuttavia, että vielä satojenkin vuosien jälkeen ne sytyttävät ihmisten sisällä liekin, puhuvat ihmisille. Hiiteen siis luonnontieteiden ylipalvonta. Miksi tutkia maailmaa ja parantaa ihmisten elinolosuhteita, jos ihmisyys on yhdentekevää? Ihminen on ainoa eläin, jolla on kulttuuri. Eikä kauneutta voi olla liikaa!

Kaikissa ihmisissä on taidetta ja taidetta voi olla kaikkialla. Sen pitää vain antaa tulla valloilleen. Sitä en osaa sanoa, miten taiteilijaksi tullaan ja mitä taiteilijuus edellyttää. Tarvitseeko olla hullu, rikki, hukassa? Vaatiiko taide kenties näkemyksen, käsityksen siitä, ettei talojen tarvitse olla harmaita laatikoita, tai valtavan halun täyttää tyhjä paperi milloin milläkin keinolla? Omassa itsessäni se on halua sanoa asioita, halua kertoa, halua kuvittaa tunteita. Ja minun vesiväripalettini ovat sanat.

Joan on maailman ihanin nainen

surullinen nainen, joka laulaa vaan

Joan on maailmalta palkaksi saanut

timantit ja ruosteen, ja laulaa vaan

- Anni Sinnemäki

Eläköön kulttuuri!

- Aoda

Minä sanoihin väsyin, väsyin niitä asettelemaan

Terapeutti aloittaa tapaamiset aina kysymällä, mitä kuuluu.

 Kysymys on minusta vähän hankala. Pohdiskelin sitä joskus kesän alussa.

Yleensähän tuohon kysymykseen vastataan vaan, että hyvää, siinäkin tapauksessa, että kuuluu oikeasti jotain muuta. Mutta jos elämässä ylipäätään ei mene kovin hehkeästi - masentaa, ei saa nukuttua, tai jotain muuta vastaavaa - ja yleinen mielialan taso on jossakin pohjamudissa, mitä silloin kuuluu sanoa? Pitääkö oma olotila suhteuttaa yleiseen oloon ja vastata, että menee hyvin, kun ei mene ihan huonosti, vai kuuluuko aina sanoa, että kuuluu huonoa?

Kuinka usein sitä paitsi kysyjä todella haluaa tietää, mitä kuuluu? Entä kuinka usein vastaaja jaksaa edes paneutua siihen, mitä hänelle kuuluu, sen sijaan että vastaa vaan kysymyksestä päästäkseen ihan hyvää? Ehkei moni edes tohdi kertoa, koska sen hetken tunne on niin monisyinen ja vaikea, ettei se mahdu yhteen tai kahteen sanaan.

Mitä kuuluu?

Olen hukassa. Olen säpäleinä. Olen peloissani. Olen eksynyt. Olen murtunut. Olen epätoivoinen. Olen ahdistunut. Olen väsynyt. 

Ihan hyvää.

Minulle ei kuulu hyvää. En ole jaksanut siksi kirjoittaa. Kaiken kukkuraksi sananikin ovat ehtyneet, minulla ei ole mitään sanottavaa yhtään mihinkään. Nukun puolet päivästä enkä jaksa lukea, hädin tuskin jaksan peseytyä. Panttaan ruokaa, heräilen öisin painajaisiin ja saan ahdistuskohtauksia. Kun eilen pääsin ulos juuri ennen sadetta, tunnustelin pisaroita kasvoillani kuin olisin ensimmäistä kertaa koskettanut elämää. Hetki oli niin hauras, ja niin olin minäkin. Mietin itseni tappamista yhä useammin, vaikken edes halua kuolla. Eräässä unessa sanoin äidilleni tekeväni itsemurhan, ja hän vastasi, että no tee. Toivoin, että hän herättyäni olisi tullut viereeni, silittänyt tukkaa ja sanonut, ettei sinun tarvitse kuolla. Minusta tuntuu, että tarvitsee.  Tunnen itseni epätoivoiseksi, koska en saa elämästä kiinni, vaikka olen yrittänyt. 

