Sota

Minusta on tullut erilainen.

Asetan rintamalinjat. Määritän oman tilani ja suojaan sitä. Rajat ovat tiukemmat kuin koskaan. En anna muiden koskea itseeni, en enää. Miinoitan rajat ja katson, ettei kukaan tunge niiden sisäpuolelle väkisin. Ja jos tunkee, minä vedän turpaan.

En tiedä, mistä se alkoi, mutta sen tiedän, että kun koulussa puutuin koulukiusaamiseen, pidin kiusaajalle puhuttelun ja käskin hänen mennä muualle, minut valtasi niin hyvä olo, että minun on pakko laajentaa tämä omaan elämääni.

Bussissa panen repun viereiselle penkille enkä nosta sitä ennen kuin bussi on aivan täynnä. En enää pysähdy päästämään muita menemään ensin. En enää anna ihmisten ohittaa minua jonossa. Kävelen selkä suorassa. Kyräilijöitä kyräilen takaisin. En pyytele anteeksi. Puhelinmyyjille lyön luurin korvaan. En anna muiden keskeyttää puheenvuoroani.

Tympeitä kyselijöitä katson hievahtamatta silmiin ja vastaan: Mitä se sinulle kuuluu?, jos vastaan lainkaan. Tekisi mieli sylkäistä päin naamaa jokaista neuvojaa ja vittuilijaa. Joskus tekisi mieli hajottaa kaikki lautaset keittiön lattialle ja huutaa täyttä kurkkua. Minusta se olisi hauskaa.

Suuren moraalinvartijan ohjeille viittaan kintaalla, mutta en lähde väittelyyn, ja sekös heitä suututtaa. He eivät pääse osoittamaan suurta moraalista ylemmyyttään. Kaikki ihmiset tekevät virheitä, ovat joskus kateellisia, vihamielisiä, ahneita, himokkaita, itsekkäitä. Pahimmat paskiaiset eivät koskaan ajattele sellaisia asioita. Siksi he ovat paskiaisia. He osoittavat moralistisella sormellaan muita eivätkä koskaan itseään. He ovat itse niin kovin täydellisiä.

Jokainen miestä tuntee ainakin yhden ihmisen, jota voisi kuvailla substantiiviksi muuttuneella adjektiivilla paskiainen. Myös kusipää käy. Heitä ovat esimerkiksi koulukiusaajat, ääriajattelijat, ilkeät sukulaiset, moraalinvartijat, narsistit, huonosti käyttäytyvät asiakkaat. Lisäksi heihin kuuluvat kaikki julkisilla paikoilla satunnaisia ihmisiä haukkuvat mulkut, jotka esimerkiksi saattavat hoputtaa vanhusta kassajonossa, raivota leikkivälle lapselle leikkipuistossa, huutaa neekerihuoraa maahanmuuttajanaiselle tai tokaista jotain ilkeää uimahallin pukuhuoneessa. Heitä on kaikissa ihmistyypeissä. Sellainen käytös saa tavallisen, hyväntahtoisen ihmisen ihan ymmälleen. Ei sellaisissa tilanteissa yleensä osaa sanoa mitään.

Esimerkiksi: isänpäivä kahvipöydässä. Äitipuoli sanoo minulle: Oletko löytänyt miesystävän netistä? Etkö tosiaankaan löydä seuraa muualta vaan olet noin epätoivoinen? - Tämän sijaan hän olisi voinut onnitella. Ja isä istui siinä hiljaa tuijotellen pöytäliinaa kuin ei olisi kuullut. Minä en jaksa enää esittää kunnon tytärtä kun ei isäkään jaksa esittää kunnon isää, ja jonain päivänä minä vielä kaadan kahvit pöytäliinalle ja poistun sanomatta sanaakaan.

Päässäni valmistaudun taisteluun. Olen päättänyt: ensi kerralla, kun minun kimppuuni hyökätään, minä en vetäydy. Aina ennen olen vetäytynyt pommisuojaan itkemään. Mutta nyt minä en aio edes puolustautua; minä aion hyökätä! Ja kun joku käy kimppuuni, minä ammun hänet. Hän ei osaa odottaa sitä, koska arvelee minun pakenevan. Siksi ampumahaava on nopea, yllättävä ja kuolettava, tehokkaampi kuin olisi, jos sitä osaisi odottaa.

Itse en aio hyökätä ensin. En ole sellainen ihminen. Minä olen yrittänyt elää rauhassa, mutta muut ovat halunneet vetää minut mukaan taisteluun. Vastahyökkääjänä aion olla kuolettava.

Toisaalta olisi hauska ajatus hyökkäämisestä ensin. Siinä ongelmana on vain se, että ihmisillä on tapana hyökätä heikompia vastaan. Eivät he vahvempiaan yritä tuhota. He tuhoavat ne, jotka ovat jo valmiiksi heikkoja. Tiesittekö, mitä sudet tekevät, kun ne näkevät lajitoverinsa loukkaantuvan? He ryntäävät tämän luo ja alkavat raadella, omaa lajitoveriaan. Saman tekee ihminen. Ei ihminen nosta ylös sitä, joka on loukkaantunut, vaan käy raatelemaan.

