Kaikki olikin jo hetken niin hyvin, että aloin käydä epäuskoiseksi. Mutta ei huolta; kyllä vastoinkäymisiä aina tulee, ja vaikka ne olisivat sinänsä pieniä, niillä on minunlaiselleni ihmiselle iso vaikutus.
Puhelimeni varastettiin lauantaina. Seisoin kassajonossa, kun mies ja nainen tulivat juttelemaan kummallisuuksia ("oletko jonossa?" - ihan kuin se ei olisi ollut ilmiselvää). Kotiin päästyäni puhelin oli poissa. Se oli ollut Marimekko-laukun sivussa olevassa avotaskussa.
Laskin yksi plus yksi. Tietenkään ei voi olla varma, paitsi että melkein voi.
Puhelimen menettämisestä tuli paha mieli, ja sitten taas soimasin itseäni - sehän oli vaan puhelin, eikä kukaan ole kadonnut, mitä sitä materian perään itkeskelemään?
Paitsi ettei se ollut pelkkää materiaa. Ensinnäkin se oli kesätyörahoilla ostettu puhelin - iPhone - ja toisekseen älypuhelimet eivät ole enää pelkkiä kännyköitä, joilla soitellaan ja tekstaillaan. Ne ovat pieniä tietokoneita, ja niiden sisällä on paljon omaa elämää. Kuten vaikkapa minulla on: puhelimesta löytyy Facebook, Instagram, Twitter, Skype, usea sähköpostitili, Blogger, menkkapäiväkirja, mielialapäiväkirja, kalenteri, yliopiston ruokapaikkojen ruokalistat, WhatsApp kymmenine jopa hyvin henkilökohtaisine keskusteluineen, verkkopankkiapplikaatio, jolla maksan laskut, sekä tietysti kamera ja ainakin tuhat valokuvaa. Vaikka varkaita tuskin kiinnostaa minun kuukautiskiertoni vakoilu tai valokuvat ruoka-annoksista, tuntuu, kuin yksityisaluettani olisi loukattu pahemman kerran. Puhelimessa oli tietysti suojakoodi ja liittymänkin suljin, mutta terapeutin mukaan koodit eivät paljon auta. Hänen poikansa osasi 13-vuotiaana ohittaa tietokoneissa salasanat, ja ammattivarkaat nyt varmaan osaavat myös.
Lisäksi omatunto soimaa. Olihan puhelin minulle aika tärkeä ja kalliskin vielä, enkä pitänyt siitä kunnolla huolta. Tosin tiedän, että potisin vielä huonompaa omaatuntoa, jos puhelin olisi vain hävinnyt. Mutta eihän se laukusta niin vaan häviä.
Pakko-oireet palasivat hiukan. Kotoa lähtiessä tarkastan ovien lukituksen, lieden, ikkunat, kylpyhuoneen, tietämättä oikeastaan, mitä pelkään. Poissa ollessani olen hyvin huolissani, sillä ehkäpä joku murtautuu kotiini tai jätin pakastimen oven auki aamulla, kun kaivoin lokerosta leipää, ja kun tulen kotiin, tammiparketti lainehtii ja poksuu. Pelkään liikkua ulkona, ikään kuin joku voisi käydä kimppuuni. Tai ehkäpä kaikki muukin menee pieleen, koulutehtäväni ovat huonoja tai niissä on merkkejä mahdollisesta plagioinnista, en saa tenttikirjoja ajoissa, rahat loppuvat kesken, en jaksa lukea, tahdon vain nukkua nukkua nukkua vaikka ei uneta, mutta nukkua siksi, ettei tarvitsisi suorittaa mitään velvollisuuksia.
Voisin vain vajota kylpyammeeseen ja pysyä siellä, mutta sitä ammettakaan ei enää ole, kun kylpyhuone vasta uusittiin.
Ahdistaa, valvon öisin ja makaan aamuisin sängyssä pitkään. Varastetun puhelimenko takia? En. Ahdistaa vaan niin paljon. Eikä sillä ahdistuksella ole nimeä.
Kommentoin muihin mielenterveysaiheisiin blogeihin aika paljon. Kommentoin aina tsemppikommentteja ja kehuja ja halauksia ja sydämiä. Joskus oikeasti tekisi mieli kommentoida jotain aivan päivänvastaista: tsemppejä laihdutukseen, vaikka oletkin jo alipainoinen - hyvä että viiltelet, sehän auttaa, teen sitä joskus itsekin - huuda täyttä kurkkua kun tulee paniikkikohtaus - - oksenna vaan syöty ruoka - itke vaan sängyssä masennustasi äläkä yritäkäään jaksaa nousta ylös - luovuta, minä olisin sinun tilanteessasi luovuttanut aikaa sitten. En missään nimessä siksi, että haluaisin näille ihmisille pahaa, päin vastoin. Mutta kun minä tiedän, millainen se sudenhetki on, kun ahdistaa ja viilto tai pari voi himmentää ajatuksia. On hassua kommentoida tsemppejä muille ja sitten itse kuitenkin maata sängynpohjalla vihaamassa maailmaa ja raapimassa ihoa verille.