Uskomatonta mutta totta, voin niin huonosti, etten edes jaksa soimata itseäni. Mutta onko tätä se paljon puhuttu armo?

Sanani ovat niin vähissä, että terapeutin sohvalla riisuin naamioni, en jaksanutkaan selittää asioita kovin paljon. Kerroin vain, miltä tuntuu.

Olen turha, olen hyödytön, olen ruma, olen arvoton, en ansaitse rakkautta, minua ei voi rakastaa.

Ja välittämättä ilkeistä äänistä päässäni kerroin halustani satuttaa itseäni. Kun ne huusivat, että kerjään vain sääliä, annoin niiden olla. Terapeutti ei nauranut.

Musta tuntuu, että mun pitää kuolla.

Miksi kenenkään pitää kuolla?

Jos elämästä ei tule mitään. Jos on arvoton. Jos on hyödytön yhteiskunnalle. Jos kukaan ei rakasta. Jos ei koskaan onnistu missään. Jos olisin edes kaunis, minulla olisi jotain ihmisarvoa. Mutta en minä varsinaisesti halua kuolla!

Sanoin ajatukset ääneen. Niiden päällä on aina ennen ollut naamio ja itsesyytöksiä, niin että olen joutunut pitämään ne itselläni. En minä muista ihmisistä ajattele, että he ovat arvottomia, jos eivät ole sitä ja tätä tai onnistu tässä ja tuossa, mutta itsestäni ajattelen. Oli ajatus miten tyhmä tahansa, se on minun ajatukseni ja tuntemukseni. Istun terapiassa niiden takia, en siksi, että minun pitäisi sielläkin todistella jotain.

Olen oppinut näkemään itseni ensinnäkin muita huonompana ja arvottomana, koska niin minut opetettiin yläasteella itsestäni ajattelemaan. Lisäksi pidän itseäni kusipäänä, itsekeskeisenä ja huonona ihmisenä, koska sekin rooli minulle niin vahvasti opetettiin. Kaikin tavoin yritän peitellä näitä rooleja, jotka minulle on luotu, vaikka en itse ole edes ollut mukana muodostamssa niitä. En jaksa enää tehdä itselleni kuorta. En jaksa miettiä sanomisiani, jotta ihmiset eivät yhtäkkiä alkaisi pitää minua sinä itsekkäänä kusipäänä, joksi minua on maalattu. Ja terapiassa ainakaan ei kuuluisi peitellä.

Kun sanon olevani turha, ääni päässä huutaa, että möyrit itsesäälissä, vaikka hyödyttömyyden tunne on minussa. Kun sanon olevani väsynyt, ääni päässäni huutaa, että sinun pitäisi skarpata, vaikka minä en aina tiedä, miksi nousen aamuisin. Kun sanon olevani itsetuhoinen, ääni huutaa, että haet vain huomiota, vaikken tiedä, keltä. Kun sanon olevani huonompi kuin muuta, ääni huutaa, että niin oletkin!

Paitsi että ääni määrittelee, millainen olen, se määrittelee myös, miltä minusta tuntuu.

Terapeutin mukaan olen vihainen ja puran sitä itseeni. Vihainen olen siksi, että olen hukannut suunnan. Suunta ainakin on kateissa. Kun kesä alkoi, tavoitteeni oli käydä töissä ja tienata rahaa ja selvitä syksyyn asti. Onnistuin siinä. Lauantaina on viimeinen työpäivä. Sen jälkeen alkaa taas koulu, mutta minä en näe järkeä mennä sinne. En tiedä. Pidän kyllä opiskelemistani aineista, mutta minusta tuntuu, että tarvitsisin hengähdystauon, tauon, jonka aikana miettisin tarkemmin, mitä oikeasti elämältä haluan, ylipäätään missä haluan asua. Pidä välivuosi, terapeutti sanoi. Pidä heti. Tai sairauslomaa.

Kun se olisikin niin helppoa, ajattelen perfektionismini takaa. Mutta sanat silti kaihertavat mieltäni. Minun pitäisi miettiä. Löytää elämälleni tarkoitus. Onhan elämälläni omanlaisensa tarkoitus: että pääsen aamulla ylös, saan juotua aamukahvin muumimukista ja katseltua aamua, joka nousee hitaasti ja ääneti.

