Mä en oo mikään soturi

Nyt pitäisi olla rohkea.

Nyt pitäisi vain olla rohkea ja olla sellainen kuin on, kainostelematta, pelkäämättä. Pukeutua siihen kesämekkoon, jättää sukkikset pois, hymyillä. Mennä sinne rannalle, every body is a beach body baby! Nauttia kesästä. Koska kesä on ihmisen parasta aikaa. Kesällä ollaan huolettomia. Kesällä murheille sanotaan hei hei.

Minä haluaisin vain mennä piiloon. En pysty olemaan se rohkea nainen, joka pukeutuu bikineihin ja juoksee uimarannalla kiljuen veteen kaikki läskit ja selluliitit löllyen. Sellainen, joka nauttii kesästä ja auringosta ja kauniista maisemista, jäätelöstäkin. Mutta en ole sellainen. 

En pysty olemaan se rohkea nainen, joka olin ennen.

Sillä minusta on tullut heikompi. En ole sama nainen kuin olin ennen. Enää en tanssi. Olen väsynyt. En pärjää tässä elämässä. En voi hyvin omissa nahoissani.

En pysty tämän parempaan.

Kesä alleviivaa sitä, miten heikko minä olen. Kehopositiivisuussivuilla ilakoidaan, miten ihanaa on laittaa kesämekko tai uimapuku päälle ja mennä uimarannalle, vaikka on vaara joutua muiden arvioivien katseiden alle. Siellä jopa kannustetaan tekemään niin. Mutta minä en pysty. En tiedä, haluankokaan. Mutta en pysty.

On elämä ollut toisenlaistakin. Tanssia, itsevarmuutta, itsemyötätuntoa, huolenpitoa. Kaikkia sellaisia juttuja, jotka liitetään tasapainoisuuteen. Mutta se on nyt mennyttä.

Rautatieasemalla näin vanhan koulukiusaajan. Emme tervehtineet, mutta arvaan, mitä hän ajattelee. Että tuo luuseri tuossa on, luuseri edelleen, kymmenenkin vuoden jälkeen. Ja että kaikki se, mitä tapahtui, oli oikein. Ja että hän tekisi sen uudelleen. Niin minä ajattelen. Aliarvioin häntä, mutta miksi en aliarvioisi. Hän on yksi niistä, joiden takia minä vihaan itseäni niin paljon. Ja minä vihaan häntä, myös.

Kirjamessuilla kerran tuntematon nainen tuli haukkumaan minut, kun minun pakko-oireeni ärsyttivät häntä. Pyysin anteeksi, vaikka hän oli kammottava minua kohtaan. Annoin taas kävellä ylitseni, vaikken voi pakko-oireille mitään. Vaikka toisaalta kai yllättävä ilkeys saa ihmisen hämmentymään.

Ja vielä tulee toisia. Miehiä ja naisia. Jotka kommentoivat. Ulkonäköäni, luonnettani, oireitani. Ja minä annan sen tapahtua. Minä pyydän anteeksi, että minua satutetaan.

Tekisi mieli vain sanoa kaikille tuntemattomille ilkeille ihmisille, että solvatkaa vaan, minähän olen täysi paska. It’s ok, I hate myself too. Ettei tarvitse tulla selittämään mitään. Kaikki se paha, mitä ihmiset sanovat minulle – sen minä olen sanonut itse itselleni satoja kertoja.

Inhoan myös kaikkea sitä lässytystä siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat ihania sellaisina kuin ovat. Eivät ole. Osa on kusipäitä. Jotkut raivoavat tuntemattomille lapsille ruokakaupassa. Jotkut ovat koulukiusaajia. Jotkut tekevät vielä pahempaa.

Ja jossain joku sanoo olevansa arvokas juuri siksi, että on juuri sellainen kuin on eikä kukaan muu. Hyvä niin. Minä taas olen arvoton, koska minä olen minä. Liiskaantuneena ihmisten kengänpohjiin kuin kastemato.

Niinkin sanotaan, että olisi aihetta olla itselleen armollisempi, mutta jos ei riitä tällaisenakaan, miten voisi riittää silloin, kun yrittää vähemmän? En pysty olemaan täydellinen. Eikä vähempi riitä. Sillä kuinka kävi? Mokasin ystävyyssuhteessa ja minulle ei enää puhuta. Tulen hulluksi, kun minut hylätään. Kukaan ei enää kosketa, ei sano kaunista sanaa. Väliäkö sillä, sillä jokainen kaunis sana olisi valetta.

Ja niinkin minulle voisi sanoa, että mikset liiku eteenpäin. Miksi annat niille ihmisille niin suuren vallan? – Mutta niin sanovat vain joko ne, jotka eivät ole kokeneet mitään vastaavaa, tai ne, jotka ovat riittävän jaloja antamaan anteeksi. Tosiasia kuitenkin on, että vain osa meistä pääsee eteenpäin. Osa pääsee kyllä. Osa ei pääse. Koskaan. Osa elää tämän asian kanssa koko elämänsä. Ja osa kuolee tämän asian kanssa.

En ole mikään soturi. En ole se, joka nousee taisteluiden jälkeen maasta ja toteaa: minä voitin. Minä selvisin. En ole soturi, enkä ole selviytyjä. Minä olen uhri, ja uhriutuja. Olen rasittava valittaja ja marttyyri. Olen kaikkea sitä pahaa mitä ihmiset minusta keksivät sanoa.

Mutta olen kaikesta tästä huolimatta päättänyt elää tämän elämän.