torstai 7. tammikuuta 2021

Jos sun täytyy valehdellakin, niin mä uskon kaiken, tietenkin. Koko juttu tää on satua muutenkin

En ehkä pystykään kirjoittamaan tätä.

Olen niin pieni, en kestä näin suuria tunteita, ne musertavat minut, minä muserrun. Olen kasannut itseni palat yhteen niin monesti, etten minä pelkää uutta rakkautta, minä pelkään vanhaa kipua. Nyt tiedän, että on rohkeaa tehdä siitä huolimatta. Ja vaikka olen pieni, minä olen rohkea. Minä olen rohkea nainen, ja minä luotan siihen naiseen.

Noin kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin tämän lauseen: En jaksa enää elää. Jokin aika sitä ennen: Läheiseni tietävät tilani, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut. Olen päivittäin.

Ja nyt minun on totuttava kunnioitukseen, on totuttava turvaan. Ne ovat minulle vieraita asioita. Mitä enemmän rakastin edellistä, sitä enemmän vihasin itseäni. Sitten hän petti minut. En ollut yllättynyt. Silti mietin, onko mahdollista olla odottamatta toiselta hyvää, ja silti pettyä, kun ei sitä saa.

Olla odottamatta. Silti pettyä.

Silloin anelin sopimusta Jumalan kanssa. Diiliä, vaihtokauppaa. Ota ruumiinosa, anna minulle Rakkaus. Sydämeni, ole hyvä, se on tässä. En tarvitse sitä enää.

Mutta ei minun tarvitse anella. Voin saada rakkautta luopumatta yhtään mistään, koska minäkin ansaitsen sitä.

Minulla on sitä myös antaa. Minulla on sitä paljon. Voin myös antaa sitä pyyteettä.

Kykenen hyviin asioihin. On ihanaa olla toiselle hyvä. Samalla lailla, luulen, on kamalaa olla toiselle paha. Oikeastaan se selittää kaikenlaista. Pahuus tappaa sisältä. Se on kammottavaa sen kaikille osapuolelle. Minä en ole sellainen.

Ehkei rakkauden sittenkään kuulu satuttaa.

Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut.

Enkä osaa sanoa enää mitään muuta.



1 kommentti:

  1. Taas kerran samaistuttavaa tekstiä. Ilahduin kun näin, että olet tehnyt uuden blogkirjoituksen.

    VastaaPoista