Kahlitsevat lauseet jää mieleen

Ne nousevat aina uudelleen

Haluan jonkun, joka auttaa selviimään

Mut vain itseni taas peilissäni nään

- Miro Palokallio

Kauniita syysaamuja,

- Aoda

Täältä pois vain pääsee kulumalla

"Minusta tuntuu, että olen tulossa hulluksi. En kestä näitä kauheita aikoja. En taida enää toipua. Kuulen ääniä enkä pysty keskittymään työhöni. Teen sen, minkä näen parhaaksi. Olette antaneet minulle suurimman mahdollisen onnen. Tuskin kukaan olisi voinut olla onnellisempi sinä aikana ennen kun tämä kauhea sairaus saapui. En jaksa enää. Tiedän että pilaan elämänne, että ilman minua pystyisitte toimimaan. Ja tehän pystytte, tiedän sen. En pysty enää edes kirjoittamaan, enkä pysty lukemaan. Tahdon vain sanoa, että olen teille velkaa kaikesta siitä onnesta, jonka olen saanut. Olette olleet loputtoman kärsivällisiä kanssani, ja uskomattoman hyviä. Sen vain tahdon sanoa. Jos joku olisi voinut minut pelastaa, niin te. Olen menettänyt kaiken paitsi teidän hyvyytenne. En voi jatkaa näin ja pilata elämäänne. En usko, että kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin me olimme."

- Virginia Woolfin itsemurhakirje

Törmäsin kaupungilla vanhaan tuttavaani, jota en olisi halunnut enää tavata. Hän jutteli kuulumisiaan estoitta, kertoi suorittaneensa tänä vuonna 80 opintopistettä ja edenneensä elämässä, niin, poikaystäväkin on, ja hyväpalkkainen oman alan työ. Nyökyttelin muka kiinnostuneena, tiesin sanojen olevan haavassa tieten tahtoen kääntyvä ja käänneltävä veitsi. Mitä olisin voinut vastata? En jaksanut suorittaa edes suositeltuja 60 opintopistettä, mies lähti aikaa sitten eikä mikään tai kukaan kiinnosta. Rahaakaan ei liiemmin ole, palkkani on kesällä alle tonni kuussa. En jaksa hymyillä. Niin, mitä sinulle kuuluu? Ihan hyvää.

Jos olisin maannut kuukausia sairaalassa, olisin voinut kertoa sen, mutta minä vain käperryin itseeni ja pimeään. Se on melkein sama asia, mutta ei tarpeeksi konkreettinen.

Miten aina tuntuu, että olen huonompi kuin muut? Aina vähän jäljessä ja vähän vähemmän, edistymiseni elämässä on säälittävää räpiköintiä, ja kaikki näkevät sen. En pärjää! En saa mitään pidettyä kasassa, en edes itseäni! Enkä edes osaa syyttää muita, vaan pelkästään itseäni. Ei sillä, että syytä olisi muissa, mutta se ainakin tekisi taakastani hieman kevyemmän kantaa.

Olen yksinäinen. Tajuan sen nyt. Seurasta ei ole puutetta, mutta itse olen koko ajan poissa ja tyytymätön. En jaksa kuunnella. Missään ei ole hyvä. On joko turvatonta, yksinäistä tai synkkää. Tahtoisin luoda olemattoman tilan, jonkin joka olisi tämän ja sen toisen ulottuvuuden - eli kuoleman - välissä. Siellä ei olisi kipua, väsymystä eikä vaatimuksia. En tahdo kuolla, mutta jaksan tuskin elää. Liian usein väsyttää ja jokin paikka kehossa kolottaa. Nytkin. Kaikki painaa liikaa. Olisin aina vain valmis käymään makaamaan lämpimään ja pehmeään. Maailmassa on ihan liikaa ärsykkeitä, ne sekoittavat pääni.

