keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Sanat, kuvat ja elämä

Tämä on taas vähän erilainen päivitys, varoituksena vain. Julkaisen sen nyt kumminkin, kun kirjoitinkin.

Kävin eilen Helsingissä katsomassa Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. 

Kuvataide ei kiinnosta minua pätkääkään. Tai hyvin vähän. Tove Jansson merkitsee minulle kuitenkin muutakin kuin kuvia ja tarinoita. Hän edustaa vallankumouksellisuutta, omistautumista ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä, että tekee juuri sitä mitä elämässä haluaa tehdä, eli tässä tapauksessa taidetta. Hän ei mennyt naimisiin, mutta eli rakastamilleen ihmisille. Hän ei tehnyt lapsia, mutta kirjoitti tuhansille onnellisen lapsuuden. Hän eli kuten tahtoi. Maalasi ja rakasti yhteiskunnan silloisten normien vastaisesti. Minäkin eläisin kuten tahdon, jos uskaltaisin.

Näyttelystä mieleeni jäi erityisesti valtava öljyvärimaalaus, joka esitteli Janssonin näkemyksen paratiisista. Maalauksessa oli saari, jossa oli onnellisia ihmisiä tanssimassa, uimassa ja ottamassa aurinkoa. Kuitenkaan meri ei ollut tyyni, vaan sen suurilla aalloilla kellui veneitä, jotka tyrskyistä huolimatta lähtivät poispäin rauhaisasta saaresta.

Mietin, että ehkei sittenkään onni ole pelkkä rauha ja tyyneys, jota etsin. Muumeissakin rinnastetaan tuttu ja vieras, turva ja vaara, rauha ja seikkailu. Onni onkin seikkailu. Koettelemus ja siitä selviäminen. Vaarallinen matka ja sen jälkeen kodin turva.

Muumit syntyivät sota-aikana, jolloin kaikki oli vaikeaa ja synkkää. "Minulle ehdotettiin, että kirjoita lastenkirja", Tove kertoi myöhemmin haastattelussa. "Tuntui hyödyttömältä piirtää kuvia. Elämä oli synkkää, en pystynyt luomaan. Sitten aloin kirjoittaa."  Jo sitä ennen hän oli piirtänyt varhaisia muumeja, pyöreitä, suurikuonoisia hahmoja. Ensimmäisessä muumikirjassa Muumilaakso peittyy tulvan alle, seuraavassa koko maailmaa uhkaa leimuava pyrstötähti. Valtavia katastrofeja siis, mutta niistä kaikista selvitään.

Ehkä myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonlasku, toteaa Muumipappa romaanissa Muumipappa ja meri. Se on hyvin sanottu. Minä uskon onnellisiin loppuihin ja auringonlaskuihin väistyvän myrskyn jälkeen.

Istuessani myöhemmin Akateemisen kirjakaupan kahvilassa valtava muki vaniljalattea edessäni pohdin, mitä taide itsessään merkitsee minulle. Kuten sanottua, kuvataiteesta en välitä, mutta sanataiteesta senkin edestä. Saatan vaikuttaa itsekeskeiseltä, en tiedä. On vain oltava joku pakopaikka maailmasta, ja on oltava keino jäsentää ja ohjata tätä kaikkea. Kun kirjoitan, minä päätän. Ja jos joku toinen tahtoo maalata oman paratiisinsa, ilman muuta hän sen tekee, ja hän tekee siitä juuri sellaisen kuin haluaa. Onko taide siis tarvetta paeta tätä maailmaa? Vai onko se tarve jäsentää ja järjestää sitä mitä tapahtuu? Tunnettakin on helpompi käsitellä, jos sille on nimi tai jos siitä piirtää kuvan.

Patistavatko vaikeudet ihmisiä luomaan?

Kirjoitan tytöstä, joka osaa puhua eläinten kanssa. Hän lähtee vaaralliselle matkalle toiseen ulottuvuuteen, joka toipuu sodasta. Kun pääsen oikeaan mielentilaan, uppoudun siihen toiseen maailmaan, johon rinnastan omaamme. Kun uppoudun tarpeeksi syvälle, unohdan minussa vellovan ahdistuksen ja pelon, oikeastaan kaiken ympärillä. Siellä on minun turvapaikkani, sanojen välissä, lauseiden sidoksissa, kirjainten kaarissa. Maailmassa, jossa voi tapahtua mitä vain, mitä haluan.

