Yritän muistella asioita, joita oli ennen. Ennen kesää. Ennen kuin.
Oli ainakin juoksulenkkejä. Puistossa, joskus Ruissalossa. Oli tanssitunteja jumppasalin raidoitetulla lattialla. Minun elämässäni oli kloorinhajuisia hiuksia ja uimahallin kaakelit, ja joskus sukelsin veden alle tietäen, että nousen aivan juuri taas ylös. Vettä on nytkin, mutta jos sukellan, jään sinne. Tämä on selkein ja kiistattomin tosiasia tästä hetkestä elämässäni. Ennen oli juoksulenkkejä, ja nyt ei ole.
Oli kahvihetkiä ja viinilasillisia, minulla oli lounastreffejä, minulla oli paljon ystäviä, joita siedin, halusin kuulla mitä heille kuuluu ja halusin kertoa, mitä minulle kuului. Enää minulle ei kuulu yhtään mitään enkä välitä muista. Tämä on elämäni rumin tosiasia.
Minulla oli vaistoja ja varmuutta. Tiesin, että pystyn pitämään esitelmän isolle yleisölle pelkäämättä yhtään. Tiesin että pystyn ottamaan vastuuta harteilleni ja täyttämään odotukset. Minä tiesin, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Enää en pysty mihinkään. Tämä on tosiasia, joka rajoittaa elämääni kaikkein eniten.
Minulla oli koti. On minulla vieläkin, mutta se on harmaa ja pölyinen ja tiskit tulvivat tiskipöydän yli. Se on nyt vain asunto, jonne minä lukittaudun pois tieltä maailmassa, jossa ihmisillä on omat liikeratansa, joita pitkin he kulkevat toteuttaessaan unelmiaan ja suunnitelmiaan.
Minulla oli lempivaatteita. Muistan ne. Vahingossa kirpputorilta löydetty keltainen pusero, jonka ostin kun se oli halpa, ja siitä tulikin lempivaate. Samoin kirpputorilta ostetut nahkakengät. Useita somistehuiveja. Kauniita pikkuhousuja. Pehmeitä puuvillapuseroja, hyvin yksinkertaisia mutta siksi niin monipuolisia, sillä ne kävivät minkä kanssa vain. Vaatteita minulla on edelleen paljon, mutta lempivaatteita ei enää ole, vaatteista on tullut arkipäivän välttämättömyyksiä. Pukimiksi minä niitä sanon.
Minulla oli unelmia. Oli toiveita. Oli tarkoitus saada kustannussopimus; oli tarkoitus saada lapsi; oli tarkoitus mennä Amsterdamiin. Voi jopa sanoa, että oli suunnitelmia: oli säästötili, jotta pääsisin ensi vuonna Kiinaan; oli lukujärjestys seuraavalle opintovuodelle; oli lukupiirin jäsenmaksu; oli ilmoittautumislipuke terapiaryhmään. Näitä asioita ei enää ole.
Oli sanoja. Se on kaikkein kipeintä. Oli sanoja, joita pystyin itse kirjoittamaan; minä pystyin kirjoittamaan virkkeen, ja se oli totta. Minä pystyin kirjoittamaan myös virkkeen, joka ei ollut totta mutta jolla sain kiinni katoavaa. Minä pystyin kirjoittamaan elämästä, minä pystyin kirjoittamaan todellisuudesta, minä pystyin kirjoittamaan olemattomasta, minä pystyin kirjoittamaan katoavasta. Enää minä en kirjoita. Sanat ovat mustaa valkoisella. Siinä se.
Nämä asiat ovat vähemmän konkreettisia asioita niin kuin auringonpaiste, jota sitäkin oli joskus, mutta ei ole enää. Säätyyppejä on olemassa useita erilaisia, vaikka ihmisille usein on olemassa vain hyvä sää ja huono sää, ja kuulijan oletetaan näistä laatusanoista jo tietävän, millaisesta säästä on kyse tarkentamatta yhtään, onko kyse autereesta, usvasta, tihkusateesta, rankkasateesta, ukkosmyrskystä, lumimyrskystä, puhurista, pilvipoudasta, helteestä, pakkasesta, ja vaikka nämä säätyypit ovat useille meistä totta, minulle eivät enää, sillä nekin ovat kadonneet, ja nyt minulla on enää pelkkä sää.
Edellä mainittujen abstraktien asioiden lisäksi minulla oli useita, joskin pieniä, konkreettisia asioita, kuten tuoksukynttilöitä, kukkasia maljakossa, suklaakonvehteja, postikortteja, muistikirjoja, villasukkia, kynsilakkoja, huulipunatarhoja kahvimukeissa. Jotta näitä asioita voi omistaa, on oltava ajatuksia ja haluja, kuten halu lakata kynnet tai laittaa huulipunaa, mutta koska minulla ei ole enää näitä ajatuksia, ei ole myöskään näitä asioita. Toiset ihmiset voivat sanoa: jos sinä takerrut suklaakonvehteihin ja kynsilakkaan, sinun elämäsi ei voi olla kummoista, mutta minä sanon heille: elämä koostuu sellaisista asioista. Elämä on moniselitteinen kokonaisuus, jossa myös kynsilakalla on paikkansa, sillä kynsilakka ilmentää halua olla olemassa ja vaikuttaa todellisuuteen. Mitä sinä itse tekisit elämälläsi, jos sinulla ei olisi pieniä asioita?