Lisäksi olen kohtuuton taakka lähipiirilleni. Vaadin erityiskohtelua ja ymmärrystä, mutta en osaa antaa tarpeeksi takaisin. Vaikutan kylmältä ja välinpitämättömältä. Haluan kovasti pitää muista huolta, mutta olenkin itse se, jota muut joutuvat hyysäämään. Enkä kestä arvostelua tai kyseenalaistamista. Olen ihan sairas kaikenlaisille kritiikille, tai pelkille huomautuksillekin. Kaikki, aivan kohtuullisetkin vaatimukset, saavat minut suuttumaan, enkä osaa kohdistaa omaa aggressiotani mihinkään.

Kaipaan itseäni, sitä joka olin ennen. Miksi minä muutuin? Minulla on kaunis hymy, minulle sanottiin aina. Nyt sekin on hukassa, se pitää tehdä kasvoille. Olin iloluontoinen, hauska ja rakastunut kaikkeen ja kaikkiin ympärilläni. Jaksoin tukea muita heidän elämässään. En ymmärrä, mihin se hävisi.

En saa enää mistään nautintoa, en tunne onnistumisen tunteita tai luottamusta. Tämä ei ole välitila vaan tätä nykyä. Ahdistus ei ole poikkeustila, se painaa minua koko ajan. Koen elämäni ilotkin vääriksi, kirjat ajanhukaksi ja haaveeni liian kaukaisiksi. En näe eteeni, en näe mihinkään, hädin tuskin lähelle. En tiedä, missä olen vuosien päästä, vaikka kaiken pitäisi olla selvää. Minähän käyn koulua ja kaikkea, minulla on, jos nyt ei haave-, niin tavoiteammatti. Perhe ja ystäviäkin. Ja silti.

En tiedä, missä olen. En nyt, en ensi syksynä, en vuosien päästä.

Työt alkoivat toissa päivänä. Joudun sopeutumaan rutiineihin ja pakkoihin. Se ahdistaa, mutta työ itsessään on ihan kivaa. Aivot saavat lepoa, kun keskityn näpertämään käsilläni. Juuri sellaista tekemistä tarvitsen lisää., sellaista missä ei tarvitse kauheasti ajatella. Ja ulkoilmaa. Toivon, että saan töistä loppujen lopuksi lisää energiaa. Lisäksi tolkutan itselleni, että niin kauan kuin jaksan nousta sängystä ja lähteä töihin tai kouluun, ei ole vielä mitään hätää.

Kesä saapui niin nopeasti. Nyt ulkona sataa ja kaikella vihreällä on harmaa tausta. Räystäältä noruu vettä. On hiljainen helatorstai, kaikkialla on äänetöntä. Eilen kävin saunassa ja istuin pimeässä haistelemassa saunan seinistä hikoilevaa pihkaa. Puiden rätinä rauhoitti. Saunan jälkeen kääriydyin villapeittoon lukemaan. Se oli niin ihanaa.

Olen ihan liian väsynyt, väsynyt ja yksin ja selittämätön. Haluan pois, mutta sellaista paikkaa ei ole.

 Mukavaa loppuviikkoa!

- Aoda

Älä lyö enää, sydän

Älä lyö enää sydän, älä lyö lyötyä.

Olin kirjoittanut päiväkirjaani viime helmikuussa näin: 

"Terapian aloittaminen kuulostaa jotenkin niin suurelta ja erikoiselta. Aivan kuin olisin sairas."

On hyvin mielenkiintoista, että vielä viime helmikuussa, aika monen lääkäri-, psykiatri- ja psykologikäynninkin jälkeen ajattelin, etten ole sairas. Ja vaikka olisinkin pitänyt itseäni sairaana, en taatusti ajatellut, että kärsisin juuri masennuksesta. Vaikka masennuksestahan on kyse juuri siinä, kun ei ole energiaa tehdä oikeastaan mitään. Näin ahdistuksen suurempana ja selkeämpänä ongelmana. Sen takia hakeuduinkin hoitoon, sen ja paniikkikohtausten. Paniikkihäiriötä minulla ei diagnosoitu. Käsittääkseni yleistyneen ahdistuneisuushäiriön pointtina on se, että ahdistus on pitkäkestoista eikä ilmene kohtauksittain. Tosin en ymmärrä, miksi ne sulkisivat toisiaan pois.

