Kaappi täynnä särkyneitä lasikenkiä

Sunnuntaina vajosin syvälle ahdistukseen. Se oli upottavaa ja henkeäsalpaavaa. Itkin ja itkin ja itkin. Ja itkin. Muistan miten vatsalaukku tempoi, kun kehon suojamekanismi meni päälle. Makasin lattialla kännykkä kädessä, pyysin ihmisiltä apua osaamatta tähdentää, millaista apua. Niistin kaulassani olleeseen huiviin, koska ei ollut muutakaan. Nikottelin ja tärisin. Suuni oli kuiva, silmät sameat. En voinut puhua, kurkku ei antanut muodostaa sanoja, se vain sykähteli. Järkyttynyt kehoni huusi lasillista vettä. Minun oli pakko nousta, minä se nousen aina. Peilistä katsoi kaksi punaista silmää, väsyneet kasvot ja sähköinen tukka, ai sinäkö siinä, ai minäkö. Avoin ja avuton.

Siinä seisoin peilin edessä ja kysyin itseltäni taas: mitä sinä pelkäät kaikista eniten?

Mitä siis pelkään?

Pelkään, että jään vaille hyväksyntää ja rakkautta.

Pelkään, että minut hylätään, että ihmiset kääntävät selkänsä.

Pelkään, ettei minua ymmärretä, vaikka tarkoitan vain hyvää.

Pelkään, että epäonnistun.

Pelkään, että joku näkee heikkouteni.

Pelkään, että jonain päivänä väsyn yrittämään.

Pelkään, että elämä menee ohitseni.

Pelkään alemmuudentunnetta, sitä etten ole muiden vertainen.

Pelkään kipua, johon ei ole lääkettä.

Ja jotta näin ei kävisi, pitää yrittää yrittämästä päästyään, yrittää pontevammin, yrittää miellyttää, selittää, hyvittää. Ei saa väsyä ja näyttää heikkoutta, koska silloin pitäisi selittää, eikä kukaan ymmärtäisi. Ei saa epäonnistua, sillä kukaan muu ei koskaan epäonnistu. Ei ainakaan jatkuvasti ja ihan kaikessa.

Itkin itseni kuiviin. Teen parhaani, eikä sekään riitä. Menestyksen ja täydellisyyden kuoren läpi paistavat ainoastaan viat, ei kukaan näe mitään muuta. Mietin, miten yksi virheeni romahduttaa koko kuvan. Yksi väärä sana, käännös pois. Yksi huono päätös tai hutera askel ja kaikki kaatuu. En koskaan riitä, en itselleni enkä muille. Niin se on ja minkäs teet. On pakko piiloutua itseltä ja muilta, hävittää jäljet omasta rikkonaisuudesta. On ostettava rakkaus ja hyväksyntä, koska muutoin sitä en voi tällaisena koskaan saada. En osaa sanoa, mikä minussa on se perimmäinen asia, joka on vialla. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. Minulla on kaapeissa luurankojen seurana laatikollinen särkyneitä lasikenkiä, joilla ei koskaan tanssita.

Ahdistuksen jäljet ovat tuntuneet kehossa koko viikon heikkoutena ja haurautena. Tuntuu, että minua tarvitsisi vain tönäistä, ja vajoaisin taas, juoksisin jonnekin piiloon hyperventiloimaan. Miten selittäisin sitä kenellekään?

Ja mitä tekevät muut,

rakastavatko vaiko hylkäävät

jos mokaat?

Jotain sydämessään

Tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta,

huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa

Siltäkö tuntuu sinusta?

- Herra Ylppö

Nämä päivät vuosi sitten olivat elämäni kauheimpia. Niin kauheita, että muistan ne vieläkin. Hautovan kuuma ilma, kokoon painava ahdistus eikä sanoja selittää kenellekään tai edes itselle. Minua sattui joka paikkaan, mutta kyyneleitä ei tullut. Ahdistus velloi sisällä eikä hellittänyt hetkeksikään. Istuin keinussa kuulokkeet korvilla mutta en ottanut vauhtia. Tätäkö se elämä on, tuijotan hiekanjyviä maassa kenkieni kärjillä, vihaan tätä kesää enkä kuule luonnon ääniä. Tätäkö se on, odottamista, odottamista että kipu tästä häviää.

Olen muistellut paljon elämäni hyviä päiviä, joina ei ollut huolta. Ystäväni täytti 19 eräänä lumisena tammikuuna. Kukaan ei oikeastaan juhlistanut hänen syntymäpäiväänsä, joka sattui olevan maailman arkisin tiistai keskellä lukion kolmatta jaksoa. Järjestimme myöhemmin yllätysjuhlat. Muut tytöt valmistelivat juhlia, kun itse olin suorittamassa autokoulun teoriakoetta toista kertaa. En taaskaan päässyt läpi. Saavuin sattumalta juhlapaikalle samaan aikaan kuin hiukan aikaisemmin koulusta päässyt päivänsankari. Tarkoitus oli ollut, että olisimme kaikki sisällä valmiina laulamaan, kun päivänsankari saapuu. Odotin sankarin kanssa ulkona portaalla, että sisällä muut saavat valmistelut tehtyä. Kaveri tahtoi tehdä lumienkelin. Hän kävi makaamaan lumeen minun piponi päässään ja levitteli käsiään ja jalkojaan. Pehmeä lumihanki kimmelsi laskevassa illassa.

Me lauloimme paljon onnea, me yllätimme hänet täysin. Kerroin kaikille, etten päässyt taaskaan teoriakokeesta läpi. No voi harmi, sanoivat tytöt, ota suklaakakkua. Ei tarvinnut esittää, että olin onnistunut. Eikä tarvinnut selitellä, miksi epäonnistuin. En ollut huomion keskipiste, mutta olin täysin hyväksytty. Ja se suklaakakku oli ihanan mehevää.

Rakastin kerran enemmän kuin järki riittää käsittämään. Tänään kysyin itseltäni: miltä tuntuu, kun joku rakastaa niin paljon?

Mutta hän ei kai tiennyt, että rakastin häntä niin paljon. Se tuntuu epäreilulta. Hänen olisi pitänyt antaa minun sanoa. Kysyä ja vastata. Kertoa, selittää. Hänen olisi pitänyt antaa minulle mahdollisuus. Nyt ahdistus, suru ja katkeruus on pelkkää hellää kaipausta, yhteisten hetkien muistelemista. Ainakin minä sain tilaisuuden rakastaa, minulle sanotaan. Rakastamaan ainakin pystyn. Sitä minä tarvitsen, oikeuden rakastaa itseni ehjäksi ja oikeuden saada vastarakkautta, varauksetta.

Jonkun hoitamaan rikkinäistä sydäntäni. Ilman selityksiä ja tekosyitä. Ilman menettämisen pelkoa.

Toivuttuani sunnuntaina itkusta avasin tietokoneen ja kirjoitin edellisen blogipäivitykseni. Ajatusten suuntaaminen johonkin rauhoitti minua. Sain niin ihania kommentteja, että aloin taas itkeä. Silloin ymmärsin jotain. Omakehu saattaa nyt haista, mutta sanon tämän silti.

Tajusin, että jos en mitään muuta, niin minä osaan kirjoittaa. 

Kiitos, rakkaat lukijat.

- Aoda