Sellaista minä en aio tehdä. Tiedän tytön, joka masennuksensa myötä on lakannut peseytymästä ja pukeutumasta kunnolla, ja lisäksi lääkitys on lihottanut häntä, ja siinä hän istuu rasvainen tukka liimautuneena pulleisiin poskiin. Voisin käydä hänen kimppuunsa, mutta silloin olisin vain samanlainen raukka kuin hän. Myönnän kyllä katselevani häntä vähän säälien. Minä en onneksi koskaan lopettanut peseytymistä, masennus ei saanut minua ahmimaan. Kyllä minä voisin hänet tuhota, se olisi helppoa. Mutta hänen ainut väärä tekonsa on repaleisuus, eikä se ole pahuutta siinä missä paskapäiden hyökkäykset heikkoja kohtaan ovat.

Jos minä hyökkään, minä hyökkään niitä vastaan, jotka etsivät helppoa maalitaulua jo valmiiksi haavoitetuista. Ja minä tapan. Olisi hauskaa painaa seinää vasten oikeat syylliset. Oikeita syyllisiä ovat paskapäät, jotka käyvät heikomman kimppuun, eivätkä heikommat, joiden kimppuun käydään aina jollakin verukkeilla. Käydään juuri siksi.

Ette enää koskaan näe minua heiluttamassa valkoista lippua. Mitä minä turhaan yksin heiluttamaan säälittävää kangaspalaa, kun te kerran tahdotte taistella, te tahdotte tapella, te tahdotte tappaa.

Sodissa kukaan ei voita, on vain häviäjiä. Maata ja valtaa voittaneetkin ovat myyneet moraalisen voiton - hävinneillä voi olla moraalinen voitto, mutta sillä ei tee kukaan yhtään mitään. Minulla on taskussani kasa moraalisia voittoja, ja mitä minä olen niillä tehnyt - kylpenyt omassa moraalisessa ylemmyydessäni niin kuin paskiaiset ikään, ja samalla antanut paskiaisten voittaa itselleen yhä lisää elintilaa?

Älkää ajatelko minua hyväntekijänä, hyvyyden puolustajana, sillä se minä en ole. Minä vastaan pahaan pahalla. Hyvän vaaliminen on kaunista ja rauha olisi kiva, mutta maailma ei toimi niin, maailma toimii pahojen ehdoilla.

Sodassa käy joskus niin, että syyt taisteluun unohtuvat ja tilalla on vain silmitön halu tappaa ja tuhota, tappaa tappamisen vuoksi. Ulkopuolelta teot näyttävät silkalta julmuudelta, mitä ne ovatkin. Mutta sellainen on ihminen. Tekojen jälkeen eivät natsijohtajatkaan osanneet selittää, miksi, siksi kai vain. Kentällä he kääntäisivät kaasuhanaa uudelleen ja sanoisivat: se on välttämätöntä.

En jaksa olla mitään mieltä mistään, en kavahtaa pahuutta. Maailma saa vaikka kokea ydintuhon minun puolestani. Minulla ei ole enää unelmia.

Peilin edessä harjoittelen fraaseja: minua ei kiinnosta; minä en välitä; asia ei koske minua; ja entä sitten. Ja kenties vielä tehokkaampia: aha; jaa; lol - tai pelkkä katse, hymähdys, tiesittekö että ihmisten välisestä viestinnästä vain 20 prosenttia on verbaalista?

Minä en ole vastuussa, enkä minä ole velvollinen selittämään - mitäs siihen sanot!

Tai entä tähän: sinä olet väärässä. - Enkä kuuntelisi vastaväitteitä.

Minä olen vain yksi pieni nainen ja maailma edessäni on iso ja pelottava. Muljautan sille silmiäni.

Viikolla Pariisissa karkasi eläintarhasta tiikeri, joka vaelteli Pariisin katuja kunnes tuli ammutuksi, eikä se kuitenkaan ollut ehtinyt vahingoittaa yhtäkään ihmistä. Yhdysvalloissa ammuttiin eläintarhan gorilla, koska pieni poika oli tupsahtanut gorilla-aitaukseen, mutta gorillakaan ei ollut ehtinyt tehdä pojalle pahaa. Mutta parempi kai näissä tilanteissa katsoa kuin katua. Minä olen tiikeri ja minä olen gorilla. Varmuuden vuoksi voisin raadella muut ennen kuin minut tapetaan, sillä minut nyt tapetaan kuitenkin.

Haaveilen Dresdenistä. Se pommitettiin maan tasalle vähän niin kuin minutkin, mutta kauneimmat rakennukset säästyivät. Lehdissä on kuvia maan tasalle pommitetusta Alepposta, mutta kukaan meistä ei muista eikä tiedä, että Aleppo oli aikanaan upea kaupunki.

Sodissa suurimpia uhreja ovat lapset, sillä he eivät ole mitenkään syyllisiä ympärillä tapahtuvaan pahaan mutta joutuvat kokemaan paskojen aikuisten huonojen ratkaisujen seuraukset. Ehkä he aikuisina kostaisivat ja tappaisivat, jos ehtisivät koskaan kasvaa aikuisiksi.

Seison selkä suorana. Sota on alkanut jo kauan sitten, mutta vasta nyt minä tartun itsekin aseeseen.

Ja Jumalako rankaisee

niitä jotka pelolla hallitsee

Onko joku joka kuuntelee

Ja kuka tämän kierteen katkaisee?

Viimeisen kerran

mä maahan jäin nyrkit edessäin

Kun Kärpästen Herran

hajoavan näin

mä astun ylöspäin

Mä astun ylöspäin