Tunnen jatkuvaa syyllisyydentuntoa kaikista tekemättömistä asioista, aloitekyvyttömyydestä ja väsymyksestä. Siksi onkin käsittämätöntä, etten voi myöntää itselleni olevani sairas. Pidän itseäni vain laiskana ja saamattomana vätyksenä ja ajattelin alakuloisuuden olevan lapsellista itsesäälissä rypemistä. Eikä lääkäreiden arvioista huolimatta ollut mahdollista ajatella, etten olekaan syypää kaikkeen, eikä ratkaisu ole vain se, että ryhdistäytyisin.

En jaksanut paneutua kouluhommiin, palautin työt ja maksoin laskut myöhässä vain koska en jaksanut tehdä mitään ajoissa. En osannut sitäkään oikein ihmetellä. Lasku olisi ollut pöydällä, pankkitunnukset vieressä ja rahaa tilillä, ja siltikään en saanut aikaiseksi. Enkä pystynyt yhdistämään masennukseen sitäkään, että niin usein olisin mieluummin jäänyt sänkyyn makaamaan kuin lähtenyt ulos. Tai että mieli viistää niin matalalla, etten jaksa iloita paljon mistään, odotan vain iltaa, kun pääsen takaisin nukkumaan. Nukkumaan, vaikka saan taas taistella saadakseni unta. Ja sitten samaa rataa seuraava päivä.

Sitä vaan tässä yritän sanoa, että on turhauttavaa pohtia oikeutusta oireille ja väsymykselle, kun en niille kuitenkaan voi noin vain mitään. Sen sijaan että keskittyisin parantumaan, soimaan itseäni kaikesta tästä. Uskomatonta, että edes minä en osaa sisimmässäni pitää masennusta sairautena. Lisäksi epäilen jatkuvasti muiden ajattelevan minusta ilkeästi, jos puhun voinnistani. Miksi he ajattelisivat minusta niin, kun en minäkään ajattelisi heistä?

Toisin sanoen pelkään vähättelyä, vaikka samaan aikaan pahin vähättelijä olen minä itse. Ja kaiken tämän itsesyytöksiin käytetyn energian voisin käyttää parantumiseen.

Toinen asia, mitä en ehkä koskaan ymmärrä, on se, miten en tajunnut pahimpina aikoina (kevät ja kesä 2013), että jokin on pielessä. Koko ajan oli kauhea olo, olin niin yksin ja ahdistus vyöryi päälle kohtauksina. Miksen kyseenalaistanut sitä? Olinko jo unohtanut, mitä on olla onnellinen? Korkeintaan ajattelin, että tämä menee ohi, kun odotan. Ja sitten vain kasvatin kaikkea kauheaa sisälläni, kunnes se tuli ulos, kun ei enää mahtunut mihinkään. Ja silloin se tuli valtavana pyrskäyksenä. Jos olisin antanut sen vaikean olon tulla pois pikkuhiljaa, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Niinkin olin ajatellut, että minun pitäisi voida todella huonosti, että voisin pyytää apua. Eikö paha olo sitten ole tarpeeksi?

Terapeutti kysyi, onko kyse siitä, etten tahdo myöntää sairauttani siksi, että se olisi todiste heikkoudestani. Sanoin, että siitä ei ole kysymys, vaan pikemminkin siitä, etten näe oikeutusta heikkoudelleni. Koen, että minun pitäisi jaksaa ja pystyä enempään.

"Joskus sotilaat jäätävät makaamaan sotatantereelle eivätkä nouse ylös, vaikka voisivat", terapeuttini sanoi eilen. "Sitä kutsutaan taisteluväsymykseksi. Eikä silloin auta, jos heitä soimaa. Hehän kuolevat. Taisteluväsymys on varmaankin sukua masennukselle."

"Ai niin kuin että jos roikkuu kaksin käsin pelastusveneen reunassa kiinni, mutta päästääkin irti", sanoin, "ja hukkuu."