Toiset asiat häviävät elämästä yllättäen ja lopullisesti, kuten ihmiset, jotka hylkäävät tai kenties jopa kuolevat, eikä tällöin hylänneen tai kuolleen ihmisen välillä ole suurta eroa. Toiset ihmiset häipyvät vähitellen, hiipuvat pois, ja niiden poistumisen huomaa yleensä vasta sitten, kun niistä iso osa on jo kadonnut, eikä jäljellejääneeseen pysty enää tarttumaan.
Ehkä kaikkein kipeintä on se, kun asiat ovat huvenneet vasta osittain ja osasia niistä on vielä meidän keskuudessamme. Niin kuin syöpäsairas, joka sairauden uuvuttamana on jo osittain siirtynyt tuonpuoleiseen mutta jonka kipu pitää vielä täällä ja muistuttaa elämästä, jota ei pian enää ole. Kauheinta on epävarmuus: jos katoava asia on vielä täällä, kummalle puolelle se lopulta keinahtaa, sillä välitilaan ei voi ikuisesti jäädä? On menettämisen kipu, joka alkaa siitä, kun ensimmäiset haipumisen merkit ovat havaittavissa. Haipuminen voi kestää miten kauan tahansa, mutta tosiasia on, että todellinen katoaminen tapahtuu.
Tietysti me voimme kysyä, onko mikään tuleva jäämään, voiko miltään asioilta vaatia sitä, että ne jäisivät. Jos juoksulenkit tai huulipuna voivat niin vain kadota, eikö mikä vain muukin katoa?
Elämästäni on kadonnut jo enemmän kuin siihen on jäänyt. Ja koska näin on, on luultavasti aihetta olettaa, että ne loputkin häviävät pian. Se on jo alkanut.
Minä yritän tarttua niihin epätoivoisesti. Minä listaan ne tähän.
Toki on vieläkin tekstiviestejä. Niissä kysytään: Mitä kuuluu? Missä sinä olet? Oletko sinä vielä? - Minä viivyttelen, muotoilen vastausta, mutta sitten menee päiviä, enkä enää uskalla vastata.
On minulla vieläkin koti, kolmekymmentä neliötä kivenheiton päässä kauppatorista. Koti, minun kotini, paikka jossa on henkilön vakituinen osoite on useimmiten paikka, jota se henkilö kutsuu kodiksi.
Kasvot ovat yhä samat, vaikka ei sitä aina uskoisi, kun kylpyhuoneessa katson hammastahnatahraiseen peiliini: minun silmäni, vaikka ne eivät näe enää tulevaisuuteen, minun lasittunut katseeni, minun rohtuneet huuleni, minun harmaat poskeni, minun näppyläinen otsani.
Joitain sellaisiakin asioita on, jotka ovat samoja: esimerkiksi kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Varpaat ovat kiistattomat, kun aamulla pakottaudun kylpyhuoneen kylmille kaakeleille, ja sormetkin, kun etsin valokatkaisijaa. On minulla jalat, kaksi toimivaa, vaikkeivät ne enää juokse. Toimivat sisäelimetkin, esimerkiksi: kaksi keuhkoa ja niiden välissä sydän, mutta enää se ei lyö yhtä määrätietoisesti vaan vaimeammin.
On minulla silti. On kolmekymmentä neliötä, neljänsadanviidenkymmenen euron edestä. Parketti, huonekaluja, kahvinkeitin. On perhe: kuusikulmio, josta minä olen yksi kulma, jota ilman kuusikulmio ei olisi kuusikulmio vaan jotain muuta. Ja koska minulla on keho, joka toimii, minulla on periaatteessa mahdollisuudet mihin vain, vaikka pää onkin minun ulottumattomissani.
Ja ennen muuta: minulla on nainen. Sisäelimet, sormet, suu, silmät, sydän. Se nainen olen minä, ja minä katson, kun hän luisuu pois, jättää hitaasti jäähyväisiä. Myös nainen on alkanut kadota. Minä en haluaisi menettää häntäkin, hän on ainut asia, jonka vuoksi minä elän. Olen aina voinut luottaa häneen ja siksi pelkään, että hän muuttuu epäluotettavaksi ja että hänkin hylkää minut, eikä minulle jää enää ketään.
Jos menetän naisen, olen menettänyt ihan kaiken, ja sitten minä kuolen.
Minun elämäni, minä ajattelen sairaalan sängyssä. Minun elämäni.
Oli minulla ennenkin sydän.
Anna mulle vielä uusia kuvia
iloa ja tuoreuden tuntua
peilikirkkaita vesiä
niin tyyniä että uskaltaa pärskiä
Anna minulle vielä uusia kertoja
murheita, toisia kohteita
kahleista kasvava maa
niin puhdas että tahria saa
(M: Lampi)
Hei, kiinnostaisiko siuta postikortteilu? Voisin lähetellä siulle kortteja aina silloin tällöin :)
VastaaPoistaOoh, nyt oli piristävä kommentti! Kyllä! :)
PoistaSun pitäis kirjottaa lehtiin. Vaikka sun postaukset on pisimpiä mitä mun lukulistalta löytyy niin jaksan aina lukea mielenkiinnolla ja uudestaan. Kirjotat niin hyvin
VastaaPoistaKiitos. Tällaisella kommentilla on valtava merkitys tilanteessa, jossa tunnen, että kykyni kirjoittaa on masennuksen takia kadonnut. :(
Poista