Eloon

Ja niin minä olen jälleen tässä.

Ihan niin kuin lähtötilanteessa ihmettelemässä, miten tähän päädyin ja miten pääsen tästä pois.

Se on ihan ok.

Eivätkö kaikki loput ole aina uusia alkuja? Mutta kaikkein kivuliainhan on se hetki, jossa istuu päättyneen ja alkavan rajalla eikä tiedä, mihin suuntaan katsoa.

Olin viime syksynä yksinäinen. Ehkä omasta halustani, tai ainakin olosuhteiden pakosta. En tohtinut soittaa kenellekään, ja ehkä tuntui myös, ettei kukaan minun seuraani kaipaisikaan. Kaipasin kaikkia Saksassa tapaamiani ihmisiä. Eikä ollut miestä, ei minkäänlaista, ehkä yksi epämääräinen suhde, ja sekin on nyt päättynyt. Kaiken lisäksi olin kirjoittanut kirjan, saattanut sen valmiiksi ja lähettänyt eteenpäin, ja yhtäkkiä ei ollut enää mitään, mihin olisin voinut laittaa voimani.

Masennus palasi syksyllä, menin oikein monta askelta taaksepäin. Tiesin, että se on hetkellistä, että serotoniinit vain heittelevät, kun yritin lopettaa lääkettä. Sitten myönnyin: minä tarvitsen sitä vielä, ja jos se tekee minusta heikon, niin sitten tekee. Vieroitusoireissa makasin vain sängyssä, katselin Areenasta tv-sarjoja ja nukuin liikaa, olin hikinen enkä jaksanut peseytyä, söin huonosti, en jaksanut liikkua, välttelin ihmisiä. Minua pyydettiin kaikkialle, mutta en vastannut viesteihin, suljin jopa puhelimen tai vähintään keksin tekosyitä. 

Sitten havahduin: tällaista elämää en todellakaan halua, ja nyt on pakko tehdä jotain, ennen kuin menen vielä syvvemmälle.

Kerta kaikkiaan, nyt saa riittää tämä! Minä en tahdo takaisin vanhaan elämään, en mistään hinnasta.

Siksi päätin tehdä voitavani. Pienistä askelista isompiin. Pelastaa, mikä on pelastettavissa, ja rakentaa jotain uutta vanhan tilalle. Ennen kaikkea - ja ilman tuottavia tai taiteellisia päämääriä - pitää itsestäni huolta ja nauttia elämästäni.

Pakotin itseni jumppaan, vaikken olisi jaksanut, jätin pois vehnän ja sokerin, opettelin menemään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista ja heräämään viimeistään yhdeksältä, nostin lääkeannoksen korkeaksi, ostin uusia, nättejä vaatteita, pakotin itseni meikkaamaan ja laittamaan vähän tukkaa, pakotin itseni haukkaamaan raitista ilmaa joka päivä, latasinpa kännykkään äpinkin, joka mittaa askeleeni ja johon voin kirjata syödyt hedelmät ja vesilasilliset.

Ja hiljalleen aloin tiedostaa sen hyvän, mitä tässä oli ihan käden ulottuvilla. Olihan minulla, ja oli koko ajan ollut, ystäviä, jotka pyysivät paikkoihin, teatteriin ja keikoille, mutta en ollut vain jaksanut mennä. Mutta lopulta yksi pyysi minut kahville, ja minä pakotin itseni, ja se oli mukavaa; ja toinen pyysi elokuviin, ja niin me kävimme elokuvissa, ja sekin oli mukavaa, ja sain siitä enemmän kuin se vei, vaikka tahdoinkin vain jäädä kotiin. Sitten on niitä, joiden suu piirtyy hymyyn, kun he näkevät, ja he tulevat saman tien halaamaan, huudahtavat, että mitä kuuluu, ihana nähdä. 

Kaikkein valaisevin oli ehkä se hetki, kun kävin pitkästä aikaa opiskelukaverini kanssa lounaalla, ja hän harmitteli: "Tapasimme varhempina opiskeluvuosina niin kamalan usein, nyt hyvin, hyvin harvoin. Mitä oikein on tapahtunut, kun minun seurani ei enää kiinnosta?" - ja niin minä tajusin, että sekin ihminen on koko ajan ollut elämässäni ja valmis ottamaan minut vastaan, mutta minä olen väistellyt, koska olen ajatellut, etten kuitenkaan jaksa olla hauska tai kiinnostava, ja jos en ole toiselle iloksi ja hyödyksi, on parempi olla olematta.

Mutta hänkin oli miettinyt minua, hän, joka on naimisissa, tekee gradua ja matkustelee. Ei hän minua mihinkään tarvitse. Silti hän on kenties tarvinnut minua. Niin että ehkäpä ihmiset sittenkin hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Olen edelleen aivan reunalla. Jos pysähdyn, jos luiskahdan, voin pudota takaisin masennukseen. Minä teen kuitenkin parhaani. Ei se välttämättä riitä, mutta se on sitten toinen kysymys. Syvänne paljasti kuitenkin, miten masennuksesta parantuminen on jatkuvaa työntekoa senkin jälkeen, kun on jo parantunut - ainakin tapauksessa, jossa masennus on ollut pitkäaikaista, kuten minun tapauksessani. Ei ihminen ole mikään ongelmanratkaisupeli, jonka on saavutettava lopputilansa ja sitten se on valmis ja niin täydellinen kuin se voi koskaan olla. On kamalan rajua tajuta, ettei olekaan vielä valmis - ja samalla helpottavaa, koska epätäydellisyys ja rikkonaisuus tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia.

Ja vaikka on kurjaa, että masennus ei koskaan lähde minusta täysin, niin senkin asian kanssa täytyy vain oppia elämään. Ja pitää itsensä liikkeessä.

Silti luulen, että jotain todella hyvää on alkamassa, sillä olen päättänyt pitää silmät auki.

Maanantaina vanha ystävä soitti. 

Tiistaina vuodatin terapiassa omaa pienuuttani, ja se oli voimaannuttavaa. Sen jälkeen kirjoitin vielä jotain, ja ehkä se teksti on verso.

Keskiviikkona eräs juuri tänne muuttanut, hassulta ja leppoisalta kuulostavaa Savon murretta puhuva tyttö, sanoi, kun me odotimme bussia, että mennään joskus kahville, se olisi kiva.

Torstaina opiskelin ahkerasti ja huomasin, miten mukavaa opiskelu oikeastaan on.

Eilen kävin aivan uudessa jumpassa, jossa pääsin purkamaan aggressiota. Minulla oli sen jälkeen itseni voittanut olo.

Tänään oli kaunis, luminen päivä, ja minä tein pitkän kävelylenkin joen rannalla.

Miksi pelkäisin?

Lumi sataa pian ja antaa valonsa

Miksi pelkäisin?

Kevät tekee taas tuloaan

Miksi pelkäisin?

Kyllä huominen taas antaa valonsa

(Viitasen Piia: Miksi pelkäisin)

Aurinkoa päiviinne.