Niin.

"Sitten tarvitaan joku nostamaan sinut takaisin veneeseen", terapeutti jatkoi.

Haluan sanoa vielä jotain. Olen lueskellut aika paljon muiden kohtalontovereitteni blogeja viime aikoina ja huomannut, että yllättävän moni painiskelee samojen ajatusten ja ongelmien parissa. Ei riitetä muille eikä itselle, puristellaan reisiä ja vatsaa peilin edessä ja lasketaan senttejä, kaloreita ja kiloja, itketään itse uneen ja hymyillään silti kaikille kohteliaasti. Tahdon vain sanoa teille kaikille, että te olette niin ihania, kauniita ja hyviä, että meinaan alkaa itkeä lukiessanne tekstejäni. Ja sen tahdon sanoa, että te olette myös älyttömän vahvoja. Kaikki ne asiat, mitä olette käyneet läpi, ovat niin valtavan raskaita, että heikompi olisi antanut lopullisesti periksi. Kyllä se on siellä, se toivo, sisu ja voima, joka pitää teitä elossa, vaikka aina ei siltä tunnu. Älkää siis vähätelkö itseänne ja tunteitanne, ette ole sen arvoisia. Teillä on oikeus olla juuri niin pieniä ja heikkoja kuin teistä tuntuu, ja lähipiirillänne on velvollisuus ottaa se vakavasti.

Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan

vievät minut kauaksi kotoani nopeaan

vievät minut kauas, silti oon aina tässä

En pääse pois

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä

Mä en enää

Joskus koetan sopeutua, avautua, kuunnelkaa mua

Se on säälittävää

Ne sanoo: Vaikeaa?

Ahaa, ei susta huomaa

(Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa)

Tao minusta taitava miekka

Aloitin pari viikkoa sitten terapian. Olen siitä kiitollinen. Terapeuttini on vanha äijä, jonka kanssa olen kyllä tavannut viime tammikuusta lähtien, nyt vain tästä lähtien säännöllisesti ainakin vuoden ajan.

Olin alun perin ajatellut, että terapeuttini pitäisi ilman muuta olla nainen, mielellään minua jonkun verran vanhempi. Ajattelin, että nainen ymmärtäisi paremmin, voisi asettua minun helpommin minun asemaani. Koen monet sairauteeni liittyvät asiat nimenomaan naisille tyypillisiksi, puhumattakaan sitten väkivallasta, jota olen kokenut. En tarkoita, etteivät miehet voisi kokea asioita samoin, mutta naisilla on tutkitusti suurempi taipumus ylianalysoida asioita. Miehet osaavat paljon paremmin jättää asioita omaan arvoonsa, ajatella järjellä. Jostain syystä päätin kuitenkin valita terapeutiksini tutun psykologin, vaikka olisin hyvin voinut vaihtaa. Ehkä jonkinlainen luottamussuhde oli ehtinyt kehittyä. Emmekä me loppujen lopuksi ole niin erilaisia, miehet ja naiset. Terapeutille uusi terapoitava on joka tapauksessa matka uuteen maastoon, uuteen ihmiseen.

Terapian tarkoitus omalla kohdallani on antaa minulle pakillinen välineitä pärjätä paremmin ja toimia itsevarmemmin. Äijä sanoi, että terapian loputtua minusta on tullut vihainen nuori nainen. Se miellytti minua hurjasti. Vihainen nuori nainen. Olen niin sekaisin sen suhteen, kuka edes olen ja kuka haluan olla, mutta se on vain hyvä asia. Korttipakkakin pitää sekoittaa ennen uutta kierrosta. Mutta kyllä mä vähän luulen, että sulla on jokin ajatus siitä, millainen tahdot olla, äijä sanoi tänään. Nautin siitä, että kaikki on sekaisin, sillä lopputulos voi olla mitä vain.