Viimeviikkoinen avautuminen ryhmässä painaa myös. Huomasin vieneeni muilta tilaa omalla itkeskelylläni, vaikka olen muutenkin aika paljon äänessä. Käänsin huomiota taas itseeni, vaikka se on usein muutenkin itsessäni, olenhan useimmiten Turvapaikassa iloinen ja puhelias. On lisäksi aika vaarallista antaa itsestään pois tietoa sillä tavalla - näyttää se kaikki heikkous ja ahdistus, kun minua voi muutoin helposti luulla maailman tasapainoisimmaksi ihmiseksi. Ja entä, jos joku käyttää niitä asioita minua vastaan joskus sopivan paikan tullen? Tietävät minussa heikoimman kohdan ja iskevät sanoja miekkanaan käyttäen juuri siihen. Kyllähän sitä luulisi, että ihmiset jättävät ne kohdat rauhaan inhimillisen armon vuoksi, mutta ei niin ole suinkaan aina. Olen kokenut niitä iskuja useita.
Terapeuttikin todennäköisesti pitää minua täytenä idioottina. Kerron minua loukanneista sanoista ja asioista, poden pahaa oloa, vaikka ne asiathan voisi vain jättää omaan arvoonsa. Tai ovatko ne edes niin kovin isoja tai pahoja? Terapiassa varmaan käy ihmisiä oikeidenkin ongelmien takia.
Taidan itsekin tarvita itseeni suojakoodin, jonka annan ihmisille, joihin syntyy vahva luottamus. Numero kerrallaan. Ja voihan suojakoodinkin uusia tarpeen vaatiessa, jos luottamus särkyy.
Kaikki tämä vain yhden puhelimen takia.
Mä jäin katsomaan
kadulle sun varjoo katoavaa
Kiskot kirskui julmuuttaan,
sä häivyit pimeään
Sadepisarat
valui pitkin mun poskia
Ei ne haihtuneet pois iholta,
ne tekee kipeää
Kylmä kaupunki
sua kohdellut ei hellästi
Jos voisin olla vahvempi,
en tuntis ikävää
Ne kysyy multa:
"Mitä kuuluu? Näytät kalpeelta"
Kun asvaltilla leikin kuollutta
ei ne voi käsittää
Koettakaa kestää tätä maailmaa,
- Aoda
Minulta on kerran varastettu kassi suoraan kädestä. Se järkytti, vaikka siellä ei mitään niin henkilökohtaista ollutkaan kuin älypuhelin, joku kajosi johonkin, joka on minun. Materiaa se vain on, mutta saa siitäkin tulla paha mieli.
VastaaPoistaJoku toki voi käyttää itseä vastaan ääneen sanottuja heikkouksia, mutta olen jäänyt lopulta avautumisista plussalle, vaikka olen häpeää kokenut niistä minäkin ajoittain, syyllisyyttä samoin. Useimmiten käy niin, että tulee antaneeksi lohtua muille samalla kun auttaa itseään, lakkaa peittelemästä hätäänsä. Avautumiset ja heikkoudet auttavat, muiden omistaan kertoessa on ymmärtänyt, että meillä kaikilla täällä on kannettavamme, usein vielä ne samat. Mt-ryhmissä puhuessa ja kuunnellessa on tajunnut, miten mielenterveysongelmaisille on niin tyypillistä potea sitä, miten muut voivat, että joku tarvitsee enemmän aikaa ja apua ja pelätä, että vie toisen paikan. Taitaapa jokainen tuntemani apua pyytänyt ja saanut olla sanonut, että joku toinen tarvitsisi sitä kipeämmin. Ehkä, mutta ei se poista sitä, etteikö apua tarvitsisi itsekin. Muista sitä ajattelee automaattisesti, että he sen ansaitsevat, mun on pitänyt erikseen opetella ajattelemaan, että niin ansaitsen minäkin. Maailmasta saa viedä tilaa, oman paikkansa, eikä se paikka ole muilta pois. :)
Monesti on pitänyt kommentoida kirjoituksiasi, mutta jotenkin ne omat sanat ovat tuntuneet tökeröiltä ja on jättänyt julkaise-nappia painamatta. Kiitos ihanasta blogista ja parempia päiviä!
Kiitti tästä kommentista, pahoittelen, että vastaan vasta nyt. En ole pariin viikkoon ollut koneella, mikä on aika outoa minulta.
PoistaKurjaa, jos jokainen mielenterveysongelmainen joskus potee huonoa omaatuntoa avusta, jota saa. Ihan kuin itse olisi jotenkin arvottomampi - vaikka alemmuudentunne kai kuuluu mielenterveysongelmiin usein tiiviisti. Eihän se minun saamani apu tosiaan ole pois keneltäkään muulta, siis ainakaan sellaisesta, joka ei apua edes hae.
Kiitos tästä kommentista, ihanaa kuulla, että blogistani on ihmisille iloa ja apua :)
Tää maailma on pakko tosiaan vaan kestää, vaikka sattuukin liikaa... Ihan pakko. Mäkin tsemppaan muita, kun ne haluaa parantua. Ja itse teenkin päinvastoin. On hienoa, että joku sentään haluaa. Toivotaan, että sun masennus väistyy pian...
VastaaPoistaJoo, se on kummallista, että muille löytyy tsemppejä mutta itseä kyllä voi kiduttaa. Kiitos kommentista! Mä voin nykyisin paljon paremmin kuin blogin alkuajoilla.
PoistaItsekin kommentoin muiden blogeihin paljon tsemppejä.. Jollakin tavalla kai koitan todistella itselleni olevani tarpeellinen? Sulla on aika paljon samanlaisia ajatuksia kuin mullakin, käy vilkaisemassa blogiani jos kiinnostaa...
VastaaPoistaPaljon voimia arkeesi! <3