Oltais kuin metsän eläimet

Koska minulla on nyt energiaa, huomaan haalineeni kalenterin täyteen kaikenlaista. On koulu ja työ, joka ilta tanssitunti ja sen päälle vielä sosiaaliset suhteet minkä nyt kerkiän. Ei ihme, että tänään rojahdin terapeutin tuoliin aika uupuneena.

Eipä siinä mitään. Ihanaa, että on elämää. Ihanaa että on harrastuksia ja kavereita. Ihanaa, että on töitä, eikö vaan? Tänä epävarmana aikana. Ei pitäisi vittuuntua, kun kesken koulupäivän soitetaan, että niin sähän olit luvannut tulla huomenna töihin, vaikka en ollut luvannut.

Syyllisyydentunteet painavat, taas. Nyt siksi, että kaipaan yksinoloa. Suljin eräänä iltana puhelimen ja sain närkästyneitä viestejä. Ja sitten selittelin.

Tarvitseeko yksinäisyyden tarvetta perustella, siitä me tänään keskustelimme. Tarvitseeko omia tarpeita perustella?

Minä niin pelkään hylkäämistä, jos en jaksa tavata eikä minulla ole kunnon perusteita. Tai minä pelkään epäluottamusta jos kieltäydyn tarjotusta työvuorosta. Minun pitäisi voida sanoa ei ja lähipiirin pitäisi hyväksyä se vastaus, terapeutti sanoi, ei sitä pitäisi joutua perustelemaan. Ja vaikka lähipiiri hyväksyisi kieltävän vastauksen tapaamispyyntöön, yleensä silti poden syyllisyyttä ja pelkoa. Siis eikö seura kelpaa?

Viikonloppuna menen Tampereelle Viisas elämä -messuille, joilla todennäköisesti kuulen, että omia tarpeita pitää kuunnella. Eikä siitä kauankaan ole, kun kirjoitin, että kehon viestejä mielelle on syytä kuunnella tarkkaavaisesti. Toisaalta haluan nyt käyttää tämän kaiken energian, jota minulla kerrankin on. Mutta kuinka kauan se jatkuu, kuinka pitkään voin pitää sitä yllä?

Itse asiassa tänään on kaksi vuotta siitä, kun romahdin ja jouduin hakemaan apua. Se oli se syyskuun varhainen tiistai luentosalissa, kun paniikkikohtaus kaatoi minut ja jouduin poistumaan salista melkein juosten, itkua pidätellen, kanssaopiskelijoiden nauraessa, kun niin vain tökerösti kesken nimenhuudon poistuin. Ja Jaakko istui siellä tyttöystävineen. Niin nöyryyttävää. Siihen tilanteeseen, jossa oli pakko paeta, olin joutunut juuri siksi, että olin ylisuorittanut elämääni, syönyt liian yksipuolisesti, väistellyt tunteitani ja kehon viestejä ja yrittänyt olla liian pitkään vahva.

Usein tuntuu, että muilla on valtavasti energiaa, ihan loputtomiin. Esimerkiksi eräs ystäväni: hänellä on lapsi, mies ja koira. He ostivat juuri omakotitalon. Hän aikoo suorittaa 80 opintopistettä tänä vuonna (ja se on silkka mahdottomuus, jos on perheellinen, ja muutenkin vaikeaa) ja lisäksi hän käy töissä, jotta voi elättää lapsensa ja maksaa asuntolainaa. Jotkut ihmiset uurastavat sillä lailla, koulun jälkeen töissä ja sitten kotona, eivätkä he edes valita. No, minä en ole sellainen eikä minun pitäisi verrata. Kerroin tästä ystävästä terapeutille, joka sanoi, että voin toivottaa hänet tervetulleeksi ovesta sisään.

Toisaalta olen aina haaveillut tällaisesta minästä. Naisesta, joka on hyvin sosiaalinen, älykäs, menevä. Harrastaa paljon liikuntaa ja lukee korkeakirjallisuutta. Mutta onko minusta siihen? Minä olen pienten piirien ihminen.

Siksi haaveilenkin siitä, kun tulee ilta, jona saan olla rauhassa, ja sen jälkeen on aamu, jona ei tarvitse kiirehtiä heti jonnekin. Sinä iltana kokoaisin palapeliä, lukisin Anja Snellmanin uutta romaania jonka juuri ostin, selaisin vähän blogeja, kuuntelisin musiikkia. Aamulla keittelisin kahvia, söisin hyvän aamupalan, kuuntelisin radiota, lukisin lehteä, kävisin Kupittaanpuistossa lenkillä ja katselemassa lintuja.

Parin viikon päästä tulee sellainen päivä, siihen asti minun pitää jaksaa.

Pahimpia on aamut

joiden päättymistä ei näy

Mä pelkään aina ne saa mut

ja niin lopulta käy

- Maija Vilkkumaa

Ihanaa alkusyksyä kaikille!

- Aoda