Uskon, että kaikilla on jokin itseilmaisun keino. Se voi kiteytyä sanoihin, kuviin, ääniin tai liikkeeseen, oikeastaan mihin vain. Kun sen ilmaisun keinon on löytänyt, sen avulla voi purkaa tunteita ja ajatuksia. Järjestellä omaa maailmaansa ja luoda sitä. Ja kyllähän taide muuttaa tätäkin maailmaa; taide on ajatuksia ja tunteita, jotka tehdään näkyviksi. Taiteessa piilee valtava voimavara niitä vastaan, jotka meitä satuttavat.
Miljoonittain kirjoja on poltettu sen takia. 

Olen miettinyt sitäkin, miten pienistä asioista onnellisuus oikeastaan koostuu. Olisiko uhkarohkeaa laittaa onnensa omaisuuden tai miehen varaan? Tovelle onnellisuus oli saaristo, meri ja rantasauna. Minulle onni on havumetsä, keinutuoli ja kirjasto.

Ja taide. Ja rakkaus.


Tässä vähän nostalgiaa. Veikkaan, että aika monelle muullekin kuin minulle.


Eläkää kuten tahdotte,

- Aoda

6 kommenttia:

  1. En vain oikein tiedä mitä mun tarkalleen tulisi itsessäni korjata...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todennäköisesti ei mitään. Sen sijaan sinun pitäisi miettiä, millaista elämää haluat viettää ja pyrkiä elämään sen mukaisesti. Olet oikein hyvä sellaisena kuin olet. :)

      Poista
  2. "Patistavatko vaikeudet ihmisiä luomaan?" - Uskon näin. Jos ihminen on onnellinen, hänellä on virikkeitä, riittävät mukavuudet ja kaikki tarvittava, en usko luomista tarvittavan. Mutta kukaan ei ole täysin onnellinen.

    Ja näin btw, Tove on jo pitkään ollut mun idoli. Kirjoittajana ja kuvataitelijanakin, mutta erityisesti ihmisenä. Oli jotenkin todella ihanaa lukea sun blogista mulle tärkeästä henkilöstä. Kiitos. (Taisin itkeä tätä lukiessa hieman, mutta syytän osaltaan myös väsymystä :D)
    Kävin itsekin juuri viikonloppuna katsomassa tuon näyttelyn (muumifanille ne luonnokset olivat tietysti aika huippujuttu, mutta oon kyllä tykännyt myös Toven maalauksista), ja on pakko sanoa, että se oli hieno kokemus. Mulle tuli siitä sellanen olo, että ei helevetti, minähän toteutan unelmani myöskin.

    Ja nyt iski sama tunne uudestaan. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva kuulla! Ymmärrän tunteesi sikäli, että Tove on minullekin suuri idoli. Näyttely oli tosi upea, ja siellä nousi mieleen paljon ajatuksia elämästä ylipäätään. Ajatus siitä, että elämässä pitää pyrkiä ennen kaikkea onnellisuuteen, vahvistui entisestään. Muumeja rakastan ehkä juuri siksi, että heidän elämänsä tuntuu niin tasapainoiselta ja huolettomalta, mutta silti siinä tapahtuu kaikenlaista.

      Esimerkiksi sotien aikana on maalattu useita merkittäviä maalauksia. Ehkä tosiaan taiteilijat ovat purkaneet pelkoa ja ahdistusta tekemiseen ja luomiseen. Joskus kuuntelen musiikkiakin miettien, missä elämäntilanteessa joku levy on tehty. Eiväthän muusikot siis omasta elämästään aina kerro, mutta joillain levyillä kuuluu tietynlainen sävy teksteissä ja äänimaisemassa. Toisaalta musiikkia kuuntelee myös omien kokemustensa kautta.

      Poista
  3. Mua vain itketti, kun terapeutti sanoi minulle kerran:" Jos sinä oikeasti vaan kirjoitat, piirrät ja maalaat koko loppuelämäsi ajan, niin se riittää. Se ihan oikeasti riittää."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän tuon kommentin mielessäni. Terapeuttisi oli varmasti oikeassa. Ja siitä tuli mieleen eräs mietelause: "Onni on pelkkä sivutuote, se syntyy, kun ollaan valmistamassa jotain aivan muuta."

      Poista