Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Hei kaikki!

En pysty vastaamaan kommentteihinne! Jostain syystä yrittäessäni vastata Google kirjaa minut jatkuvasti sisään työtililläni, enkä halua tietenkään kommentoida sillä :D MUTTA luen jokaisen kommentin ja kiitän niistä tässä yhteisesti! Erityisen liikuttunut olen siitä, että minua kaivattiin tauolla takaisin. Lyhyesti voin kertoa, että tauon syynä ei ollut mikään aallonpohja tai suonsilmäke, vaan ihan hengähdystauon tarve. Päivitän pian kuulumisia siltä ajalta!

Muistan edelleen miehen sanat yli kahdeksan vuoden takaa.

"Mä pidän susta", hän sanoi. "Mutta sussa on jokin salaisuus, ja mä en..."

Hän ei jatkanut sitä loppuun.

Kerran myöhemmin hän kysyi minulta, olenko koskaan tuntenut rakastuneeni toiseen nopeasti. Vastasin, etten oikein tiedä.

"Tiedät sinä", hän vastasi, "sinä et vain kerro." Hän oli turhautunut.

Kerran hän sanoi minua mystiseksi.

Vuosienkin kuluttua vielä mietin hänen sanojaan. Hän sanoi, että minussa on jokin salaisuus. Ei edes minulla, vaan minussa. Pysähdyn miettimään tätä salaisuutta aina silloin tällöin enkä aivan tarkkaan tiedä, minäkään, mikä se salaisuus on. Minulla on aavistuksia, mutta ne ovat vain aika epämääräisiä.

Mikä on se salaisuus? Tavallaan kai tämä tauti. Vaikka muuta haluan ajatella, peitän kaikki oireet toisilta aina. Olen juuri sellainen ihminen, joka kysyttäessä sanoo, että hyvää kuuluu ja hymyilee päälle, vaikka kaikki olisikin päin helvettiä. En voi sille mitään. En osaa muuta. 

Mietin näitä asioita pohtiessani, mitä minun tulisi kertoa toiselle, kuinka paljon ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon voin kertoa ilman, että hän kavahtaa pois? Entä saattaako hän alkaa katsella minua toisin, jos tietää, mitä olen käynyt läpi? Pitäisikö hän minua heikkona?

Olenko minä heikko?

Väsyisikö hän minuun, jos tietäisi?

Kertomisen tarve on minussa, mutta toistaiseksi saan sanoja vain paperille, äänenä ne eivät koskaan tule ulos. Tietäisitte, mitä minulle on tapahtunut, mitä minulle on tehty. Millaista se oli. Toisaalta missään nimessä ei. Kaikista eniten pelkään sitä, että se mikä minulle on haudanvakavaa, on toiselle latteaa, litteää ja yhdentekevää. Ettei kukaan ymmärtäisi mitään.

Pystyn ainoastaan kirjoittamaan.

Suojamuurit ovat välttämättömyys. Olen kuin kilpikonna kuoressaan. Kaikkein pahinta on tässä elämässä se, kun on näyttänyt heikoimmat kohtansa, antanut toiselle suorastaan aseet käteen, ja toinen, juuri sillä aseella, juuri siihen heikoimpaan kohtaan, iskee. Niin on käynyt. En tahdo niin käyvän enää koskaan.

Hän kertoo minulle asioita ja minä kyselen, kuuntelen. Kertomisen hetki on aina käsillä, mutta yleensä aina sanon jotain muuta. Tiedän, että jos hän kertoo minulle, niin silloin mitä luultavimmin minäkin voin kertoa hänelle. Sanat eivät tule.

Mutta ehkä elkeet näkyvät. Kaikki me tiedämme sen hetken, kun toinen vetäisee ilmaa sisäänpäin ennen kuin alkaa puhua. Se hetki on käsillä. Suun liikekin. Mutta sitten se pysähtyy. Äänteet jäävät äänihuulille. Ehkei niitäkään ollut. Ehkei ollut sanoja ensinkään.

Kertomisen hetkiä on välillä paljonkin, aamuyön tunnit, saunan lauteet, terassi ja tähtitaivas. Pelkkä ajatus kertomisesta saa minut kauhistumaan. Miten mitään sellaista voi sanoa?

Pelkään, että hän näkisi minut toisin.

Mutta ehkä hän näkisi minut vain sellaisena, joka minä todella olen.

Kun siirtyy äkkiä

päivänvalosta pimeään

kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Ultra Bra: Sokeana hetkenä