Kirjoittajaryhmässä kerroin elämästäni. Siitä mikä olen koulutukseltani - äidinkielenopettaja -, miten luen hirvittävän määrän kirjallisuutta ja kirjoitan itsekin, blogia ja kirjaakin, päivittäin jotakin, ja miten olen joskus väsynyt siihen, että koko elämäni on kirjallisuutta.
Samassa kirjoittajaryhmässä käyvä psykologi sanoi: "Se on vähän niin kuin niin, että sä elät toisten elämää. Että millainen on se sun oma elämä?"
Jo pitkään olen tiennyt, että elän menneisyydessä. Minä roikun kiinni vanhoissa ihmisissä ja vanhoissa sattumuksissa, katkerana minä olen juuttunut kaikkiin niihin vääryyksiin, joita olen kokenut. Ja poikien kuoro päässäni huutaa - en edes jaksa enää toistaa, mitä kaikkea se huutaa. Se huutaa kaikenlaista. Mitä vain teen, se vain huutaa.
Kuka minä olen, jos minä en ole kirjoittaja? Minä olen tytär, sisko, opiskelija, opettaja, tyttöystävä, mutta siinä kaikki, siinä kerta kaikkiaan kaikki. On joitakin adjektiiveja, joilla saattaa viitata minuun, mutta ne ovat yhdentekeviä ja riippuvat siitä, jolta kysytään. En oikeastaan tiedä, millainen olen, en osaa kehua itseäni kokematta sanoja itsekehuksi, mutta en tahdo itseäni solvatakaan.
Kaiken lisäksi olen muuttunut niin kovasti, etten enää tiedä, mitkä vanhat lainalaisuudet enää pätevät. Olin esimerkiksi ennen kovin sosiaalinen, mutta nyt olen vetäytynyt kirjoineni omaan kammiooni vielä syvemmälle kuin aiemmin. Saatan jopa istua ihmisten keskellä ja vain kuunnella, vaikka ennen tykkäsin puhua paljon ja jopa ottaa paikan huomion keskipisteenä. Minusta on tullut sulkeutunut, kenties antipsykoottien takia, kenties tämän sairauden minussa. Yhtä kaikki, minuun eivät päde enää samat totuudet kuin ennen.
Minulla on pakkomielle kirjoittamiseen. Tuntuu, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, ennen kuin minusta on tullut kirjailija, ja taas yhdellä vuodella se on siirtynyt, vaikka tekstiä syntyy koko ajan. Olen onneksi paremmassa tilassa kuin reilu vuosi sitten, jolloin en pystynyt kirjoittamaan lainkaan. Tähän blogiin syntyneet tekstit viime syyskuussa ovat syntyneet pitkän, tuskallisen tauon jälkeen. Sen tauon aikana hädin tuskin tunsin itseäni, olin hukassa itseltäni, kun en pystynyt luomaan mitään - ja elämä tuntui merkityksettömältä.
Pakkomielteenomainen tarpeeni kirjoittaa alkaa tuntua jopa raskaalta. Minä luon koko ajan uutta tarinaa ja uusia tarinoita, mutta mikä on minun tarinani?
Löytäisinkö vielä sentään edes sen naisen, joka joskus olin?
En edes tiedä, mistä etsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti