Vedenselät puhuisivat aamuisin, kuinka on kaunis maa

Kun minun elämäni alkoi haipua, kirjasin blogiin ylös asioita, jotka ovat jääneet. Niin kuin tavarat kotona, purkit ja pullot pesuhuoneessa, pyyhkeet, matot, peilit, kaikki ne. Nämä neliöt Turun keskustassa. Ja sormet ja varpaat. Tämä nainen on jäljellä, vaikka aina ei siltä tunnu.

Vähän myöhemmin kirjoitin: myös kuolema on yksi asia.

Ja toisinaan jäinkin sillalle seisomaan ja katsomaan syvää vettä. Nuorempana tapailin veitsen terävää laitaa. Teininä kävelin keväällä joen rantaan, ja katsoin, kuinka jäät poksuivat, kuinka vesi pyörteili.

Ja jäät irtosivat, vesi pyörteili.

Kun olin 18, nuori poika tuli alas viljavaraston katolta. Hän oli kiivennyt sinne talvipakkasilla ja päättänyt päivänsä lumihankeen, taittanut pudotuksessa niskansa. Niin hän kuoli. Toissa kesänä minäkin ajattelin: onko tämä loppuni, sillä tämä, jos jokin, on varma loppu. Pudotus siilon päältä. Taittunut niska. Ei mahdollisuutta jäädä eloon.

Ennen joutumistani sairaalaan minä olin sanonut: tekisi mieli ottaa joku purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista, että sanoin näin. Kanssani ollut nuoriso-ohjaaja toisti sanani lääkärille. Olin sekaisin.

Niin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka sekaisin todella olen ollut.

En minä kuolla halunnut. Minä halusin, että kipu loppuu, enkä keksinyt siihen muuta lääkettä. En nähnyt toisia pakoteitä. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, ellei joku olisi vienyt minua sairaalaan. Ensin äiti, sitten nuoriso-ohjaaja. Lopulta minä itse ryömin päivystykseen, lopulta itse uskalsin, yhtenä tammikuun kipakkana päivänä. Olin niin sekaisin.

Olisinko niellyt purkillisen lääkkeitä? Tuskin. Entä olisinko elokuun helteessä kiivennyt siilon päälle ja antanut putoamisen katkaista niskani kuin heinänkorren? En usko. Mutta syvällä vedessä minä olin, minä en saanut enää henkeä.

Nyt on aikaa kulunut, on mennyt taas yksi kesä ja on tullut taas uusi syksy. Minä tarvon sateessa ja tuulessa paikasta toiseen ja ajattelen, että elossa oleminen on sittenkin ihan hyvä asia. On kaikenlaista tehtävää. Harrasteryhmät, terapia, gradu. Kaverien tapaaminen, kirjat, kirjoittaminen. On olemassa mahdollisuus, että minä olisin nyt kuollut. En tekisi gradua, en näkisi ystäviä, en kirjoittaisi nyt tätä tekstiä. Kaikenlaista muutakin olisi jäänyt tekemättä ja jäisi. Jäisi kokematta. Matka esimerkiksi. Tai ne aamut, joina mies kiemurtaa kainalooni, pörröttää tukkaa, suutelee otsaa.

On järjetöntä ajatella, kuinka paljon on tapahtunut noin puolentoista vuoden aikana. Kuolema on ollut lähempänä kuin koskaan, mutta minä olen kivunnut taas takaisin elämään. 

Valehtelematta on kaksi asiaa, joita ilman en välttämättä olisi elossa. Toinen näistä asioista ovat vanhempani ja terapia. Vanhempani siksi, että he maksavat terapian - Kelan terapia on jo käytetty, enkä saanut kaupungilta maksusitoumusta terapiaan. Terapia on niin kuin käsi, johon olen tarttunut ja joka on vetänyt minut pinnalle suosta, johon olen ollut uppoamassa. Terapia on kuin turva, kuin linnunpesä, johon käpertyä; terapia edustaa toivoa.

Toinen asia, joka on ollut pelastukseni, ovat lääkkeet. Valehtelematta; ja sanokoot pahat mielet mitä tahansa! Sanokoot vaikka, että olen heikko, tai että lääkkeet tuhoavat aivoni, tai mitä vain; ilman lääkkeitä en välttämättä olisi nyt tässä. Lääkkeistä arvokkain on Abilify, joka on antipsykootti. Harmittelin terveydenhoitajalle juuri lääkkeistä aiheutuvia sivuvaikutuksia ja kustannuksia, ja hän sanoi minulle: mutta onneksi meillä on lääkkeet. Ja onneksi meillä on toisen polven antipsykootit, sillä ensimmäisen polven antipsykootit aiheuttivat vielä pahempia sivuvaikutuksia kuin vaikkapa Abilify tai edes Ketipinor.

Minä olen nainen, joka on ajatellut itsensä tappamista, nainen, joka on ajatellut, ettei jaksa enää elää. Ja minä olen katsonut sillalta vettä. Ja minä olen kävellyt joen rantaan. Ja minä olen pyöritellyt pillereitä purkissa. 

Enää en katso syvää vettä. 

Jotenkin ovat silmätkin

vanhat jo aikaisin

Joku muka pimeään kietoutuu, 

tahtoisi varjoihin

Minä vaihtaisin kaiken pois

Raskas on kivi kantaa

Vedenselät puhuisivat aamuisin,

kuinka on kaunis maa