Tänään hän sanoi näkevänsä minussa toisaalta ihmettelijän, joka ihmettelee, miten minulle aina käy niin kuin käy, mutta kuitenkin samaan aikaan intellektuellin (kyllä, tätä sanaa hän käytti), jolle eivät riitä kauniit sanat kuten "ei sussa oo mitään vikaa". Se ehkä onkin se syy miksi ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen on helpompaa ja erilaista, sillä psykologi tai psykoterapeutti on objektiivinen. On myös helpompaa uskoa sanat "sä olet hyvä noin" sellaisen ihmisen suusta, jonka ei tarvitse minua miellyttää. Terapeutti on myös huomauttanut monta kertaa, että haluni ja kykyni kirjoittaa edesauttaa kaikkea, mitä tapahtuu. Se on varmasti totta. Tämän blogin pitäminen on ollut ihan sairaan terapeuttista. Kun ajatuksista tekee näkyviä, niitä on helpompi käsitellä. Tämä ei tietenkään ole aina hyvä asia, mutta käsittelen sitä joskus toiste.

Tänään on ollut hyvin sateinen ja harmaa päivä. Nukuin hyvin ja pitkään ja kuuntelin aamulla vuoteessa rateen ropinaa ikkunaa vasten. Pidän tästä säästä, tässä on jotain hyvin puhdistavaa ja raikastavaa. Luin sängyssä ainakin tunnin kirjaa, söin hyvän aamupalan, join muumipeikkomukista aamukahvin ja lähdin ulos kävelemään. Koko kaupunki viettää sadepäivää, sillä täällä on tosi hiljaista. Tykkään kovasti viettää aikaa yksin. Se on minulle luontaista eikä kurjaa laisinkaan. Usein vain olen kotona, laitan musiikkia soimaan ja siivoilen paikkoja. Tykkään kylpeä, käydä yksin uimassa ja lenkillä, lukea. Kirjasto on maailman paras paikka, siellä voisin vaikka asua. Kirjasto on koko maailma pienoiskoossa. Itselleen ja rakkaille asioille on löydettävä aikaa, tai mieli alkaa kitua. Aamukahvista ja sängyssä vietetyistä tunneista voi rakentaa onnea, jos ne ovat asioita, joista pitää. Minä pidän.

Kirjoitan tätä tanssitunnin jälkeen. Torstaisin käyn tanssimassa yhdessä ryhmässä. Me emme tee koreografiaa vaan tanssimme mielemme mukaan. Sen sijaan että näyttäisimme jotenkin viehkeiltä tarkoitus on pikemminkin antaa liikkeen viedä ja katsoa, mihin se johtaa. Musiikkityyli vaihtelee, tänään kuuntelimme pianomusiikkia, mutta olemme myös tanssineet afrikkalaisen kansanmusiikin ja jazzin tahtiin. Musiikki heijastelee paljon tunteita, samoin liike. Tanssi opettaa paljon kehollisuudesta. Se on minulle vieras ilmaisukeino, mutta siitä saa energiaa. Samalla siinä tutustuu itseensä: miltä tuntuu jokin uusi ja tuntematon, miten keho on samaan aikaan tuttu ja jännittävä.

Omaan itseen kannattaa tutustua, sillä vaikka viettää itsensä kanssa kaiken aikansa ja tietää jokaisen tunteen, silti kaikki päälle näkyvä on pelkkää jäävuoren huippua. Kun tuntee itsensä, voi helpommin myös tehdä muutoksia haluamaansa suuntaan. Minusta tulee vihainen nuori nainen.

Koska  kommentteja lukiessani olen päätellyt, että tätä blogia lukevat sielunveljet ja etenkin sielunsiskot, laitoin tähän pari linkkiä itseensä tutustumista ja itsetunnon kohottamista varten. Toinen linkeistä on suunnattu nuorille, mutta en näe, mikseivät aikuisetkin siitä hyötyisi.

10 tapaa saada parempi itsetunto
MLL:n nuorten netin itsetunto- ja itsetuntemusharjoituksia

Olen kuin hehkuva rauta

Ei lempeät kätesi mua auta

Tao minusta terävä miekka

Valmista mut

taisteluihin

Valmista mut

Ennen kuin kylmenen

- Jonna Tervomaa

Mukavaa päivää, sateessa tai auringossa!

- Aoda